Kävin juuri ekaa kertaa tänä vuonna ihan elokuvissa, edellinen kerta oli kun kävin katsomassa Loving Vincentin. Siinä oli muuten visuaalisesti upea elokuva, harmi vain kun jäänyt siitä kirjoittamatta. Mutta nyt itse aiheeseen.
The Greatest Showman on värikylläinen musikaali sirkusmaailmasta. Se kertoo showmiehestä P.T. Barnumista, joka eli 1810-1891 ja perusti sirkuksen kera kummajaisesityksen. Elokuva seuraa hänen elämäänsä köyhyydestä rikkauksiin yrittämisen, epäonnistumisien ja onnistumisien kautta. Perhe, sirkuksen luominen tyhjästä, poikkeavien ihmisten kasaaminen näytöksiin sekä ruotsalainen oopperalaulaja ovat elokuvan tapahtumien keskiössä Barnumin elämän vaiheita seurattaessa.
Alkuun mietin, olisiko kyseessä samankaltainen värikylläinen musikaali-ihanuus kuin Moulin Rouge. The Greatest Showmanissa on jonkin verran samaa ehkä visuaalisuuden tasolla, mutta siinä on paljon omaakin. Mielestäni tämä on hyvin sanottu tiivistelmä koko elokuvasta: "tositapahtumiin perustuva tarina juhlistaa sitä taianomaista tunnetta, joka valtaa meidät unelmiemme käydessä toteen" (Finnkino) Juurikin sanalla taianomainen kuvailisin The Greatest Showmania.
Roolisuoritukset ovat onnistuneita. Tykkäsin erityisesti sympaattisesta päätähdestä
Hugh Jackmanista, jonka musikaaliesiintymiseen
tykästyin jo Les Miserablesissa. Hän sopii erinomaisesti unelmoivan ja jatkuvasti eteenpäin pyrkivän showmiehen rooliin. Suurin osa hahmoista jää välttämättä melko etäiseksi, sillä hahmokaarti on niin laaja. Vaikkakin hahmo jää tarinassa sivuun,
Michelle Williams on sympaattinen miestään tukevana vaimona ja hahmojen lapset ovat suloisia pikkutyttöjä, todella hyviä lapsinäyttelijöitä.
Zac Efronkin tekee onnistuneen paluun musikaalien maailmaan sitten High Schoolien (en tosin tiedä mitä tehnyt siinä välissä). Kummajaisista esiteltiin tarkemmin vain muutama hahmo ja heistä muistakin olisi mieluusti nähnyt lisääkin ja kuullut heidän taustatarinaansa enemmän.
The Greatest Showmanissa on vaikka mitä aineksia ja teemoja, joista syntyy iloisen värikäs sillisalaatti. Erityisesti elokuvan audiovisuaalisuus on aivan upeaa. The Greatest Showman on värikylläinen, upeasti puvustettu ja lavastettu, täynnä yksityiskohtia. Se on myös kuvattu hienosti. Tykkäsin erityisesti siirtymistä eri kohtausten välillä. Myös musiikkimaailma on hieno. Alkuun kuitenkin korvaani kalskahti kun henkilöt laulavat nykypoppia, joka ei lainkaan sovi miljööseen ja aikakauteen. Varsinkin kohtaukset, joissa on oopperalaulajan esitys ja nainen alkaa laulaa perus poppia. Loppujen lopuksi ristiriitaan tottui ja osassa esityksissä se oli ihan toimiva ja toi kivaa kontrastia. Kuitenkaan nykyhetken ja menneisyyden yhdistäminen ei ole aivan yhtä toimivaa kuin esimerkiksi Moulin Rougessa (johon tätä tahtomattani yhä vertaan). Laulut ovat silti todella kauniita, toimivasti tarinankerronnallisia ja tuovat henkilöhahmoja sekä heidän ajatuksiaan lähemmäs katsojaa.
Elokuva ei kuitenkaan ole pelkkää silmän ja korvan karkkia, vaan The Greatest Showmanilla on myös sanomaa. Vaikka millaisia teemoja tuodaan esiin vaikkakin useisiin niistä viitataan pintapuolisesti. Erilaisuuden teemat, syrjintä, luokkayhteiskunnan ristiriidat, eri luokkien suhteet ja erot sekä tietysti se elokuvien vakioteema rakkaus. Erilaisuuden hyväksämisen teemat. Se, että tavoitellaan tähtiin eikä huomata mitä on jo saavuttanut ja itsellä on jo. Itselle arvokkaat asiat huomaa vasta kun ne menettää. Elokuvassa on teemoja vaikka muille jakaa, enkä tiedä olisiko ollut toimivampaa jos vain osaan niistä olisi keskitytty. Tällä on kuitenkin pituutta kaksi tuntia 19 minuuttia (eikä ole, julkaisun jälkeisen tarkistuksen jälkeen totesin googlen antaman tiedon kestosta höpöhöpöksi, oikea kesto on 1h 45min) ja se tuntuu ajoittain pitkältä (tuo lyhyempi kesto kuitenkin tuntui suvantokohdassa hetkellisesti pitkältä), puolivälissä on hieman puuduttava olo, mutta onneksi tarina lähtee uudelleen lentoon kuin strapetsitaiteilija. Aluksi vaikutti että elokuva keskittyisi rakkaussuhteiden kuvaamiseen, mutta onneksi rakkaustarinat eivät ole pääjuonena, vaan muutaman parin rakkaus ja sen kehittyminen on vain sivujuonena. Pääteemana on oman itsensä ja taustansa hyväksyminen sellaisena kuin on ja se, että näkee kaiken hyvän mitä itsellään jo on eikä tavoittele aina vain korkeammalle tähtiin.
En sitten tiedä miten todenmukainen elokuvan tarina on suhteessa historiaan ja miten oikeanlainen esimerkiksi päähenkilö on suhteessa historian Barnumiin, sillä en ennakkoon tiennyt koko tyypistä mitään. Hollywood on kuitenkin Hollywood ja suhde todelliseen historiaan on varmaan aika löyhä. Tiedä sitten millaista ylipäänsä friikkisirkuslaisten elämä ollut siihen aikaan. Mutta mielenkiintoinen, viihteellistetty tarina joka tapauksessa, oli historiallinen todellisuus minkälainen tahansa. Elokuva on otettava elokuvana eikä kontekstia pitäisi miettiä liikaa. Eli ehkä ensisijaisesti elokuvana, mutta musikaalina tämä on oikein mainio.
Eniten pidin siitä kuinka juoni kulkee ikään kuin kehän ympäri päättyen samanlaisiin asetelmiin kuin mistä alkoi. Kaikki alkoi hatusta ja päättyy hattuun. Isähahmo luovuttaa hattunsa eteenpäin nuoremmille. Elokuva päättyy upeasti joko Queeniin tai Moulin Rougeen viitaten sanoihin"Show must go on".
"The noblest art is that of making others happy" -P.T. Barnum
Tuomio elokuvalle: Tykkäsin paljon/ tykkäsin/ihan ok/meh/en tykännyt
