Selfie-poihdintaa

Suoritin nyt abivuonna kuvataiteen diplomin aiheella Olen kuvassa-Olen olemassa. 

Tehtävänantona oli: 

Tutki miten yksilöt ja ryhmät ilmentävät itseään kuvataiteessa ja muussa visuaalisessa kulttuurissa. Pohdi suhdettasi omakuviin, kuvaamisen kohteena olemiseen ja visuaaliseen tyyliin. Miten haluat tulla nähdyksi, miten et? Toteuta teos valitsemastasi näkökulmasta. Nimeä teoksesi.

Nyt vihdoin  kirjoitan blokiinkin diplomiin kuuluneeseen portfolioon kirjoittamani pohdinnan selfieistä.

Perus peilipose pikkujouluissa 2014

Omakuva on keino oman identiteettinsä etsimiseen. Ketään muuta ei katso samoin kuin itseään, ei yhtä kriittisesti ja pikkutarkasti. Muita ei voi katsoa samoista lähtökohdista kuin itseään, eikä itseään voi nähdä samoin kuin muut ihmiset näkevät sinut. Itsensä näkemiseksi tarvitaan joko peili tai kamera pysyvän todisteen tallentamiseksi. Valokuva on niin sanotusti ihmisen olemassaolon todiste. Itsensä voi nähdä luonnostaan sisäisesti, mutta valokuva yhdentää ihmisen ulkoista ja sisäistä kokemusta itsestään. Omanlaisensa suhde itseensä mahdollistaa myös ulkomaailmaan suhtautumistapansa pohtimisen. Valokuva voi olla itsetutkiskelun väline ja sen avulla voi muuttaa suhtautumistapaa itseensä.

Syksyllä 2013

Selfie–kuvat ovat usein muille jaettavia omakuvia. Niillä haetaan usein hyväksyntää omalle itselleen, joukkoon kuulumista, huomiota tai nähdyksi tulemista. Itsetunto paranee huomion, vaikka sosiaalisessa mediassa jaettujen selfieiden saamien tykkäysten ja kehuvien kommenttien myötä. Selfiet ovat myös keino nähdä itsensä hyvässä valosa. Omakuvaan voi vaikuttaa paljon ja etsiä ulkonäkönsä parhaat puolet ja korostaa niitä esimerkiksi kuvakulmalla, väreillä tai valaistuksella. Selfiet voivat olla keino saada itsensä pitämään ulkonäöstään ja saada ihminen ajattelemaan että ”olen sittenkin ihan hyvän näköinen” Selfieitä aika ajoin ottamalla näkee itsensä muutokset aiempiin kuviin verrattaessa esimerksiksi ”olipas minulla hyvä hiustyyli tuolloin”. Selfiet ovat myös hyvä keino muistella tilannetta jolloin kuvan näpsäisi.

Syksyllä 2013

Omaa kuvaansa tehdessä on mukava revitellä niin paljon kuin uskaltaa sillä mallin sietorajat ovat omat. Olisihan hienoa olla kuvankaunis, mutta kuitenkin on mielenkiintoisempaa välillä liioitella joidenkin piirteiden tai ilmeiden kanssa.

Syksyllä 2013

Muistan, kuinka pikkulapsena olin oikea ”linssilude” aina piti virnuilla ja hassutella kameralle. Sellaisilla kuvilla sai huomiota aikuisilta kun he nauroivat pikkutytön hassuille ilmeille. Pikkulapsen estottomuus ja neutraali suhtautuminen omaan itseensä katosi täysin varhaisteini-ikään tullessa. Varhaisteininä vihasin kuvattuna olemista: usein peitin kasvoni käsilläni, vedin hupun päähän tai katsoin muualle. En pitänyt ulkonäöstäni. Tekee pahaa katsoa sen ajan kuvia, ja olen tyytyväinen että olen oppinut pitämään itsestäni vaikka tuskin pitää kaikista piirteistään tai itsestään kaikissa tilanteissa.

Syksyllä 2013

Jossain vaiheessa ajan kuluesssa kuvattavana oleminen alkoi olla normaalia ja suhtautumiseni siihen alkoi olla neutraali, mitä se on yleensä nykyisinkin. Aloin pikkuhiljaa ihan viihtyä omana itsenäni jas myönteinen omakuva kehittyi näkemällä kuvistakin ettei olekkaan niin kamalan näköinen. Sosiaaliseen mediaan, ensimmäisenä Facebookiin, yläasteikäisenä siirryttyäni kuvien tykkäykset tuntuivat tietysti hienolta ja positiivinen palaute vahvisti myönteistä kuvaa itsestä.

Keväällä 2014

Nykyään kuvaamisen kohteena oleminen on ihan mukavaa, kameralle on yleensä mukava poseerata tai irvistelläkkin. Varsinkin yhteiskuvia kavereiden ja poikaystävän tai sukulaisten kanssa on mukava ottaa vaikka eri tapahtumissa käydessä tai muuten vain yhdessä ollessa. Jälkeenpäin tilannetta on mukava muistella hyvin kuvan kautta.

Lapin vaelluksella syksyllä 2014

Suhtautumiseni kuvattuna olemiseen ja omakuviin on siis suuresti muuttunut ajan kuluessa. Ehkä voisi sanoa, että olen mutkien kautta palannut jollain tasolla siihen pikkutyttöaikaan kun kamera oli kaveri.

Vanhojentanssipäivänä helmikuussa 2015

Otan silloin tällöin myös selfieitä, joilla on hyvä näyttää esimerkiksi fiiliksensä tai asunsa esimerkiksi poikakaverille kuvaviestillä. Kuvahan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Yli vuoden takaisia omia selfieitä on mukava katsoa arvioiden mikä on muuttunut omassa ulkonäössä, oman itsensä kokemisessa tai itseensä suhtautumisessa. Kuitenkaan en kovin paljon jaa selfieitä sosiaalisessa mediassa. Facebookissa yleensä vain profiilikuvaa vaihtaessa kun siltä tuntuu, esimerkiksi parin-kolmen kuukauden välein. Rajoitan Instagramiin selfieiden jakamista, koska minusta tuntuu että harva jaksaisi nähdä samaa naamaa jatkuvasti. Ihmettelen tiettyjä ihmisiä joilla jokainen kuva on selfie ja kuvat muistuttavat toisiaan. Kuten on tutkittu, selfieiden ylenpalttinen jakaminen ärsyttää, ja tämän olen itsekin huomannut.

Syyslomareissulla 2014

Haluan tulla nähdyksi ja kuvatuksi minulle ominaisesti, mukavasti pukeutuneesti, hyvällä fiiliksellä, mukavissa tunnelmissa ja tilanteissa. Varsinkin erityistilaisuuksissa otetut kuvat ovat tärkeitä. Mielestäni hymy on kuvissakin paras asuste, vaikka se saattaakin joskus onnistua näyttämään hölmöltä tai omasta mielestä rumalta.

Kesällä 2014

En halua tulla nähdyksi tai kuvatuksi ikävissä tunnelmissa tai surullisena. Silloin kuvaa myöhemminkin katsoessa palaa samaan tunnelmaan. En myöskään yleensä pidä minusta salaa näpsäistyistä kuvista, sillä niissä on yleensä ihan oudot ilmeet. Ehkä ne ovat liian realistisia. Ei itsensä näkemistä täysin kuten muut näkevät varmaan kestäisi. Näkeee todellisen itsensä, paljaana, millaisena oikeasti on kun ei ole valmistautunut kuvattavana olemiseen, eikä poseeraa kameralle. Totuus itsestä voi olla ehkä liian karu joissain tilanteissa.

Keväällä 2014

Olipas aika itsekeskeinen postaus :D Mutta sellaista se selfie-kulttuuri on xD

Myöhemmin julkaisen postauksen sitten itse niistä diplomitöistä.

Ja lopuksi tuoreempaa selfietä tältä kesältä.