perjantai 16. helmikuuta 2018

Hiushöpsöilyt ja kysymyksiä


Kesällä uutta profiilikuvaa ottaessa tuli otettua vähän erikoisempiakin otoksia, joten ne toimikoon tämän postauksen kuvituksena. Jotenkin näistä kuvista tulee hyvä, kesäinen mieli. 

Nämä kysymykset löysin joskus aikoja sitten jonkin blogin haastepostauksesta ja ajattelin vastata niihin, ne kun olivat unohtuneet roikkumaan johonkin postausluonnokseen.

1. Ota lähin kirja, käännä sivulle 18 ja kirjoita tähän neljäs rivi.
"could not play a role in evolution because they were not sufficiently stable" 
(jostain tylsästä kirjasta, jonka lainasin jos siitä olisi kandiin tutkimuskirjallisuudeksi)

2. Venytä vasen kätesi. Mitä kosketat?

Planneriani, joka on kirjoituspöydällä.


Mitä teit ennen kuin aloit vastaamaan näihin kysymyksiin?


Kirjoitin Kalenterimanian käsialahaasteen päivän haastekirjoituksen.


4. Mitä katsoit viimeksi TV:stä?
Tosi harvoin tulee katsottua telkkaria, mutta Putous taisi olla edellinen katsomani.


5. Jos tietokoneen ääntä ei lasketa, mitä kuulet?

Taustalla pyörivä Milla Grönmanin vlogivideo.

6. Milloin viimeksi olit ulkona? Mitä teit?
Olin viimeksi eilen ulkona, kun kävin keskustassa pyöräillen asioilla.


7. Mistä näit unta viime yönä?
Muistan uniani todella harvoin, mutta jotain etäinen muistikuva on että jotain elokuvamaista unta saatoin nähdä.

8. Muistatko yleensä unesi?

Taisinkin jo aikalailla vastata tähän kysymykseen, eli yleensä en muista.


9. Milloin nauroit viimeksi?

Eilen ennen nukkumaan menoa jollekin Samin kanssa pöljäilyille, muistaakseni hoilailin jotain lastenlaulutunnareita.

10. Minkä elokuvan näit viimeksi?

Etelä-Korealainen animekauhuleffa Seoul Station (2016), joka katsottiin alkuviikosta kaverin kanssa suklaata syöden. Taisi olla ensimmäinen näkemäni animekauhuleffa.

11. Kerro itsestäsi jotain, mitä useimmat eivät sinusta tiedä.

Rakastan puristella näppyjä; mustapäitä, valkopäitä, finnejä you name it. Se on jotenkin niin hienon näköistä kun sen saa plopsautettua ulos ihosta,


12. Kuka soitti sinulle viimeksi?
Taisi olla pitkäaikaisin ystäväni lapsuudesta saakka. Hän oli viikonloppuna meillä kylässä ja soitti perille saavuttuaan.

13. Milloin viimeksi uit uima-altaassa?

Jaahas, onpa vaikea kysymys kun ei ole mitään muistikuvaa. Ehkä pari vuotta sitten viimeksi tullut käytyä uimahallissa.

14. Mitä ostit viimeksi?
Ruokaostoksia, esimerkiksi tarvikkeita nachopellin tekemiseen.



15. Mikä on ensimmäinen asia mitä ajattelet, kun heräät aamulla?

Jatkaisko vielä unia...?

16. Kuka lähetti sinulle viimeisimmän tekstiviestin?
Varsinaisia tekstiviestejä tulee tosi harvoin, virallisia hommeleita vain enimmäkseen. Edellinen onkin Osuuspankilta. Luonnollisesti WhatsAppia tulee käytettyä tekstiviestejä enemmän ja siellä edellinen on Samilta.

17. Milloin on nukkumaanmenoaika?
Silloin kun malttaa mennä nukkumaan kun väsyttää, eli joskus lähempänä puoltayötä.


18. Kenen kanssa söit viimeksi ulkona?
Samin, ystäväni ja hänen poikaystävänsä kanssa Rossossa viime viikonloppuna.

19. Osaatko tankata?
Kyllä, ihan perushomma oli silloin kun vielä oli oma auto.

20. Mitä on sänkysi alla?
Vain lattia, sillä ei ole sänkyäkään kun vain patjat.


21. Minkä elokuvan katsoit viimeksi elokuvateatterissa?
22. Minkälainen olo sinulla on juuri nyt?

Vähän saamaton olo, vaikkakin ihan pirteä. Kirjoitan juuri tätä postausta sen sijaan että kandia työstäisin...



Hauska oli tehdä tämmöinen hieman erilainen postaus ja mielenkiintoisia kysymyksiä.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Sennentuntschi: Curse of the Alps


Netflixistä löytyi todella yllätysaarre-elokuva. Oli mielenkiintoista alkaa katsoa, kun tästä ei ollut juuri mitään ennakkotietoja, eikä odotuksia, mikä varmasti on osatekijä siihen, miksi pidin tästä. Tämä elokuva ei ole tullut missään vastaan eikä siitä ole missään kuullut, ennen kuin tämä ilmestyi Netflixiin. Ja kiitos Netflix kun otat valikoimaasi välillä myös tällaisia erilaisia, ei-amerikkalaisia kauhuelokuvia.

Sennentuntschi: Curse of the Alps (2010) on karu tarina kauniissa maisemissa. Tämä alppikansantaruun perustuva sveitsiläis-itävaltalainen kauhu/jännitys elokuva sijoittuu vuoteen 1975, jolloin pienessä alppikylässä tapahtuu mystiseltä vaikuttavia asioita. Tarun mukaan yksinäiset miehet voivat luoda  taikuuden avulla luudasta ja oljista unelmiensa naisen orjakseen ja kumppanikseen. Tarun mukaan luomus, Sennentuntschi palvelee miehiä kunnes lopulta kostaa julmalla tavalla. Elokuvan varsinaiset tapahtumat alkavat kun paikallinen pappi löytyy hirttäytyneenä, mystinen nuori nainen ilmestyy kylään ja kylän ainoa poliisi Sebastian Reusch alkaa selvittää tapahtumia. Samoihin aikoihin kolme lammaspaimenta vuoristossa juopottelee ja pelleilee vanhan tarun kanssa.


Vaikka Sennentuntschi onkin todella synkkä elokuva (vaikealla nimellä varustettuna), eikä tarina ole mitenkään kaunis, on visuaalisuus kauniin kuulasta ja värikästä varustettuna upeilla maisemilla. Visuaalisuus tuo kivan vastapainon elokuvan aiheen ja tapahtumien synkkyydelle. Tapahtumat sijoittuvat suurimmilta osin vuoteen 1975 ja aikakauden värimaailma on tuotu hienosti esiin puvustuksen ja lavastuksen kautta. Myös miljöö on aivan upea, vanhanaikaisen oloinen pikkukylä kapeine kivikujineen keskellä kauniita alppimaisemia.

Hahmogalleria on monipuolinen ja roolisuoritukset hyviä. Erityisesti mystistä päähenkilöä näyttelevä nainen (Roxane Mesquida) vetää hienon roolin ilman että sanoo sanaakaan. Hienoa näyttelemistä pelkkien eleiden, ilmeiden ja olemuksen kautta ja tulkitsee vaativan ja synkän roolin hienosti. Mieshenkilöt sen sijaan jäävät etäisemmiksi, vaikkakin vuoristomajassa majailevan kolmikon (Carlos Leal, Joel Basman ja Andrea Zogg) välit esitetään hienosti ja liikuttavasti. Asiaa ratkova poliisi(Nicholas Ofczarek)jää aika sivuhahmoksi ja etäiseksi eikä hänestä saada juuri tietää, vaikkakin hän vaikuttaa todella sympaattiselta ja hyväsydämiseltä. Sen myötä hän joutuu itsekin uhriksi koittaessaan vain auttaa toista uhria ja ratkaista mysteeriä.



Juoni on hienosti rakennettu, kivan monimutkainen ja sen kanssa pitää pysyä tarkkana. Rakenne on mielenkiintoinen: elokuva alkaa nykyajasta, jossa metsästä löytyy ruumiin jäänteet. Naishenkilö tietää sen taustatarinana ja loppuelokuva onkin hänen kertomustaan ajasta, jolloin hän oli lapsi ja seurasi sivusta tai myöhemmin kuuli kyläläisiltä tarinan siitä, mitä tapahtui. Aivan elokuvan lopuksi palataan jälleen nykyaikaan, jossa tehdään vielä viimeiset paljastukset. Elokuvassa on paljon aineksia mukana, joista luodaan todella ovela juoni. Vähä vähältä paljastetaan asioita kun lopussa rytisee. Selittelyä on ajoittain hieman liikaakin kertausten muodossa esimerkiksi kerratessa että mitä tapahtuikaan ja missä järjestyksessä. Onneksi aivan kaikkea ei kuitenkaan selitetä puhki vaan muutamia asioita jätetään auki ja jätetään katsojan tulkittavaksi. Koko juonen voi tulkita sekä yliluonnolliseksi tai realistiseksi. Pidinkin todella paljon siitä, että koko homma ei ehkä ollutkaan yliluonnollista huuhaata, jolta asia välillä vaikutti. Elokuvan lopussa on voimakas ahaa-elämysten tunne kun kaikki palaset loksahtelevat paikoilleen muutamia asioita lukuun ottamatta.

Sennentuntschi: Curse of the Alps on upean erilainen elokuva, jossa on sopivasti tunnistettavia kauhuelememttejä. Elokuva on ehkä enemmän jännäriä, sillä se on rikoksen ja mysteerin ratkomista suurilta osin, mutta selkeästi paljon myös kauhua ja elokuva sisältää pari gorempaakim kohtausta. Shokeeraavuudella mässäiltiin vähän liikaa parissa kohtauksessa, sillä asia olisi tullut selväksi ilman korostamistakin.



Tykkään juuri legendoihin ja kansantaruihin perustuvista elokuvista, joten siinäkin mielessä tämä oli todella upea löytö ja yllätys. Elokuvan ohjaaja Michael Steiner on sanonut, että tämänkaltaiset kansantarut unohtuvat  nykysukupolvilta ja he etääntyvät historiasta, ja sen takia hän on halunnut tehdä tällaisen elokuvan, mikä on todella hienoa. Ylipäänsä eri kansojen perinne, tarut ja uskomukset olisi hienoa pitää muistissa ja tiedossa vaikka juuri näin elokuvien kautta.Taisi olla muuten eka näkemäni sveitsiläinen leffa ja tuskin jää viimeiseksi jos lisää löytyisi katsottavaksi. Oli hauskan kuuloista katsoa itselle vieraalla kielellä, joka oli kuin saksaa mutta pehmeämmän kuuloista, sveitsinsaksaa. Kaiken kaikkiaan Sennentuntschi: Curse of the Alps oli todella onnistunut, mielenkiintoinen, itselleni erilainen kauhuelokuva.

Yhdessä kohtaa elokuvan katsomista yhdistin koko aiheen yllättäen Miljoonasateen Olkinainen-kappaleeseen. Sen lyriikat aukenivat tämän kansantarun myötä aivan uudella tavalla, olenkin joskus paljon pähkäillyt kyseisten lyriikoiden merkitystä. Siinä yksinäinen mies tekee itselleen naisen seuraksi, joka kuitenkin haluaa kostaa kokemansa vääryydet. Aivan kuten elokuvassa esitetty sennentuntschin taru.
"Minä rakensin oljesta naisen, kun sinä et tullutkaan. Sua kaipasin niin paljon enkä jaksanut odottaa. Minä sidoin lyhteitä yhteen, etsin vaatteesi parhaimmat. Tein köydenpätkistä peruukin ja rinnat lantuista. Ja illan tullen viereen naisen nukahdin, kunnes äsken nauruun heräsin. Ja nyt olkinainen tanssii navetan katolla. Sylissä vaatteen riekaleita ja pää kainalossa. Olkinainen, olkinainen nauraa ja huhuilee. Ja paidan helman alta pilkottaa musta kieli viikatteen." -Miljoonasade: Olkinainen

Kuvahaun tulos haulle sennentuntschi

Tuomio elokuvalle: Tykkäsin paljon/ tykkäsin/ihan ok/meh/en tykännyt

maanantai 5. helmikuuta 2018

Rakastuva zombie, sokea supersankari ja muutama muu elokuva

Jaahas, tämäkin postaus jäänyt roikkumaan keskeneräisenä luonnokseksi, mutta kuitenkin sen verran olin kirjoittanut etten henno vain poistaa. Näiden elokuvien katsomisesta on siis aikaa varmaan pari vuotta, joten tällä kertaa hieman erilainen postaus. Vähän testiä itselleni että miten hyvin muistan elokuvia joiden katsomisesta on jo aikaa (yhtä kuin en kovin hyvin).


Lähde

Warm Bodies (2013)
Totuttuun zombie-elokuvan tyyliin zombieapokalypsi on raunioittanut maailman ja joukkoon ryhmittyneet ihmiset koittavat selviytyä. Julie (Teresa Palmer) on joukon johtajan tytär jonka R-niminen zombie (Nicholas Hoult) pelastaa hetken mielijohteesta syötyään tytön poikaystävän aivot. Julien ja R:n välinen suhde alkaa muuttaa koko vallitsevaa maailman tilannetta. Pääosien näyttelijät ovat ihan mainiot. Naispääosan näyttelijä muistuttaa ulkonäöltään Kristen Stewartia mutta näyttelee paljon paremmin. Häntä en ole aiemmin tainnut nähdä muussa elokuvassa. Nicholas Houltista olen puolestaan tykännyt jo Poika-elokuvassa ja Skins Liekeissä-sarjassa. Zombiet ovat ihan hyvin maskeerattuja, eivätkä nolon tai liioitellun näköisiä, toisin kuin luurankozombiet tikkumaisine raajoineen ja juoksenteluineen.


Lähde

Elokuvan juoni on osin typerä ja nolo: zombie tutustuu ja ihastuu tyttöön syötyään tämän poikaystävän aivot. Tavallaan niin naurettava idea juonelle että on siinä rajalla etteikö ole jo hyväkin idea. Ainakin on tuore mutta naurettava. Erilainen idea on myös se että zombiet alkavatkin vähitellen muuttua inhimillisemmiksi ja lopulta eläviksi. Warm Bodies on paitsi aiheeltaan, myös tunnelmaltaan mukavan poikkeava zombie-genrestä. Warm Bodies onkin aivan erilainen rakkauselokuva. Kertojanääni on mukavan humoristinen ja itseironinen halki elokuvan. Zombieen samaistuminen on kekseliäästi toteutettu, sillä zombithan eivät ole ennen saaneet puheenvuoroa eikä heillä ole kerrottu olevan edes tietoisuutta. Elokuvassa on muutenkin paljon perushauskaa zombie-huumoria. Elokuvan huvittavampia kohtauksia zombien meikkaaminen Pretty Womanin soidessa taustalla. En voinut olla kuvittelematta että Nicholas Hoult on ensin maskeerattu zombieksi ja tyttöjen meikatessa hänet ihmiseksi meikki vain poistettaisiin.

Elokuvassa on mukava musiikkimaailma raikkaan indiemusiikin myötä, aina musiikki ei tosin ole täysin kohtauksiin sopivaa. Tosin musiikkivalinta zombieiden hauskaan jälleennäkemiskohtaukseen ja päämääräiseen marssimiseen on loistava. Elokuvan visuaalisuus ja värimaailma muuttuvat lopussa harmaasta ja synkästä kirkkaiksi väreiksi kuten on muistelukohtaustenkin aikana, jopa liian alleviivatusti ja korostetusti maailman palatessa vähitellen ennalleen. Harvinaista zombie-elokuvalle että loppu hyvin kaikki hyvin. Sanoma onkin lopulta hyväksyminen, uuden ja pelottavan kohtaaminen sekä ennakkoluulojen voittaminen.
Daredevil (2003)
Marvelin sarjakuviin perustuva Daredevil-supersankarista kertova elokuva, jossa sokea lakimies Matt Murdock hyppelehtii ympäri kaupunkia yrittäen antaa pahalle palkkansa. Alkuvideo on visuaalisesti kekseliäs ja tunnelmallinen, teemaan sopiva. Elokuvan alusta, synkkyydestä ja mustavalkoisuudesta tulevat mieleen Sin City elokuvat. Hell's Kitchen on kyllä aikalailla samanlainen kun Sin Cityn maailma. Väkisinkin vertaan elokuvaa Netfixin Daredevil sarjaan ja miten eri tavoin asiat kuten, Matthewin sokeutuminen, on esitetty. Tällä kertaa elokuvassa on erityisen hauska Stan Lee-cameo! Tajuttoman nolo taistelukohtaus leikkipuistossa Mattin ja Jennifer Garnerin näyttelemän Elektran välillä, elokuvassa on myös yksi noloimmista näkemistäni seksikohtauksista. Jennifer Garner on kyllä tosi kaunis ja Colin Farrell on komea Bulls Eye-pahiksena, hurmaavana kierona pahiksena. Ben Affleck puolestaan on aika mitäänsanomaton Daredevilin roolissa. Musiikkimaailma on mukavaa rokin räimettä, mutta ei aina kohtaukseen täysin istuvana ja vaikka Within Temptationin kappaleet ihania ovatkin, ne eivät todellakaan tähän sopineet ja tuntuivat tosi irrallisilta. Kaiken kaikkiaan melko nolo, mitäänsanomaton elokuva.


The Help-Piiat (2011)
Piiat sijoittuu 1960-luvun Yhdysvaltoihin, jossa aletaan ajaa eriväristen ihmisten välistä tasa-arvoa. Musta palvelusväki joitaa valkoisen keskiluoka lapsia ja tasapainoa alkaa järkyttää Emma Stonen näyttelemä Skeeter lehtijuttuineen.

Ihanan värikäs visuaalinen maailma. Pikkuhiljaa selviää ettei kyseessä olekaan ihan pinnallinen ja pirteä elokuva. mielenkiintoisia ja monipuolisia ihmiskohtaloita, huumoria, vastoinkäymisiä mutta myös hyvää mieltä.
(Tästä en hirveästi muista, mutta kai se oli tuon katsomisen jälkeen kirjoittamani kaltainen elokuva. Katsomisesta on siis jotain vuosi, joten voisikin katsoa tuon uudestaan, sillä muistan pitäneeni siitä.)

Lähde Universityobserver

Cubic (Equilibrium) (2002)
Tieteiselokuva Cubic sijoittuu vuoteen 2072, totalitaristiseen maailmaan jossa uskotaan ihmisten tunteiden aiheuttavan sotia. Tämän myötä kansalaisilta poistetaan mahdollisuus tuntea mitään tunteita. Kansalaiset ovat velvoitettuja ottamaan päivittäisen lääkeannoksen kuolemanrangaistuksen uhalla. Kuoleman kohtaavat myös he, jotka yrittävät harrastaa kulttuuria.

Vaikuttava dystopia, jossa kulttuuria, taidetta, musiikkia, kirjoja tuhotaan.
Ajatuksia herättävää pohtia, onko sotien ja väkivallan poistamiseksi kaikkien tunteiden, niin negatiivisten kuin positiivistenkin poistaminen sen arvoista.
Väkivallan monopoli kuitenkin vallitsee yhä, sillä valtion puolesta tuhotaan välittömästi kaikki tunteita tuntevat ihmiset ns yhteisen hyvän turvaamiseksi
Jatkuva propaganda pyörii videolla isän puhumana
Yhdistelmä kahta klassikko dystopiaromaania, Orwellin Vuonna 1984 ja Bradburyn Fahrenheit 451.
Isoveli valvoo-tyyppinen ideologinen itsevaltias; Isä on kuin isoveli klassikosta Vuonna 1984
Puvustus ja taistelukohtaukset kuin Matrixista.
Visuaalisesti hieno, pelkistetty lavastus, vastapainona salatut ns kulttuurihuoneet, persoonallinen äänimaisema, klassista musiikkia, loppuun muutosta kuvastamaan teknoa.
Klassisen musiikin käyttö taistelukohtauksen taustalla tuo mieleen Kellopeliappelsiinin.
Christian Bale sopii täydellisesti kivikasvoisena näyttelijänä päärooliin papiksi, joka tajuaa miten pielessä maailman meno on, jätettyään pois "tunteettomuuslääkkeensä".
Sydäntä raastava koirien tappokohtaus mutta onneksi suloinen koiranpentu selviää.

(Tämänkin elokuvan haluaisin kyllä katsoa uudelleen.)

perjantai 2. helmikuuta 2018

The Greatest Showman: Iloisen värikäs sillisalaatti


Kävin juuri ekaa kertaa tänä vuonna ihan elokuvissa, edellinen kerta oli kun kävin katsomassa Loving Vincentin. Siinä oli muuten visuaalisesti upea elokuva, harmi vain kun jäänyt siitä kirjoittamatta. Mutta nyt itse aiheeseen.

The Greatest Showman on värikylläinen musikaali sirkusmaailmasta. Se kertoo showmiehestä P.T. Barnumista, joka eli 1810-1891 ja perusti sirkuksen kera kummajaisesityksen. Elokuva seuraa hänen elämäänsä köyhyydestä rikkauksiin yrittämisen, epäonnistumisien ja onnistumisien kautta. Perhe, sirkuksen luominen tyhjästä, poikkeavien ihmisten kasaaminen näytöksiin sekä ruotsalainen oopperalaulaja ovat elokuvan tapahtumien keskiössä Barnumin elämän vaiheita seurattaessa.

Alkuun mietin, olisiko kyseessä samankaltainen värikylläinen musikaali-ihanuus kuin Moulin Rouge. The Greatest Showmanissa on jonkin verran samaa ehkä visuaalisuuden tasolla, mutta siinä on paljon omaakin. Mielestäni tämä on hyvin sanottu tiivistelmä koko elokuvasta: "tositapahtumiin perustuva tarina juhlistaa sitä taianomaista tunnetta, joka valtaa meidät unelmiemme käydessä toteen" (Finnkino) Juurikin sanalla taianomainen kuvailisin The Greatest Showmania.


Roolisuoritukset ovat onnistuneita. Tykkäsin erityisesti sympaattisesta päätähdestä Hugh Jackmanista, jonka musikaaliesiintymiseen tykästyin jo Les Miserablesissa. Hän sopii erinomaisesti unelmoivan ja jatkuvasti eteenpäin pyrkivän showmiehen rooliin. Suurin osa hahmoista jää välttämättä melko etäiseksi, sillä hahmokaarti on niin laaja. Vaikkakin hahmo jää tarinassa sivuun, Michelle Williams on sympaattinen miestään tukevana vaimona ja hahmojen lapset ovat suloisia pikkutyttöjä, todella hyviä lapsinäyttelijöitä. Zac Efronkin tekee onnistuneen paluun musikaalien maailmaan sitten High Schoolien (en tosin tiedä mitä tehnyt siinä välissä). Kummajaisista esiteltiin tarkemmin vain muutama hahmo ja heistä muistakin olisi mieluusti nähnyt lisääkin ja kuullut heidän taustatarinaansa enemmän.

The Greatest Showmanissa on vaikka mitä aineksia ja teemoja, joista syntyy iloisen värikäs sillisalaatti. Erityisesti elokuvan audiovisuaalisuus on aivan upeaa. The Greatest Showman on värikylläinen, upeasti puvustettu ja lavastettu, täynnä yksityiskohtia. Se on myös kuvattu hienosti. Tykkäsin erityisesti siirtymistä eri kohtausten välillä. Myös musiikkimaailma on hieno. Alkuun kuitenkin korvaani kalskahti kun henkilöt laulavat nykypoppia, joka ei lainkaan sovi miljööseen ja aikakauteen. Varsinkin kohtaukset, joissa on oopperalaulajan esitys ja nainen alkaa laulaa perus poppia. Loppujen lopuksi ristiriitaan tottui ja osassa esityksissä se oli ihan toimiva ja toi kivaa kontrastia. Kuitenkaan nykyhetken ja menneisyyden yhdistäminen ei ole aivan yhtä toimivaa kuin esimerkiksi Moulin Rougessa (johon tätä tahtomattani yhä vertaan). Laulut ovat silti todella kauniita, toimivasti tarinankerronnallisia ja tuovat henkilöhahmoja sekä heidän ajatuksiaan lähemmäs katsojaa.


Elokuva ei kuitenkaan ole pelkkää silmän ja korvan karkkia, vaan The Greatest Showmanilla on myös sanomaa. Vaikka millaisia teemoja tuodaan esiin vaikkakin useisiin niistä viitataan pintapuolisesti. Erilaisuuden teemat, syrjintä, luokkayhteiskunnan ristiriidat, eri luokkien suhteet ja erot sekä tietysti se elokuvien vakioteema rakkaus. Erilaisuuden hyväksämisen teemat. Se, että tavoitellaan tähtiin eikä huomata mitä on jo saavuttanut ja itsellä on jo. Itselle arvokkaat asiat huomaa vasta kun ne menettää. Elokuvassa on teemoja vaikka muille jakaa, enkä tiedä olisiko ollut toimivampaa jos vain osaan niistä olisi keskitytty. Tällä on kuitenkin pituutta kaksi tuntia 19 minuuttia (eikä ole, julkaisun jälkeisen tarkistuksen jälkeen totesin googlen antaman tiedon kestosta höpöhöpöksi, oikea kesto on 1h 45min) ja se tuntuu ajoittain pitkältä (tuo lyhyempi kesto kuitenkin tuntui suvantokohdassa hetkellisesti pitkältä), puolivälissä on hieman puuduttava olo, mutta onneksi tarina lähtee uudelleen lentoon kuin strapetsitaiteilija. Aluksi vaikutti että elokuva keskittyisi rakkaussuhteiden kuvaamiseen, mutta onneksi rakkaustarinat eivät ole pääjuonena, vaan muutaman parin rakkaus ja sen kehittyminen on vain sivujuonena. Pääteemana on oman itsensä ja taustansa hyväksyminen sellaisena kuin on ja se, että näkee kaiken hyvän mitä itsellään jo on eikä tavoittele aina vain korkeammalle tähtiin.

En sitten tiedä miten todenmukainen elokuvan tarina on suhteessa historiaan ja miten oikeanlainen esimerkiksi päähenkilö on suhteessa historian Barnumiin, sillä en ennakkoon tiennyt koko tyypistä mitään. Hollywood on kuitenkin Hollywood ja suhde todelliseen historiaan on varmaan aika löyhä. Tiedä sitten millaista ylipäänsä friikkisirkuslaisten elämä ollut siihen aikaan. Mutta mielenkiintoinen, viihteellistetty tarina joka tapauksessa, oli historiallinen todellisuus minkälainen tahansa. Elokuva on otettava elokuvana eikä kontekstia pitäisi miettiä liikaa. Eli ehkä ensisijaisesti elokuvana, mutta musikaalina tämä on oikein mainio.

Eniten pidin siitä kuinka juoni kulkee ikään kuin kehän ympäri päättyen samanlaisiin asetelmiin kuin mistä alkoi. Kaikki alkoi hatusta ja päättyy hattuun. Isähahmo luovuttaa hattunsa eteenpäin nuoremmille. Elokuva päättyy upeasti joko Queeniin tai Moulin Rougeen viitaten sanoihin"Show must go on".

"The noblest art is that of making others happy" -P.T. Barnum



Tuomio elokuvalle: Tykkäsin paljon/ tykkäsin/ihan ok/meh/en tykännyt

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Pieni askarteluohje: origamilintu klemmarikoriste


Innostuin vuosi sitten kalenteriaskartelusta ja olenkin siitä asti askarrellut vaikka mitä. Tein muun muassa origamilintu klemmarikoristeita, joiden ohjetta minulta pyydettiin Kalenterimanian blogiin. Laitankin tämän myös tänne jos joku haluaa pikkuaskarteluna taitella origameja. 



Tähän klemmarikoristeeseen siis tarvitset vain:
♥ valitsemaasi paperia; esimerkiksi vanhan kirjan sivuista saa kauniita lintuja
♥ sakset
♥ kuumaliimapistoolin; olettaisin että myös Erikeeperillä saattaisi pysyä mikäli et pistoolia omista
♥ haluamasi kokoisen ja värisen klemmarin


Klemmarikoristeeksi sopiva lintu tulee neliöstä, jonka sivu on noin 4-6cm. Tämä on nopeasti opittavissa oleva helppo malli, mutta ensin on parempi harjoitella isomman kokoisella paperineliöllä ja minun on kuvissa selkeämpi näyttää taittelu isommalla paperineliöllä. Aloitetaanpa.

 1. Taita nurkat vastakkaisiin nurkkiin ja reunat vastakkaisiin reunoihin saadaksesi tarvittavat taitokset.

 2. Taittele neliö kasaan äsken tehtyjä taitoksia pitkin, niin että reunat tavallaan päätyvät kulmien väliin haitarimaisesti. 

 3. Pidä avoin pää itseäsi kohti. Taita avoimet reunat keskitaitetta vasten yksi kerrallaan. Toista kaikille avoimille reunoille molemmilla puolilla.

Taiteltuna työ näyttää tältä.

4. Avaa äskeiset taitokset ja taita niitä pitkin paperin reuna keskilinjan myötäisesti.

 Taita reunat keskelle molemmin puolin työtä.

 Työstä pitäisi tulla tämän näköinen

 5. Taita sivut keskeltä sisälle tehdäksesi linnun pään ja pystön.

 Näin

 Tee sama toiselle puolelle

6.Taita toisesta päästä kulma tehdäksesi linnulle nokan.

 Ja näin lintu on valmis

 Isommalla paperilla harjoiteltuamme onnistuu minilinnunkin sorminäppäryyttä käyttäen.

 7. Valitaan sopiva klemmari kuumaliimapistoolin lämmetessä.

 Ammutaan pieni klimppi liimaa linnun alaosaan 

ja painetaan klemmari lintuun kiinni.


 Ja näin lintumme on valmis lentelemään kalenteria tai muuta koristamaan! Toivottavasti ohjeesta on iloa ja saatte aikaan kauniita lintuja. Mikäli tulee mieleen kysymyksiä ohjeesta niin vastailen niihin mielelläni

Ainiin ehkä alan vähän useammin julkaista jälleen jotain nyt kun uusi koneeni motivoi. Vanhalla läppärilläni ei nimittäin pystynyt tekemään kuvien kanssa enää mitään, mutta nyt uuden kanssa on aivan toista. Muutenkin kun nyt kandia työstäessä tulee paljon oltua koneella, niin jos kandin kirjoittamisen vastapainona kirjoittaisi välillä tännekin jotain.

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Ryuichi Sakamoto: Coda

Kuvahaun tulos haulle ryuichi sakamoto: coda

Syksyn elokuvafestivaalilla, Rokumentissa toinen katsomani musiikkidokumentti Ryuichi Sakamoto: Coda (2017) kertoo japanilaisesta muusikosta, säveltäjästä, näyttelijästä, Ryuichi Sakamotosta. Hän oli minulle ennestään täysin tuntematon henkilö, mutta ajattelin hänen olevan jonkin näkemäni elokuvan musiikin takana. Ennakkotoiveenani oli että hän olisi ollut joku henkilö Studio Ghiblin elokuvien musiikin takana, sillä kyseiset anime-elokuvat ovat yksiä suosikeistani. Vaikka Sakamoto ei toiveajattelustani huolimatta ole ollut Studio Ghiblin elokuvissa mukana, on hänen elokuvamusiikkituotannossaan kuitenkin useita elokuvia joista olen kuullut, mutta yhtäkään en ole sattunut itse näkemään.

Ryuichi Sakamoto: Coda- dokumentissa tulevat vahvasti esille musiikin luomisen monet vaiheet. Ideointi, suunnittelu, kokeilu, harjoittelu ja itse esitykset tulevat monipuolisesti edustetuiksi pitkin dokumenttia. Sakamoton musiikissa on vahvana kokeellisuus ja erikoiset tekniikat. Nykyajan musiikillisia ja äänimaisemallisia kokeiluja dokumentissa kuvataankin eniten. On hauskaa nähdä hänet metsässä paukuttelemassa hylättyjä esineitä ja kokeilla millaista ääntä syntyy yhdistämällä eri soittimien soittotyylejä. Erityisen hauska oli kohtaus, jossa hän koitti äänittää sadetta eri tavoin ääntä hakien ja seisoi lopulta sanko päässä sateessa pihalla. Oli mukavaa nähdä hänen kokeilujensa onnistuminen omasta mielestään, kuinka hän oli tyytyväinen aikaansaamaansa ääneen ja kuinka innostunut oli ääntä etsiessä ja kokeillessa. Innostus omaan tekemiseen välittyi halki dokumentin selkeänä, inspiroivana.

Aiheeseen liittyvä kuva

Sakamotolla on selkeästi persoonallinen äänimaisema ja maku, sillä hänen luomansa äänet eivät ainakaan itselleni olleet suoranaisesti tärykalvoja hiveleviä niiden luomishetkessä. Sakamotolla on kuitenkin tekniikka hallussa, sillä hän jalostaa äänistä hienolta kuulostavia kappaleita. Hänen luomansa dokumentissa esitetyt musiikkiesimerkit ovat dramaattisia, mahtipontisia ja ajoittain uhkaavia, mutta sisältävät samalla vaatimattomia, pieniä elementtejä. Hänen musiikkinsa saa ajattelemaan, joten hän pääsee tavoitteeseensa, musiikin kantaaottavuuteen. Sakamoton puheessa muutenkin näkyy kantaaottavuus. Hänen kameralle juttelunsa on monissa kohtaa hyvin ajatuksia herättävää ja kantaaottavaa. Hänen filosofointinsa ovat hyvin mielenkiintoista kuunneltavaa. Erityisen hauska ajatus on pianosta puhuttaessa se, kuinka ihminen on muovannut luonnon haluamaansa muotoon, mutta se pyrkii palaamaan luonnolle ominaiseen epäjärjestykseen, epävireeseen.

Oli erikoista kuulla, että säveltäjää on pyydetty näyttelemään, eikä dokumentissa tullut esiin oliko hänellä ennestään näyttelijätaustaa. Näyttelijäpuoli kuitenkin jätettiin dokumentissa sivuun varmaan ihan vain teeman rajaamisen vuoksi. Siitä olisi kuitenkin ollut mielenkiintoista kuulla lisää. Olisin kuullut mielelläni lisää myös hänen Yellow Magic Orchestra-yhtyeestään ja ylipäänsä varhaisurastaan elektronisen musiikin parissa. Erityisesti konserttitaltioinnissa soitettu musiikki kuulosti korvaani mukavan erikoiselta. Hänen silloisen ja nykyisen musiikkinsa välillä on vahva kontrasti; silloisesta koneellisesta musiikistaan hän on siirtynyt sittemmin orgaanisempaan ja luonnonläheisempään musiikkiin. Sakamoton musiikkityylin kehitystarinasta olisin mielelläni kuullut lisää hänen itsensä kertomana. Hänen pioneerirooliaan syntikkapopin, teknon ja housen parissa ei kommentoida dokumentissa juuri lainkaan.

Kuvahaun tulos haulle ryuichi sakamoto: coda

Jälkikäteen oli erikoista saada tietää että dokumentti on kuvattu viiden vuoden ajanjaksolla. Ei kuitenkaan sinänsä yllättävä tieto, sillä dokumentissa käsitellään niin monia aiheita ja laajalla skaalalla. Viidessä vuodessa on täytynyt kertyä suunnaton määrä video- ja äänimateriaalia ja aiheen rajaaminen on ollut varmaan haastavaa. Ehkä juuri pitkällä aikavälillä kuvaaminen tekee dokumentista rakenteeltaan hieman sekavan. Samalla dokumentin tekijöiden on täytynyt tutustua itse säveltäjään ja päästä lähellä Sakamoton persoonaa, minkä myötä dokumentin ote on intiimi; läheinen ja tuttavallinen. Dokumentissa liikutaan monessa ajassa ja paikassa, mikä saattaisi tehdä seuraamisesta haastavaa, mutta kaikessa on kiinnekohtana Sakamoto itse. Kamera menee ajoittain ahdistavankin lähelle kohdettaan. Voisi olettaa Sakamotolla oleva tukala olo, kun kamera seuraa läheltä hänen syömistään ja ajoittain salakuvaa hänen yksityisiä harjoituksiaan ja kokeilujaan.

Se että elokuvan näkökulma on vain Sakamoton ja että vain häntä haastatellaan, saa hänet tuntumaan yksinäiseltä puurtajalta. Muita henkilöitä esiintyy vain Sakamoton vanhoista projekteista kerrottaessa, kun haastattelijan pari kommenttia on jäänyt oletettavasti leikkaamatta ja kun Sakamoton syödessä kuuluu kun joku pilkkoo ruokaa jossain taustalla samassa tilassa. On erikoista että esimerkiksi Sakamoton kollegoita tai samojen projektien parissa työskennelleitä tai hänen perhettään ei haastatella. Dokumentti kuvaa vain ja ainoastaan Sakamotoa tämän omasta näkökulmasta, eikä kukaan ulkopuolinen kommentoi mitään.


Dokumentin tarinankerronta on rauhallista, kuin Sakamoton oma olemus. Monessa paikassa ja ajassa viivähdetään, mutta silti ollaan vahvasti nykyajassa, syöpää sairastavan Sakamoton kertomuksissa. Sakamoto itsekin on selkeästi myös visuaalinen ihminen, sillä ainakin oletan että videomateriaali, joka oli tehty hänen musiikkivideokseen, oli hänen itsensä matkallaan kuvaamaa. Kuvaustyyli on rauhallinen ja kaunis, mutta silti vaikka missä paikoissa ehditään käydä. Sakamotokin on elämänsä aikana ehtinyt vaikka mihin mukaan ympäri maailmaa. Hän on selkeästi yhä monessa mukana, ehtinyt vaikka mihin paikkoihin ja tilanteisiin.

Dokumentissa on erikoisesti laitettu peräjälkeen Antarktiksella ja Afrikassa käynti, ikään kuin hän olisi joskus matkustanut jatkuvasti äärimmäisiin paikkoihin. Dokumentin rakenteelta on myös erikoinen ratkaisu se, että paikkoihin, kuten tuhoutuneen ydinvoimalan läheisyyteen, palataan dokumentissa useasti uudelleen. Ehkä tsunamissa tuhoutunut piano tiivistää jotain oleellista Sakamoton mentaliteetista ja dokumentin sanomasta. Dokumentin nimi kooda kun viittaa päätöselementtiin; päätökseen, johon piano on jo tullut ja Sakamoto on tulossa. Hän itsekin sanoo, että ei tiedä kuinka paljon hänellä on aikaa jäljellä.

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Joulu ja uusi vuosi 2017 kuvin


Eihän tuosta joulusta olekaan kuin kohta pari viikkoa niin on hyvä tehdä perinteinen joulun muistelupostaus. Nyt viimein pääsen koneelle, sillä meiltä on tässä joulun jälkeen ollut sähköt monena päivänä poissa ja pätkineet paljon.

Joulun vietin perinteisesti kotikotona perheen ja suvun kanssa.

Tässä ainejärjestömme Suomi 100-juhlissa itsenäisyyspäivänä


Uudenlainen joulupuu kasattiin ennen joulukuusta

 Kuusen haussa veljen kanssa

Aatonaattona juhlimme veljeni kuva-artesaaniksi valmistumista ja tein hänelle yllätyksenä oman Nikon-kameransa näköisen kakun. Yllättävän hyvin onnistui vaikka alkuun oli olo että tuleekohan tästä mitään.

Jokavuotinen piparkakkutalo

Jouluruokaa odotellessa. Tuli vedettyä ihan ähkyyn ja sama toistui aaton jälkeisinäkin päivinä jouluruokaa vetäessä.

Syönnin jälkeen jaettiin koko porukan lahjat kuusen alta

Kenenhän lahja Taavetti mahtoi olla

 Bongasimme härön tontun kahvilassa käydessämme, täti löysi sitten pehmopandan vilauttelijaa ahdistelemaan.

Kissatkin vietti joulua rauhallisissa merkeissä.

Uusi vuosi meni rauhallisissa merkeissä


Seuraavaksi esittelen tekemäni ja antamani joululahjat. Tänä vuonna oli ennen joulua aika kiireistä ja ideoista puutetta, enkä viitsinyt ottaa joululahjoista stressiä, joten tein tai annoin jokaiselle jotain pientä.

 Aloin pitkästä aikaa tehdä helmitähtiä ja tämän sai kaverini.

 Virkattu pöllö esimerkiksi paperipainoksi kummitädille

Kummisedälle tädin kanssa yhteisenä passit omille kissoilleen. Vihko-osio toimii reissuvihkon,a jonne kummit voivat kirjoitella kissojensa seikkailuista. Kyllä minusta vielä väärentäjä tulee.

Samille hankin toivomansa kirjan ja lempparileffansa jatko-osan.

Veli sai Mario-pelien kysymysmerkkiblokin peltilaatikkona.


Äidilleni annoin klipseistä tehdyn laukun, joka ei tosin ole itse tekemäni.


Tein äidilleni helmitähtiä.

Isäni sai jatkoa suosikkiartistiensa galleriaan aiemmin tekemieni Gösta Sundqvistin, Juice Leskisen ja Kalle Päätalon seuraan Sex Pistols-muotokuvalla. 

Serkulle tein oman tammikuu-heinäkuu bullet journalin ja siihen koristelutarvikkeita.

En tiedä innostuinko koristelemaan valmiiksi jo liikaa, mutta toivottavasti serkku tykkäsi ja bujossa on tilaa hänenkin jutuilleen.


Serkkujen vanhemmat saivat myös helmitähtiä.


Heille myös tämä virkkaamani karkkikippo

Anoppini sai tämän tekemäni unisiepparin ja pari savolaista sutkausta sisältävää pinssiä


Mummo ja ukki saivat virkattuja joulukuusen koristeita


Olin ilmeisesti itsekin ollut kilttinä, sillä sain seuraavat aivan upeat lahjat.

Toivomiani kyniä, joista kaikki kolme uutta tuttavuuttta osoittautuivat oikein mahtaviksi. Myös toivomuksestani postimerkkejä ja yllätyksenä upea peltirasia täynnä suklaata.

Hauska sattuma kun peltirasian sisältö näyttää hieman Doctor Who:n Dalekeiden pinnalta :,D
Kuvahaun tulos haulle dalek

Käsintehtyä fudgea ja kummin ihana perinteinen vuosikalenteri

Paketti kaikkea tarpeellista minulle ja Samille yhteisenä

Ja lisää ihania tarvejuttuja yhteisenä

Toivomani tyynyt vanhojen lässähtäneiden tilalle.

Lisää toivomaani hyötytavaraa: viinilasit, pyörän takavalo ja usean oppiaineen vihko.

Hygieniatuotteita ei ole koskaan liikaa. 

Kaverini oli tehnyt itse minulle aivan ihanat keraamisen teepussin alusen ja magneetin, juuri mieleiseni värisetkin.

Perinteinen jokavuotinen ihana pyjama, lahjakortti ja paljon karkkia ja konvehteja, onneksi yhteisenä lahjana sentään.


Siinäpä oli tämän joulun postaus itselleni myöhemmin muisteltavaksi.