maanantai 20. marraskuuta 2017

Score: A Film Music Documentary


Huhhuh, onpahan ollut kiirettä näin kandivuoden opintojen parissa. Siitä itsestäänselvästä syystä tämä syksyn hiljaiselo. Palailen tänne kuitenkin näin pikaisesti elokuvakirjoittelun merkeissä. Kävin nimittäin ensimmäistä kertaa Suomen suurimmilla elokuvamusiikkifestivaaleilla, Rokumentissa, katsomassa parit elokuvat. Ensimmäinen oli tämä Score: A Film Music Documentary, josta kirjoitin Elokuvamusiikin-kurssille tämän tekstin, jonka ajattelin olevan tännekin julkaistavaksi kiva.



Kuvahaun tulos haulle score a music film documentary


Ensimmäinen koskaan näkemäni Rokumentti-elokuva Score: A Film Music Documentary (2016) on äärimmäisen mielenkiintoinen läpileikkaus elokuvamusiikin nykyajasta ja historiasta. Elokuvassa käsitellään mielenkiintoisella tavalla elokuvamusiikin ikonisimmat sävelmät, tunnetuimmat säveltäjät ja elokuvamusiikin tekemisen taustaa. Itselleni elokuva oli todella innoittava elämys.

Elokuvan rakenne on hieman sekavahko, kun siinä esitellään niin monia elokuvia ja säveltäjiä jotka kertovat näkemyksiään. Lisäksi esitellään elokuvamusiikin historiaa ja nykyaikaa sekaisin. Aluksi pelkäsin että elokuva on historiakatsaus, sillä alkupuolella tuli paljon samaa asiaa kuin kurssin ensimmäisellä luennolla. Esimerkiksi siitä, että elokuva ei ole koskaan ollut äänetöntä ja miten elokuvia on livesäestetty, puhuttiin dokumentissakin. Oli todella mielenkiintoista nähdä monimutkaisen näköinen harmoni, jolla on soitettu elokuviin eri soittimilla soitetun kuuloista musiikkia. Sen soittaminen näyttää todella monimutkaiselta, mutta kuulostaa sitäkin hienommalta ja sopi hyvin näytettyyn elokuvapätkään.

Kuvahaun tulos haulle score a music film documentary

Rakenteessa pompitaan erikoisesti valikoiduissa eri vuosikymmenten elokuvissa, mutta pääosin pysyttiin nykyelokuvassa ja tunnetuimmissa klassikoissa. Tämä on seurattavuuden kannalta hyvä ratkaisu, vaikka elokuvan historiaan palataan ajoittain ja ajassa liikutaan edestakaisin. On hyvä ratkaisu kertoa säveltäjien nimien alla myös säveltämiään elokuvia, jotka vaihtuvat kohtausten välillä; näin osaa jotenkin tyylillisesti yhdistää itselle tuntemattomamman säveltäjän tuttuun elokuvaan, sillä joukossa on paljon tuttuja elokuvia. Monen dokumentissa soineen musiikin kohdalla en tunnistanut mistä ne ovat. Oli kuitenkin hauska huomata että jos joku musiikki kuulosti etäisesti tutulta, enkä sitä heti osannut yhdistää oikeaan elokuvaan, kuvan tullessa mukaan tunnistin heti mikä elokuva oli kyseessä. On siis todella hyvä ratkaisu näyttää paljon pätkiä eri elokuvista, eikä keskittyä vain musiikkiin.

Hienoa kuinka laaja dokumentin näkökulma on; on haastateltu paitsi uusia että vanhoja elokuvamusiikkisäveltäjiä, elokuvahistorioitsijoita, ohjaajia ja jopa psykologia. Lisäksi on joukkoon poimittu paljon arkistomateriaalia eri vuosikymmeniltä. On erikoinen, mutta suhteellisen toimiva ratkaisu että haastateltavaksi säveltäjien oheen on valittu myös psykologi. Oli toki mielenkiintoista kuulla miten musiikin kuuleminen vaikuttaa aivoissa, mutta fysiologinen kuvannus ihmisaivoista on hieman kontekstista poikkeavaa. Psykologi kuitenkin kertoo ihan kivoja knoppitietoja, minkä myötä kiinnitin enemmän huomiota siihen, miten musiikkipätkät vaikuttavat itseeni. Tuntui syke kiihtyvän omien suosikkielokuvapätkien näkyessä ja soidessa. Tajusin dokumenttia katsoessa vielä vahvemmin, kuinka merkittävää musiikki on elokuvissa, vaikka yleensä sitä ei edes tule huomioitua. Erityisesti musiikin merkitys Jaws-elokuvassa oli mielenkiintoista huomata. Elokuva ei olisi lainkaan pelottava ilman ikonista, uhkaavaa sävelmäänsä. Juuri Steven Spielbergin ja John Williamin yhteistyötä on mielenkiintoista nähdä arkistomateriaaleista.

Kuvahaun tulos haulle score a music film documentary

On todella mielenkiintoisinta nähdä kuinka tutun elokuvan musiikkia on konkreettisesti tehty. Aina ei tule ajatelleeksi, miten paljon kaikkea siellä taustalla onkaan. En olekaan tullut ajatelleeksi miten erilaisia menetelmiä ja erikoisia soittimia elokuvamusiikissa voi olla mukana. Erityisesti Heitor Pereira vaikutti kokeelliselta erikoisine soittimineen. Dokumentissa näytettiin musiikillisten kokeilujen lisäksi säveltäjien erilaisia hauskoja tapoja, kuten Avengers: Age of Ultronin ja Fast and Furious-sarjan säveltäjän tapa mennä tarkkailemaan elokuvayleisöä ja elokuvan jälkeen mennä vessaan kuuntelemaan hyräilevätkö tai viheltelevätkö ihmiset hänen säveltämiään musiikkeja. Hauska keino saada tietää miten musiikki on onnistunut, sillä sävellyksistä palautteen saaminen ei varmaan ole niin yksinkertaista.

On kiehtovaa nähdä elokuvamusiikin luomisprosessin eri vaiheet, kuten suunnittelu, säveltäminen, kokeilut, äänitykset ja vastaanotto. Mad Max: Fury Roadin erikoisen kohtauksen musiikin tuottamista oli todella mielenkiintoista nähdä. Ei ihme että säveltäjällä oli miettimistä kuinka luoda kyseisen kohtauksen äänimaailman, mutta erittäin hyvä siitä tulikin.  Kokeelliset musiikintuottamisen keinot ja koneellisen musiikin tulo elokuviin on tuotu dokumentissa esiin mielenkiintoisella tavalla. Vaikka elokuvamusiikki uudistuu ja kehittyy, on orkesterimusiikin mukana säilyminen tärkeää, kuten Hans Zimmer sanoo. Omastanikin mielestäni sen menettämisen mukana menetettäisi paljon.

Kuvahaun tulos haulle score a music film documentary hans zimmer

Inspiroivan ja kiehtovan elokuvamusiikin luomisen ohella säveltäjien haastatteluissa tulee esille elokuvabisneksen rajuus; kuinka tiukat aikataulut säveltäjillä on ja miten vähän aikaa saattaa olla. Erityisen kärjistynyt, mutta tavallaan hauska esimerkki tästä on Michael Bayn Harry Gregson-Williamsille antama kirjaimellinen Armageddon countdown-laskuri. Säveltäjien puheissa korostuu ohjaajan merkitys musiikkia luodessa; en olekaan tajunnut että ohjaaja jopa seisoo vieressä katsomassa ja kuuntelemassa säveltäjän soittoa. Erikoista, että säveltäjille ei anneta taiteellista vapautta. Toki ohjaaja on se joka loppupeleissä päättää koko elokuvasta ja musiikin on vastattava hänen visiotaan elokuvasta.

Elokuvaa katsoessa oli hauska huomata mitä aiheesta jo tiesi ja yhdisti aiemmin esimerkiksi elokuvamusiikin kurssilla kuultuun. Opin elokuvasta kuitenkin myös paljon uutta ja ymmärsin uusia asioita. En esimerkiksi tiennyt että yhden suosikkibändeistäni, Nine Inch Nailsin perustaja Trent Reznor on säveltänyt ja tuottanut elokuvamusiikkiakin ja jopa voittanut Oscarin Social Network-elokuvasta. Tajusinkin kuulleeni hänen musiikkiaan esimerkiksi Gone Girl-elokuvassa. Aiemmin opittuihin asioihin puolestaan sain uutta näkökulmaa. Esimerkiksi johtomotiivin käsite selitettiin hauskasti esimerkillä Lord of the Rings-kohtauksista, joissa motiivi esiintyy. Tim Burtonin elokuvien Danny Elfmanin luomasta musiikista olisin kuullut mielelläni lisää, sillä olen Burton-elokuvien suuri ystävä ja niiden musiikki on juuri omintakeista. Outoa että koko dokumentissa esiintyy muistaakseni vain yksi naissäveltäjä. En olekaan tajunnut että sekin ala on niin sukupuolittunutta, ainakin menestyneiden ja tunnetuimpien säveltäjien osalta. Joka tapauksessa kaikista hienointa dokumentista on nähdä, miten innostuneita haastatellut säveltäjät ovat työstään. Todella inspiroivaa.


maanantai 25. syyskuuta 2017

Kesä 2017 yhteenvetona


Ohhoh onpas jälleen yksi kesä ihan huomaamatta jäänyt taaksepäin. Ihan huomaamatta jäi blogihommat sivuun koko kesäksi vaikka välillä on ollut mielessä että pitäisi jotain julkaista. Nyt syksyn ja opiskelujen alkaessa onkin mukava tehdä jonkinlaista yhteenvetoa, kesän muistelupostausta jota on itse myöhemmim lueskella. Kesä meni yhdessä hujauksessa. Kesäkuun ehdin lomailla kotikotona kirjateenttiin lukemista lukuun ottamatta. Kesäkuun lopusta tähän asti onkin sitten mennyt aikalailla vain töitä tehden, marjamyyntikioskilla jossa nyt yhä syyskuussa pystyn jatkamaan sillä luentoja on vain pari viikossa näin alkuun. Hui, kandiseminaarinkin ensimmäinen tapaaminen oli jo. Aika ahdistavaa kun ei ole mitään konkreettista ideaa mistä aiheesta tekisin kandidaatintutkielmani. Jospa se tässä pian ajatuksia pyöritellessä selkiytyisi.


Kesällä en ehtinyt juurikaan reissuta, mutta neljät juhlat tuli käytyä; rippijuhlat, kahdet valmistujaiset ja kahdet suuret synttärijuhlat. Toiset niistä olivat vanhempieni suuret tuplajuhlat kun täyttivät molemmat pyöreitä tänä vuonna. 


Kesäkuun lomaillessa ehdittiin käydä myös omalla mökillä aikaa viettämässä. Taavetti varsinkin tykkäsi käydä luonnon helmassa.


 Kävin heinäkuussa lapsuuden kotipaikkakunnallani pitkästä aikaa, siellä pitkäaikaisimman ystäväni tupareissa. Oli ihanaa käydä lapsuuden maisemissa ja viettää juhlimisen jälkeistä rentoa päivää Konnuksen kanavalla ja paikkakuntaa kierrellen kauniissa säässä. 


Olin Ilosaarirockissa talkoolaisena. Pitkästä aikaa festareilla ja vieläpä ilmaiseksi työpanoksen hinnalla. Minulle tosin sattuivat juuri yövuorot järjestyksenvalvontakopilta, jossa kirjattiin ylös järkkäreiden työvuorot ja pidettiin kirjaa rdiopuhelimista. Päivällä piti saada nukuttua että jaksoi yön valvoa, joten en ehtinyt nähdä kuin kolme keikkaa, juuri ne bändit joiden takia rokkiin halusinkin; Pariisin Kevät, Imagine Dragons ja Royal Blood. Taisin nähdä osia myös muutamien muiden esiintyjien keikoista. Rokkiyövuorojen ja marjakioskin työvuorojen yhdistäminen oli suht raskasta mutta kyllä siitäkin selvisi hyvin.



Äitini ja veljeni olivat meillä käymässä pitkästä aikaa. Käytiin Botanialla ihailemassa ja Kuunari Elinalla pizzoilla. Oli kyllä mukava viikonloppu silloin, vaikka melko pikavisiitillä kävivätkin.


Ehdin jo säikähtää etten tänä kesänä pääsisi kummieni mökille jossa olemme perheeni kanssa käyneet lähes joka kesä, mutta onneksi pääsimmekin viettämään sinne mukavaa viikonloppua hyvässä seurassa ja herkkuruuan parissa. Pidimme myös käsityö/taidetyöpajaa, jossa valmistuneet tuotokset näkyvät alla. Myös kavereita olen ehtinyt näkemään taidenäyttelyiden ja kauhuleffaöiden merkeissä.



Työn ohella on jäänyt aikaa myös harrastuksilleni, sillä opiskelujuttuihin en juurikaan ole jaksanut keskittyä (mikä saattaa toki myöhemmin kostautua sillä vuoden loppuun on ainakin kolme 10-sivuista esseetä kirjoitettavana) Olen askarrellut paljon sillä alkuvuodesta innostuin siitä pitkästä aikaa. Kalenteriaskartelu ja etanapostin väsäily ovat olleet rentouttavaa puuhailua. Olen pitkästä aikaa innostunut myös lukemisesta. Elokuussa luin jopa kolme huippuhyvää kirjaa. Nyt kun opiskelulukeminen on ollut vähän sivussa (mikä myöskin varmaan kostautuu tässä syksyllä) niin on ollut innostusta omien kirjojen lukemiseen. Varsinkin kioskilla hiljaisina päivinä kun asiakkaita ei ole, on ehtinyt hyvin lukea.


Haluaisin uudistaa tätä blogia ja alkaa aktiivisemmin tekemään postauksia, ei vain elokuvamietteitä vaan ylipäänsä kaikesta pohtimistani asioista ja jutuista jotka minua inspiroivat sekä aikaansaannoksistani. Haluaidin askartelujeni ja piirtelyitteni näkyvän myös täällä vaikka Instagram onkin itselleni ominainen, helppo ja nopea julkaisutapa. Visuaalisuus ja kuvat ovat tärkeitä itselleni joten haluaisin niiden olevan läsnä blogissani vahvasti. Kuitenkin ongelmana on koneeni joka on vanha ja raihnainen eikä suostu näyttämään kuvia joten niiden lisääminenkin on hankalaa. Puhelimen ja tabletin kautta kuvien lisääminen puolestaan on hidasta ja työlästä. Ehkä koitan kestää tilannetta jotenkin ja saada kuviakin tänne, tehdä blogistani inspiraationi paikan joka se joskus oli. Lisäksi blogin ulkoasun muuttaminen on ollut pitkään mietinnässä. Myös tuon nimen kanssa olen tuskaillut, se on niin pitkä ja epäkäytännöllinen. Senkin muutan kunhan keksin uuden, iskevän nimen.


Tästä postauksesta sain onneksi porukoiden pöytäkoneella tehtyä tällaisen kuvapläjäysmuistelun. Olen muuten nyt ensimmäistä kertaa yhdeksään viikkoon kotikotona, sillä monet viikonloput olen ollut töissä. Oli kyllä kauhea ikävä Viliä ja Taavettia. Nyt autottomana ei tule ylipäänsä niin helposti lähdettyä mihinkään. Autoni kun alkoi heinäkuussa vedellä viimeisiään ja nyt on laitettu pois rekisteristä. Rip Hokkuspokkus.


torstai 8. kesäkuuta 2017

Get Out- valtavirrasta poikkeavaa kauhua

Kuvahaun tulos haulle get out poster

Ohoh, onpas tämäkin teksti vain jäänyt luonnokseksi roikkumaan. Mutta siis kävin kauhuleffakaverini kanssa katsomassa Get Outin joku kuukausi sitten ja oli kyllä positiivinen kauhu-uutuus. Tai no ei tämä kai varsinaista kauhua ole, ehkä trilleri, mutta ei ainakaan kauhukomedia joksi tätä jossain on nimitetty. Ei tässä niin paljon huumoria ole. Tai voihan koko elokuvan absurdiuden käsittää huumoriksi toki.

Get Out kertoo Chrisistä (Daniel Kaluuya) joka kutsutaan ensimmäistä kertaa tapaamaan tyttöystävänsä Rosen (Allison Williams) vanhempia (Catherine Keener ja Bradley Whitford). Chris on huolissaan sillä Rosen vanhemmat eivät tiedä tyttärensä poikaystävän olevan musta toisin kuin Rose vanhempineen. Appivanhemmat osoittautuvat kuitenkin hyvin vieraanvaraisiksi, jopa epäilyttävyyteen asti. Vierailun aikana tulee esiin monia omituisuuksia sekä pieniä yksityiskohtia, jotka saavat Chrisin hämmennyksiin ja epäilemään ettei kaikki ole niinkuin kuuluisi. Vierailu appivanhempien luona ei osoittaudukaan miksikään mukavan leppoisaksi viikonlopuksi.

Juoni etenee tasaisesti, sopivan jännänä ja arvaamattomana. Jännittävä tunnelma luodaan taidokkaasti vaikka isoilta osin ollaan arkisessa ympäristössä ja päivänvalossa. Henkilöiden motiiveja ei äkkiseltään olisi arvannut ja juonen edetessä aiemmin esitetyt kummallisuudet saavat selityksen. Lopputulosta en olisi heti arvannut. Taidokkaasti rakennettu juoni siis. Osa asioista avautuu mieleen vasta hetki elokuvan katsomisen jälkeen.

Hienointa Get Outissa on sen kummallinen ja arvoituksellinen ilmapiiri sekä ajoittainen vähäeleisyys sillä joskus vähemmän on enemmän. Varsinkaan väkivallalla ei mässäillä ja ällö kirurgiakohtauskin kuvataan hienotunteisesti ja taidokkaasti mässäilemättä. Toki loppuselvittelyssä väkivallalta ei väisytä mutta se kuuluu asiaan. On muuten jännää miten vähän hypnoosi on ollut esillä kauhuelokuvissa ylipäänsä, tässä se on tehokkaana elementtinä. Tässä se toimii vähän kuin mielen väkivaltana ja alistamisena. Jump scareihin ei pahemmin turvauduta, vaikka muutama ääniefektin kautta hätkäyttävä kohtaus löytyykin. Muutamia kliseitä elokuva sisältää, mutta tuntuu että niitä on käytetty tietoisesti, kuten alkupuolen kauriskolarikohtaus. Sekin symboloi muuta mitä päältäpäin näyttää, toisin kuin kauhuelokuvissa yleensä.

Näyttelijät ovat mainioita rooleissaan, pidin erityisesti pääroolin sympaattisesta Daniel Kaluuyasta, johon katsojana samaistuu. Henkilöihin ei kuitenkaan pääse pintaa syvemmälle, sillä Get Out monien muiden genrensä edustajin tapaan keskittyy nimenomaan juoneen hahmojen jäädessä enemmän tyypeiksi. Chris kuitenkin vaikuttaa erittäin lämpimältä ja sympaattiselta henkilöltä, jolle kerrotaan hieman taustatarinaakin. Klassinen sekopääperhe puolestaan jää vain joukoksi sekopäitä jotka tekevät mitä tekevät itsekkäistä syistä.

Tuntuu yhä harvinaiselta että elokuvan, varsinkaan kauhuelokuvan päähenkilö ja sankari on tumma. Get Out on siitä virkistävää. Elokuvassa ei myöskään ole avuttomia uhreja, vaan suurin osa henkilöistä on täysin kykeneviä puolustamaan itseään ja kykeneviä tekemään raakuuksia selvitäkseen. Läsnä on eräänlainen historiaan jämähtäminen asenteiden puolesta, mutta kaikki ei sitten olekaan miltä näyttää. Elokuva käsittelee haastavia aiheita, rasismiin ja liikaan alleviivaavuuteen sortumatta. Outoa on että se, miksi perheen uhreiksi valikoitui mustia henkilöitä. Asia jäi kunnolla selittämättä, ehkä siinä olisi sorruttu sitten rasismiin, mikä perheen motiivina taustalla ehkä oli. 

Kuvahaun tulos haulle get out finnkino

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Luonnon ulottuvuudet-taidenäyttelyjen järjestäminen


Nytpä on elämäni ensimmäiset näyttelyt pidetty, kolme kappaletta. Ensimmäinen tammikuussa Nilsiän kirjastossa, toinen helmikuussa Joensuun kasvitieteellisessä puutarhassa Botanialla ja kolmas maaliskuussa Kuopion ravintola Introssa. Monenlaista näyttelypaikkaa eri paikkakunnilla. Kotipaikkakunnalta tuli kyselyä voisiko näyttelyn järjestää siellä kesällä pitäjäpäivien aikaan. Ja voihan sen, sponsorikehysliikekin vastasi että kehykset voi olla lainassa vielä. Kaikin puolin mukava sponsori kyllä sattui löytymään.



On muutenkin kokonaisuutena ollut mukava ja positiivinen kokemus tämä mediakulttuurin ja viestinnän projektityön kurssia varten tehty homma. Hommaahan varsinkin alussa riitti; viime vuoden lopulla hirveää sähköpostirumbaa ja paniikkia mistä löytyy näyttelytiloja. Kuitenkin itse toteuttaminen oli suht rentoa, sen kun kävi vaan kuun alussa viemässä taulut (kolme tuntia meni joka kerralla) ja kuun lopulla haki. Olihan siinä aika sumplimista ja sommittelua välillä miten taulut saa nätisti ja järkevästi esille. Onneksi jokaisen näyttelypaikan puitteet olivat kuitenkin hyvät ja taulut sai hyvin esille. Siinä ennen kuun alkua mainosteli näyttelyä ympäriinsä että kurssin viestintäpainoitteinen tavoite täyttyy. Olihan tässä aika paljon hommaa, mutta juuri kuuden opintopisteen työmäärän verran.




Kuluja näyttelyistä tuli yhden paikan vuokrasta, käyntikorteista ja näyttelypaikkoihin ajamisesta niitä alustavasti katsoessa ja tauluja viedessä/hakiessa. Onneksi ajomatkat sai yhdistettyä muiden paikkakunnalla asioimisen yhteyteen. Ja kuluthan korvautuvat opintotuella jonka ansaitsemisen osana ne kuusi opintopistettä ovat :,D Kulut ovat kuitenkin pienet verrattuna siihen mitä kaikkea näyttelyiden järjestäminen antoi; positiivisen kokemuksen, uuden oppimista, viestintäni kehittämistä, laatuaikaa veljen kanssa ja mukava yhteinen projekti, positiivisia kokemuksia näyttelyvieraille ja tietysti näkyvyyttä veljeni upeille valokuville sekä omille tuherruksilleni. Saa nähdä ottaako joku joskus yhteyttä tämän tiimoilta, mutta toistaiseksi ei ole tullut yhteydenottoja. Teosten myyminen tosin ei ollut tavoitteenamme eikä sitä alkuun edes mietitty, mutta sen tultua mieleen tilattiin käyntikortteja. Niin ja poikihan tämä sen yhden lisänäyttelyn pyynnön, mukava järjestää ns ohjelmaa pitäjäpäiville.







Palaute näyttelyistä oli kaikin puolin positiivista sekä kävijöiltä että näyttelypaikoista. Kahdesta paikasta kehuivat kovasti ja painokkaasti sanoivat että saa toistekin tulla pitämään näyttelyä. Toki muutamia negatiivisempia ja haastavia puolia tässä projektissa on ollut mutta positiivinen puoli vahvasti korostui. Onneksi keksin juuri tämän kurssin projektiksi. Nyt vain pitäisi saada aikaiseksi kirjoittaa loppuraportti valmiiksi ja valmistella miten projektin esittelen kurssin viimeisessä tapaamisessa toukokuussa. Saa nähdä millaisen vastaanoton se saa projektiohjaajaltani ja kurssin kahdelta muulta vetäjältä. Jospa tulee hyvä arvosanakin, sillä panostin tähän niin paljon.



keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Beauty and the Beast- Kaunotar ja hirviö

Aiheeseen liittyvä kuva
Vihdoin minäkin kävin katsomassa tämän eilen kaveriporukalla. Tämän klassikkotarinan juoni on varmasti kaikille tuttu, joten en rupea siitä tässä höpöttämään.

Kaunotar ja hirviö vuosimallia 2017 on äärettömän kaunis, satumainen ja laadulla tehty uusintaversio Disneyn piirretystä. Piirretty satu on tuotu elämään todella kauniisti ja suureellisesti. Puvustus ja lavastus on aivan upeaa katsottavaa, sadun aikakaudelle uskollisesti todella rokokoota ja yltäkylläisyyttä pursuavaa. Elävät esineet on hienosti tehty ja he ovat kaikki persoonallisia, piirrettyjä esikuviaan mukaillen. Musiikki noudattelee hienosti piirretyn version lauluja sopivasti uudistaen ja soveltaen. Myös uudet tätä elokuvaa varten tehdyt elokuvat ovat kauniita, hienoa että hirviökin pääsee ääneen Evermore-laulussaan. Lauluesitykset ovat myös kauniita ja hyvin esitettyjä. Emma Watson varsinkin yllättää laulutaidollaan. Elokuva on ajoittain kaunis, satumainen musikaalielokuva. Kappaleet tietysti jäivät päähän soimaan jatkuvalla toistolla elokuvan katsomisen jälkeen.

Kuvahaun tulos haulle kaunotar ja hirviö finnkino

Elokuva noudattelee juonellisestikin todella tarkkaan piirrettyä esikuvaansa. Elokuvan alku ja loppu ovat tosin tarkemmin ja laajemmin kerrottuja, myös prinssin hirviöksi muuttaneen haltijan rooli on suurempi. Vaikka juoni on vanha tuttu, elokuva ei ole millään tavalla tylsä, vaan sitä seuraa samalla mielenkiinnolla kuin itselle täysin uutta elokuvaa. Muutamat lisäykset ja muutokset tuovat sopivasti tuoreutta ja yllätyksiä tarinaan.
Olisin kuitenkin odottanut enemmän aikuisemmalle yleisölle suunnattuja juttuja esimerkiksi huumorin kautta. Onhan tämä satutarina sekä aikuisille että nuoremmalle yleisölle. Jännä että Bellen Tuhkolma-syndrooma on äärimmilleen häivytetty, sillä sen myötä tarinaan olisi tullut uusia aikuisille suunnattuja sävyjä ja ehkä huumoria.

Emma Watson on hyvä roolissaan Bellenä, vilpitön, itsenäinen ja luonnollinen. Myös Downton Abbeysta tuttu Dan Stevens on mainio Hirviönä/prinssinä, jota kohtaan sympatiat heräävät vähitellen hahmon kasvaessa. Hahmo on luotu taidokkaasti, sillä hirviö osaa olla sekä kammottavan näköinen että melankolinen ja katuva, jossa inhimillisyys on vahvasti läsnä. Hirviön hahmo muistuttaa hieman vuoden 1946 Kaunottaren ja hirviön hirviötä. Sekin on muuten mainio elokuva tästä tarinasta. 

Kuvahaun tulos haulle kaunotar ja hirviö finnkino

Sivuhahmot ovat sympaattisia ja alkuperäishahmoihin tuodaan lisää syvyyttä. Ewan Mc Gregorin tunnistin heti äänen perusteella vaikka ranskalaisaksentilla vetikin. Muutkin suuren osan elokuvaa esineitä näytelleistä vetävät roolinsa hyvin. Kuitenkin vaikuttavimman roolin vetää Luke Evans! Hän pääsee revittelemään kunnolla ällöttävän Gaston-niljakkeen roolissa ja vie hahmon ylemmälle tasolle piirretystä vastineesta ulkonäön kuitenkin ollessa samankaltainen. Le Fou puolestaan on sympaattinen tumpelona Gastonin ihailijana, kai Disneyn ensimmäisenä avoimena homohahmona. Tosin tämänkin osalta suvaitsevaisuuden teemoja olisi voitu käsitellä avoimemminkin, sillä sjuuri suvaitsevaisuus on koko elokuvan sanoma.  Lopputekstit on muuten tehty todella kauniisti ja hahmot ihanasti esitellen.

Kuvahaun tulos haulle beauty and the beast 2017

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Cinemare 22-23.4: kauhua laidasta laitaan

Cinemare
Lähde

Luvassa on pitkä postaus viikonlopun Cinemaresta.Cinemare on siis Helsingissä järjestettävän Night Visionsin tyyppinen kauhuelokuvafestivaali, ja se järjestetään vuosittain keväällä ja syksyllä Joensuun Tapio-elokuvateatterikeskuksessa. Olin katsomassa kauhuelokuvia läpi yön ensimmäistä kertaa Cinemaressa keväällä ja siitä kirjoitin täällä. Julkaisin postauksen vasta jälkikäteen joulukuun 2016 Cinemaresta täälläTällä kertaa ohjelmistossa oli viisi elokuvaa ja lippupaketti maksoi 28€ ja yksittäiset liput 8€.  Oltiin alkuvuosi mietitty kaverin kanssa oisko lähdetty kattelemaan millainen Night Visions olisi, mutta sattuivatkin mokomat samalle viikonlopulle. Onneksemme pitkän odotuksen jälkeen Cinemare-ohjelmisto julkistettiin ja monet Night Visionsin ohjelmistossa kiinnostavilta vaikuttaneet elokuvat oli saaatu myös Cinemareen. Tämänkään kerran Cinemare-leffoista yhtäkään en ollut ennakkoon nähnyt ja todella mielenkiintoiselta ja monipuoliselta kattaukselta vaikutti. Olin innoissani erityisesti Raw-leffasta jonka näkemistä oltiin kaverin kanssa odotettu jo kauan. Nyt oli ainakin kauhuntäyteisempi yö kuin edellinen läppäelokuvien valloittama ohjelmisto.

Kuvahaun tulos haulle the belko experiment poster

The Belko Experiment 
2016, Ohjaus: Greg McLean USA

Elokuvayö starttasi klo 21 The Belko Experimentin Suomen ensi-illalla ja porukkaa oli salissa ihan mukavasti. Elokuvan juoni on yksinkertainen. Kolumbiassa sijaitsevan The Belko Industriesin toimistotalossa kuuluu työpäivän keskeyttävä kuulutus jossa tuntematon ääni määrää kaikki paikalla olevaa 80 amerikkalaista työntekijää tappavaan peliin. Heidän on joko tapettava tai tulla tapetuksi sinetöidyssä rakennuksessa ilman yhteyksiä ulkomaailmaan.

The Belko Experimentissä on todella tyypillinen asetelma siis: suljettu tila, hysteria ja vähitellen mutta vääjäämättömästi pahempaa kohden etenevä tilanne sekä tietenkin splatteria. Goren ystäville mitä mainioin, itselleni tylsä. Kovin pelottavaa tunnelmaa ei saada aikaan. Elokuva leikittelee katsojan odotuksilla siitä kuka henkilöistä kohtaa loppunsa seuraavaksi ja miten. Muutamia yllätyksiä siinä toki tulee, mutta oikeastaan se on aivan sama. Vaikka hahmot ovat todella yksiulotteisia ja tyyppejä, henkilökemiat ja niiden kehittyminen ovat mielenkiintoisia sekä se miten kukin suhtautuu tilanteeseen omalla tavallaan. Ovathan kuitenkin esimerkiksi pilviveikon, pomon, hermoheikkojen ja kylmähermoisten suhtautumiset ennalta arvattavissa. Elokuvassa on sopivasti mustaa huumoria sekä esimerkiksi täysin randomi kohtaus jossa koira merkkailee reviiriä toimistorakennuksen lähettyvillä. Tässä olisi ollut mahdollisuuksia kantaa-ottavaan splatter-satiiriin, mutta käsikirjoitus ei tarjoa kummempia pohdintoja tai syvällisyyttä. The Belko Experimentin loppu on tympeän itsestäänselvä, miksi ihmeessä koko elokuvan korostetaan kuka selviää viimeisenä. Ei tästä hirveästi jäänyt käteen. Tulee vain mieleen että tämä on japanilaisleffa Battle Royalen amerikkalaisversio, joka aikoinaan jouduttiin hyllyttämään Nälkäpelien ja kouluampumisten vuoksi. Nyt tilanne on vain sijoitettuna toimistomaailmaan.

Raw
Grave, 2016, Ohjaus: Julia Ducournau, Ranska

Ennen Rawta oli alkulyhärinä oli kummallinen, gore ja vinksahtanut The Defiler- Häpäisijä (Suomi, 2016), joka tuo mieleen 80-luvun roskatoimintaelokuvat.
Itse Raw-elokuva oli juuri se odottamamme emmekä joutuneet pettymään.
16-vuotias vegaani Justine aloittaa eläinlääkäri-opiskeluitaan. Hänen fuksivuotensa alkaa astetta rajummin, sillä vanhemmat opiskelijat keksivät kaikkea ilkeää ensimmäisen vuoden opiskelijoille. Heti alkuun Justine pakotetaan syömään rakaa jäniksen maksaa jonkinmoisen opiskelijariitin yhteydessä. Justine perheineen on ollut ihan syystäkin vegaaneja, sillä Julietten maistaessa raakaa lihaa ensimmäistä kertaa seuraa kohtalokkaita seurauksia. Julietten peitetyt himot alkavat herätä ja hän alkaa himoita ihmislihaa.

Raw on hyvin käsikirjotettu, sillä juonta viedään ovelasti useaan suuntaan. Juonessa ei ole juuri ennalta-arvattuvuutta ja katsoja ei voi kuin arvailla mihin tapahtumat vievät. Raw ei turvaudu halpohin säikyttelyihin, vaan se luottaa kokonaistunnelman rakentamiseen ja hitaaseen jännitykseen. Tunnelma menee vähitellen yhä likaisempaan ja vinksahtaneempaan suuntaan kun Justine antaa vähitellen periksi lihan himolleen. Turmeltuneisuus, seksuaalisuus ja väkivalta alkavat heräillä hänessä. Yleistunnelma on kaikkiaan absurdi, mutta ei naurettavalla tavalla. Absurdiutta tukee täysin elokuvan moraalipohdintojen puute sekä se ettei henkilöillä näytä olevan juuri tunnontuskia tekosistaan. He vaikuttavat välittävän melkein vain omista haluistaan. Sisarusten välinen kemia on mielenkiintoista seurataavaa sekä se että kannibalismin laajuus jää arvailujen varaan.

Henkilöhahmoissa on syvyyttä ja ihmissuhteet kehittyvät mielenkiintoisella tavalla. Justinen siskon, Alexian näyttelijä Ella Rumpf on omiaan itsevarman, villin ja sekopäisen siskon roolissa. Muutkin sivuhenkilöt, erityisesti sympaattisen kämppis-Adrienin näyttelijä, vetävät roolinsa hyvin. Pääosan Garance Marillien puolestaan on nappivalinta päärooliin: viatoman pikkutytön ja vähän töhön näköinen opiskelija pahiksena. Juuri sellaista vastakkaisuutta ja kontrastia mitä Raw viljelee halki kestonsa. Lähes kaikki miljöössä on kolkkoa ja kylmän sävyistä, jolle lihan ja veren lämpö ja hurme tuovat vahvan kontrastin. Kuvauksellisesti elokuva on hieno; erikoisia ja monipuolisia kuvakulmien käyttöä sekä tunnelmaa tukevaa kameratyötä. Elokuva loppuu myös tehokkaasti ja toimivasti. Raw on tyylikästä kauhua ja vaikka se kertoo kannibalismista, verellä, lihalla ja suolenpätkillä ei mässäillä liiallisuuksiin. Muutamat kohtaukset, joissa itse kannibalismia on, ovat taidokkaan hitaasti, kuvottavasti luotuja ja hyvin maskeerattuja. En yhtään ihmettele että jossain elokuvajuhlilla tämä oli aiheuttanut katsomossa pyörtymisiäkin. Ei kuitenkaan niin pahaa kuin mitä luulin, sillä mitään splatteria tämä ei ole. Voihan toki olla että elokuvasta on välissä leikelty jotakin tai yleisössä on ollut kohderyhmään kuulumattomia. Erikoista että kannibaalileffassa itseäni ahdistaa eniten kohtaus, jossa päähenkilön iho kutiaa yöllä hillittömästi niin ettei voi edes nukkua. Voin niin hyvin samaistua siihen kutinan ahdistukseen. Mutta kaiken kaikkiaan todella taidokas ranskalaisen Ducournaun ensiohjaus. Kiva oli vaihteeksi nähdä kauhua ranskaksi.



Aiheeseen liittyvä kuva



The Autopsy of Jane Doe
2016, Ohjaus:André Øvredal, 2016, USA

Yliluonnollisen kauhun genreen sijoittuva The Autopsy of Jane Doe starttaa kun poliisi löytää oudoista olosuhteista tuntemattoman naisen ruumiin "Maija Meikäläisen". Tommy (Brian Cox) pyörittää ruumishuonetta poikansa Austinin (Emile Hirsch) kanssa ja heidän on tehtävä ruumiinavaus Jane Doelle (Olwen Katherine Kelly) sekä selvitettävä epätavallisen ruumiin kuolinsyy aamuun mennessä. Illan kuluessa alkaa kauhistuttavien asioiden sarja isän ja pojan tajutessa että ruumiiden nilkkaan kiinnitettävä kilikello on hyvä keksintö.

The Autopsy of Jane Doe on todella tiivistunnelmainen ja jännitys sympaattisten päähenkilöiden puolesta säilyy loppuun asti. Elokuvassa on oveliakin säikyttelyjä, mutta edetessään elokuva alkaa toistaa samoja kikkoja. Sinällään loppuratkaisu oli vähän pöljä ja useita epäloogisuuksiakin oli, mutta kai tällaista yliluonnollista kauhua katsoessa kuuluisikin laittaa aivot narikkaan. Vaikka käsikirjoituksessa olisi parantamisen varaa, ohjaukseltaan tämä on taidokas. Päähenkilöt ovat sympaattisia ja heistä välittää, molemmat näyttelijät ovat myös rooleihinsa sopivia, vaikkakaan käsikirjoitus ei anna heille kovin realistisia tapoja suhtautua tapahtumiin. Tunnelmaltaan tämä puolestaan on todella hieno, kuten myös maskeerauksiltaan.

Kuvahaun tulos haulle the autopsy of jane doe
Huhhuh sitä jump scarejen määrää! Jatkuvaan olin hätkähtämässä. Niiden määrä meinaa mennä jo yli, mutta se on jännää kun niitä jatkuvaan odottaa, niin yllättävän hätkäytyksen viimein tullessa hätkähtää pahemmin kuin jos ei ollenkaan odottaisi. Tässä on hyödynnetty myös jännityksen luomista siten että hahmo kurkkaa pienestä reiästä tuntemattomaan. Juuri sellaisia kohtauksia joita inhoan, siinä kun ajattelee että kohta jotain tökkää silmään. Miljöö sammuvine valoineen ja savuineen on juuri otollista juuri jump scareille. Elokuvan miljöö onkin kyllä parasta elokuvassa, olen aina miettinyt että ruumishuoneelle sijoittuva kauhuleffa olisi mielenkiintoinen. Juuri suljetussa tilassa tapahtuvat ja henkilökemioita samalla käsittelevät kauhut ovat niitä jännimpiä. Tässä jännitystä vielä pitkitetään ja luodaan jatkuvasti uusin kikoin, vaikka juurikin halpoja, kliseisiäkin säikytyksiä viljellään, esimerkkinä jo se että yllättäen paikasta ei pääse pois ja yhteys ulkomaailmaan on katkennut. Kaikesta pelottelusta huolimatta elokuvasta kauhean tekee kissan kuolema, niin järkyttävä kohtaus!

Lust
Lyst, 2017, Ohjaus: Severin Eskeland, Norja

Kuuluisa rikoskirjailija Lisa Sjötorp on joutunut kotonaan hyökkäyksen uhriksi, minkä seurauksena hänen mielensä on järkkynyt. Kirjailija on erakoitunut kotiinsa, vain terapiakäynnit ja entisen treffikumppaninsa tai poliisin vierailut rytmittävät alkoholin ja lääkkeiden siivittämää arkea. Lisa koittaa vain selvitä päivä ja yö kerrallaan, mutta oudot tapahtumat saavat hänet epäilemään stalkkerin palaamista ja lopulta koko todellisuuskäsitystään.

Tämä on enimmäkseen surullinen ja myötätuntoa herättävä kuvaus uhriksi joutuneen naisen ahdistuksesta. Aluksi tosin ajattelin että "jaahas perus kliseinen juoppo, masentunut ja erakoitunut kirjailija". Päähenkilön kehitys kuitenkin menee yhä pidemmälle ja pidemmälle tästä. Elokuva kuvaa tehokkaasti mieleltään sairaan ja harhaisen ihmisen näkemystä. Elokuvassa on todella paljon toistoa, jumpscareja ja kaikkea mikä kuvastaa häiriintyneisyyttä ja ahdistusta. Katsoja puudutetaan toistolla jo toivomaan että kaikki vielä selviäisi, mutta katsojaa ei kuitenkaan päästetä mitenkään helpolla. Tämäkin elokuva sijoittuu niin monen tämänkertaisen Cinemaren leffan tapaan suljettuun tilaan, Lisan kodin nurkat alkavat jo ahdistaa kun kamera niissä pyörii niin monet kerrat, saaden katsojan yhä vain samaistumaan Lisaan. Graafiset yksityiskohdat ajoittain lisäävät tavallisen asuinhuoneiston karmivuutta.

Kuvahaun tulos haulle Severin Eskeland
Lähde

Päähenkilön näyttelijä Magdalena From Delis on aivan loistava, intensiivinen roolissaan, hän tulkitsee nurkkaan ajetun naisen ahdistusta ja harhaisuutta, epävarmuutta ja kostonhalua niin konkreettisella otteella. Koko elokuva menee oikeastaan vain hänen läsnäolonsa ja intensiteettinsä painolla, sivuhenkilöiden ollessa vain hämmentämässä Lisan häiriintynyttä mieltä ennestään. Myös terapisti näyttelijä Sondre Krogtoft Larsen on sopivan sympaattinen ja mietteliäs roolissaan. Lisa on niin hämillään ja ahdistunut että alkaa jo epäillä kaikkia hyökkääjäkseen, mikä kuvataan tehokkaasti niin ettei katsojakaan tiedä mikä on oikea tulkinta. Juoni pureutuu niin syvälle sairaaseen mieleen että katsoja on täysin päähenkilön saappaissa kun ei ole mitään tietoa mikä on totta, mikä kuvitelmaa ja mikä unta. Vielä lopussakin on epäselvää miten oikeasti tapahtui ja oliko oma tulkinta se oikea. En muuten ollut kai aiemmin nähnyt norjalaista kauhuelokuvaa. Ja tämä paranoiakauhu oli ihan omaa luokkaansa.


Raw Force
1982, Ohjaus: Edward D. Murphy, USA
Alkulyhärinä oli omituinen kasaria ihannoiva tekele Elää ja kuolla Kouvolassa (Suomi 2016) kotikutoisilla efekteillä ja yksinkertaisella juonella. Raw Force-leffassa puolestaan joukko kamppailulajeja harrastavia miehiä matkaa iloisia ihmisiä tursuavalla risteilyaluksella kohti Warrior's Island-nimistä saarta. Mystisellä saarella, jota ihmiset karttavat, asuu nuoria naisia syöden munkkiyhteisö joka uhraa saadakseen kung fun mestarit takaisin haudan takaa. Rikollisjoukkio harrastaa munkkien kanssa ihmiskauppaa ja yrittää estää aluksen pääsyn saarelle. Kasari, taistelulajeja, nakuilua, kannibalismia ja zombeja, ei niistä kai voi tulla tämän kummoisempaa.

Mitäs tästä nyt sanoisikaan. Kasarirymistelyä poukkeilevalla juonella, myötähäpeällä ja pöljillä efekteillä höystettynä  kökköleffassa. Eikä Raw Force ole edes kovin hauska muutamia kohtauksia lukuun ottamatta. Onhan tässä se kasarityyli ja ihmisten epälooginen kohellustoimiminen välillä huvittavaa, mutta alkaa puuduttaa kun elokuva ei tunnu etenevän mihinkään. Käsikirjoitus on koominen pöljine vuorosanoineen, näyttely kökköä, hahmot yksiulotteisia ja erikoisefektit huonoja. Jos pitää sanoa mikä oli parasta niin ehdottomasti pöljän näköiset munkit muhahahaa-nauruineen koikkelehtivan kung fu-zombiejoukon seassa. Oletin kuitenkin että tämä olisi huonoudessaan hauskempi. Tämän elokuvan jälkeen aamukuudelta olimme kaverin kanssa väsyneemmissä tunnelmissa kuin aiemmissa Cinemareissa.

Mutta kaiken kaikkiaan tällä kertaa Cinemaressa oli oikein hyvä ja monipuolinen elokuvakattaus. Oli kauhua niin splatterin, yliluonnollisen, kannibalismin kuin psykologisenkin paranoiagenren puolelta, kuralaatuista kasariaction-kauhua suinkaan unohtamatta.