Neulatyyny kupista

Minulla oli jo pitkän aikaa pyörinyt nurkissa kaunis kirpparilta ilmaiseksi bongaamani kahvikuppi. Viimein keksin käyttöä sille, kun näin käsityölehdessä tehdyn kupista neulatyynyn.

Tähän askarteluprojektiin tarvitaan vain joutava kuppi, vaahtomuovia, pala kangasta, liimaa, sakset sekä neula ja lankaa.

Kankaasta leikataan hieman kuppia isompi pyöreä pala, joka ommellaan pitkin pistoin reunasta. Harsittu lanka vedetään kireälle, kuppiin sopivaksi ja täytetään vaahtomuovilla. 

Sitten täytetään kuppi vaahtomuovilla ja laitetaan liimaa kupin yläreunaan ja kiinnitetään päällystetty vaahtomuodi kuppiin.

Ja voalá! Söpö kahvikuppineulatyyny on valmis. 

Tämä piristää ainakin omaa päivääni jo koristeenakin.

Ja pääsipä ainakin kaunis kuppi hyötykäyttöön.

The Square: älykäs draamakomedia rönsyilevällä tematiikalla

Lähde Elokuva.org

The Square (2017, Ruben Östlund, Ruotsi) on satiirinen draamakomedia, joka sijoittuu nykytaiteen maailmaan. Se kertoo Christianista (Claes Bang), Tukholman modernin taiteen arvostetusta ja varakkaasta kuraattorista. Christianin oman elämän vastoinkäymiset, kuten varastetuksi tuleminen ja pieleen mennyt markkinointikampanja, kytkeytyvät ristiriitaisella tavalla hänen järjestämäänsä tulevaan tilataideteoksen The Squaren sanomaan, läheisten auttamiseen ja tasa-arvoon.

The Squaressa ei ole kovin konventionaalsita juonta, vaan ikään kuin episodeja, katkelmia päähenkilön elämästä ja taidemiljööstä. Juonessa on paljon aukkokohtia, eikä asioita selitetä auki, joten olin katsojana jatkuvasti utelias. Elokuvalla on avoin loppu ja se tuntuu jäävän jotenkin kesken ja loppuvan yllättäen, mikä jättää hieman pöllämystyneen olon. Samalla kuitenkin jäin pohtimaan elokuvan vahvaa sanomaa ja tematiikkaa, sillä elokuvassa on vaikka mitä aineksia ja sivujuonteita. Elokuva on kaksi tuntia, 20 minuuttia pitkä, eikä minusta ainakaan yhtään tunnu lainkaan niin pitkältä, vain jossain suvantokohdassa olin hieman puutunut. Jatkuvaan odotin uutta yllätystä ja odotin että mitä kerrotaan seuraavaksi. Mielenkiintoisinta oli pohtia, kuinka itse käyttäytyisin kyseisissä tilanteissa. Elokuvasta oli vaikea tietää, mihin suuntaan se on menossa, tietää vain että asiat menevät päähenkilön osalta vähitellen enemmän ja enemmän pieleen.

Lähde The New Indian Express

Roolisuoritukset ovat tasoikkaita, vaikka hahmoja on paljon ja kovin lähelle heitä ei mennä. Elokuvan henkilöistä ei kerrota paljoa, esimerkiksi vasta jossain elokuvan puolivälissä selviää että päähenkilöllä on lapsia. Päähenkilön ihmissuhteet jäävät avoimeksi ja hän näyttäytyy suhteellisen tunnekylmän oloisena, pintapuolisena tyyppinä. Christianin näyttelijä Claes Bang vetää samaan aikaan vastenmielisen että sympaattisen henkilöhahmon roolin, joka tukee elokuvan kerrontaa luo elokuvaan ja sen teemoihin hyvän tarttumapinnan. Hän on sisäisesti tyhjän oloinen henkilö, mikä kuvastaa ehkä nyky-yhteiskunnan taipumusta sulkea silmät ongelmilta. Elizabeth Mossin henkilöhahmoa, Christianin yhden illan juttua, olisin mielellään nähnyt enemmänkin ja saanut tietää enemmän hänestä, sillä hän veti sivuroolinsa hienosti. Roolihenkilöiden etäiseksi jääminen kuitenkin antaa enemmän tilaa elokuvan teemoille ja sanomalle.

Elokuva käsittelee mielenkiintoisella tavalla esimerkiksi taidemaailmaa, taiteilijoita, yhteiskuntaluokkia, varallisuuseroja ja ihmisen moraalia sekä ilmaisunvapautta. Elokuva luo vahvaa kontrastia kerjäläisten ja vähävaraisten sekä taide-eliitin varakkaan väen välillä.  The Square kuvastaa taide-eliitin olevinaan niin ylväänä ja hienona väkenä, mutta kertoo että ei heilläkään mene asiat aivan niin putkeen. Näitä teemoja lähestytään huumorin kautta ja aiheet nostetaan pohdiskeltavasti ja yhteiskuntasatiirin kohteeksi kyseenalaistamalla ihmisten käyttäytyminen. Käytännön tasolla elokuva kertoo myös tehokkaasti, miten markkinointi voi mennä pieleen huomion ja erikoisuuden tavoittelussa. Vahvana teemana korostuvat omien tekojen vaikutukset ja niistä vastuun kantaminen, kuten myös se, miten helposti epäkohdille voi kääntää selän tai hoitaa asian vain rahalla tai anteeksipyynnöllä, vaikka vahinko on jo syntynyt. Tematiikkaa ja sivujuonteita on vaikka millä mitalla joka suuntaan rönsyillen. Tästä huolimatta The Square ei ole kaoottinen, vaan hallittu, episodittainen kokonaisuus.

Lähde Filmgoer

The Square ei ole lainkaan niin raskas elokuva, kuin miltä saattaisi tematiikkansa ja kestonsa puolesta vaikuttaa ja paljon tässä tekee huumori. The Squaren huumori ei ole vääntämällä väännettyä, vaan se syntyy enimmäkseen kiusallisista ja absurdin oloisista asioista, joita tapahtuu todellisessa elämässäkin ja ne kuvataan hauskan realistisesti. Esimerkkinä tästä kiusallinen lehdistöhaastattelu, jossa mikä tahansa vastaus on väärin. Vahvasti samaistuttavia, hykerryttävän hauskoja tilanteita elokuvassa ovat esimerkiksi se, kun ei henkilö ymmärrä toista, henkilön asiansa sanomisen huono ajoitus, mihinkään etenemättömät kiusalliset keskustelut ja periaatteessa hauskat ja hyvät ideat, joissa toteutus meneekin pieleen, kuten keino saada varastettu tavara takaisin ja markkinoida uutta näyttelyä. Hykerryttävän hauska on myös inhorealistista lähenevä, myötähäpeää aiheuttava seksikohtaus, jossa seksi ei ole aina sellaista kuin elokuvissa perinteisesti se kuvataan. Ja tietysti lemmikkiapina. Touretten syndroomaa sairastava henkilö muodollisessa, ylväässä taidehaastattelussa on myös hieno keksintö luoda tummaa huumoria, josta ei tiedä saisiko asialle nauraa.

Elokuvan alkupuoli on todella hauska ja hymistelin, naurahtelin vähän väliä. Oli hauska nähdä, miten erilaisille asioille ihmiset yleisössä naurahtelivat ja hassua miten yleisön vanhukset nauraskelivat muun muassa seksikohtaukselle. Hienoa miten illalliskohtauksen kohdalla huvittavasta ääripäästä toiseen, ahdistavuuteen päästään yhden kohtauksen sisällä. Siitä The Squaren loppupuoli sitten meneekin synkemmäksi, kun päähenkilön asiat kärjistyvät siihen pisteeseen että hän pyörii hienoissa vaatteissaan roskakasoissa saadakseen tunnontuskia aiheuttavat ongelmansa selvitetyksi. 

Lähde Image blogit

Elokuvan kerrontatapa ei ole aivan niin kokeellinen ja taide-elokuvamainen kuin mikä alkuodotus minulla oli. Kerronta- ja kuvaustyyli ei kuitenkaan ole myöskään aivan konventionaalinen. On mielenkiintoista, miten asioita tapahtuu paljon kameran kuvan ulkopuolella, jolloin katsoja kuulee vain ulkopuolella tapahtuvan asian äänet. Kameran ulkopuolella olevalle näkyvättömälle taholle juttelu on myös tyypillistä, mikä ei ollutkaan aivan niin ärsyttävää kuin miltä aluksi minusta vaikutti.
Elokuvan äänisuunnittelu on myös hienoa. Hauska toistuva motiivi ovat taustaäänet, kuten vauvan itku, avunhuudot ja keskustelua häiritsevä taustamelu, kuten näyttelyssä esillä oleva meteliä pitävä tuolikasa, jonka päälle pari yrittää keskustella. Asiat eivät tehneet kohtauksen seuraamisesta vaikeaa, vaan hauskan realistista ja samaistuttavaa. The Squarella on äänimaailman lisäksi myös kivan erikoinen musiikkimaailma, joka on hauska yhdistelmä klassista ja teknoa.

Elokuva kuvastaa nykytaiteen mielettömyyttä mutta myös mielekkyyttä. Taide on elokuvassa paljon taustalla, eikä pääosassa kuten ennakkoon olin luullut. Se on ikäänkuin kaiken elokuvassa tapahtuvan miljöönä ja kontekstina. Päällisin puolin mielettömät taideprojektit sisältävätkin merkittävän sanoman, kuten elokuvan nimen mukainen The Square-näyttely ja hienojen kutsujen suhteellisen brutaaliksi yltyvä performanssi ihmisen ja eläimen eroista ja laumakäyttäytymisestä. Näissä ja markkinointitempauksen kohdalla esille nousevat kysymykset taiteen ja ilmaisunvapauden rajoista sekä tekojensa vastuun kantamisesta. Taidetta ei kuitenkaan aseteta satiirin tai pilkan kohteeksi, vaan kohteena ovat sen ympärillä vaikuttavat ihmiset sekä heidän vastuunsa.

Lähde Best of New Orleans

Tuomio elokuvalle: Tykkäsin paljon/ tykkäsin/ihan ok/meh/en tykännyt

Hiushöpsöilyt ja kysymyksiä

Kesällä uutta profiilikuvaa ottaessa tuli otettua vähän erikoisempiakin otoksia, joten ne toimikoon tämän postauksen kuvituksena. Jotenkin näistä kuvista tulee hyvä, kesäinen mieli. 

Nämä kysymykset löysin joskus aikoja sitten jonkin blogin haastepostauksesta ja ajattelin vastata niihin, ne kun olivat unohtuneet roikkumaan johonkin postausluonnokseen.

1. Ota lähin kirja, käännä sivulle 18 ja kirjoita tähän neljäs rivi.

"could not play a role in evolution because they were not sufficiently stable" 

(jostain tylsästä kirjasta, jonka lainasin jos siitä olisi kandiin tutkimuskirjallisuudeksi)

2. Venytä vasen kätesi. Mitä kosketat?

Planneriani, joka on kirjoituspöydällä.

Mitä teit ennen kuin aloit vastaamaan näihin kysymyksiin?

Kirjoitin Kalenterimanian käsialahaasteen päivän haastekirjoituksen.

4. Mitä katsoit viimeksi TV:stä?

Tosi harvoin tulee katsottua telkkaria, mutta Putous taisi olla edellinen katsomani.

5. Jos tietokoneen ääntä ei lasketa, mitä kuulet?

Taustalla pyörivä Milla Grönmanin vlogivideo.

6. Milloin viimeksi olit ulkona? Mitä teit?

Olin viimeksi eilen ulkona, kun kävin keskustassa pyöräillen asioilla.

7. Mistä näit unta viime yönä?

Muistan uniani todella harvoin, mutta jotain etäinen muistikuva on että jotain elokuvamaista unta saatoin nähdä.

8. Muistatko yleensä unesi?

Taisinkin jo aikalailla vastata tähän kysymykseen, eli yleensä en muista.

9. Milloin nauroit viimeksi?

Eilen ennen nukkumaan menoa jollekin Samin kanssa pöljäilyille, muistaakseni hoilailin jotain lastenlaulutunnareita.

10. Minkä elokuvan näit viimeksi?

Etelä-Korealainen animekauhuleffa Seoul Station (2016), joka katsottiin alkuviikosta kaverin kanssa suklaata syöden. Taisi olla ensimmäinen näkemäni animekauhuleffa.

11. Kerro itsestäsi jotain, mitä useimmat eivät sinusta tiedä.

Rakastan puristella näppyjä; mustapäitä, valkopäitä, finnejä you name it. Se on jotenkin niin hienon näköistä kun sen saa plopsautettua ulos ihosta,

12. Kuka soitti sinulle viimeksi?

Taisi olla pitkäaikaisin ystäväni lapsuudesta saakka. Hän oli viikonloppuna meillä kylässä ja soitti perille saavuttuaan.

13. Milloin viimeksi uit uima-altaassa?

Jaahas, onpa vaikea kysymys kun ei ole mitään muistikuvaa. Ehkä pari vuotta sitten viimeksi tullut käytyä uimahallissa.

14. Mitä ostit viimeksi?

Ruokaostoksia, esimerkiksi tarvikkeita nachopellin tekemiseen.

15. Mikä on ensimmäinen asia mitä ajattelet, kun heräät aamulla?

Jatkaisko vielä unia...?

16. Kuka lähetti sinulle viimeisimmän tekstiviestin?

Varsinaisia tekstiviestejä tulee tosi harvoin, virallisia hommeleita vain enimmäkseen. Edellinen onkin Osuuspankilta. Luonnollisesti WhatsAppia tulee käytettyä tekstiviestejä enemmän ja siellä edellinen on Samilta.

17. Milloin on nukkumaanmenoaika?

Silloin kun malttaa mennä nukkumaan kun väsyttää, eli joskus lähempänä puoltayötä.

18. Kenen kanssa söit viimeksi ulkona?

Samin, ystäväni ja hänen poikaystävänsä kanssa Rossossa viime viikonloppuna.

19. Osaatko tankata?

Kyllä, ihan perushomma oli silloin kun vielä oli oma auto.

20. Mitä on sänkysi alla?

Vain lattia, sillä ei ole sänkyäkään kun vain patjat.

21. Minkä elokuvan katsoit viimeksi elokuvateatterissa?

The Greattest Showman

22. Minkälainen olo sinulla on juuri nyt?

Vähän saamaton olo, vaikkakin ihan pirteä. Kirjoitan juuri tätä postausta sen sijaan että kandia työstäisin...

Hauska oli tehdä tämmöinen hieman erilainen postaus ja mielenkiintoisia kysymyksiä.

Sennentuntschi: Curse of the Alps

Lähde Soresport Movies

Netflixistä löytyi todella yllätysaarre-elokuva. Oli mielenkiintoista alkaa katsoa, kun tästä ei ollut juuri mitään ennakkotietoja, eikä odotuksia, mikä varmasti on osatekijä siihen, miksi pidin tästä. Tämä elokuva ei ole tullut missään vastaan eikä siitä ole missään kuullut, ennen kuin tämä ilmestyi Netflixiin. Ja kiitos Netflix kun otat valikoimaasi välillä myös tällaisia erilaisia, ei-amerikkalaisia kauhuelokuvia.

Sennentuntschi: Curse of the Alps (2010) on karu tarina kauniissa maisemissa. Tämä alppikansantaruun perustuva sveitsiläis-itävaltalainen kauhu/jännitys elokuva sijoittuu vuoteen 1975, jolloin pienessä alppikylässä tapahtuu mystiseltä vaikuttavia asioita. Tarun mukaan yksinäiset miehet voivat luoda  taikuuden avulla luudasta ja oljista unelmiensa naisen orjakseen ja kumppanikseen. Tarun mukaan luomus, Sennentuntschi palvelee miehiä kunnes lopulta kostaa julmalla tavalla. Elokuvan varsinaiset tapahtumat alkavat kun paikallinen pappi löytyy hirttäytyneenä, mystinen nuori nainen ilmestyy kylään ja kylän ainoa poliisi Sebastian Reusch alkaa selvittää tapahtumia. Samoihin aikoihin kolme lammaspaimenta vuoristossa juopottelee ja pelleilee vanhan tarun kanssa.

Lähde Soresport movies

Vaikka Sennentuntschi onkin todella synkkä elokuva (vaikealla nimellä varustettuna), eikä tarina ole mitenkään kaunis, on visuaalisuus kauniin kuulasta ja värikästä varustettuna upeilla maisemilla. Visuaalisuus tuo kivan vastapainon elokuvan aiheen ja tapahtumien synkkyydelle. Tapahtumat sijoittuvat suurimmilta osin vuoteen 1975 ja aikakauden värimaailma on tuotu hienosti esiin puvustuksen ja lavastuksen kautta. Myös miljöö on aivan upea, vanhanaikaisen oloinen pikkukylä kapeine kivikujineen keskellä kauniita alppimaisemia.

Hahmogalleria on monipuolinen ja roolisuoritukset hyviä. Erityisesti mystistä päähenkilöä näyttelevä nainen (Roxane Mesquida) vetää hienon roolin ilman että sanoo sanaakaan. Hienoa näyttelemistä pelkkien eleiden, ilmeiden ja olemuksen kautta ja tulkitsee vaativan ja synkän roolin hienosti. Mieshenkilöt sen sijaan jäävät etäisemmiksi, vaikkakin vuoristomajassa majailevan kolmikon (Carlos Leal, Joel Basman ja Andrea Zogg) välit esitetään hienosti ja liikuttavasti. Asiaa ratkova poliisi(Nicholas Ofczarek)jää aika sivuhahmoksi ja etäiseksi eikä hänestä saada juuri tietää, vaikkakin hän vaikuttaa todella sympaattiselta ja hyväsydämiseltä. Sen myötä hän joutuu itsekin uhriksi koittaessaan vain auttaa toista uhria ja ratkaista mysteeriä.

Lähde Kalafudra's Stuff

Juoni on hienosti rakennettu, kivan monimutkainen ja sen kanssa pitää pysyä tarkkana. Rakenne on mielenkiintoinen: elokuva alkaa nykyajasta, jossa metsästä löytyy ruumiin jäänteet. Naishenkilö tietää sen taustatarinana ja loppuelokuva onkin hänen kertomustaan ajasta, jolloin hän oli lapsi ja seurasi sivusta tai myöhemmin kuuli kyläläisiltä tarinan siitä, mitä tapahtui. Aivan elokuvan lopuksi palataan jälleen nykyaikaan, jossa tehdään vielä viimeiset paljastukset. Elokuvassa on paljon aineksia mukana, joista luodaan todella ovela juoni. Vähä vähältä paljastetaan asioita kun lopussa rytisee. Selittelyä on ajoittain hieman liikaakin kertausten muodossa esimerkiksi kerratessa että mitä tapahtuikaan ja missä järjestyksessä. Onneksi aivan kaikkea ei kuitenkaan selitetä puhki vaan muutamia asioita jätetään auki ja jätetään katsojan tulkittavaksi. Koko juonen voi tulkita sekä yliluonnolliseksi tai realistiseksi. Pidinkin todella paljon siitä, että koko homma ei ehkä ollutkaan yliluonnollista huuhaata, jolta asia välillä vaikutti. Elokuvan lopussa on voimakas ahaa-elämysten tunne kun kaikki palaset loksahtelevat paikoilleen muutamia asioita lukuun ottamatta.

Sennentuntschi: Curse of the Alps on upean erilainen elokuva, jossa on sopivasti tunnistettavia kauhuelememttejä. Elokuva on ehkä enemmän jännäriä, sillä se on rikoksen ja mysteerin ratkomista suurilta osin, mutta selkeästi paljon myös kauhua ja elokuva sisältää pari gorempaakim kohtausta. Shokeeraavuudella mässäiltiin vähän liikaa parissa kohtauksessa, sillä asia olisi tullut selväksi ilman korostamistakin.

Lähde Amino Apps

Tykkään juuri legendoihin ja kansantaruihin perustuvista elokuvista, joten siinäkin mielessä tämä oli todella upea löytö ja yllätys. Elokuvan ohjaaja Michael Steiner on sanonut, että tämänkaltaiset kansantarut unohtuvat  nykysukupolvilta ja he etääntyvät historiasta, ja sen takia hän on halunnut tehdä tällaisen elokuvan, mikä on todella hienoa. Ylipäänsä eri kansojen perinne, tarut ja uskomukset olisi hienoa pitää muistissa ja tiedossa vaikka juuri näin elokuvien kautta.Taisi olla muuten eka näkemäni sveitsiläinen leffa ja tuskin jää viimeiseksi jos lisää löytyisi katsottavaksi. Oli hauskan kuuloista katsoa itselle vieraalla kielellä, joka oli kuin saksaa mutta pehmeämmän kuuloista, sveitsinsaksaa. Kaiken kaikkiaan Sennentuntschi: Curse of the Alps oli todella onnistunut, mielenkiintoinen, itselleni erilainen kauhuelokuva.

Yhdessä kohtaa elokuvan katsomista yhdistin koko aiheen yllättäen Miljoonasateen Olkinainen-kappaleeseen. Sen lyriikat aukenivat tämän kansantarun myötä aivan uudella tavalla, olenkin joskus paljon pähkäillyt kyseisten lyriikoiden merkitystä. Siinä yksinäinen mies tekee itselleen naisen seuraksi, joka kuitenkin haluaa kostaa kokemansa vääryydet. Aivan kuten elokuvassa esitetty sennentuntschin taru.
"Minä rakensin oljesta naisen, kun sinä et tullutkaan. Sua kaipasin niin paljon enkä jaksanut odottaa. Minä sidoin lyhteitä yhteen, etsin vaatteesi parhaimmat. Tein köydenpätkistä peruukin ja rinnat lantuista. Ja illan tullen viereen naisen nukahdin, kunnes äsken nauruun heräsin. Ja nyt olkinainen tanssii navetan katolla. Sylissä vaatteen riekaleita ja pää kainalossa. Olkinainen, olkinainen nauraa ja huhuilee. Ja paidan helman alta pilkottaa musta kieli viikatteen." -Miljoonasade: Olkinainen

Lähde Chris Burkhard

Tuomio elokuvalle: Tykkäsin paljon/ tykkäsin/ihan ok/meh/en tykännyt

Rakastuva zombie, sokea supersankari ja muutama muu elokuva

Jaahas, tämäkin postaus jäänyt roikkumaan keskeneräisenä luonnokseksi, mutta kuitenkin sen verran olin kirjoittanut etten henno vain poistaa. Näiden elokuvien katsomisesta on siis aikaa varmaan pari vuotta, joten tällä kertaa hieman erilainen postaus. Vähän testiä itselleni että miten hyvin muistan elokuvia joiden katsomisesta on jo aikaa (yhtä kuin en kovin hyvin).


Lähde

Warm Bodies (2013)

Totuttuun zombie-elokuvan tyyliin zombieapokalypsi on raunioittanut maailman ja joukkoon ryhmittyneet ihmiset koittavat selviytyä. Julie (Teresa Palmer) on joukon johtajan tytär jonka R-niminen zombie (Nicholas Hoult) pelastaa hetken mielijohteesta syötyään tytön poikaystävän aivot. Julien ja R:n välinen suhde alkaa muuttaa koko vallitsevaa maailman tilannetta. Pääosien näyttelijät ovat ihan mainiot. Naispääosan näyttelijä muistuttaa ulkonäöltään Kristen Stewartia mutta näyttelee paljon paremmin. Häntä en ole aiemmin tainnut nähdä muussa elokuvassa. Nicholas Houltista olen puolestaan tykännyt jo Poika-elokuvassa ja Skins Liekeissä-sarjassa. Zombiet ovat ihan hyvin maskeerattuja, eivätkä nolon tai liioitellun näköisiä, toisin kuin luurankozombiet tikkumaisine raajoineen ja juoksenteluineen.

Lähde

Elokuvan juoni on osin typerä ja nolo: zombie tutustuu ja ihastuu tyttöön syötyään tämän poikaystävän aivot. Tavallaan niin naurettava idea juonelle että on siinä rajalla etteikö ole jo hyväkin idea. Ainakin on tuore mutta naurettava. Erilainen idea on myös se että zombiet alkavatkin vähitellen muuttua inhimillisemmiksi ja lopulta eläviksi. Warm Bodies on paitsi aiheeltaan, myös tunnelmaltaan mukavan poikkeava zombie-genrestä. Warm Bodies onkin aivan erilainen rakkauselokuva. Kertojanääni on mukavan humoristinen ja itseironinen halki elokuvan. Zombieen samaistuminen on kekseliäästi toteutettu, sillä zombithan eivät ole ennen saaneet puheenvuoroa eikä heillä ole kerrottu olevan edes tietoisuutta. Elokuvassa on muutenkin paljon perushauskaa zombie-huumoria. Elokuvan huvittavampia kohtauksia zombien meikkaaminen Pretty Womanin soidessa taustalla. En voinut olla kuvittelematta että Nicholas Hoult on ensin maskeerattu zombieksi ja tyttöjen meikatessa hänet ihmiseksi meikki vain poistettaisiin.

Elokuvassa on mukava musiikkimaailma raikkaan indiemusiikin myötä, aina musiikki ei tosin ole täysin kohtauksiin sopivaa. Tosin musiikkivalinta zombieiden hauskaan jälleennäkemiskohtaukseen ja päämääräiseen marssimiseen on loistava. Elokuvan visuaalisuus ja värimaailma muuttuvat lopussa harmaasta ja synkästä kirkkaiksi väreiksi kuten on muistelukohtaustenkin aikana, jopa liian alleviivatusti ja korostetusti maailman palatessa vähitellen ennalleen. Harvinaista zombie-elokuvalle että loppu hyvin kaikki hyvin. Sanoma onkin lopulta hyväksyminen, uuden ja pelottavan kohtaaminen sekä ennakkoluulojen voittaminen.

Lähde Marvel Movie Magic

Daredevil (2003)

Marvelin sarjakuviin perustuva Daredevil-supersankarista kertova elokuva, jossa sokea lakimies Matt Murdock hyppelehtii ympäri kaupunkia yrittäen antaa pahalle palkkansa. Alkuvideo on visuaalisesti kekseliäs ja tunnelmallinen, teemaan sopiva. Elokuvan alusta, synkkyydestä ja mustavalkoisuudesta tulevat mieleen Sin City elokuvat. Hell's Kitchen on kyllä aikalailla samanlainen kun Sin Cityn maailma. Väkisinkin vertaan elokuvaa Netfixin Daredevil sarjaan ja miten eri tavoin asiat kuten, Matthewin sokeutuminen, on esitetty. Tällä kertaa elokuvassa on erityisen hauska Stan Lee-cameo! Tajuttoman nolo taistelukohtaus leikkipuistossa Mattin ja Jennifer Garnerin näyttelemän Elektran välillä, elokuvassa on myös yksi noloimmista näkemistäni seksikohtauksista. Jennifer Garner on kyllä tosi kaunis ja Colin Farrell on komea Bulls Eye-pahiksena, hurmaavana kierona pahiksena. Ben Affleck puolestaan on aika mitäänsanomaton Daredevilin roolissa. Musiikkimaailma on mukavaa rokin räimettä, mutta ei aina kohtaukseen täysin istuvana ja vaikka Within Temptationin kappaleet ihania ovatkin, ne eivät todellakaan tähän sopineet ja tuntuivat tosi irrallisilta. Kaiken kaikkiaan melko nolo, mitäänsanomaton elokuva.

Lähde Wikipedia

The Help-Piiat (2011)
Piiat sijoittuu 1960-luvun Yhdysvaltoihin, jossa aletaan ajaa eriväristen ihmisten välistä tasa-arvoa. Musta palvelusväki joitaa valkoisen keskiluoka lapsia ja tasapainoa alkaa järkyttää Emma Stonen näyttelemä Skeeter lehtijuttuineen.

Ihanan värikäs visuaalinen maailma. Pikkuhiljaa selviää ettei kyseessä olekaan ihan pinnallinen ja pirteä elokuva. mielenkiintoisia ja monipuolisia ihmiskohtaloita, huumoria, vastoinkäymisiä mutta myös hyvää mieltä.
(Tästä en hirveästi muista, mutta kai se oli tuon katsomisen jälkeen kirjoittamani kaltainen elokuva. Katsomisesta on siis jotain vuosi, joten voisikin katsoa tuon uudestaan, sillä muistan pitäneeni siitä.)

Lähde Universityobserver

Cubic (Equilibrium) (2002)

Tieteiselokuva Cubic sijoittuu vuoteen 2072, totalitaristiseen maailmaan jossa uskotaan ihmisten tunteiden aiheuttavan sotia. Tämän myötä kansalaisilta poistetaan mahdollisuus tuntea mitään tunteita. Kansalaiset ovat velvoitettuja ottamaan päivittäisen lääkeannoksen kuolemanrangaistuksen uhalla. Kuoleman kohtaavat myös he, jotka yrittävät harrastaa kulttuuria.

•Vaikuttava dystopia, jossa kulttuuria, taidetta, musiikkia, kirjoja tuhotaan.

•Ajatuksia herättävää pohtia, onko sotien ja väkivallan poistamiseksi kaikkien tunteiden, niin negatiivisten kuin positiivistenkin poistaminen sen arvoista.

•Väkivallan monopoli kuitenkin vallitsee yhä, sillä valtion puolesta tuhotaan välittömästi kaikki tunteita tuntevat ihmiset ns yhteisen hyvän turvaamiseksi

•Jatkuva propaganda pyörii videolla isän puhumana

•Yhdistelmä kahta klassikko dystopiaromaania, Orwellin Vuonna 1984 ja Bradburyn Fahrenheit 451.

Isoveli valvoo-tyyppinen ideologinen itsevaltias; Isä on kuin isoveli klassikosta Vuonna 1984

•Puvustus ja taistelukohtaukset kuin Matrixista.

•Visuaalisesti hieno, pelkistetty lavastus, vastapainona salatut ns kulttuurihuoneet, persoonallinen äänimaisema, klassista musiikkia, loppuun muutosta kuvastamaan teknoa.

•Klassisen musiikin käyttö taistelukohtauksen taustalla tuo mieleen Kellopeliappelsiinin.

•Christian Bale sopii täydellisesti kivikasvoisena näyttelijänä päärooliin papiksi, joka tajuaa miten pielessä maailman meno on, jätettyään pois "tunteettomuuslääkkeensä".

•Sydäntä raastava koirien tappokohtaus mutta onneksi suloinen koiranpentu selviää.

(Tämänkin elokuvan haluaisin kyllä katsoa uudelleen.)

The Greatest Showman: Iloisen värikäs sillisalaatti

Lähde Nuffnang

Kävin juuri ekaa kertaa tänä vuonna ihan elokuvissa, edellinen kerta oli kun kävin katsomassa Loving Vincentin. Siinä oli muuten visuaalisesti upea elokuva, harmi vain kun jäänyt siitä kirjoittamatta. Mutta nyt itse aiheeseen.

The Greatest Showman on värikylläinen musikaali sirkusmaailmasta. Se kertoo showmiehestä P.T. Barnumista, joka eli 1810-1891 ja perusti sirkuksen kera kummajaisesityksen. Elokuva seuraa hänen elämäänsä köyhyydestä rikkauksiin yrittämisen, epäonnistumisien ja onnistumisien kautta. Perhe, sirkuksen luominen tyhjästä, poikkeavien ihmisten kasaaminen näytöksiin sekä ruotsalainen oopperalaulaja ovat elokuvan tapahtumien keskiössä Barnumin elämän vaiheita seurattaessa.

Alkuun mietin, olisiko kyseessä samankaltainen värikylläinen musikaali-ihanuus kuin Moulin Rouge. The Greatest Showmanissa on jonkin verran samaa ehkä visuaalisuuden tasolla, mutta siinä on paljon omaakin. Mielestäni tämä on hyvin sanottu tiivistelmä koko elokuvasta: "tositapahtumiin perustuva tarina juhlistaa sitä taianomaista tunnetta, joka valtaa meidät unelmiemme käydessä toteen" (Finnkino) Juurikin sanalla taianomainen kuvailisin The Greatest Showmania.

Lähde Rogerebert

Roolisuoritukset ovat onnistuneita. Tykkäsin erityisesti sympaattisesta päätähdestä Hugh Jackmanista, jonka musikaaliesiintymiseen tykästyin jo Les Miserablesissa. Hän sopii erinomaisesti unelmoivan ja jatkuvasti eteenpäin pyrkivän showmiehen rooliin. Suurin osa hahmoista jää välttämättä melko etäiseksi, sillä hahmokaarti on niin laaja. Vaikkakin hahmo jää tarinassa sivuun, Michelle Williams on sympaattinen miestään tukevana vaimona ja hahmojen lapset ovat suloisia pikkutyttöjä, todella hyviä lapsinäyttelijöitä. Zac Efronkin tekee onnistuneen paluun musikaalien maailmaan sitten High Schoolien (en tosin tiedä mitä tehnyt siinä välissä). Kummajaisista esiteltiin tarkemmin vain muutama hahmo ja heistä muistakin olisi mieluusti nähnyt lisääkin ja kuullut heidän taustatarinaansa enemmän.

The Greatest Showmanissa on vaikka mitä aineksia ja teemoja, joista syntyy iloisen värikäs sillisalaatti. Erityisesti elokuvan audiovisuaalisuus on aivan upeaa. The Greatest Showman on värikylläinen, upeasti puvustettu ja lavastettu, täynnä yksityiskohtia. Se on myös kuvattu hienosti. Tykkäsin erityisesti siirtymistä eri kohtausten välillä. Myös musiikkimaailma on hieno. Alkuun kuitenkin korvaani kalskahti kun henkilöt laulavat nykypoppia, joka ei lainkaan sovi miljööseen ja aikakauteen. Varsinkin kohtaukset, joissa on oopperalaulajan esitys ja nainen alkaa laulaa perus poppia. Loppujen lopuksi ristiriitaan tottui ja osassa esityksissä se oli ihan toimiva ja toi kivaa kontrastia. Kuitenkaan nykyhetken ja menneisyyden yhdistäminen ei ole aivan yhtä toimivaa kuin esimerkiksi Moulin Rougessa (johon tätä tahtomattani yhä vertaan). Laulut ovat silti todella kauniita, toimivasti tarinankerronnallisia ja tuovat henkilöhahmoja sekä heidän ajatuksiaan lähemmäs katsojaa.

Lähde Vox

Elokuva ei kuitenkaan ole pelkkää silmän ja korvan karkkia, vaan The Greatest Showmanilla on myös sanomaa. Vaikka millaisia teemoja tuodaan esiin vaikkakin useisiin niistä viitataan pintapuolisesti. Erilaisuuden teemat, syrjintä, luokkayhteiskunnan ristiriidat, eri luokkien suhteet ja erot sekä tietysti se elokuvien vakioteema rakkaus. Erilaisuuden hyväksämisen teemat. Se, että tavoitellaan tähtiin eikä huomata mitä on jo saavuttanut ja itsellä on jo. Itselle arvokkaat asiat huomaa vasta kun ne menettää. Elokuvassa on teemoja vaikka muille jakaa, enkä tiedä olisiko ollut toimivampaa jos vain osaan niistä olisi keskitytty. Tällä on kuitenkin pituutta kaksi tuntia 19 minuuttia (eikä ole, julkaisun jälkeisen tarkistuksen jälkeen totesin googlen antaman tiedon kestosta höpöhöpöksi, oikea kesto on 1h 45min) ja se tuntuu ajoittain pitkältä (tuo lyhyempi kesto kuitenkin tuntui suvantokohdassa hetkellisesti pitkältä), puolivälissä on hieman puuduttava olo, mutta onneksi tarina lähtee uudelleen lentoon kuin strapetsitaiteilija. Aluksi vaikutti että elokuva keskittyisi rakkaussuhteiden kuvaamiseen, mutta onneksi rakkaustarinat eivät ole pääjuonena, vaan muutaman parin rakkaus ja sen kehittyminen on vain sivujuonena. Pääteemana on oman itsensä ja taustansa hyväksyminen sellaisena kuin on ja se, että näkee kaiken hyvän mitä itsellään jo on eikä tavoittele aina vain korkeammalle tähtiin.

En sitten tiedä miten todenmukainen elokuvan tarina on suhteessa historiaan ja miten oikeanlainen esimerkiksi päähenkilö on suhteessa historian Barnumiin, sillä en ennakkoon tiennyt koko tyypistä mitään. Hollywood on kuitenkin Hollywood ja suhde todelliseen historiaan on varmaan aika löyhä. Tiedä sitten millaista ylipäänsä friikkisirkuslaisten elämä ollut siihen aikaan. Mutta mielenkiintoinen, viihteellistetty tarina joka tapauksessa, oli historiallinen todellisuus minkälainen tahansa. Elokuva on otettava elokuvana eikä kontekstia pitäisi miettiä liikaa. Eli ehkä ensisijaisesti elokuvana, mutta musikaalina tämä on oikein mainio.

Eniten pidin siitä kuinka juoni kulkee ikään kuin kehän ympäri päättyen samanlaisiin asetelmiin kuin mistä alkoi. Kaikki alkoi hatusta ja päättyy hattuun. Isähahmo luovuttaa hattunsa eteenpäin nuoremmille. Elokuva päättyy upeasti joko Queeniin tai Moulin Rougeen viitaten sanoihin"Show must go on".

"The noblest art is that of making others happy" -P.T. Barnum

Lähde star2

Tuomio elokuvalle: Tykkäsin paljon/ tykkäsin/ihan ok/meh/en tykännyt