maanantai 13. tammikuuta 2020

Jojo Rabbit - natsivitsejä suurella sydämellä

Uusi Seelanti/ Yhdysvallat
Draama/komedia
Ensi-ilta 10.1.2020

Jojo Rabbit sijoittuu nujertumaisillaan olevaan natsisaksaan, jossa 10-vuotias Johannes, Jojo (Roman Griffin Davis), liittyy Hitler Jugendin leirille halutessaan yli kaiken kuulua joukkoon. Mukana seuraa mielikuvitusystävä Adolf (Taika Waititi) ja Jojon oma vahva kansallismielisyys. Jojon yksinhuoltajaäiti Rosie (Scarlett Johansson) ei pidä poikansa natsismiin sulautumisesta ja piilottelee juutalaista heidän kotinsa yläkerrassa.

Lähestymistapa natsiaiheeseen on raikas ja ohjaaja/käsikirjoittaja Taika Waititin omalaatuinen huumori kukoistaa, mikä on suuri osa Jojo Rabbitin viehätystä. Huumorin keinoin haastavistakin aiheista tulee helpommin käsiteltävissä olevia, vaikka jotkut voisivatkin perustellusti sanoa, että tällaisille asioille ei saisi nauraa. Samaan aikaan elokuva onnistuu erinomaisesti kuvaamaan, miten tuhoava natsiaate on, ja näyttää lapsesta alkaen tehdyn aivopesun hirveyden. Jojo Rabbit näyttää kauniilla tavalla erilaisuuden ymmärtämisen tärkeyden aikanamme, jona ääriajattelu on uudelleen kasvussa.

Roolisuoritukset ovat erinomaisia. Waititi on erinomainen ohjaamaan lapsia, mikä nähtiin jo vuoden 2016 Hunt for the Wilderpeoplen kohdalla. Lapsihahmot tuntuvat luonnollisilta, eivätkä lapsilta aikuisen silmin kuvattuna kuten joissakin lapsien tähdittämässä elokuvassa käy. Jojo on ikään kuin pelle, yksinkertainen pikkupoika, joka kasvaa elokuvan aikana ja hänen maailmankuvansa kokee mullistuksen. 11-vuotias Roman Griffin Davis sopii erinomaisesti rooliinsa, eikä kyseessä huomaisi lainkaan hänen esikoisroolinsa puhumattakaan Arcie Yatesista sivuhahmo Yorkina, Jojon parhaana ystävänä. 19-vuotias Thomasin McKenzie puolestaan on sopivan vakava ja liikuttava piilottelevana juutalaisteini Elsana vaikkakin hahmo jää luonnollisesti muiden hahmojen varjoon. Jojon ja Elsan välinen kemia toimii hyvin yksiin hahmojen maailmankuvien törmätessä ja heidän juttuhetkiensä asetelma on hyvin antoisa.


Waititi ei ylikäytä Hitler-mielikuvituskaveria, vaan hahmo tuo aika ajoin sopivan lisämausteen kerrontaan ja ripauksen omaperäisyyttä tarinaan. Ilman mielikuvitushitleriä elokuvan komediallinen puoli olisi vaisumpi ja elokuva saattaisi muistuttaa Anne Frankin päiväkirjan, Schindlerin listan ja Kirjavarkaan kaltaisten natsifilmatisointien toisintoa. Waititi vetää roolinsa Hitlerinä sopivasti lähes överiksi, mutta hahmo toimii hienosti samaan aikaan sekä Jojon mutkikkaana ystävänä että isähahmona. Lapsenomainen mielikuvitushitler peilaa hauskalla tavalla Jojon ajatuksia ja nationalismin odotuksia kansalaisiltaan. Saattaisipa muuten Hitler pyöriä haudassaan, jos tietäisi, että häntä esittää juutalaisen ja maorin jälkeläinen. 

Waititi uskaltaa näyttää ikäviäkin asioita, eikä elokuva ole kasa kuluneita natsivitsejä, kuten natsikomediassa riskinä saattaisi olla. Itse asiassa Jojo Rabbit on yllättävän synkkä odotuksiini nähden. Jojo Rabbit on jo visuaalisestikin kaunis, raikas, värikäs, lapsen silmin kuvatun valoisa, mutta visuaalinen ilmaisu muuttuu harmaammaksi synkemmän loppupuoliskon alkaessa ja pikkupojan yksiuloitteisen maailmankuvan monipuolistuessa. Visuaalisuudeltaan ja hahmoasetelmiltaan elokuva tuo mieleen Wes Andersonin Moonrise Kingdomin ollen samalla ihan oma ilmaisunsa.

Lavastus ja puvustus näyttävät hienolta ja ovat huolella tehtyjä. Erityisesti Sam Rockwellin näyttelemän natsikapteeni Klenzendorfin näyttelemän hahmon pukusuunnittelu on erinomainen lisä ja tuo hahmoon lisää ulottuvuutta. Rockwellin hahmon piilotettua todellista minää ei alleviivata vaan tuodaan esille sopivan hienovaraisin vihjauksin hänen piirtelemänsä asusuunnitelmankin kautta. Hahmo on erityisen hienosti rakennettu, yllättävän syvällinen sivuhenkilö ja Rockwell tuntuu ottavan haltuunsa jokaisen kohtauksen, jossa esiintyy. Puolestaan Rebel Wilsonin näyttelemä yli vedetyn koominen sihteeri on toimiva comic reliefinä.


Aikuishahmojen ja lasten välinen kanssakäyminen on todella lämminhenkistä ja aidon oloista. Jojolla on paljon kahdenkeskisiä kohtauksia Elsan, Klenzendorfin ja äitinsä Rosien kanssa ja ne tuovat parhaimmillaan esille syvällisiä tasoja kaikista kolmesta hahmosta. Riipivän äiti-poika-suhteen toisena puolena on näiden kahden välinen hassuttelu ja se, että he näkevät valoa, vaikka puolet perheestä on jo poissa.

Rosien ja Jojon eroja korostetaan erityisen hienosti kohtauksessa, jossa Rosie kävelee ja tanssahtelee aidalla poikansa kävellessä kadulla vieressä. Jojo Rabbitissa on useita tämän kaltaisia kohtauksia, joissa hahmojen erot ja vastakkainasettelu käyvät upeasti ilmi. Rosie on hassutteleva, rento lapsenomainen, ainakin siltä puoleltaan mikä katsojalle ja Jojolle näytetään, mutta Jojon silmin kerrottavaan tarinaan nähden hänen salaista puoltaan raotetaan sopivan vähän. Johansson on Rosiena yllättävän hauska ja tekee kenties uransa humoristisimman roolin.

Puolestaan Jojo on vakavamielisempi, pyrkii toimimaan oikein sen mukaan minkä näkee natsiaatteen mukaan olevan oikein. Rosie pyrkii näyttämään mallia pojalleen pystymättä sanomaan suoraan ajatuksiaan natsismista, jottei saattaisi lastaan vaaraan. Äidin suru on paikoin käsinkosketeltavaa, kun hänen poikansa edustaa hänen vihaamiaan asioita. Elokuvassa käytetään myös hienosti kenkien kaltaisia asioita motiivina, joilla hienovaraisesti kerrotaan suuriakin asioita.



Jojo Rabbit on suurella sydämellä varustettu elokuva. Draama, komedia, kauhu ja jännitys sekoittuvat sulassa sovussa. Elokuva onnistuu olemaan samaan aikaan sydämellinen, komediallinen ja traaginen ja saa vuoroin nauramaan ääneen hulvattomilla kohtauksillaan ja itkemään koskettavuudellaan. Tarina on hyvin tasapainoteltu sovinnaisuuden, epäsovinnaisuuden, pöhköhköjen vitsien ja fiksun syvällisen tason välillä.





Lue myös Episodiin toimittamani artikkeli elokuvasta, siellä mielenkiintoisia Waititin ja näyttelijöiden pohdintoja Jojo Rabbitista.

2 kommenttia:

  1. Minäkin kävin katsomassa tämän ja pidin ihan hulluna. Hieno tuo huomio noista kengistä. Elokuvassa oli monia samanlaisia elementtejä, joista sitten rakennettiin paljon merkityksellisempiä kokonaisuuksia, mitä ensin ajatteli. Ja kuitenkin käänteet elokuvassa kävi ihan uskottavasti, vaikka näin humoristinen elokuvan ote olikin. Pelkäsin jossain kohtaa, että joku yllättävä käänne tulisi niin puskista, että se pilaisi koko elokuvan uskottavuuden, mutta kuten todettu; elokuva on jyrkästi maadotettu rankkaan aiheeseensa, eikä sitä unohdeta missään kohtaa, vaikka välillä vähän kevyemmin asioita katsotaankin. Hämmästyttävän uudenlainen elokuva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että sinäkin tykkäsit :D Niin tosiaan hienosti käytettiin elementtejä noin merkityksellisesti ja uskottavasti. Onneksi käänteet tuli juurikin niin ilman että uskottavuus kärsi. On kyllä tosiaan ihanan omaperäinen tapaus tämä!

      Poista