Sivut

perjantai 29. lokakuuta 2021

Hytti nro 6, kirja ja elokuva

Olin odottanut Juho Kuosmasen ohjaamaa Hytti nro 6:a innolla, sillä pidin paljon Kuosmasen edellisestä ohjaustyöstä, Hymyilevästä miehestä. Hytti nro 6 on Kuosmasen toinen kokopitkä. Kiinnostavan tuotannosta tekee erityisesti se, että elokuva kuvattiin filmille junassa Venäjällä, eikä Kuosmanen osaa venäjää, jota elokuvassa muutamia suomenkielisiä vuorosanoja lukuun ottamatta puhutaan. Elokuva perustuu Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin, joka julkaistiin vuonna 2011 ja voitti Finlandia-palkinnon. Luin sen tovi ennen elokuvan näkemistä, joten lopussa vertaan teoksia hieman toisiinsa, vaikka yhteneväisyyksiä onkin vähän.

Seidi Haarlan näyttelemä Laura hyppää Moskovasta Murmanskiin vievään junaan. Hän pohtii parisuhdettaan venäläiseen opiskelijaan Irinaan. Junamatkasta ei hyttikaverin vuoksi kuitenkaan tule rauhallisen mietiskelyn täyteinen, sillä kaivostyöntekijä Ljoha (Juri Borisov) vodkapulloineen saa pinnan kireälle. Junakohtaamisesta muodostuu kuitenkin yllättävän merkittävä.

Kuva: Sami Kuokkanen @ Elokuvayhtiö Aamu

Hytti nro 6 osoittautui yhdeksi vuoden suosikkielokuviani. Se on visuaalisesti ja tarinallisesti huikea. Asetelma on simppeli, mutta sen kautta onnistutaan kertomaan sitäkin enemmän. Hytti nro 6 on koskettava tutkielma ihmisyydestä. Elokuvassa ei ole vain matka määränpäähän, vaan matka myös ihmiseen, omaan itseensä. Kuten Kuosmasen Hymyilevä miehessä, tässäkin loppuhuipennukseksi arveltava asia ei olekaan huipennus, vaan arkisesti elämä on suhteellisen tasaista. 

Laura on eksyksissä itsensä kanssa haluaa olla kuin naisystävänsä Irina, mutta rakastaa naisessa vain tapaa jolla tämä katsoo häntä. Laura on hieman vietävissä, heittäytyy asioihin mukaan sen kummemmin perehtymättä. Alun vastenmielisyyden jälkeen yhteinen sävel hyttikaveri Ljohan kanssa alkaa löytyä. Kansalaisuuden ja ensivaikutelman alta alkaa löytyä ihminen heikkouksineen ja kauneuksineen. Miehen karskin ja machoilevan ulkokuoren alle peittyy herkkä persoona. 

Pääroolit vetävien Seidi Haarlan ja Juri Borisovin roolisuoritukset ja roolihenkilöiden välinen kemia on upeaa. Miten paljon tunnetta voikaan välittää pelkällä olemuksella ja ilmeillä. Välillä sanottiin vähän. Juuri merkityksellistä oli kaikki mikä jäi sanomatta, mutta välittyi silti. Erityisen koskettava oli läheisyyden kaipuun täyttymisen ja kyynelten täyteinen kohtaus hytissä. Kaksikon läsnäolo tuo tapahtumat ja tunteet valkokankaalta erittäin lähelle.

Elokuvan visuaalisuus utuisine filmikuvineen on vaikuttavaa. Vieläpä kun miettii miten haastavat kuvausolosuhteet ahtaassa junassa ovat olleet, on lopputulos silmiä hivelevän kaunista ja koskettavaa. Intiimiys on tavoitettu visuaalisestikin hienosti. Lähellä kasvoja kuvattujen otosten, hieman keinuvan kuvan ja taidokkaan äänisuunnittelun myötä tuntuu kuin katsojanakin olisi junassa. Puvustus ja lavastus ovat kohdillaan, ne henkivät tarkemmin määrittelemätöntä aikakautta, kenties ysäriä. Venäjällä kaikki on vähän rempallaan, on sotkuista ja kaikkialla samovaarin ja viinan huuruja. 

Kuva: Sami Kuokkanen @ Elokuvayhtiö Aamu

Entä sitten se kirja, joka on elokuvan pohjana. Hytti nro 6 -elokuvaa ja -kirjaa ei voi juuri verrata, sillä ne ovat niin omia teoksiaan. Elokuvaan Kuosmanen on ottanut vain pohja-asetelman, mikä on toimiva ratkaisu. Liksomin romaanin kieli ja kerronta on hyvin kuvailevaa, että miljöö välittyy, mutta tarinan kerronta on viitteellistä. Romaanissa tyttö-niminen päähenkilö matkustaa samassa hytissä 45-vuotiaan sikailevan ja ahdistavan miehen kanssa. Matka on Moskovasta Mongoliaan, halki Siperian, kun taas elokuvassa junaillaan Moskovasta Murmanskiin.

Harvemmin käy niin että pitäisin elokuvasta enemmän kuin kirjasta, mutta Hytti nro 6:n kohdalla kävi yllättäen toisin päin. Pidin romaanista osin, mutta en tykännyt raskaasta luettelomaisesta kerrontatyylistä, tyttö-hahmon persoonattomuudesta ja vuorosanattomuudesta ja päähenkilöiden välisestä valta-asetelmasta. Kuosmasen ohjaamana pohjateoksesta inspiroituneena on luotu ihan oma, hieno teoksensa, miten sovitusten pitäisi mennäkin.

Kuva: Sami Kuokkanen @ Elokuvayhtiö Aamu

Romaani on eläväinen kuvaus Neuvostoliitosta, synkkä ja painajaismainen matka sen halki. Keskitytään kuvailuun ja tunnelman luomiseen tapahtumien ja henkilöhahmojen kustannuksella. Lyhyestä mitastaan huolimatta romaani oli mielestäni raskaslukuinen, tupattu täyteen kuvailevia sanoja luetteloiksi. Romaani on täynnä kiinnostavia kielikuvia ja sanailua tunnelmaa luomassa, mutta ne katoavat raskaaseen luettelointiin. Kerronta on toisteista, päivät ja yöt toistuvat samankaltaisina. Välillä käydään seikkailemassa kaupungeissa. Oleilu ja meneminen tuntuu päämäärättömältä haahuilulta. 

Romaanin päähenkilö on paperinohut ja vailla persoonaa; tyttö on vain havainnoimassa ympäristöä eikä hänellä ole yhtään vuorosanaa saati nimeä. Tyttö ja mies ovat vain Suomen ja Neuvostoliiton henkilöityminä. On turhauttavaa seurata jatkuvaa tytön kokema uhkaa misogynisessä ympäristössä. Sellaisia kertomuksia on jo ihan tarpeeksi, kuten elokuvan päänäyttelijä Seidi Haarlakin sanoi minulle. Haarla ja Kuosmanen eivät halunneet toistaa synkkyyttä ja pelkoa päähenkilön puolesta, vaan loivat humaanin ja lämpimän kertomuksen kahden ihmisen kohtaamisesta.



Jututin Juho Kuomasta ja Seidi Haarlaa lehtijuttua ja radiota varten, ja he kertoivat kiinnostavasti elokuvan taustoista.

Kahden ihmisen kohtaaminen sai ohjaaja Juho Kuosmasen kiinnostumaan Hytti nro 6 -teoksesta: "On pitkä matka, eikä voi paeta. On pakko mennä toista ihmistä kohti"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti