sunnuntai 22. tammikuuta 2017

La La Land- Here is for the fools who dream


La La Lnd
Genre: Musikaali, draama, romanttinen
Ensi-ilta: 13.1.2017 (Suomi)
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Ohjaus: Damien Chazelle
Pääosissa: Emma Stone, Ryan Gosling, Rosemarie DeWitt, 
J.K. Simmons, John Legend, Finn Wittrock
Kesto: 2h 8 min

La La Land kertoo Miasta (Emma Stone) joka on näyttelijänuraa tavoitteleva kahvilatyöntekijä sekä omasta jazz-klubista unelmoivasta Sebastianista (Ryan Gosling), joka pyrkii ajamaan kuolemassa olevan jazzin asiaa. Molemmat tekevät töitä unelmiensa eteen Los Angelesissa, jonka on totuttu tuhoavan toiveet ja särkevän sydämet. Nämä kaksi persoonaa kohtaavat enkelten kaupungin värikylläisessä sykkeessä ja maaginen rakkaustarina saa sattumien kautta vähitellen alkunsa.

La La Land on yltiömäisen ihanan värikäs elokuva: kaikki mekot ja vaatteet, Emma Stone ulkonäöltään ja näyttelyltään sekä ihanat maisemat ja koko miljöö. Elokuva henkii ihanalla tavalla vanhan elokuvamaailman tunnelmaa, fontteja ja Ryan Goslingin vaatteita myöten. Jo näiden tekijöiden myötä elokuva kuin minulle luotu, erityisesti elokuvanostalgian myötä. Ihmettelin muuten elokuvan erikoista nimeä La La Landin julkaisun jälkeen, mutta se aukesi minulle kun luin että kyseessä on Los Angelesiin sijoittuva musikaali. Olin myös kuullut tämän olleen pettymys joillekin. Itselläni ei ollut La La Landia kohtaan juuri mitään ennakkoasenteita enkä tiennyt siitä oikeastaan mitään. Sehän onkin juuri parhain mahdollinen tilanne ennen elokuvan katsomista.

Musikaaleille tyypillisesti musiikki on elokuvan kantavana voimana. La La Landissa kohtaukset jossa ihmiset puhkeavat yhtäkkiä laulamaan ja tanssimaan eivät ainakaan minulle olleet vaivaannuttavia kuten joskus musikaaleja katsoesa. Musiikki on tarttuvaa ja mukanaan vievää; kappaleet soivat päässä pitkäänkin elokuvan katsomisen jälkeen. Olenkin nyt paljon kuunnellut elokuvan ihanaa soundtrackia.

Välillä elokuva kuitenkin kävi tylsäksi, ehkä keskivaiheilla kun oli jonkinlainen suvantokohta. Onhan elokuva kuitenkin reilu kaksi tuntia pituudeltaan. Emma Stonen huiman ilmeikkäitä kasvoja ja kauriinsilmiä tosin voisi katsoa vaikka miten pitkään kuten myös Ryan Goslingin komeutta. Ajoittain elokuva tuntui pitkältä sillä tapahtumia ei sinänsä ollut mitenkään hirveästi. Itse asiassa aikalailla kuten oikeassa elämässä, tosin mielenkintoisemmin. Elämä on huomattavasti mielenkiintoisemman oloista kun ihmiset pukeutuvat värikkäästi, puhkeavat laulamaan ja tanssimaan spontaanisti, sun muuta.

Kuvahaun tulos haulle la la land
Elokuvassa tietysti on jonkin verran kliseisyyttä jo siinä että päähenkilöinä ovat näyttelijän urasta haaveileva kahvilatyöntekijä ja muusikko, jonka ura kangertelee. Kliseet eivät ainakaan minua häirinneet, kuten ei myöskään se että tarkemmin mietittynä käsikirjoitus ei ollut mikään ihmeellinen. La La Land kertoo kaikesta mitä jo tiedämme, ehkä siksi juuri tuntuu niin läheiseltä ja tutulta sympaattisella tavalla. Hollywoodin konventioita noudatetaan pirteällä ja raikkaalla tavalla. La La Landin perussanoma on ihanaa unelmiinsa uskomista, ja unelmathan toteutuvat kuten elokuvissa aina. Teemana on kuitenkin myös nykyaikana ajankohtainen itse tekeminen, yrittäjyys ja se että jos ei heti onnistu niin uudelleen ja uudelleen yrittäminen. Unelmien tavoittelun ilot ja surut käsitellään perinpohjaisesti.

La La Landia katsoessa on mukava bongailla viittauksia lukuisiin musikaaleihin ja elokuviin, kuten Singing In The Rain, Sweet Charity, Casablanca, Nuori kapinallinen, An American In Paris, Cherbourgin sateenvarjot, Hääkarkuri, Top Hat ja Funny Face. Mielenkiintoisia ovat myös CinemaScope-maininta alussa, Mian huoneen elokuvaviittaukset sekä kappalerakenne, joka jäsentyy klassikkoelokuvafontilla kirjoitetuin vuodenaikatekstein. Koko La La Land tuntuu olevan kunnianosoitus sekä elokuvataiteelle että elokuvan ja musikaalin historialle. Elokuvassa on ihanaa surrealismia, erityisesti observatorio-kohtauksesta pidin. Siinä on ihanaa avaruusmaisemaa ja vaikka se on juonen kannalta epäoleellinen, aika silmäkarkkia se universumissa tanssiminen on. Myös silhuettikohtaukset ovat ihania ja klassisia.
La La Land
La La Landin loppu on mielestäni surumielisyydestään huolimatta aivan ihana; entä jos asiat olisivatkin menneet toisin. Loppuratkaisusta tulee tosin mieleen Goslingin aiempi elokuva, The Notebook, jossa on samankaltainen juonenkäänne. Pikakelaus parin yhteiselämästä on toteutettu kekseliäästi, vauhdikkaasti ja värikkäästi. Ehkä juuri tämän toteutustavan ja viimeisten vaihdettujen hymyjen ansiosta minulle jäi elokuvasta todella hyvä mieli, vaikka loppuratkaisu ei ollutkaan toivomani kaltainen. Elokuvasalista poistuessa oli olo kuin olisi katsonut juuri taide-elokuvan, ja toivoi että kaikki olisi oikeastikin yhtä värikstä ja ihmiset puhkeaisivat spontaanisti laulamaan ja tanssimaan.

Kaiken kaikkaan La La Land on ihana, sympaattinen ja värikäs hyvänmielenelokuva erityisesti musikaalien ystäville. Elokuvan kantavana voimana ovat rooleihinsa täysin istuvat Stone ja Gosling, joiden välillä on sopiva henkilökemia sekä värikäs puvustus, miljöö ja ennen kaikkea musiikki. Elokuvaan on vangittu kauniilla tavalla rakkauden ensihuuma, se välittyy ihanasti pienten yksityiskohtien kautta. Itseeni vetosi erityisesti käsien hidas kohtaaminen parin ollessa elokuvissa. Nämä kaikki yhdessä luovat La La Landin ihanan sympaattisen, värikkään pirteän ja nostalgisen yleistunnelman. Tässä elokuvassa on tärkeintä ennen kaikkea siitä välittyvä tunne, ei totuudenmukaisuus tai järki, ei esimerkiksi käsikirjoituksen laatu tai päähenkilöiden ohuus, joissa olisi ollut toki parannettavaa.

Näin loppuun vielä, Tämä 9gagin jakama kuva on ihan paras.
Henkilön 9GAG kuva.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti