Amerikkalaiselokuvista tutut drive in - näytökset ajelivat Joensuuhun 15.6 - 17.6. Katsoin yhden kuudesta Kerubin ja Joensuun mailan järjestämistä drive in -elokuvanäytöksistä. Ääni lähetettiin suoraan fm-radioihin ilman viivettä. Pelkäsin ennakkoon miten synkassa ääni kulkee, mutta pelkoni osoittautui aiheettomaksi.
Hyvänmielen matkaelokuva The Peanut Butter Falcon pyöri aurinkoisessa kesäillassa. Oli mitä parhain hetki katsoa pätkä aurinkoisesta Pohjois Carolinasta ja lämmintä on kuin elokuvan maisemissakin. Olin odottanut elokuvan näkemistä kovasti, mutta elokuvateatterikierroksella en ehtinyt sitä näkemään.
Zak (Zack Gottsagen), jolla on downin syndrooma karkaa hoitokodista tavoittelemaan unelmaansa painijan urasta. Matkalla hän kohtaa yhtä eksyksissä olevan yksinäisen Tylerin (Shia LaBeouf), joka osoittaa, millaista on tulla kohdelluksi tasavertaisena. Sattumalta kohdannut karkulaiskaksikko opettaa matkan aikana toisilleen uutta ihmisyydestä. Taustalla kuitenkin Zakin hoitokodin työntekijä Eleanor (Dakota Johnson) on karkulaisen jäljillä.
Lämminhenkinen elokuva kertoo ihmisyydestä, suvaitsevaisuudesta, ymmärryksestä ja unelmien tavoittelusta. Elokuva on täynnä rakkauttta, lämpöä ja yhdessä haasteiden kohtaamista. Kyseessä on erilaisuuden hyväksyminen ilman, että muita kohdellaan yhtään toisin kuin muita, kohdataan toinen niin, kuten kuka tahansa tahtoisi tulla kohdatuksi. Loppujen lopuksi erilaisuus ei olekaan erilaisuutta. Tyler ja Zak ovatkin aika samanlaisia, molemmat aivan yhtä hukassa ja yksinäisiä.
Tämän kaltaisia elokuvia tulisi olla enemmän, eikä kehitysvammaisia näyttelijöitä elokuvissa, suurissa rooleissa varsinkaan näy kovin paljoa. Gottsagen on Zakina upean vilpitön, täysillä antautunut elokuvan sielu. Arvostan The Peanut Butter Falconin kehitysvammaisuuden representaatiota, arvostavuutta ilman erityiskohtelua ja representaatio osoittaa miten pystyväisiä kehitysvammaiset ovat, ellei heitä aina aliarvioitaisi. Heitä nimenomaan ei pidä sulkea vanhustentaloihin vailla ymmärrystä ja normaalin arkielämän virikkeitä.
Shia LaBeouf antaa kaikkensa traagisessa hahmossaan ja kenties ammentaa henkilökohtaisen elämänsä ongelmista. Dakota Johnson puolestaan jää perinteiseen, äitimäiseen naisen rooliin ja olisin toivonut hahmolta käsikirjoituksellisesti enemmän. Toki kyseessä on kertomus henkisestä veljeydestä. Tyler Nilsonin ja Michael Scwartzin ohjaus ja käsikirjoitus ovat raikkaita ja rentoja. Ei uskoisi, että kyseessä on heidän esikoiskokopitkänsä, sillä niin luonnollista kaikki elokuvassa on. Rakastan myös sitä kuinka elokuva on kuvattu ja editoitu, varsinkin lämmintä väripalettia. Elokuva oli täydellistä katsoa juuri drive inissä auringonlaskun aikaan ja oli ihana huomata, miten samanlaisia vihreän ja oranssin sävyjä näytöllä ja sen ympärillä luonnossa oli.
Olin kauan toivonut, että pääsisin drive in -elokuviin, kun niitä on aiemmin nähnyt vain elokuvissa. Ääni toistettiin kätevästi fm-radioihin eikä siinä ollut viivettä. Suurimmassa osassa autoja näytti olevan kaksi henkeä, mutta meillä on mukana takapenkin kuikuilijakin. Mietitytti miten hyvin autorivien takaa näkee, kun eturivistämme oli hyvä näkymä, vaikkakin linnunjötökset ja siitepölyt piti tuulilasista hinkata huolella
Pitäähän kokemuksesta toki valittamisen aihettakin keksiä. Nimittäin se kuumuus ja että aurinkoisessa ympäristössä hämärimmistä kohtauksista ei täysin nähnyt kaikkea. Välillä oli pyöritettävä autoa päällä rikkinäinen pakoputki pöristen, jotta ilmastoinnin sai puhaltamaan viileää. Suomalaiseen mielenmaisemaani olisi sopinut paremmin katsoa elokuvaa pilkkopimeässä talven viileässä. Kuitenkin silloin olisin varmaan sitten valittanut liiasta kylmyydestä.
