keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

The Peanut Butter Falcon ja drive in -kokemus

Ihmiset ovat kokoontuneet kauniiseen kesäiltaan hiekkakentälle. On helteistä ja aurinko on laskemassa. Reilu kolmessakymmenessä autossa tuulettimet puhaltavat viileää ilmaa ja radiot on käännetty oikealle taajuudelle. Katseet ovat suunnattuna Ilosaarirockin päälavan suuntaan. Tai kohtaan, jossa lava olisi toisenlaisena kesänä ollut. Nyt paikalle on viritetty iso näyttö auton peräkärryssä. Vieressä on suuri antenni.

Amerikkalaiselokuvista tutut drive in - näytökset ajelivat Joensuuhun 15.6 - 17.6. Katsoin yhden kuudesta Kerubin ja Joensuun mailan järjestämistä drive in -elokuvanäytöksistä. Ääni lähetettiin suoraan fm-radioihin ilman viivettä. Pelkäsin ennakkoon miten synkassa ääni kulkee, mutta pelkoni osoittautui aiheettomaksi.


Hyvänmielen matkaelokuva The Peanut Butter Falcon pyöri aurinkoisessa kesäillassa. Oli mitä parhain hetki katsoa pätkä aurinkoisesta Pohjois Carolinasta ja lämmintä on kuin elokuvan maisemissakin. Olin odottanut elokuvan näkemistä kovasti, mutta elokuvateatterikierroksella en ehtinyt sitä näkemään.

Zak (Zack Gottsagen), jolla on downin syndrooma karkaa hoitokodista tavoittelemaan unelmaansa painijan urasta. Matkalla hän kohtaa yhtä eksyksissä olevan yksinäisen Tylerin (Shia LaBeouf), joka osoittaa, millaista on tulla kohdelluksi tasavertaisena. Sattumalta kohdannut karkulaiskaksikko opettaa matkan aikana toisilleen uutta ihmisyydestä. Taustalla kuitenkin Zakin hoitokodin työntekijä Eleanor (Dakota Johnson) on karkulaisen jäljillä.

Lämminhenkinen elokuva kertoo ihmisyydestä, suvaitsevaisuudesta, ymmärryksestä ja unelmien tavoittelusta. Elokuva on täynnä rakkauttta, lämpöä ja yhdessä haasteiden kohtaamista. Kyseessä on erilaisuuden hyväksyminen ilman, että muita kohdellaan yhtään toisin kuin muita, kohdataan toinen niin, kuten kuka tahansa tahtoisi tulla kohdatuksi. Loppujen lopuksi erilaisuus ei olekaan erilaisuutta. Tyler ja Zak ovatkin aika samanlaisia, molemmat aivan yhtä hukassa ja yksinäisiä.


Tämän kaltaisia elokuvia tulisi olla enemmän, eikä kehitysvammaisia näyttelijöitä elokuvissa, suurissa rooleissa varsinkaan näy kovin paljoa. Gottsagen on Zakina upean vilpitön, täysillä antautunut elokuvan sielu. Arvostan The Peanut Butter Falconin kehitysvammaisuuden representaatiota, arvostavuutta ilman erityiskohtelua ja representaatio osoittaa miten pystyväisiä kehitysvammaiset ovat, ellei heitä aina aliarvioitaisi. Heitä nimenomaan ei pidä sulkea vanhustentaloihin vailla ymmärrystä ja normaalin arkielämän virikkeitä.

Shia LaBeouf antaa kaikkensa traagisessa hahmossaan ja kenties ammentaa henkilökohtaisen elämänsä ongelmista. Dakota Johnson puolestaan jää perinteiseen, äitimäiseen naisen rooliin ja olisin toivonut hahmolta käsikirjoituksellisesti enemmän. Toki kyseessä on kertomus henkisestä veljeydestä. Tyler Nilsonin ja Michael Scwartzin ohjaus ja käsikirjoitus ovat raikkaita ja rentoja. Ei uskoisi, että kyseessä on heidän esikoiskokopitkänsä, sillä niin luonnollista kaikki elokuvassa on. Rakastan myös sitä kuinka elokuva on kuvattu ja editoitu, varsinkin lämmintä väripalettia. Elokuva oli täydellistä katsoa juuri drive inissä auringonlaskun aikaan ja oli ihana huomata, miten samanlaisia vihreän ja oranssin sävyjä näytöllä ja sen ympärillä luonnossa oli.


Olin kauan toivonut, että pääsisin drive in -elokuviin, kun niitä on aiemmin nähnyt vain elokuvissa. Ääni toistettiin kätevästi fm-radioihin eikä siinä ollut viivettä. Suurimmassa osassa autoja näytti olevan kaksi henkeä, mutta meillä on mukana takapenkin kuikuilijakin. Mietitytti miten hyvin autorivien takaa näkee, kun eturivistämme oli hyvä näkymä, vaikkakin linnunjötökset ja siitepölyt piti tuulilasista hinkata huolella

Pitäähän kokemuksesta toki valittamisen aihettakin keksiä. Nimittäin se kuumuus ja että aurinkoisessa ympäristössä hämärimmistä kohtauksista ei täysin nähnyt kaikkea. Välillä oli pyöritettävä autoa päällä rikkinäinen pakoputki pöristen, jotta ilmastoinnin sai puhaltamaan viileää. Suomalaiseen mielenmaisemaani olisi sopinut paremmin katsoa elokuvaa pilkkopimeässä talven viileässä. Kuitenkin silloin olisin varmaan sitten valittanut liiasta kylmyydestä.

tiistai 5. toukokuuta 2020

Cinemare joulukuu 2019: Kohokohtina The Lighthouse, In Fabric ja Kultainen hansikas


Nyt kun kaikki on peruttu, tapahtumat ja elokuvateatteriesitykset mukaan lukien, on hyvä tehdä throwback-tyylistä katsausta viime joulukuun Cinemareen. Uusi Cinemare olisi ollut maaliskuun lopulla, mutta se luonnollisesti siirtyy tai peruntuu. Toivottavasti Colour Out of Spacen, First Loven ja muun ohjelmiston pääsee myöhemmin näkemään. Pakko myöntää, että on jo hirmu ikävä elokuvissa sun muissa kulttuuririennoissa käymistä. Viimeksi olen käynyt katsomassa 15.3. The Invisible Manin.

Edellinen Cinemare uudistui hieman sillä tavalla, että elokuvia näytettiin jo päivällä erillisessä rakennuksessa ja iltanäytökset olivat perinteiseen tapaan elokuvateatterikeskus Tapiossa. Minusta se oli toimiva ratkaisu, sillä päivällä pääsi näkemään kökköleffaa, mitä yöllä ei olisi jaksanut valvoa katsomassa.

Oli hienoa, että ystävänpäivänä järjestettiin myös naapurikunta Outokummussa Minemare, jossa näytettiin kuusi klassikkokauhuelokuvaa. Kirjoitin tapahtumasta reportaasin Karjalaiseen.

Mutta nyt 30.11.-1.12.2019 Cinemaren elokuvakatsaukseen.



Manos: The Hands of Fate (1966)

Pariskunta on ajamassa lomamatkalle pienen tyttärensä kanssa, mutta he eksyvät matkalla ja päätyvät syrjäisen, oudon kartanon pihaan. Erikoisen oloinen nilkuttava heppu ottaa heidät vastaan ja perhe vaatii saada yöpyä talossa. Hepun mestari ei hyväksy -jankkaamisesta huolimatta perhe jää yöksi, mutta törmäävät omituiseen kohtalon kättä palvovaan kulttiin ja ilkeimmän näköisimpään eläimeen, jonka ovat koskaan nähneet

Manos on kökköä, tahatonta komiikkaa alusta loppuun saakka. Juoni haahuilee, toiminta on epäloogista ja hahmot kummallisia. Puheäänet ja ääniefektit ovat tärykalvoille pureutuvan kimeitä ja ekstentriset musiikit jäävät soimaan päähän. Parasta Ö-luokan elokuvaviihdettä siis.




The Last House on Dead End Street (1973)

Nuori gangsteri vapautuu vankilasta ja alkaa kuvata snuff-väkivaltaelokuvaa ikään kuin rangaistuksena yhteiskunnalle.

Selittämätöntä, kieli poskessa tehtyä kökköä, jonka koko merkitys jää pimentoon. Lähes yhtä pimentoon kuin miten epäselvää ja hämärää laatua elokuva visuaalisesti on. Elokuva on tehty ilmeisen pienellä budjetilla, koska kuva on todella rakeista ja rosoista, eikä puheesta meinaa saada selvää. Roskaelokuvaa isolla ärrällä ja jos tykkää sen tyylisestä niin varmaan tykkää tästäkin, vaikkakaan en näe miksi kukaan tästä tykkäisi. Itselleni tässä ei ollut edes koomisuusvaikutelmaa, kuten Manosissa, joka sen sijaan oli hauskaa katsottavaa.




The Lighthouse (2019)

Kokenut majakanvartija Thomas Wake (Willem Dafoe) sekä Ephraim Winslow ja Thomas Howard nimiä käyttävä mies (Robert Pattinson) muuttavat työkeikalle syrjäiselle, karulle majakkasaarelle. Kokeneemman auktoriteettiin vedoten Wake ei päästä Winslowta lyhtyhuoneeseen ja laittaa nuoremman miehen hanttihommiin vastatessaan itse majakan valon toiminnasta ja ruoanlaitosta. Majakan tornissa vaikuttaa olevan jotain salaista, josta Winslown uteliaisuus herää ja asia alkaa vaivata. Eristyneissä oloissa vietetyn ajan venyessä jännitteet kiristyvät ja alkavat purkautua rajusti puhumattakaan oudoista tapahtumista ja ahdistavista näyistä.

Rakastin ohjaaja Robert Eggersin vuoden 2015 The VVithciä, jonka näin myös Cinemaressa ensimmäistä kertaa siellä ollessani. The Lighthousea olen odottanut jo pitkään kuin kuuta nousevaa, eivätkä odotukset suotta olleet korkealla ja ne eivät myöskään alittuneet. Eggersin toinen ohjaustyö pitää ajoittaisesta vähäeleisyydestään ja toisteisuudestaan huolimatta tiiviisti otteessaan alusta loppuun saakka. Kyseessä on niin kauhu-, draama- mysteerigenrejen kuin myös seikkailu- ja fantasiaelokuvan tienoilla liikkuva elokuva. Se on hieno psykologinen hahmotutkielma ja taustatyö ajan majakkamaailmasta on tehty huolella.

The Lighthousessa on niin kauhua, vainoharhaa, mysteeriä, ahdistusta, juopottelua kuin sysimustaa huumoriakin. Ilmaisu on hienon rajua ja äänet teräviä, joten elokuva ei ole väkivaltainen vain kuvastoltaan vaan on väkivaltainen katsojan muillekin kuin näköaistille. Sumutorvi, myrsky, pierut; kaikki tukevat elokuvan luomaa likaista ja epämukavaa oloa samoin kuin elokuvan mustavalkoisuudesta syntyvä likainen harmaus. Se, että elokuva on kuvattu mustavalkoisena aidolle filmille vanhanaikaisella kuvasuhteella, tukee elokuvan ahdistavuutta, aavemaisuutta ja pakokauhun tunnetta. Elokuvan tiukat rajaukset eivät salli pakopaikkaa tai vapautunutta hengähtämistä.

The Lighthouse on täynnä hienoa tulkinnanvaraisuutta ja mystisyyttä. Meri, majakka, alitajunta ja unet sekoittuvat keskenään. Elokuva on täynnä upeaa kuvallisuutta ja merimieslegendoja. Viittaillaan antiikin mytologiaan Neptunuksen, Tritonin ja Odysseuksen seireeneiden myötä. Majakan fallossymboliikka on selkeää miesten seksuaalisuuden turhautumisen keskellä. Seksuaalista kuvastoa viljellään muutenkin merenneitojen muodossa sekä miesten toteuttaessa seksuaalisuuttaan omilla tavoillaan.
Tässä vapuksi uudelleenluomamme The Lighthouse-kuva, joka syntyi nyt koronakotoilun aikana vallinneen taideteosten uudelleen luonnin myötä.

Pattinson ja Dafoe tekevät sopivan teatraalisella tavalla käsittämättömän hienot, heittäytyvät ja fyysiset roolit. He kirjaimellisesti rypevät paskassa ja mudassa. He ovat aggressiivisia, ahdistuneita ja saavat katsojankin tuntemaan majakkasaaren ahdistavuuden ja epätietoisuuden. Erityisesti Pattinsonin yltyvä vainoharhaisuus ja epätoivo ovat uskottavia Dafoen välittämän aggression ja purskahtelevan auktoriteetin edessä. He ovat käytännössä elokuvan ainoat näyttelijät ja sopivat rooleihin kuin nenä päähän. Kaksikon kemiat käyvät todella hyvin yhteen ja hahmojen kommunikointi on herkullisen nasevaa ja kärkästä. He liikkuvat upeasti läheisyyden ja vihamielisyyden välillä. Mystisistä hahmoista paljastuu herkullisen hitaasti yksityiskohtia ja heihin päästään syvemmälle. Elokuvassa on myös pohdintaa miehen ja naisen rooleista, sillä kun naista ei ole, on jonkun otettava naisen roolia kahden miehen kotileikissä. Dafoen hahmo kokkailee ja loukkaantuu rajusti, kun Pattinsonin hahmo ei suostu kehumaan kokkailuja.

Robert Eggersin ja veljensä Max Eggersin käsikirjoittama teos kuvastaa hienosti eristyneisyyden, auktoriteettien ja ongelmallisen vallankäytön seurauksia ihmispsyykelle. Tapahtumat voi mielenkiintoisesti tulkita joko kirjaimellisesti tai esimerkiksi rikkinäisen mielen sairaskertomuksesta niin, että Pattinsonin ja Dafoen hahmot ovat osa samaa persoonallisuutta, sen eri osia, jo nimiasioistakin päätellen.

The Lighthousea ei ikävä kyllä vielä löydy verkkopalveluista katsottavaksi, mutta toivottavasti se pian ilmestyisi, sillä odotan jo innolla uudelleen näkemistä. Elokuva on hypnoottinen kokemus ja siinä on pureskeltavaa useammallekin katsomiskerralle, sillä se ei tarjoa valmiita ratkaisuja.


In Fabric (2018)

Jos kummituksena olisikin lakanan sijaan mekko? Ja jos ASM-ilmiötä hyödyntäisi kauhuelokuvassa? Jotain tällaisia ajatuksia Peter Strickland on varmaan pyöritellyt käsikirjoittaessaan In Fabricin. Hiljattain eronnut Sheila (Marianne Jean-Baptiste) päättää valmistautua treffeille uudella mekolla. Pian mekko kuitenkin aiheuttaa mitä kummallisempaa päänvaivaa Sheilalle sekä pojalleen (Jaygann Ayeh) ja tämän tyttöystävälle (Game of Thronesin Briennenä tuttu Gwendoline Christie). On niin ihottumaa, kodinkoneongelmia kuiin hyökkäileviä koiriakin ennen kuin kohtalokkaan punainen mekko jatkaa matkaansa.

Tämän näkemistä olin odottanut jo pitkään, sillä olen pitänyt ohjaaja Stricklandin aiemmista teoksista Duke of Burgundysta ja Berberian Sound Studiosta. Tämä brittiläinen kauhukomedia on visuaalisesti upea, kirkkaansävyinen ja raikas, eikä mitenkään perinteisen kauhuelokuvan näköinen. Siinä on hieman vintage-viboja, vaikka elokuva ilmeisesti sijoittuu nykyaikaan, lähimenneisyyteen tai jopa 1960-luvulle. Aikakausien visuaalisuutta sekoitetaan hienosti.

Taidokkaan mystinen, ajoin absurdin unenomainen tunnelma vallitsee ja selittämättömät asiat tukevat sitä. Kyseessä ei ole mitenkään perinteinen kauhukomedia, vaan elokuvassa on brittiläistä hienovaraista huumoria, joka syntyy esimerkiksi kiusallisista sosiaalisista tilanteista ja absurdiudesta.  Myös muotimaailman omituisuudesta revitään koomisuutta ja selittämättömiä omituisuuksia. In Fabric herättää hykerryttävästi niin paljon kysymyksiä ja niin vähän vastauksia. Absurdi elokuvakokemus on ajoittain hulvattoman hauska. Elokuva on täynnä sekä absurdeja omituisuuksia että tosielämän kauhua. Pesukoneen räjähtäminen on järkyttävää katsottavaa, sillä se vaikuttaa todelliselta.

Ikävä kyllä loppua kohden paketti alkaa hieman hajota ja hajanaistua. Kun kerrotaan mekon matkan jatkumisesta, alkaa elokuva muuttua antologiamaiseksi. Alku on tehokas, mutta loppu tuntuu hieman pitkitetyltä, vaikka kiinnostavia asioita sisältääkin.

In Fabric on ajoittain hienoa ASMR-sipittelyä ja voisi olla kuunneltuna rentouttava kokemus monille. Vaikuttavan laajan cv:n omaava joensuulainen foley-taiteilija Tapio Liukkonen on tehnyt upeaa, pikkutarkkaa työtä huomioiden kaikkien tekstiilipintojen sun muiden aikaan saamat äänet.

Kaiken kaikkiaan In Fabric on hienon omituinen ja selittämätön koominen kokemus. Sille ei naura ääneen, mutta kaikki omituisuus viihdyttää ja huvittaa. In Fabric on muuten The Lighthousen tavoin yhden suosikkituotantoyhtiöni A24:n tuottama. Tuntuu, että kyseisen yhtiön elokuvissa luovuus saa kukkia.

Tämä löytyy katsottavaksi esimerkiksi Blockbusterista.




Code 8 (2019)

Code 8 on toimintapainotteinen scifi-draama maailmasta, jossa erityislaatuisia kykyjä omaavat ihmiset elävät köyhyydessä yhteiskunnasta hyljeksittyinä. Laittomia supervoimia omaavalla Conner Reedillä on ongelmia sairaan äitinsä hoitokulujen kustantamisessa. Älykkäiden koneiden korvatessa ihmistyötä Conner alkaa tienatakseen työskentelemään laittomuuksien parissa muiden kyvyllisten kanssa.

Tämä on tavanomaista scifiä, jonka maailmassa on ihan omaperäisiäkin juttuja, mutta geneerinen juoni ja keskinkertaiset roolisuoritukset. Juonessa on  jonkin verran epäloogisuuksia. Päähenkilö on hieman puuduttava, eivätkä muutkaan hahmot loista. Elokuva on aika ennalta-arvattava ja pliisu, mutta ajoin ihan viihdyttävä. Koneiden vallankumouksen vaikutusta yhteiskuntaan ja ihmisten työllisyyteen sekä koneiden kyvykkäisiin harjoittamaa valvontaa kuvataan kiinnostavalla tavalla. Pienestä budjetista huolimatta on tehty kunnianhimoisesti ihan kelpo jälkeä. Tämä teknisesti hieno, mutta tarinallisesti hatara scifi-draama löytyy nyt katsottavaksi Netflixistä.







Kultainen hansikas (2019)

Sarjamurhaaja Fritz Honka (Jonas Dassler) murhasi laitapuolen naisia 1970-luvulla Saksassa. Kultainen hansikas kertoo siitä, kuinka Honka houkutteli viinan voimalla naisia räkälästä kotiinsa likaiseen loppuunsa. Kultainen hansikas -nimisessä baarissa kurjuutta käyvät sivusta seuraamassa kaksi koululaista, mutta viattomien sivullistenkin päälle vain pissitään. Ketään ei vaikuta kiinnostavan kadonneiden ihmishylkiöiden kohtalo, tai se, että Honkan asunnosta leviää kuvottava haju. 

Kultainen hansikas on upeasti ohjattu ja käsikirjoitettu kauhurikosjännäri. Fatih Akinin ohjaama ja romaaniin perustuen käsikirjoittama elokuva on likainen ja tunkkainen tavalla, jolla jokaisen murhasta kertovan kuvauksen kuuluisikin olla. Lian löyhkän lähes haistaa ja kaikessa inhorealismissaan elokuvasta tulee todella likainen olo. Kaukana ovat silotellut Hollywood-murhakuvaukset ja sarjamurhaamisen mystisyys. Murhaamisen kuuluu tuntua sivustakatsojastakin pahalta ja väärältä, eikä viihteeltä. Kaikessa inhorealismissaan elokuvasta tulee todella likainen olo. 

Ajankuva on upean rosoinen ja likainen mahdollistaen yhteiskunnan pohjamudissa elävien yksilöiden synkän arjen absurdiuteenkin yltyvän kuvauksen. Harvoin tämänkaltaista epäsovinnaisuutta nähdään elokuvassa. Kaukana ovat silotellut Hollywood-murhakuvaukset ja sarjamurhaamisen ihannointi. Murhaamisen kuuluu tuntua sivustakatsojastakin väärältä, eikä viihteeltä. Elokuvan kauheuden ja rumuuden keskiössä jujuna on se, että väkivalta tapahtuu juuri ja juuri kuvan reunalla tai ulkopuolella. Se vain tehostaa tapahtumien kauheutta. Elokuvan jännitteenä on toive siitä, että oikeus viimein tapahtuisi ja tuo typerä murhaajankuvatus jäisi kiinni teoistaan. Uhrit ovat hyvin epäsympaattisia, mutta silti katsoja toivoo oikeuden tapahtuvan.


Sarjamurhaajakuvaus on viety vieläkin astetta pidemmälle kuin Lars von Trierin House That Jack Buildissa. Jonas Dasslerin roolisuoritus Honkana on todella onnistunut kaikessa kuvottavuudessaan. Se saa kylmät väreet kulkemaan, eikä sitä saa aikaan vain erinomainen rujo maskeeraus, vaan jo pelkkä vastenmielinen olemus. Näyttelijä on kokenut todellisen muodonmuutoksen, sillä oikeassa elämässä hän näyttää miesmallilta. Näyttelijäsuoritukset muutenkin ovat kaikkiaan arkisen todenmukaisen oloisia ja istuvat kuin ruumiinkappale jätesäkkiin. 

Tämänkaltainen elokuva on omiaan jakamaan mielipiteitä kaikessa tragikoomisuudessaan. Valtayleisölle se voi olla liikaa. Kultainen hansikas ei päästä katsojaansa helpolla ja on omiaan jakamaan mielipiteitä kaikessa tragikoomisuudessaan. Kaiken kamaluuden keskellä kukkii ryvettynyt sysimusta huumorin kukka Honkan typerien toilailujen, hämmentävän ajatuksenjuoksun ja tunnepurkausten myötä. Huumori antaa pienen pakopaikan ryöpytykseltä. Ajoin nauroin ääneen pelkästä epäuskosta kaiken absurdin mätön edessä. Harvoin tämänkaltaista epäsovinnaisuutta nähdään elokuvassa.

Murhaajan hitaan, omituisen mielen liikahduksia seurataan läheltä, mutta lopulta kovin syvälliseen sanomaan elokuva ei lopulta yllä. Kaiken kaikkiaan Kultainen hansikas on hienon upea, poikkeava true crime-sarjamurhaajaleffa, joka ei päästä katsojaansa helpolla niin kuvastonsa kuin pikimustan huumorinsakaan suhteen.

Tämä löytyy katsottavaksi esimerkiksi Blockbusterista.



Cinemaren kahviossa oli myynnissä hienoja Cinemare "lonkeroita".

keskiviikko 15. huhtikuuta 2020

Valotusaika ja Smashed: Menneisyyttä kuvaava kamera ja yksityiskohtaista kauhua


Innostuin tuossa vähän aikaa sitten lukemaan sarjakuvia, joten tässä mietteitäni muutamasta hienosta sarjakuvateoksesta. 


Avi Heikkinen: Valotusaika (2019)

Sarjakuvaromaani kertoo Jamosta, joka kärsii pienen tyttärensä katoamisen aiheuttamasta traumasta. Jamon käsiin päätyy sattumalta menneisyyttä kuvaava kamera, jonka kanssa hän alkaa selvittää kadonneiden ihmisten kohtaloita.

Valotusaika on niin tarinallisesti kuin visuaalisestikin omaperäinen sarjakuva, joka on toteutettu muuntamalla valokuvat Photoshopissa piirroksiksi. Kun tarinan keskiössä on valokuvaaminen, on toteutustapakin hyvin linjassa teoksen idean kanssa. Kuvajälki on kaunista, ruutujen sommittelu luovaa ja juoni on yllätyksellinen. Valotusaika on film noir -henkinen niin visuaalisesti kuin tarinallisestikin. Teos ei myöskään ole vakava tai liian synkkä, mistä vastaa hahmojen välinen luonteva sanailu ja huumorintäyteisyys.

Käsikirjoittaja, sarjakuvataiteilija Avi Heikkisen esikoissarjakuvaromaani ylsi Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaaksi ja mielestäni ansaitusti. Suosittelisin tätä ensisijaisesti scifin ja yllätyksellisten tarinoiden ystäville ja miksei muillekin.



Junji Ito: Smashed (2019)

Japanilaisen kauhumangaka Junji Iton sarjakuvia suosittelen kauhusta, kummallisuuksista ja ällöttävistä asioista pitäville. Aika ajoin Smashed-kokoelman kauhukuvat ovat oikein puistattavan yksityiskohtaisia: on niin paiseita, hullunkiiltäviä silmiä, omituinen kummitustalo, demonisia ötökkämäisiä kissoja kuin päälle hyökkääviä verta imeviä lepakkojakin.

Kertomukset ovat painajaismaisia ja karmeat tapahtumat tapahtuvat viattomille uhreille, jotka vain ajautuvat tilanteeseen joko uteliaisuuttaan tai sattumalta. Kauhu on paljon kehokauhuun ja Lovecraft-tyyliseen tuntemattomaan uhkaan pohjaavaa. Tarinat ovat omaperäisiä ja piirrosjälki todella, todella yksityiskohtaista ja oivaltavaa. Smashed-kokoelman lyhyttarinat ovat sopivan mittaisia, jännittäviä ja karmivia.

Jo vuodesta 1987 mangaa piirtäneen Iton tuotantoa ei käsittääkseni ole suomennettu. Smashed ja muita Iton kokoelmia löytyy englanniksi muun muassa Adlibriksesta sekä yksittäisiä tarinoita on verkosta luettavana.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

The Crown ja Handmaid's Tale kolmansien kausien arviot

Nämä sarja-arviot kirjoittelin Episodin kotiteatteri-osioon jo jokin aika sitten, mutta tässä vielä tännekin. Tässä kaksi keskenään hyvin erilaista sarjaa.


The Crown
Kausi 3
Draama, historia
Iso-Britannia/ Yhdysvallat 2019
Netflix

Kuningatar Elisabethista kertova Netflixin jättisatsaus on edennyt kolmannelle kaudelleen ja ajoittuu vuosiin 19601977, monarkian muutosaikaan. Ajan kulumisen myötä näyttelijäkaarti vaihtuu kolmannelle kaudelle tultaessa ja tuoreet näyttelijät sopivat rooleihinsa täydellisesti. The Farourite-elokuvassa loistanut Olivia Colman kantaa nyt aiempaan roolihahmoonsa verrattuna aivan erilaisen kuningattaren kruunua. Hän vetää hienon tuimailmeisenä keski-ikäisen Elizabethin roolin ja Tobias Menzies tukee Philipinä ylvään vakavaa kuvaa kuninkaallisesta parista. Helena Bonham-Carter ilottelee Margaret-siskon roolissa ja hahmon edesottamukset tuovat humoristisuutta kuivakan Elizabethin hahmon kylkeen.

Kaudella on kaksi suurta draaman kaarta: poliittinen ja kuninkaallisen perheen suhteisiin keskittyvä. Kauden jokainen jakso keskittyy yhteen Windsorin suvun henkilöön, heidän ajoin kitkeriin suhteisiinsa sekä oleellisiin brittejä ja kuningatarperhettä kuohuttaneisiin tapahtumiin. Niin kuulentoa, Aberfanin onnettomuutta kuin sähköpulaakin kuvataan kuninkaallisen perheen näkökulmasta. Sarja kuvastaa hienolla tavalla kuninkaallisten perheen kunkin omalla tavallaan tekemiä uhrauksia kansakunnan edessä. Brittien ja amerikkalaisten erot korostuvat huvittavalla tavalla yhteistyöpyrkimyksistä kerrottaessa.

On kuitenkin aivan eri asia, miten asiat ovat todellisuudessa menneet ja miten paljon niitä on sarjaa varten väritetty ja onko henkilökuvaus totuudenmukaista. Sarjaa on todennäköisesti parempi katsoa todellisuudesta irrallisena draamasarjana. Sarja vaihtelee jaksojen välillä hyvinkin paljon kuivakasta hauskaan ja surulliseen. The Crown ei kuitenkaan tunnu historian tunnilta, vaan on mielenkiintoista seurattavaa, vaikka ensimmäinen jakso on kuivakka, juonelliset ratkaisut ajoin naiiveja ja tarinankuljetus paikoitellen lässähtää esimerkiksi hevosharrastuksesta kertomiseen keskittyessä.

The Crown on yhä todella laadulla tehty ja visuaalisesti hieno. Häiritsevää ovat lähinnä vain levottomat leikkaukset, kun toistensa lomaan leikataan useita eri paikoissa, eri aikoina tapahtuvia keskusteluja. Koko ajan tapahtuu päällekkäin eri kohtauksia levottomasti, mutta onneksi ajoin rauhoitutaan kuvaamaan tuokiokuvia.





The Handmaid’s Tale
Kausi 3
Televisio/Draama/Scifi/
Yhdysvallat 2019
BluRay/ HBO Nordic

Gileadissa, entisessä Yhdysvalloissa, naiset on alistettu kaikin mahdollisin tavoin. Päähenkilö June (upea Elisabeth Moss) yrittää selvitä orjattaren arjessaan, olla yhteydessä siepattuun lapseensa ja auttaa muita turvaan Gileadin hirmuvallasta.

Dystopiasarjan hahmokaartiin tulee monitulkintaisia hahmoja ja valtiosta paljastuu yhä kuvottavavia yksityiskohtia. Mielenkiintoa lisää se, että Gileadin ulkopuolisesta maailmasta saadaan tietää enemmän. Sarjalle ominainen viipyilevyys ja hiljaisen rauhallinen kerrontatapa jatkuvat hienoina. Myös kolmas kausi on visuaalisesti harkitun kaunis ja tuttuun tapaan hittibiisejä käytetään koomisina korostuskeinoina niiden ollessa ristiriidassa näytettävien asioiden kanssa.


Kausi on tasaisessa linjassa kahden aiemman kanssa, mutta kiinnostavuudestaan huolimatta se alkaa käydä puuduttavaksi synkän maailmansa ja painostavan tunnelmansa vuoksi. Toinen kausi oli itseään toistava ja vaikka kolmannella tuodaan hieman uusia elementtejä, pidemmän päälle sarja todennäköisesti alkaa toistaa itseään.



Minulla on paraikaa aluillaan Orjattareni-kirjalle jatkona kirjoitettu Testamentit-romaani englanniksi, joten saa nähdä miten tarina kirjailija Margaret Atwoodin mukaan jatkuu. Jospa sen ehtisin tässä koronakotoilun aikaan lukea. Tähän mennessä on kuitenkin viikon sisällä tullut katsottua paljon elokuvia ja sarjoja, neulottua ja nautittua kävelyistä kauniissa säässä.


maanantai 16. maaliskuuta 2020

Piirustustyylini kehitys vuosikymmenen aikana

Tein aiemmin katsauksen vuosikymmeneeni ja Instagramissa tein jo vuoden vaihteessa tämän katsauksen piirustustyylini kehitykseen, joten ajattelin laittaa sen tännekin.

2010

Tein enimmäkseen lyijykynäpiirroksia ruutuvihkoon. Tyyli oli vielä aika mangamainen ja otin mallia piirtämiseen manga-sarjakuvista.



2011

Aloin pikkuhiljaa kokeilla tehdä muotokuvapiirroksiakin.


2012

Aloin käyttää enemmän aikaa yksittäisiin kuviin. Tein paljon ihmis- ja eläinhahmoja.

2013

Aloin ideoida tatuointeja ja lisätä kuviin tekstejä, esimerkiksi mietelauseita ja laulujen sanoja.

2014

Piirsin todella paljon ja oma tyylini alkoi muotoutua. Lisäsin paljon laulun sanoja ja väriä akvarelleilla ja kuivapastelleilla.Ideoin ensimmäisen versionvuonna 2017 näyttelyyn päätyneistä kuvista.


2015

Tein aika paljon mustavalkokuvia. Muistaakseni oli vähemmän aikaa piirrellä.

2016

Piirtelin muotokuvia, maalasin akryylikuvia ja tein paljon lahjateoksia.

2017

Tein Inktober-tyylisen haasteen. Aloin tehdä värimuotokuvia ja akvarellimaalauksia yhä enemmän.


2018

Tyyli lähinnä akvarellikuvia ja muotokuvia.

2019

Viime vuonna tein aikalailla akvarelleihin ja Micron-kyniin painottuen. Tein paljon eläinaiheisia kuvia, lahjakuvia ja kirjakuvitukset.


Nyt alkuvuodesta olen tehnyt useita muotokuvia tilauksesta. Tässä muutama valmistuneista.


Muotokuvia löytyy koottuna blogini Muotokuvat-välilehdeltä. Sinne aina välillä päivittelen tuoreita teoksia.

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

The Painted Bird: Kärsimystä kärsimyksen perään


Narisovannaya ptitsa.
Tsekki, Slovakia, Ukraina 2019.
Ohjaus ja käsikirjoitus Václav Marhoul.
Draama, sota.

Pieni juutalaispoika vaeltaa 1940-luvun Itä-Euroopassa päätyen vastoinkäymisestä toiseen, eikä päivä näytä paistavan risukasaan. Ja jos paistaa, silloin se onkin tulipalo, jonka vahingossa onnistui mummon mökkiin sytyttämään. Pikkupojan kohtaama maailma on takapajuinen ja henkisesti jälkeenjäänyt sekä ihmiset siinä toinen toistaan epäinhimillisempiä ja agressiivisempia.

Painted Bird on epämukavaa katsottavaa isolla eellä. Se on kuin kärsimyksen antologia. Elokuva on jaettu lukuihin, jotka on nimetty pikkupojan kohtaamien ihmisten mukaan. Ja ihmisiä on monia, sillä poika asuu paikassa jos toisessa. Jokaisesta paikasta on syystä tai toisesta lähdettävä kärsittyään ja jopa kirjaimellisesti paskassa ryvettyään. Elokuvan visuaalinen ilmaisu on taiteellista, erityisesti mustavalkoisuus tukee maailman karuutta ja niin fyysistä kuin henkistäkin likaisuutta.

Ilmaisu on visuaalisesti taiteellinen. Luontoa maalaillaan ja ihaillaan, vaikka ihmiset sen keskellä ovatkin suurilta osin raakalaisia. On mielenkiintoista huomata, miten järkyttävän ra'alta elokuva tuntuu, vaikka suurin osa raakuuksista tapahtuu kuvan ulkopuolella ja ne jäävät katsojan itse täydennettäväksi.


Elokuva on hyvin hiljainen, musiikkia on käyetty minimalistisesti ja monet ihmisistä ovat hyvin vaitonaisia, eikä nimettömäksi jäävä päähenkilöpoika taida sanoa juuri yhtään vuorosanaa. Äänimaailma on niin painostava ja harkittu, että äkillisiä kovia ääniä oikein hätkähtää.

Karmeaa ei ole vain kaukana mylvivä toinen maailmansota, vaan ihmisen raakuus ylipäänsä. Holokaustin ja sodan kauhuja kuvataan lapsen silmin, ikään kuin kaikki ihmiskunnan kokemat kauhut kaatuisivat yhden yksilön niskaan.

Koko elokuvan helmi on pääosan vetävä pikkupoika, Petr Kotlár totisena kokijana, joka ottaa kaiken mukisematta vastaan. Hän kantaa traagisuutta harteillaan liikuttavasti ja toimii katsojan ikkunana maailmaansa. The Painted Bird on kuin toiseen maailmansotaan ajoittuva Jokerin syntytarina. Olisi mielenkiintoista tietää, kasvaako pikkupojasta ihan vinoutunut ihmishirviö kaikkien karmaisevien kokemustensa jälkeen.

Lähde

Elokuvan kohokohtia ovat inhimilliset, lämpimät ihmiset, joita pojan matkan varrelle sattuu muutamia. Tällöin näkyy pilkahdus ihmisen hyvyydestä ja tällöin katsojana toivoo, että poika saisi kodin onnellisesta paikasta. Elokuvaan on saatu suuriakin näyttelijänimiä, kuten Udo KierStellan Skarsgård ja Harvey Keitel. He ovat omien episodiensa kohokohtia, mutta kokonaisuuden kannalta kuitenkin pienessä, ohimenevässä roolissa.

Kahden tunnin ja 49 minuutin kesto on aivan liian pitkä näin raskaalle elokuvalle ja elokuvan pointti olisi pysynyt paremmin kasassa tiivistämisen myötä. Jokaisessa kohtauksessa tapahtuu karmeuksia, jonka myötä elokuva ei ole aivan niin vakavasti otettava kuin olisi voinut olla. Raakuus menee jo ihan överiksi, eikä suurinta osaa traagisista tapahtumista edes muista. Raakuudet ovat ihan omaa luokkaansa mielikuvituksellisuudessa, miten monilla tavoin voikaan ihmistä kaltoinkohdella.

Kaiken kaikkiaan The Painted Bird on riipaisevan surullinen ja järkyttävä elokuvakokemus. Elokuvassa on ajoin kestämistä, mutta on todella vaikuttava ja omaperäienn ylivedoistaan huolimatta.

lauantai 15. helmikuuta 2020

Night Visions 20.-24.11.2019: Kohokohtina Parasite, The Painted Bird ja First Love




Olin vuosi sitten ensimmäistä kertaa kauhu-, scifi-, fantasia- ja toimintaelokuviin keskittyneellä elokuvafestivaalilla Night Visionsissa Helsingissä. Silloin oli sen verran hieno reissu ja elokuvakattaus, että päätettiin kaverin kanssa nyt lähteä toista kertaa ja katsoa elokuvia ihan kaikkina neljänä festivaalipäivänä kun viimeksi katsottiin kolmena päivänä. Viimeksi katsottiin 11 elokuvaa, nyt 15. Kaiken kaikkiaan tämän vuoden kattaukseen tuli valikoitua joko tosi hyviä tai keskinkertaisia elokuvia, mutta sysihuonoja ei juurikaan.

Tässä postauksessa hieman venähti, kun loppuvuodesta minulla ei juuri ollut ylimääräistä aikaa ja näistä elokuvista olisi ollut niin paljon kirjoitettavaa. Parempi kuitenkin näin monta kuukautta myöhään kuin ei milloinkaan.


Ke 20.11.
Parasite
Gisaengchung. Etelä-Korea 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: Bong Joon Ho. Jännitys/draama.

Tästä mestariteoksesta minulla on niin paljon sanottavaa, että kirjoitin tästä oman kokopitkän arvionsa.




1BR
Yhdysvallat 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: David Marmor. Draama/jännitys.

Sarah yrittää aloitella itsenäistä elämäänsä vieraassa kaupungissa ja saa asunnon ihanalta vaikuttavasta, huolehtivasta yhteisöstä. Öisin seinistä kuuluu outoja ääniä ja Sarahin salaa vastoin sääntöjä pitämään kissaan suhtaudutaan agressiivisesti. Sydämellisestä pintapuolesta huolimatta kaikki ei yhteisössä olekaan ihan sitä miltä näyttää.

1BRssä on omaperäinen ja mielenkiintoinen kulttiasetelma, mutta juonessa on myös epäloogisuuttta ja järjettömyyttä. Näyttelijäntyö on amatöörimäistä, mutta Elokuvan jälkeen juttelemassa olleet tekijävieraat kertoivat tutkineensa tosielämän kultteja ja että elokuvassa näytetyt kidutusmenetelmät ovat pitkältä tosimaailman menetelmistä peräisin, järkyttävää.




Satanic Panic
Yhdysvallat 2019. Ohjaus: Chelsea Stardust, käsikirjoitus: Grady Hendrix, Ted Geoghegan. Kauhukomedia.

Teinityttö Sam tekee pakon edessä hommia pizzakuskina, eikä epäonninen työpäivä luista. Kaiken lisäksi hän törmää ökyjen alueella keskelle saatananpalvontamenoja.

Satanic Panic on kökkö komedia, joka yrittää ihan liikaa, eikä onnistu hauskuudessa. Homma on vedetty kivasti ihan yli, hahmot ovat tumpeloita, totisia ja kyynisiä, ihan hyvin kirjoitettuja. Päähenkilö on arkisen tavallinen ja tylsä, eikä hänestä välitä mitä hänelle tapahtuu saatananpalvojien käsissä. Juoni on perinteinen kauhukomediakohelluksen. Elokuva on ihan hieno visuaalisesti ja siinä on hauskoja elementtejä, kuten kliseinen karmiva pikkutyttö pupujen kanssa. Koko paketti ei meinaa pysyä kasassa.



To 21.11.
Bliss
Yhdysvallat 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: Joe Begos. Kauhu/mysteeri.

Dezzy on rahapulasta kärsivä nouseva taiteilija, jolla on haasteita löytää inspiraatiota teoksensa viimeistelyyn. Ongelmien kasaantuessa taiteiljatar pakenee niitä alkoholiin ja huumeisiin, jolloin teos alkaa valmistua kuin itsekseen.

Bliss on visuaalisesti hienon levoton, houreinen huumetaidevampyyritrippipläjäys. Henkilöhahmot ovat halki elokuvan järkyttävän ärsyttäviä, jossa pääroolin näyttelevä Dora Madison onnistuu loistavasti läsnäolollaan ilmaisemaan henkilöhahmonsa kaikessa tämän itsekeskeisyydessä. Bliss on aiheeltaan perinteinen rappiotaitelijakuvaus, joka tuo mieleen Dorian Grayn muotokuvan. Kuitenkin ilmaisutapa ja vampyyritematiikalla leikittely tuo aiheeseen tuoreutta. Juoni on simppeli, mutta elokuvasta tekevät kiinnostavia juuri sen visuaalisuus, värikylläisyys ja rosoisuus. Hurmeinen huumekuvaus on esitetty hienosti subjektiivisesta näkökulmasta ja tuo mieleen myös Gaspar Noen Climaxin, mutta Bliss onnistuu saamaan aikaan sen, että katsoja ei ole vain sivustaseuraaja, vaan päähenkilön kokemukseen päästään.  Itselleni kiinnostavinta Blississä on se, että juoni on tulkittavissa ei vain vampirismiksi vaan myös huumeiden piikkiin. Kaikessa levottomuudessaan ja huumehouruisuudessaan Bliss on hienosti epämukavaa katsottavaa, mutta juonen tarpeeton toisteisuus, haahuilu ja toisteisuus verottavat kokonaistähtiä.




The Painted Bird
Narisovannaya ptitsa. Tsekki, Slovakia, Ukraina 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus Václav Marhoul. Draama, sota.

Tästäkin elokuvasta minulla on niin paljon sanottavaa, että kirjoitan tästä erikseen, jotta tämä Night Visions paisu ihan epäkäytännöllisen pitkäksi. Arvioni löytyy täältä.



Sushibuffet-herkuttelua leffaillan päätteeksi.


Pe 22.11.
Depraved
Yhdysvallat 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: Larry Fessenden. Jännitys/draama.

Lähi-idässä traumatisoitunut entinen armeijan kirurgi Henry on löytänyt keinon kuolleiden henkiin herättämiseen. Adam herää henkiin Henryn salaisessa laboratoriossa ja alkaa koulutus ihmisyyteen. Taustalla niskaan henkii rahoittaja Polidori, joka haluaa keksinnön heti julkisuuteen ja rahaa kerryttämään.

Depravedin alku on todella hieno ja kiinnostava, mutta loppua kohden elokuva menee ihan plörinäksi ja juonenkuljetus lähtee käsikirjoituksessa lähtevän käsistä. Loppua kohden tahattoman koomiset vuorosanat ja juonenkäänteet aiheuttavat naurunpyrskähdyksiä. Päähenkilö Adam on sympaattinen ja tarina kerrotaan hienosti hänen näkökulmastaan, Alex Breaux vetää hienon roolin modernina Frankensteinin hirviönä maailmaa ihmetellessään. Muissa roolisuorituksissa ja kökössä henkilöohjauksesssa olisi ollut parantamisen varaa. Oletettavasti pienellä budjetilla on tehty suhteellisen hienoa jälkeä.




Synchronic
Yhdysvallat 2019. Ohjaus: Justin Benson ja Aaron Moorhead. Käsikirjoitus: Justin Benson.  Draama/scifi.

Steve ja Dennis työskentelevät työparina ensi-hoitajan puuduttavaa arkea New Orleansissa. Vaihtelua työpäiviin tuovat huumekuolemien sarja, joka tulee liiankin lähelle kun Dennisin tytär katoaa. Steve alkaa itsekseen selvittämään mysteeriä.

Pidin paljon Bensonilta ja Moorheadilta aiemmin näkemästäni omaperäisestä Lovecraft-tyylisestä jännäristä Endlessistä (joka on muuten nähtävillä Netflixissäkin.) Minulla oli siis jonkin verran odotuksia Synchronicinkin suhteen, mutta tämä oli omaperäisyyden kannalta pieni pettymys, vaikka ihan kelpo kaavamainen draama olikin. Erikoista, vaikkakin hieman epäuskottavaa, että tarina kerrotaan ensihoitajien näkökulmasta kuin murhamysteerinä. Henkilöhahmot ovat melko tasapaksuja ja roolisuoritukset tasaisia. Aikamatkustusasetelma on kiinnostava ja matkustuksen toteutustapa jossain määrin omaperäinen. Koko konsepti on kutkuttava, mutta siitä ei oteta aivan kaikkea irti. Elokuva on kuitenkin täynnä scifi-genren tuttuja konventioita ja helppoja, lässyjä juonellisia ratkaisuja.





La 23.11.
Sitten koitti se viimeisen päivän haaste: 8 elokuvaa ja ympäri vuorokauden valvominen. Onneksi elokuvat olivat pääosin tosi hyviä ja kiinnostavia, joten jaksoimme valvoa kahvin ja yön irish coffeen sekä edellisyön pitkien yöunien voimalla. Sunnuntaipäivän kotiin paluu sen sijaan meni hieman tokkuraisena neljän tunnin unien jäljiltä kun itse en osaa bussissa nukkua. Mutta nyt niihin lauantaifestaripäivän elokuviin.


Jallikattu
Intia 2019. Ohjaus: Lijo Jose Pellissey. Käsikirjoitus: R. Jayakumar, Hareesh S. Toiminta.

Jallikattu on elokuva kaaoksesta. Puhveli karkaa teurastajiltaan ja alkaa terrorisoida ympäri viidakkoa levottomuutta herättäen. Puhvelijahtiin liittyy koko kylän miesväki, mutta operaatio onkin odotettua haastavampi. Aggressio purkautuu miesjoukossa ja muuttuu joukkohysteriaksi saaden alkuperäisen tavoitteen tuntumaan etäiseltä.

Jallikattulla on hieno alku ja loppu, mutta väliin sijoittuva kesto tuntuu olevan pelkkää huutoa ja juoksentelua, miesten hamekankaiden nostelua ja joka kohtauksessa vallitsevaa hienon levotonta äänimaailmaa. Elokuva on täyttä kaaosta ja hurmosta, mikä käy aika ajoin turhauttavaksi ihmisten huutaessa, juoksennellessa ja raivotessa. Kiitin onneani ettei tätä näytetty yömyöhän näytöksenä, sillä järki olisi väsyneenä mennyt moisesta huutamisesta. Koko kylä on henkilöhahmoina, eikä heistä pääse oikein perille että kuka on kuka, mutta yllättäen se ei lainkaan ole merkityksellistä. Hieman kulttuurisesti vieras, mutta kiinnostava, omaperäinen tapaus. Visuaalisuus ja äänisuunnittelu ovat elokuvan ehdottomat kohokohdat juonen ollessa viitteellinen.





Call Heaven to Heaven
Kiina 2019. Ohjaus: Oxide Pang. Käsikirjoitus: Oxide Pang, Wang Ran, Wen TingYun. Kauhu.

Nuorisoviisikko lähtee reissuun tekemään somesisältöä ja kohtaavat vanhan naisen, joka kuljettaa heidät suosittelemalleen vehreälle saarelle. Nuorten järkytykseksi saarella ei ole edes nettiyhteyttä. Pian netin puute onkin pienin naiskolmikon ongelmista kahden miehen kadotessa ja itse joutuessaan vanhan naisen suvunjatkamissuunnitelmien keskiöön.

Henkilöhahmot ovat kliseisiä ja ärsyttäviä, näytteleminen teennäistä halki elokuvan.  Pahisasetelma on naurettavan epäuskottava ja koko asetelma naisista vankeina maakellareissa kulunut, eikä asetelmasta ammeneta mitään uutta. Juoni on ennalta arvattava, täynnä helppoja ratkaisuja ja tämän tyylisten elokuvien kohdalla voi katsoessa vain ihmetellä, että mitä ihmettä henkilöhahmo tekee noin tyhmästi. Kuitenkin kyseessä on perinteinen kauhujännitys, jossa visuaalinen ilme on kohdillaan.






4X4
Argentiina/ Espanja 2019. Ohjaus: Mariano Cohn. Käsikirjoitus: Mariano Cohn, Gaston Duprat. Jännitys/ Rikos.

Murtovarkaan keikka saa odottamattoman käänteen hänen jäädessään jumiin hienoon autoon, joka osoittautuu luodinkestäväksi ja äänieristetyksi. Ajan kuluessa autoradiosta alkaa kuulua puhetta ja varas saa selville, että auton ovien lukkiutuminen ei ollut sattumaa, vaan on joutunut epäoikeudenmukaisuudesta tarpeeksi saaneen miehen leikin uhriksi.

4x4 keskittyy herkulliseen suljetun tilan asetelmaan. Näyttelijänsuoritukset, joista keskeisiä on kaksi, ovat huikeita ja puistattavia hahmojen vastenmielisyydessä. Näyttelijät kantavat koko pienimuotoista, mutta painostavaa elokuvaa ja koko paketti on tiivis. Elokuvaa seuraa mielenkiinnolla ja katsoessa voi vain pohtia, mitä itse tekisi samassa tilanteessa. Asetelma eskaloituu hienosti ja loppu tuo vaihtelua alkupuolen tasaisuudelle, vaikkakin elokuvan pointti alkaa horjua loppua kohden. Elokuvalla on huumorielementtinsä, mutta sisältää myös yhteiskuntakritiikkiä, joka tosin tulee loppupuolella aikalailla puskista ja on hieman väkisin väännetyn oloista.




First Love
Hatsukoi, Japani 2019. Ohjaus: Takashi Miike. Käsikirjoitus: Masa Nakamura. Toiminta/ Rikos/ Komedia/ Romanttinen

Nuori nyrkkeilijä Leo törmää sattumalta nuoreen prostituoituun, joka on sotkeutunut Tokion huumepiireihin. Vauhdikkaan yön aikana parivaljakko törmää niin korruptoituneeseen poliisiin, yakuzaan kuin kiinalaisen rikollisjärjestön lähettämään naispalkkamurhaajaan, eikä vauhdilta ja vaarallisilta tilanteilta voi välttyä.

Tahallisen geneerisen nimen ei pidä antaa häiritä tai johtaa harhaan. First Love on vauhdikas elokuva, viihdyttävä ja todella hauska, ei pöljällä, vaan hienon ironisella tavalla. Näyttelijäsuoritukset ovat hienoja ja osoittavat suurta heittäytymistä, ajoin jopa teatraalisuutta. Hahmokaarti on monimuotoinen ja kiinnostava, vaikkakin hahmot jäävät melko etäisiksi niiden lukuisan määrän myötä. Osa on jopa karikatyyrisiä. Ilmaisutapa ja varsinkin toimintakohtaukset ovat hauskan animemaisia ja animaatikohtaus kruunaa tämän mielikuvan. First Love tarjoaa pienen leikkauksen yakuza-mafian piireistä sivullisen, vahingossa asiaan sotkeutuneen Leon näkökulmasta. Elokuva on todella hauska, mutta visuaaliselta ilmeeltään tavanomainen. Olen ohjaaja Miikeltä nähnyt aiemmin vain vaikuttavan, yllättävän ja ra'an Auditionin, johon First Love ei ole lainkaan verrattavissa, mutta molemmat ovat omilla tavoillaan hienoja.




Aamuyöstä elokuvien välissä oli käytävä kofeiinipiristyksellä irish coffeen kautta.



Why Don't You Just Die
Papa, sdokhni. Venäjä 2018. Ohjaus ja käsikirjoitus: Kirill Sokolov. Komedia/ jännitys.

Matvey tapaa appivanhempansa ensimmäistä kertaa hieman erikoisemmissa merkeissä. Tarkoitus on tappaa tyttöystävän isä, mutta vasaramoukarointi ei mene suunnitelmien mukaan ja Matvey löytää itsensä pian lukittuna käsiraudoilla appivanhempien vessaan.

Why Don't You Just Die on sopiva sekoitus komiikkaa ja ihmissuhdekiemuroita ja tasapainottelee hienosti huumorin, väkivallan ja tragedian välillä. Episodittainen, vuorollaan eri henkilöihin keskittyvä kerrontatyyli toimii, kun koko soppaa paljastellaan hienosti vähitellen. Näin mielenkiinto ja yllätyksellisyys säilyy loppuun saakka. Huumori yltyy absurdiuteenkin ja välillä voi vain hykerrellä itsekseen. Loppua kohden elokuvan meno hieman tosin väsähtää.

Elokuva on visuaalisesti niin efekteiltään, värimaailmaltaan kuin lavastukseltaankin hieno ja soppaan sotketaan sopivissa määrin epärealistisuutta ja liioittelua. Erityisen vaikuttava on luovuudessaan ja hienovaraisuudessaan ällöttävä kohtaus, jossa Matvey yrittää kielellään saada pinniä kylpyammeen möhnäisestä aukosta avatakseen käsirautansa. Näyttelijäsuoritukset ovat tasapainoisia ja uskottavia, hahmojen väliset konfliktit ja epäluulo välittyvät hienosti. Todella hieno esikoisohjaus ja -käsikirjoitus, jota voisi tyylillisesti verrata Tarantinon tuotantoon.





Dead Dicks
Kanada 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: Chris Bavota ja Lee Paula Springer. Jännitys.

Itsetuhoinen taiteilija Richie huolestuttaa siskonsa Beccan kesken työpäivän ja Beccan saavuttua Richien kämppään, on tämä kuollut. Veli kuitenkin astuu yllättäen Beccan luo toisesta huoneesta. Richie on päätynyt outoon uudelleensyntymisen limboon palaten kloonina takaisin jokaisen kuoleman jälkeen.

Elokuvan Päiväni murmelina -tyylinen idea on luova ja kiinnostava, mutta idean täyttä potentiaalia ei täysin hyödynnetä. Elokuvassa on turhaa haahuilua ja ihmissihdekeskusteluja, mutta näyttelijöiden henkilökemia toimii. Elokuvassa on vain neljä näyttelijää, ja kaikkien rooli on oleellinen. Lavastus on kiinnostavasti toteutettu ja omaperäinen.




Yleisölle jaettiin Deathcemberissa esiintyviä paukkukarkkeja.

Deathcember
Saksa 2019. Useita ohjaajia ja käsikirjoittajia. Kauhu.

24 ohjaajaa eri puolilta maailmaa kertoo joulun ajan synkästä puolesta lukuisin eri ideoin ja tekniikoin. On vaha-animaatiota, pieleen menneitä lahjashoppailuita, luisteluretkiä ynnä muuta.

Tasaisen kehnoja lyhäreitä joulusta ja koko 2 tuntia, 25 minuuttia pitkä antologia on aivan ylipitkä. Osassa yritetään saada aikaan liikaa lyhyessä ajassa ja osa on vain tyhmiä ja ennalta-arvattavia. Roolisuoritukset ovat amatöörimaisia kuten ajoin myös editointi. Lavastuksenkin osalta suuren osan lyhäreistä huomaa tehdyn nollabudjetilla. Toki pienelläkin budjetilla saisi aikaan hienoa jälkeä, jos ei lähtisi yrittämään ihan liikoja. Huumoria yritetään tehdä väkisin ja se on suurilta osin vain noloa. Muutama wtf hetki ja älyvapaata ilmaisua. Kumminkin keskeinen luukkunäkymä, josta kuhunkin lyhäriin edetään, on hieno




Antrum: The Deadliest Film Ever Made
Kanada 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: David Amiro & Michael Laicini. Kauhu.

Pikkuveli ja isosisko tekevät 1970-luvulla pelottavan retken mystiseen metsään. Heidän tarkoituksenaan on kaivaa reittinsä helvettiin, jonne he olettavat koiransa päätyneen. Tämän keskeiskertomuksen ympärille on tehty "dokumentti" kehystämään elokuvan mystisyyttä ja kertomaan urbaanilegendaa, jonka mukaan Antrumin katsojat kuolevat pian elokuvan näkemisen jälkeen.

Miljöö tuo mieleen kenties tarkoituksenmukaisesti Aokigaharan itsemurhametsän, tunnelma tuo mieleen Blair Witch Projectin ja junttiasetelma sivuelementtinä tuo mieleen Texasin moottorisahamurhat. Antrum hyödyntää hienosti vastaavia mielleyhtymiä ja kauhugenren sekä okkultismin konventioita. Dokumentaarisuus tekee itse elokuvasta kiinnostavamman, eivätkä osiot välttämättä toimisi ilman toista. Antrum on hienosti tehty vanhan, kuluneen näköiseksi filmiksi, johon on piilotettu mystisiä okkultistisia merkkejä. Elokuvaa seuraa mielenkiinnolla, vaikka se onkin täynnä haahuilua, painostavia demonikuvia, ärsyttävää kirkumista. Juoni on poukkoileva ja haahuileva, eikä välillä tunnu etenevän mihinkään, kuin edettäisi lapsen logiikalla.

Tunnelma ja äänimaisema ovat hienon aavemaiset ja 70-lukulaista ilmaisua jäljitellään toimivasti. Painostavan, epämukavan tunnelman luomisessa on onnistuttu erinomaisesti, esimerkiksi katsojille näytetään asioita, joita päähenkilöt eivät näe, kuten telttapaikan lähellä makaava muumioitunut ruumis. Kaikkiaan ihan viihdyttävän kiinnostava pätkä, vaikkakaan ei omaperäinen.







Siinäpä se 15 elokuvan pläjäys. Sunnuntaina festareiden jälkeen oli aika väsyneet fiilikset, mutta nuo neljä päivää jaksoi hyvin, varsinkin kun osana päivistä oli vain muutama leffa, jotka katsottiin. Todella hyvä elokuvakattaus oli, eikä kaikkia kiinnostavia sopinut tuohon viidenkääntoista joukkoon. Esimerkiksi musiikkielokuva Blood Machines ja murhajännäri Veitset esiin jäivät odottamaan näkemistä.

Tässä postauksessa oli sen verran hommaa 15 elokuvan osalta, että saa nähdä milloin saan valmiiksi postauksen joulukuun alussa olleen Cinemare-festareiden kuudesta leffasta.