Sivut

keskiviikko 29. kesäkuuta 2022

The Northman – Myyttisyyttä ja myrkyllistä maskuliinisuutta

Jälleen on työkiireiden takia vierähtänyt tovi edellisestä tekstistä, ja mietteitä elokuvista on kertynyt vain luonnoksiksi. Koitan tässä koostaa muistiinpanoista mietteeni The Northmanista, jonka näin toukokuussa Minemare-elokuvatapahtumassa.

Odotin The Northmania hieman jännityksellä. Robert Eggers on noussut kahdella elokuvallaan, The Withcillä ja The Lighthousella, suosikkiohjaajieni joukkoon. Toisaalta hänen valitsemansa aihe, viikinkiepookki epäilytti, että onko viikinkimeininki hieman loppuun kaluttu viime vuosina. Viikinkimeininkiä on nähty moneen kertaan, kuten Vikings-sarjassa ja Nicholas Vinding Refnin Valhalla Rising, joka minulle Northmanista tuli mieleen heti kun näin trailerin. Pelkäsin, että The Northman on aivotonta toimintamäiskettä, mutta Eggers tuntien ei ollut pelkkää sitä, vaan siihen yhdistettynä rikas mystiikka ja tunnelmallisuus. 

Ohjaaja Eggers jatkaa siis historiallisten elokuvien linjassaan, mutta vaihtaa kauhun toimintajännäriin. The Northman perustuu Amlethin taruun, josta muuan Shakespeare on pöhninyt Hamletinsa juonen tyystin. Amlethin lisäksi esikuvana on muinaisia islantilaissaagoja. Oidipus-elementtejä hyödynnetään muun klassisuuden ohessa.

Juoni on niinkin simppeli kuin että viikinkiprinssi Amleth kokee tragedian lapsena. Viha ja kostonhimo ei jätä häntä rauhaan, joten vuosien jälkeen hän lähtee kostamaan isänsä puolesta. Vaikka juoni on klassinen, moneen kertaan nähty ja ennalta-arvattava kostotarina, on merkittävää, miten The Northman on tehty.

Anya Taylor-Joyn näyttelemän Olgan hahmoon toivoisi enemmänkin syventymistä.

The Northmanissa vallitsee minua kiehtova maagisen myyttinen tunnelma. Myyttejä hyödynnetään oivaltavasti ja monipuolisesti, esimerkiksi sieluneläimet kulkevat kerronnassa halki elokuvan. Yliluonnolisuus, mystiikka ja usko asettuvat luonnolliseksi osaksi arkea, kuten se viikingeillä varmaan on ollutkin. Luonnosta nähdään merkkejä, palvotaan kukin omia jumaliaan ja näkijöiltä voi kysyä neuvoa. Kolme mystistä näkijää ovat huikeita hahmoja, joiden rooleissa näyttelijät pääsevät irrottelemaan. Erityisesti Björkin mykistävää, karmivaa hahmoa olisi mielellään nähnyt enemmänkin kuin yhden kohtauksen verran.

Kun rahoitus kasvaa, eivät rahoittajat todennäköisesti purematta niele Eggersin kaikkia visioita, jolloin outoilu ja kauhuelementit ovat jääneet näinkin vähälle. The Lighthouse-tyylistä trippailua kuten alun vahvassa luolakohtauksessa olisi voinut olla enemmänkin. Jännitys tiivistyy hienosti esimerkiksi, kun Amleth liikkuu yössä vaivihkaa kuin susi, näkymätön tappaja.

Elokuvan maailma on arvoituksellinen, vihan valtaama, kylmä ja karu heti alkupuolen kohtauksista, kun Amlethilta on viety kodin lämpö ja rakkaus. Eggers on luonut likaisen ja rujon viikinkisaagan, jossa väkivaltaa ei säästellä. Sotiminen, sotaorjat ja vastustajien kohtelu kylmäävät julkaisuajankohtaan nähden. Kuvasto on kuitenkin tuttua hurjista viikingeistä kerrottaessa. Karussa maailmassa ei ole varaa moraaliin, vaikka kylän väki sullottaisi rakennukseen ja poltettaisi.

Alexander Skarsgårdin Amleth pursuaa eläimellistä raivoa ja voimaa.

The Northman kuvaa myrkyllistä miehisyyttä ja kaunan kantamista toimivasti, vaikka kaikkiaan temaattiset tasot ja tulkinnanvaraisuus jäävät ohuehkoiksi. Miehen rooli on vahvasti määritelty, on oltava vahva ja pärjättävä. The Northmanin maailma on testosteronia tihkuva, mutta hieman muutakin on ujutettu sekaan. Naiset ovat ajankuva huomioiden vaimoja ja äitejä, eikä heillä ole kovin syvällistä roolia. Ihanan Anya Taylor-Joyn Olga on pakollinen romanttinen ihastus, joka tuo maailmaan kauniisti pehmeyttä ja ymmärrystä. Samalla Olga on myös itsenäinen ja ovela. Loppujen lopuksi kiinnostava, magiaa hyödyntävä hahmo ei saa kovin suurta roolia ja hahmo jää ohueksi.

Hienoja roolisuorituksia löytyy, mitä nyt erityisesti Nicole Kidmanin karmeaa väkisin väännettyä aksenttia laskematta. Jos ei luonnistu viikinkisävyinen puhe, niin eiköhän muihinkin skandirooleihin olisi löytynyt paikalliset näyttelijät. Aiemmat Eggersin teokset olleet pienimuotoisia, pienen ihmisjoukon dynamiikkaan pohjautuvia, mutta nyt suurta tehdessä hieman kangertelee eikä hahmoihin pääse täysin kiinni.

Alexander Skargsgårdin näyttelemä Amleth pursuaa alkukantaista voimaa. Rooli on vahvan ruumiillinen, jännittyneisyyden ja vihan aistii jo siinä, miten Skarsgård kantaa itseään, jatkuvasti valmiina hyökkäykseen. Amleth on etäinen, vihan panssarinsa alle asemoitunut. Hän ei voi päästää irti kostostaan, eikä näe muuta, vaikka valitsisi toisin kuin kohtalo määrää. Skarsgård näyttelee taidolla kostajaa, itsensä kovettanutta soturia, joka syvällä sisällään on yhä sama pelokas, isäänsä ja menetettyä elämäänsä kaipaava pieni poika. Rakkaus tuo toivoa ja valoa, mikä on hienoa elokuvan synkkänä vallitsevaan tunnelmaan, mutta kohtaloaan ei voi paeta.

Valinnat vastaan kohtalo -asetelma on kiinnostava, mutta ennalta-arvattavuus turhauuttaa hieman. Kuitenkin koko juonen huomioiden käy järkeen miksi kaikki menee kuten menee. Paikoin kurkistetaan syvästä vihasta ja kostonhimosta toiselle puolen ja pohditaan, kuka lopulta onkaan pahis. Upean Claes Bangin Fjölniristä maalataan syvän pahaa kuvaa, vaikka hän vaikuttaa ihan symppikseltä, joka vain välittää perheestään taustasta huolimatta.

Amleth ja Olga yhdistävät voimansa haasteiden edessä.

The Northmanin dialogi on upean lyyristä, yksityiskohtaista ja lähdeteoksen huomioiden sopivaa, vaikka sivistymättömien hahmojen suihin ei aluksi ajattelisi sopivan. Pohditaan valintoja, kohtaloa ja muiden valintojen vaikutusta itseen.

Elokuva on esteettisesti huikea, synkkä ja mystisen kaunis. Maisemat hivelevät silmiä. Mukaan sopii myös astetta karumpi, näyttävä elämänpuu. Estetiikan ja mahtipontisen äänimaailmansa vuoksi The Northman on nimenomaan isolta kankaalta nähtävä spektaakkeli.

Näen miksi elokuva jakaa vahvasti mielipiteitä. Se on kaikkea muuta kuin mitä Eggersiltä odottaisi, joten elokuva ei saata täyttää odotuksia. Juonivetoisen elokuvan ystävät saattavat turhautua simppelin juonen tai "jälleen kerran uusi Hamlet-adaptaatio" -ajatuksen äärellä. Mielestäni kyseessä on suuremman yleisön elokuva kuin Eggersin aiemmat ja joka tapauksessa antoisampi kuin muut tarjolla olevat toimintaspektaakkelit, jo itseään toistavat, vailla pintaa syvempää sisältöä olevat Marvel-rymistelyt.