Nyt jo hyvän matkaa helmikuun puolella oltaessa ajattelin koota vielä muistiin tammikuussa näkemiäni uutuuselokuvia. Yhteensä elokuvia tuli viime kuussa katsottua 24, joten keskityn kirjoittamaan vain näkemistäni ensi-iltaelokuvista, ettei postaus ihan paisu. Erityismainintana vielä tammikuussa näkemistäni Lynchin mystinen, moniselitteinen Mullholland Drive, Villeneuven hienon filosofinen ja visuaalinen Blade Runner 2049 ja sarjamurhaajaelokuvien klassikko M-Kaupunki etsii murhaajaa, jotka kaikki näin ensimmäistä kertaa. Olen ottanut tavaksi kirjoittaa pieniä mietteitä katsomistani elokuvista Letterboxdiin, joten elokuvamietteitäni on luettavissa sieltäkin.
Frozen 2
Animaatio, musikaali
Ensi-ilta 25.12.2019
Elsa alkaa kuulla outoa kutsua pohjoisesta ja koittaa vastustaa taikavoimiensa vetoa sinne. Elsan on kuitenkin selvitettävä taikavoimiensa alkuperä, joten seikkailua ei voi estää. Pian Elsa, Anna, Kristoff, poro Sven ja lumiukko Olaf ovat matkalla mystiseen metsään, joka on ollut eristyksissä sumuverhon takana jo vuosikausia.
Juoni on oivaltava, tapahtumarikas, mutta sisältää jonkin verran epäloogisuutta suhteessa ensimmäiseen Frozeniin. Samalla juoni on aika levoton ja tarina on vähän sitä ja tätä ajoittain. Laulut eivät toimi yhtä hyvin kuin ensimmäisessä Frozenissa, eivätkä ole yhtä mukaansa tempaavia. Parasta antia on Kristoffin korni haikailulaulu, joka sisältää hauskan Queen-viittauksen.
Frozen kakkosen parhautta on sen visuaalisuus: se on todella kauniin näköinen ja yksityiskohtainen. Välillä vain unohdun tuijottamaan ihaillen Annan housujen tekstuuria tai laukun tuohikuviota. Frozen 2 nousee visuaalisuutensa osalta jopa suosikikseni kaikista Disney-elokuvista. Elokuva on hienosti tuttuun tapaan täynnä viittauksia esimerkiksi muihin Disney-elokuviin. Suosikkiviittauksiani on kohtaus, jossa Annan ja Elsan äiti kysyy: "Mitä luet?" "Joku tanskalaiskirjailija," vastaa Annan ja Elsan isä kädessään kirja, jonka kannesta bongattavissa pienen merenneidon kuva. Erityistä herkkua minulla olivat skandinaavisesta mytologiasta otetut kivijätit ja vesihevonen ynnä muut mystiikasta peräisin olevat elementit. Muutenkin elokuvassa on hienosti kaikuja muun muassa saamelaisten kokemasta syrjinnästä ja eristämisestä, tuskin sattumaa, että pohjolan kansan kotimaisemat muistuttavat aivan pohjoismaiden Lappia. Nämä syvällisemmät ideat jäävät kuitenkin sivumpaan huomioon ottaen, että kyseessä on selkeästi naiivi lastenelokuva. Tämän parissa kuitenkin viihtyy.
Jojo Rabbit
Draama,komedia
Ensi-ilta 10.1.2020
Lue arvioni täältä.
What Did Jack Do?
Komedia,rikos
Ilmestynyt 2017, Netflixiin 20.1.2020
David Lynch istuu juna-aseman rähjäisessä kahvilassa pöydän toisella puolella vastassaan söpö apina. Lynch kuitenkin laittaa apinan koville selvittäessään murhaa, josta apina, Jack, on epäiltynä.
Kuulostaako oudolta? Sitä se onkin Lynchin tuntien. Apinan suu on yksinkertaisesti korvattu Lynchin omalla suulla, joka on liitetty päälle Annoying Orangea muisuttavalla tavalla ja Lynch puhuu hassulla äänellä apinan vuorosanat.
17-minuuttinen lyhyetelokuva on yksinkertainen niin aiheeltaan kuin toteutukseltaankin, mutta silti oudolla tavalla hauska ja viihdyttävä. En voi kuin hykerrellä korneille kielikuville ja tilanteen absurdiudelle Lynchin laittaessa apinan kuulustelussa koville. Hauskinta ovat kuvapätkät apinasta, jotka vaikuttavat toistuvan loopilla, eivätkä Lynch ja apina juurikaan näy samassa kuvaruudussa.
Helene
DraamaEnsi-ilta 17.1.2020
Helene Scherfbeck oli yksi Suomen taiteen historian suurimpia taiteilijoita ja nyt hän on Juicen, Kari Tapion ynnä muiden miesartistien vanavedessä saanut viimein oman elämäkertaelokuvansa. Vuonna 1915 Helene (Laura Birn) on unohdettu taiteilija ja elää maalla vanhan äitinsä kanssa. Edellisestä näyttelystä on kulunut jo aikaa, mutta taidekauppias saapuu ja Helenen teokset nähtyään haluaa järjestää Ateneumiin suuren näyttelyn. Taidekauppiaalla on mukanaan taiteenharrastaja Einar Reuter (Johannes Holopainen), jonka kanssa Helenellä muodostuu niin ammatillinen kuin henkilökohtainenkin suhde.
Tämän elokuvan kuvaus on jotain niin upeata ja kaunista! Elokuva itsessään on taideteos, kuin liikkuva maalaus, joka jo visuaalisuudellaan välittää hienosti Scherfbeckin hengen. Helenen muotokuva on tunteellinen, syvällinen ja todella inspiroiva. Heti elokuvan jälkeen olisi tehnyt mieli kokeilla kankaalle maalaamista pitkästä aikaa.
Roolisuoritukset ovat hienoja, mutta Laura Birn vie valokeilan. Hän on ilmaisuvoimainen ja välittää niin paljon tunnetta pelkällä olemuksellaan. On hienoa seurata pieniä mikroilmeitä, jotka välittävät taiteilijan mielenliikkeitä, sekä huulia, jotka liikkuvat Helenen etsiessä sanoja ja miettiessä sanooko sanottavaansa. Näyttelijäsuoritus on niin realistinen ja uskottava, että voisin uskoa Helenen olleen juuri tuollainen oikeastikin, vaikka en asiasta oikeasti tiedäkään. Johannes Holopainen vaikuttaa Birnin rinnalla valjulta, vain Helenen tunteiden peilaamisvälineeltä, mutta parivaljakon ongelmallinen kemia ja tunteiden ristiriita käy hyvin ilmi. Krista Kosonen on sympaattinen taustavoima ja tukija Helenen parhaana ystävänä ja Pirkko Saisio upea tuimana mörökölliäitinä, jolloin äidin ja tyttären sanailua ja ongelmallisia välejä seuraa innolla.
Monien elämäkertaelokuvien ongelma on yrittää kertoa kuvattavan henkilön koko elämän tapahtumat pikakelauksena. Helenen kohdalla on hieno ratkaisu keskittyä vain tiettyyn ajanjaksoon ja tapahtumiin, jotka luovat taiteilijasta syvällisen ja uskottavan kuvan. Kerronta on maalailevaa, pieniin yksityiskohtiin keskittyvää, mutta ajoittain elokuva on äärimmäisen hidas käyden välillä pitkäveteiseksi. Kaiken kaikkiaan Helene kuitenkin kantaa koko kaksituntisen kestonsa juuri kuvaustyylinsä kauneuden ja Birnin intensiteetin voimin.
Parasite
Jännitys, draama, komedia
Suomen ensi-ilta 31.1.2020
Parasitesta julkaisinkin jo aiemmin kokopitkän arvion, voit lukea sen täältä. Pääsin katsomaan Parasiten onnekseni toiseen kertaan, kun mestariteos viimein sai myös Suomen ensi-iltansa ja oli toisella katsomiskerralla aivan yhtä hyvä.
Parasite voitti ansaitusti juuri viikonloppuna kuusi Oscaria tehden samalla historiaa ollessaan ensimmäinen sekä parhaan vieraskielisen että parhaan elokuvan voittaja. Muutoinkin gaala oli viihdyttävää seurattavaa ja oli hauska huomata, miten monta tärkeimpien kategorioiden veikkasin tuurilla oikein Cinema Lozenge-blogin Waltsun järjestämässä Oscar-äänestyksessä, vaikkakin kokonaisluku oikein veikkaamistani taisi jäädä kahdeksaan. Toisaalta olin ehdokkaista harvinaisen monta jo nähnyt, kun yleensä olen nähnyt vain muutaman ennen Oscareita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti