Inktober 2019: Miten onnistuin

Lähde: Inktoberin Instagram-tili

Osallistuin lokakuussa kolmatta kertaa Inktober-piirtämishaasteeseen, jossa joka päivälle on määritelty sana, jonka mukaisesti tulee piirtää musteella kuva per päivä. Näiden sanateemojen oheen asetin itselleni lisähaasteen: joka kuvan oli liityttävä jollain tavalla johonkin elokuvaan. Oli yllättävää miten automaattisesti ja hyvissä ajoin suurin osa sanoihin sopivista elokuvista tuli, mutta osan kuten swing ja overgrown kanssa oli mietittävä tovi.

Pahoittelut jos kuvien laatu tässä koossa kärsii, otin vain pikaisia puhelinkuvia pitkin lokakuuta. Kannattaa klikata kuvat postauksesta isommaksi, niin näkyvät selkeämpinä ja laadukkaampina.

Tein täydellä innolla jo kuukauden etukäteen nämä kun erehdyin kuukaudesta, milloin haaste alkaa :,D

Piirsin kuvat pelikortin kokoisiksi, jotta voin myöhemmin tehdä kuvista muistipelin piirtämällä jokaisesta kortista toisen, samasta elokuvasta olevan kuvan. Idea tähän tuli Kiasman kaupasta löytämästäni upeasta elokuvamuistipelistä. Saa nähdä jätänkö muistipelikortit tällaisiksi mustavalkoisiksi vai lisäisinkö väriä ja se on eri asia milloin saan piirrettyä joka kortille vastinparin. Onneksi suurimpaan osaan kuvista on jo toinen elokuvakuva valmiiksi mietitittynä.

Vain tämä husky-teeman Scarlett Johansson epäonnistui aluksi, överivarjostusten myötä kasvot muistuttivat kuin olisivat kauttaaltaan palovammoissa. Kuvan onnistuin kuitenkin pelastamaan liimaamalla palovammojen päälle uuden paperin.

Luonnos ja valmis kuva.

1. Ring - The Ring     2. Brainless - Dead Don't Die     3. Bait - Jaws 

4. Freeze - The Shining     5. Build - House That Jack Built     6. Husky - Jojo Rabbit 

7. Enchanted - Beauty and the Beast    8. Frail - Dallas Buyers Club     9. Swing - Good Boys

10. Pattern - Neon Demon       11. Snow - Hateful Eight      12. Dragon - The Desolation of Smaug

13. Ash - Evil Dead       14. Overgrown - Little Shop of Horrors       15. Legend - Legend

16. Wild - Us       17. Ornament - Midsommar          18. Misfit - Joker

Taavettia kiinnosti rekvisiittakasvit kuvia enemmän.

    19. Sling - Misery                  20. Tred - Before Midnight       21. Treasure - Bad Times at El Royale

22. Ghost - A Ghost Story           23. Ancient - The Shape of Water         24. Dizzy - Vertigo

                        25. Tast - Raw         26. Dark - Babdook         27. Coat - Under the Silver Lake

Viimeiset neljä kuvaa tein vanhan ajan musteella, kun kaikki aiemmat kuvat olin tehnyt Micron-kynillä.

28. Ride - Drive 29. Injured - Whiplash 30. Catch - Creature from the Black Lagoon

31. Ripe - The Fly

Kun tälle sivulle jäi neljä tyhjää ruutua, pyysin Instagramissa sanaehdotuksia täydennykseksi. Sain jo sanat spell ja cat, joten vielä uupuisi kolme sanaa, joista keksisin elokuvakuvat. Saa ehdottaa siis!

Tässä vielä lopuksi omat top 3 suosikkiani kuukauden kuvista:

Haaste oli todella antoisa ja antoi mietittävää juuri sopivasti ja haastoi elokuvatietämystäni hieman.

Lokakuun ensi-iltoja: Epämukavuutta upealla ja ei niin upealla tavalla

Tässä kuussa ei tullut käytyä läheskään niin paljon elokuvissa kuin viime kuukausina, enkä myöskään jatkanut tavoitetta katsoa yhtä monta elokuvaa kuin kuukaudessa on päiviä, kuten kahtena edellisenä kuukautena onnistuin katsomaan. Osasyynä tähän oli gradunkirjoituskiireet ja Inktober-piirtämishaaste. Katsoin kaikkiaan 19 elokuvaa viime kuussa ja tässä arviot neljästä ensi-iltaelokuvasta, joista yksi tosin sai ensi-iltansa Netflixissä. Näistä kaksi oli täynnä upeaa epämukavuutta ja kaksi ei niin upeaa.


Tottumiskysymys
Draama, Suomi
Ensi-ilta 27.9.

Tottumiskysymys tuli ensi-iltaan jo syyskuun lopulla, mutta ehdin näkemään vasta lokakuun puolella, joten tämä arvio on nyt lokakuun elokuvien joukossa. Hilla (Krista Kosonen) ja miehensä Kristian (Eero Ritala) ovat ulkomaanmatkalla, kun vieras mies kouraisee Hillaa ohimennessä takamuksesta. Kumpikaan ei tiedä miten toimia röyhkeän vallankäytön tilanteessa tai kuinka suhtautua siihen jälkeenpäin. Emmin (Suvi Blick) kotibileiden päätyttyä humalaisen Janin (Joonas Snellman) suostuttelu ja maarittelu venyttävät sopimattomuuden rajoja kun taas toisaalla Miljan (Pinja Sanaksenaho) koulumatkasta tulee epämukava vieraiden poikien käydessä liian lähelle muiden matkustajien kääntäessä katseensa. Nuori näyttelijä Emppu (Julia Lappalainen) harjoittelee miesohjaajan ja -vastanäyttelijän kanssa raiskauksen sisältävää teatteriesitystä varten kun taas syyttäjäharjoittelija Aleksi (Johannes Holopainen) valmistautuu kiireellä raiskausoikeudenkäyntiin ja Katja (Seidi Haarla) uskoutuu firman juhlissa kokemastaan lähentely-yrityksestä, joutuen silmätikuksi juhlatunnelman pilaamisesta.

Mielenkiintoisella tavalla toteutettu seitsämän ohjaajan antologiaelokuva näyttää naisten maailmaa raadollisimmillaan. Näitä kaikkia seitsämää seksuaalisen ahdistelun ja sukupuolisen vallankäytön ympärille ja keskenään yhteen kietoutuvaa lyhytelokuvaa on todella epämukava ja raivostuttava katsoa, sillä siinä ilmenee niin vahvasti tosielämän tilanteita ja luutuneita asenteita seksuaalista häirintää kohtaan. On vaikea olla menettämättä malttiaan niin suuren yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden kohdalla ja elokuva onnistuukin todella välittämään yhteiskunnan epäkohtia hyvin läheltä tapahtumia. Uhrin kokemus tulee ilmi selvästi ja sitä myös peilataan ja tuetaan hienosti esimerkiksi asianajajan ja puolison näkökulmaa mukaan tuovissa osioissa.

Kauheinta on, että Tottumiskysymyksen sisältö perustuu ohjaajien tosielämän havaintoihin, mutta vaikka Tottumiskysymystä on vaikea katsoa, on sen loppuun saakka katsominen sen arvoista, sillä siitä saa paljon ajattelemisen aihetta. On tärkeää, että tällainen elokuva on tehty, jotta hekin, jotka eivät omassa elämässään kohtaa aihetta, alkavat sitä ymmärtää. On hieno ratkaisu editoida lyhytelokuvat toistensa lomaan, niin että katsojana odottaa loppuun asti mitä millekin hahmolle tapahtuu kun tarinoita kuljetetaan rinta rinnan ja ne osin limittäytyvätkin, Olisi mielenkiintoista nähdä myös alkuperäiset lyhytelokuvat, joista tämä elokuva on koostettu.

Mielestäni on todella kyseenalaista, että elokuvan genreksi on joissain yhteyksissä laitettu draaman ohella komedia, mitä tämä ei mielestäni todellakaan ole. Miten tuollaisia tapahtumia voisi mitenkään pitää komediallisina? Kenties jotkin sovinistiset setämiehet, jotka hekottelevat tytteleiden ahdingolle ja toivovat olevansa se, joka on tyttöä kopeloimassa. Itselleni tilanteet näyttäytyvät korkeintaan absurdeina, mutta siksi, että noin älyttömyyksiä tapahtuu oikeassakin elämässä.

Joker

Jännitys/draama, Yhdysvallat

Ensi-ilta 4.10.

Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) pyristelee mielenterveysongelmistaan huolimatta osana kotikaupunkinsa Gothamin yhteiskuntaa työskennellen tilauspellenä. Hän asuu rähjäisessä asunnossa huonokuntoisen äitinsä kanssa ja haaveilee stand up -koomikon urasta, mutta yhteyttä oikein mihinkään ei tunnu löytyvän ennen kuin hänelle muodostuu nimi Joker.

Joker näyttää, kuinka yksilö on täysin yhteiskunnan armoilla, miten se pettää yksilön ja jättää hauraimman omilleen. Arthurin hahmoon kasaantuvat kaikki mahdolliset vastoinkäymiset, ehkä jopa liiallisuuteen saakka, mutta pitäähän hahmoon hulluus perustella monesta suunnasta juurta jaksaen ja hänen motiivinsa olla ymmärrettävissä. Arthurin pään sisään päästään puistattavan syvälle, eikä voi kuin sääliä kuinka lohduton hänen maailmansa on ja kuinka pohjattoman yksinäinen hän on kuvitellessaan kaikenlaista. Aina ei voi olla täysin varma mikä on Arthurin mielensisäistä maailmaa ja mikä on oikeaa kieroutuneessa Gothamin kaupungissa. Potkivatko ihmiset Arthuria kerta toisensa jälkeen fyysisesti vai tapahtuuko vain hänen päässään henkisinä potkuina?

Joaquin Phoenix on aivan nappivalinta Arthuriksi. Roolisuoritus tuo mieleeni hänen roolihahmonsa Lynne Ramsayn You Were Never Really Here -trillerissä traumatisoituneena, sulkeutuneena sotaveternaanina ja Woody Allenin Irrational Man -elokuvassa masentuneena yliopisto-opettajana, jonka elämä saa tarkoituksensa hänen murhattuaan ihmisen. Roolisuoritus Jokerina on kuitenkin yhä vain syvällisempi ja kylmäävä, kaikki nuo aiemmat upeat roolisuoritukset yhteen vedettynä ja vielä hieman lisää päälle. Arthurin roolissa Phoenix pääsee irrottelemaan oikein kunnolla ja on huikean karmiva niin ilmeineen kuin riutuvan luisevine olemuksineenkin siitä naurusta puhumattakaan.

Todd Phillipsin käsikirjoitus on erinomainen, täynnä syvällistä yhteiskunnallista ja moraalista pohdintaa siitä, kuinka karmeat olot yhteiskunnassa luovat hirviönsä. Elokuva on vaikeaa ja kiusallista katsottavaa, mutta saa katsojan ajattelemaan asioita. Phillips lainailee sopivasti aineksia sieltä täältä, kuten Martin Scorsecen tuotannosta, mutta lopputulos kuitenkin seisoo omilla jaloillaan omaperäisenä ja varsinkin ilman sarjakuvaviitekehyksen tietämystäkin. Joker on alusta loppuun saakka tasaisen painostava ja ajoittain tuodaan ripaus epäsovinnaista huumoria, josta ei ole varma voiko sille nauraa. Elokuvassa on vain muutama turha korostaminen, miljoonaan kertaan samanlaisena nähty kaikkien tuntema tietty kujakohtaus ja viimeinen tarpeeton loppukohtaus, jotka olisi voinut jättää poiskin.

Joker on visuaalisesti huikean rappiollisen, karun. synkän harmaan näköinen seepiasävyisillä väreillä. Täynnä likaa, tuhrua ja graffiteja, mutta onnistuu olemaan värikäs harmaasta yleistunnelmasta huolimatta. Elokuva on myös musiikillisesti onnistunut, kohtalokas, surumielinen musiikki tukee kerrontaa ja Arthurin psyykeä. Muun muassa Tom of Finlandiin musiikkeja tekemässä olleen islantilaissäveltäjä Hildur Guðnadóttirin työ on tällä kertaa yhä vain vaikuttavampaa. Puistattavat musiikit tukevat ahdistavaa tunnelmaa vahvasti; musiikki on ilmavan kaikuisaa ja kolahtelevaa, on niin sydämen pamppailua muistuttavia rumpuja kuin sydäntä riipiviä viulujakin. Synkkä yhteiskunta ja toivottomuus ihan kuuluu, ei vain näy.

Harvoin, jos koskaan ovat art house- ja supersankari-genre olleet näin lähekkäin toisiaan. Joker on pyskologinen draamatrilleri ja sairauskertomus enemmän kuin sarjakuvafilmatisointi ja näin ollen ihan eri luokkaa perinteisiin supersankari tai -pahisfilmatisointeihin nähden. Elokuva olisi todennäköisesti toiminut erinomaisesti, vaikka kyseessä ei olisi ollut juuri DC:n Jokeri, vaan se olisi kertonut aivan uudesta hahmosta. Jokeri-näkökulma kuitenkin tuo elokuvalle lisää suurta huomiota sarjakuvafilmatisointien jatkumossa tuoden täysin uuden tuulahduksen niihin ja luoden Jokerin hahmon uudelleen. Samalla Waynen perhe ja tuleva Batman esitetään virkistävän erilaisesta näkökulmasta. On kuitenkin hyvä ratkaisu, ettei tätä Jokeria kytketä osaksi jatkumoa tai viitata suoraan johonkin jatkoon. 

On hieno ratkaisu, että elokuvan väkivalta ei ole toimintaväkivaltaa, viihdettä, jossa verta hädin tuskin nähdään, vaikka ihmisiä lahdataan roppakaupalla. Sen sijaan hätkähdyttäviä aseen pamauksia myöten Jokerin väkivalta on puistattavaa, harkittua ja brutaalia, eikä sillä mässäilyyn sorruta, vaan sitä käytetään harkiten. Jokeria tai tai tämän aiheuttamaa väkivaltaa ei glorifioida, ja Arthuria kohtaan tuntee sympatiaa lähinnä vain alkupuolella elokuvaa, mutta sääli on vahva tunne halki elokuvan. Arthur on mädän yhteiskunnan uhri, karun taustan omaava mielenterveyspotilas. Elokuva ei kuitenkaan ota kantaa mielenterveysongelmiin liittyvään stigmaan, ongelmia on elokuvissa käsitelty samankaltaiseen sävyyn pitkään, ja voi olla montaa mieltä vaikuttavatko ne oikean maailman tapaan kohdata mielenterveysongelmia samoin kuin pohdinta siitä, aiheuttaako elokuva tosimaailman väkivaltaa. Asiaa on pohdittu jo vuosikymmeniä elokuva- ja peliväkivallan kohdalla ja keskustelu on hieman kulahtanutta, eikä asiaan voi sanoa juuta tai jaata.

Arthur ei sovi oikein mihinkään, vaikka hän kuinka yrittää ja hahmon asetelma tuo mieleen Zen Cafen klassikkolaulun Mies, jonka ympäriltä tuolit viedään. Arthurilta on viety kaikki, häntä potkitaan, kaltoinkohdellaan ja hänelle nauretaan. Erityisesti kiusallinen kohtaus, jossa Arthur on katsomassa stand up-esiintymistä, kuvastaa hyvin hänen joukkoon sopimattomuuttaan, aivan kuten Zen Cafen laulussa ”Ja jos se nauraa se on useimmiten väärä paikka”. Ja voi millainen nauru se onkaan. Arthurin nauru on sydäntä riipivää, niin syvältä kumpuavan tuskaista, itkunsekaista pidättelemättömissä olevaa. Phoenix ei vain täytä suuria Jokerin saappaita senkin osalta, vaan luo täysin omat saappaat, sillä jo hänen tuottamansa nauru on paras kuulemani Jokeri-nauru. Kaiken kaikkiaan Joker onnistuu elokuvana erinomaisesti ja siitä voisi jopa aavistella muodostuvan modernin elokuvaklassikon.

Diva of Finland

Draama/musiikki, Suomi
Ensi-ilta 11.10.2019

Abivuottaan opiskeleva Henna (Suvi-Tuuli Teerinkoski) odottaa Pudasjärven kaamoksessa pääsevänsä ylioppilaskirjoitusten jälkeen viimein suureen maailmaan kokeilemaan siipiään. Ystäviensä (Jutta Myllykoski, Sonja Sippala) lahjakkaaksi ja musikaaliseksi hehkuttaman Hennan arki saa kuitenkin haasteita Siljan (Linda Manelius) muuttaessa naapuriin ja hurmatessa kaveripiirin puolelleen. Mustasukkainen ja epävarma Henna alkaa stalkata eloisaa, musikaalista, kaunista Siljaa somessa ja tosielämässä kateuden kirjaimellisesti sokaistessa hänet.

Lue arvosteluni Episodin nettisivuilta.

Fractured

Jännitys, Yhdysvallat 

Ensi-ilta Netflixissä 11.10.2019

Ajattelin vaihteeksi ottaa mukaan myös suoraan Netflixissä ensi-iltansa saavan elokuvan.

Rayn (Avatarista tuttu Sam Worthington) ja Joannen (American Horror Storysta tuttu Lily Rabe) pieni tytär loukkaantuu ja on vietävä sairaalaan perheen ollessa reissussa. Tytär joutuu lisäkokeisiin ja äiti lähtee mukaan isän jäädessä odottelemaan. Odotusaika venyy tunneiksi, vaimoa ja tytärtä kuulu, eikä sairaalan henkilökunta löydä enää mitään merkintöjä Joannesta ja tyttärestä. Ray alkaa etsiä perhettään epätoivoisena, eikä ole varma kehen voi luottaa.

Jännäreiden puolella kunnostautuneen, muun muassa Machinistista tutun Brad Andersonin tuore ohjaustyö alkaa pärähtävästi pariskunnan riidasta autossa, mikä jo sinänsä on pahaenteinen alkuasetelma, sillä ajaessa ei pitäisi antaa tunteiden kuumentua. Jo alusta asti pauhaa pahaenteinen musiikki ja värimaailma on synkän harmaa, kuvaus tukee kerrontaa järkkyneestä mielestä ja levottomuudesta, epävarmuudesta, mies kävelee häikäisevän valkeaa sairaalan käytävää pitkin ja koko kuvakulma on vinksallaan koko tilanteen tavoin.

Elokuva näyttää amerikkalaisen terveydenhuollon ja sairasvakuutussysteemien ”hohdokkuutta” ja terveydenhuoltoon liittyvine salaliittoineen tuo mieleen vuoden 2018 Unsane-jännärin. Kuten Unsanessa ja niin monissa muissakin elokuvissa, tässäkään ei voi olla varma onko yksilö oikeassa vai mieleltään järkkynyt, ovatko viranomaiset oikeassa vai mätiä ja korruptoituneita.

Elokuva on toteutettu tasaisen mukiinmenevästi ja mielenkiinto pysyy yllä, vaikkakaan elokuva ei tarjoa mitään uutta; yllättäviksi, maton alta vetäväksi tarkoitetut juonen käänteet on nähty niin moneen kertaan, että niille vain tuhahtelee. Fractured on Worthingtonin hahmon varassa ja katsojan halutaan samaistuvan tämän huoleen ja epäuskoon, jotka muuttuvat epätoivoksi ja tässä Worthington tekee vahvan roolisuorituksen keskinkertaisesta käsikirjoituksesta huolimatta.

Lokakuun top 3 elokuvaa tässä kuussa ensi kertaa näkemieni elokuvien joukossa: Joker, Filth ja Moon.