Katsausta syksyn ja loppuvuoden elokuviin

Korona-aikaan olemme saaneet nauttia laadukkaista kotimaisista elokuvista. Meille on tarjoiltu esimerkiksi maahanmuuttajaperheen kokemuksista kertova Ensilumi, arkkitehti Alvar Aallosta kertova Aalto-dokumentti ja Reindeerspotting-huumedokumentin jatko-osa Lost Boys. Kiinnostavilta tapauksilta vaikuttavat myös suomalaisvirolaiseksi Lappi-länkkäriksi sanottu Viimeiset ja keskiaikaan sijoittuva kotimainen komedia Peruna.

Samaan aikaan kansainväliset tuotannot ovat pääsääntöisesti tauolla ja elokuvateattereihin suolletaan paljon halpiselokuvia, jotka muutoin eivät välttämättä olisi päässeet teatterikierrokselle. Sellaisilta vaikuttavat näkemättä sosiaalisella medialla ja karulla huonepakopelillä mässäilevä Follow Me ja Happy Death Day -elokuvien tekijöiden Freaky, jossa teinityttö ja sarjamurhaaja vaihtavat kehoja. Näiden kahden koko annin näin jo trailereista.

Syyskauden elokuvatarjonnasta löytyy kuitenkin myös kansainvälisten elokuvien helmiä. Näitä ovat esimerkiksi psykologinen jännäri Saint Maud sekä teattereihin palaava Parasiten ohjaajan Memories of Murder vuodelta 2003.

Innolla odotan myös mitä elokuvia Joensuussa 5.12. järjestettävä kauhuleffafestari Cinemare tarjoaa. Sinne on julkistettu jo argentiinalainen folk-kauhuelokuva Luz– The Flower of Evil, joka vaikuttaa kiinnostavalta tapaukselta. Mutta nyt arvioin muutaman syksyltä mieleen jääneen elokuvakokemukseni.

Tove – Suurella sydämellä taiteesta ja ihmissuhteista

Ensi-ilta 2.10.2020

Draama

Olin odottanut kauan elämäkertaa inspiroivasta taiteilijasta, jota olen ihaillut pienestä pitäen. Olin innoissani, kun kuulin, että elokuvan ohjaa Zaida Bergroth, jonka aiemmista elokuvista, kuten Miami ja Skavabölen pojat olen tykännyt. Toven ohjaus on myös todella onnistunut.

Tove Jansson hakee itseään niin taiteellisesti kuin ihmissuhteissaankin suosionsa kynnyksellä 40-luvulla. Tove kipuilee, sillä haluaisi tulla tunnetuksi taidemaalarina, mutta sivuprojektina luodut Muumi-hahmot nousevat suosioon.

Elokuvan juoni kulkee luonnollisesti ja kertoo oleelliset asiat Toven senhetkisestä elämästä. Elokuva ei sorru Wikipedia-elämäkerraksi, jossa pikakelataan päähenkilön koko elämän huippukohdat lapsuudesta kuolemaan. On onnistunut valinta keskittyä tiettyyn ajanjaksoon ja sen aikaisiin ihmissuhteisiin.

Kuvaaja Sami Kuokkanen / Helsinki Filmi

Alma Pöysti sopii Toven rooliin täydellisesti ja hän tuntuu elokuvassa samalta, kuin millainen mielikuva Tovesta on ainakin itselleni muodostunut. Hän tuo esille hienosti Toven kaikki puolet bilettävästä ilottelijasta melankoliseksi pohdiskelijaksi. Pidin erityisesti hienovaraisista mikroilmeistä, joilla Pöysti välittää niin paljon asioita sekä hänen intensiivisestä läsnäolon tunteestaan.

Tove on koskettava elokuva. Ihmissuhteet kuvataan eläväisesti ja todentuntuisesti. Toven suhde teatterijohtaja Vivica Bandleriin ja kansanedustaja Atos Wirtaseen ovat paljon keskiössä. Krista Kosonen tuntuu Bandlerin roolissa samalta kuin hänen roolisuorituksensa esimerkiksi Helene-elokuvassa. Kosonen onnistuu kuitenkin herättämään hahmollaan katsojassa ristiriitaisia tunteita laidasta laitaan.

Minulle painui mieleen erityisesti kohtaus, jossa Toven ja Viktor-isän kipuileva suhde kulminoituu isän kuoleman jälkeen tämän tavaroita raivatessa. On kiinnostavaa, miten ihmissuhteilla kehystetään Toven taiteellista luomista ja sitä, kuinka hän ammensi esimerkiksi Tiuhtin ja Viuhtin hahmoihin hänen ja Vivican suhteesta. Elokuva tasapainottelee hienosti taiteellisen uran ja suhteiden kuvaamisen välillä.

Rakastan elokuvaa myös visuaalisesti. Se on kuvattu upeasti filmille ja kuvakerronta on onnistunutta. Lavastus ja puvustus ovat upean yksityiskohtaisia ja värikkäitä sekä luovat uskottavaa ajankuvaa, todellakin silmäkarkkia. Myös musiikki toimii onnistuneesti kerronnan keinona.

NIMBY ­– Kohellusta takapihalla 

Ensi-ilta 9.10.2020

Draamakomedia

Nimby oli syksyn ohjelmistosta toinen innolla odottamani elokuva. Pidän todella paljon ohjaaja Teemu Nikin edellisestä draamaelokuvasta Armomurhaajasta. Se on omaperäinen teos täynnä syvällistä pohdintaa oikeutuksesta ja kuolemasta mustalla huumorilla väritettynä. Kun Tove ylitti odotukseni, Nimby puolestaan alitti ne.

Nimby on musta komedia suvaitsevaisuudesta, joka joutuu koetukselle, kun asiat osuvat omalle kohdalle. Nimi tulee not in my backyard -ilmiöstä, jossa ihmiset haluavat ajaa hyviä asioita, kunnes ne vaatisivat henkilökohtaista panostusta.

Mervi (Susanna Pukkila) vie naisystävänsä Katan (Almila Bagriacik) vanhempiensa luo esiteltäväksi. Lämsän pikkukylässä rehottaa uusnatsiongelma, jonka osa Mervin exä on. Myös vanhemmista paljastuu uusia puolia.

Kuvaaja Tomi Palsa

Nimby on ajoin viihdyttävä farssi, jossa on lupaava ja kiinnostava alkuasetelma. Harmi kyllä kömpelö käsikirjoitus ei onnistu kuljettamaan tarinaa luontevasti ja elokuvasta puuttuu se jokin. Sekä elokuvan draama- että komediaelementit takkuilevat. Juonenkäänteet ovat ajoin absurdeja, mutta eivät onnistu naurattamaan. Elokuva kadottaa fokuksensa aika ajoin, ajoin laahaa ja toistaa samankaltaisia hahmojen välisiä dialogeja, osa hahmojen motiiveista on epäloogisia.

Hahmoja on paljon, eikä kaikkiin keskittyminen toimi, sillä lopputulos on vain hämmentävä. Päähenkilö on todella ärsyttävä ja kömpelösti näytelty, hän vain huutaa ratkaistakseen muiden väittelyt. Ihmiskuva muutenkin on alleviivatun kyyninen ja puuduttava. Armomurhaajan pääroolissa loistaneen Matti Onnismaan roolisuoritus on Nimbyssäkin onnistunut. Hän vetää totisesti tarkoituksellisen epäuskottavaksi ja kärjistetyksi kirjoitetun uusnatsijohtajan roolinsa. Oikein onnistunut elokuvapahis siis.

Elokuva on täynnä suuria teemoja, kuten suvaitsevaisuus. Teemat ovat ehkä jopa liian suuria, koska Nimby tekee niihin vain pintaraapaisun eikä sano niistä muuta kuin itsestään selviä ympäripyöreyksiä.

Elokuva on hienon eläväisesti ja toiminnallisesti kuvattu. Vaikka se ei kaikilta osin osu maaliin, on hienoa, että tällaista erikoisempaa elokuvaa tehdään Suomessakin ja vieläpä Elokuvasäätiön rahoittamana.

Saint Maud – Loppuunpalamista ja torakoita

Ensi-ilta 23.10.2020

Draamajännäri

Sairaanhoitaja Maud päätyy hoitamaan entistä tanssijaa, joka on kuolemansairas. Syvän uskonnollinen Maud ottaa tehtäväkseen pelastaa potilaansa sielun. Maudin elämä pienessä merenrantakaupungissa ei muutenkaan juuri hymyile.

Morfydd Clark tekee upean, hyytävän roolisuorituksen. Hänen näyttelemäänsä Maudia seuraa halki elokuvan vuoroin säälien, vuoroin inhoten ja vuoroin kummeksuen. Hahmo onnistuu olemaan samaan aikaan todella karmiva, mutta myös myötätuntoa herättelevä. Maudin kertojanääni kantaa kerrontaa toimivasti ja ajoin sydäntä riipivästi. Ihmismieltä kuvataan monipuolisesti.

Visuaalisesti teos upean synkkä ja kelmeä. Maudin maailmassa on synkeää ja rupuista, mikä tulee esille visuaalisista yksityiskohdista katosta vainoavaa torakkaa myöten. Maailma on sateinen ja sumea säätä myöten.

Rose Glassin esikoisohjaus on erityisen onnistunut. Teos onnistuu tuomaan uutta kuluneeseen uskontokauhun tyylilajiin. Saint Maud sekoittaa hienosti psykologisia, mielenterveysongelmiin liittyviä ja uskonnollisia aineksia niiden sulautuessa toisiinsa onnistuneesti. Kauhuelementtejä viljellään toimivasti sinne tänne. Tunnelma on draamanomaisissakin osuuksissa piinaava. Teos vain yltyy loppua kohden hienon rakentelun myötä. Innolla odotan millaisia teoksia Glass vielä ohjaa, mutta tämän genren hän ainakin hallitsee hienosti.

Memories of Murder – Tiivistä tunnelmaa mustan huumorin sävyttämänä

Ensi-ilta 23.10.2020
Draamajännäri

Jotain hyvääkin elokuvarintamalla. Olisikohan vuoden 2003 Memories of Murder päässyt Suomen valkokankaille ilman koronaa. Kansainvälisiä klassikoita ja uudempikin teoksia olisi hienoa saada levitykseen enemmänkin. 

Memories of Murderin olin nähnyt vajaa vuosi sitten jo kerran, mutta oli hienoa päästä näkemään se elokuvateatterissakin. Äänitehosteet ja visuaalisuus toimivat tietysti ihan eri tavalla ja katselukokemus oli aivan erilainen kuin kotona katsoessa. Teos oli toisella katselukerralla vaikuttavampi.

Memories of Murder pohjautuu Etelä-Korean ensimmäiseen sarjamurha-aaltoon vuosina 1986–1991. Murhaaja tappoi pikkukylässä kymmenen naista. Tutkivat poliisit ovat hämillään, sillä vastaavaa ei ole aiemmin tullut kohdalle.

Juoni on hienon ennalta-arvaamaton. Vaikka kyseessä onkin melko klassinen murhajännäri, on se taidolla punottu. Juoni on kuitenkin simppeli, jos vertaa Bong Joon-Hon tuoreimpaan mestariteokseen Parasiteen. Kyseessä on ohjaajan vasta toinen kokopitkä ja jälki on jo silloin ollut näin hienoa.

Rikostutkijoiden toheloidessa kiireessä ja paineen alla yltyy meno ajoin koomisiin mittasuhteisiin. Musta huumori sävyttää elokuvaa omaperäisesti. Murhatutkinnan lomaan on ujutettu hienosti pohdintaa ihmisyydestä sekä siitä, mitkä keinot ovat sallittuja tiukissa tilanteissa. Katse ja sen voima on vahvassa osassa tiukasti rajatuissa, läheltä kuvatuissa otoksissa. Toisaalta osa elokuvasta on ilmavaa, hienoja miljöitä hyödyntävää, mikä antaa tilaa tiiviin tunnelman lomassa.

Näyttelijöiden työ on todella intensiivistä. He heittäytyvät rooleihinsa todella fyysisestikin. Näyttelijäjoukkio tekee monipuolisista hahmoista inhimillisiä kaikkine virheineen 

Elokuvan loppupuoli on todella piinaava. On mahtanut aikalaisyleisöä ärsyttää lopuksi, kun todellisen sarjamurha-aallon syyllinen oli yhä selviämättä. On kiinnostavaa, että tosielämässä murhaaja löytyi vasta 2019. Voi pohtia, että olisiko esimerkiksi Suomessa tehty elokuvaa sarjamurhista, jotka olisivat tapahtuneet vain 20 vuotta sitten ja syyllinen olisi yhä tuntematon.