Tässä postauksessa hieman venähti, kun loppuvuodesta minulla ei juuri ollut ylimääräistä aikaa ja näistä elokuvista olisi ollut niin paljon kirjoitettavaa. Parempi kuitenkin näin monta kuukautta myöhään kuin ei milloinkaan.
Parasite
Gisaengchung. Etelä-Korea 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: Bong Joon Ho. Jännitys/draama.
Tästä mestariteoksesta minulla on niin paljon sanottavaa, että kirjoitin tästä oman kokopitkän arvionsa.
1BR
Yhdysvallat 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: David Marmor. Draama/jännitys.
Sarah yrittää aloitella itsenäistä elämäänsä vieraassa kaupungissa ja saa asunnon ihanalta vaikuttavasta, huolehtivasta yhteisöstä. Öisin seinistä kuuluu outoja ääniä ja Sarahin salaa vastoin sääntöjä pitämään kissaan suhtaudutaan agressiivisesti. Sydämellisestä pintapuolesta huolimatta kaikki ei yhteisössä olekaan ihan sitä miltä näyttää.
1BRssä on omaperäinen ja mielenkiintoinen kulttiasetelma, mutta juonessa on myös epäloogisuuttta ja järjettömyyttä. Näyttelijäntyö on amatöörimäistä, mutta Elokuvan jälkeen juttelemassa olleet tekijävieraat kertoivat tutkineensa tosielämän kultteja ja että elokuvassa näytetyt kidutusmenetelmät ovat pitkältä tosimaailman menetelmistä peräisin, järkyttävää.
Satanic Panic
Yhdysvallat 2019. Ohjaus: Chelsea Stardust, käsikirjoitus: Grady Hendrix, Ted Geoghegan. Kauhukomedia.
Teinityttö Sam tekee pakon edessä hommia pizzakuskina, eikä epäonninen työpäivä luista. Kaiken lisäksi hän törmää ökyjen alueella keskelle saatananpalvontamenoja.
Satanic Panic on kökkö komedia, joka yrittää ihan liikaa, eikä onnistu hauskuudessa. Homma on vedetty kivasti ihan yli, hahmot ovat tumpeloita, totisia ja kyynisiä, ihan hyvin kirjoitettuja. Päähenkilö on arkisen tavallinen ja tylsä, eikä hänestä välitä mitä hänelle tapahtuu saatananpalvojien käsissä. Juoni on perinteinen kauhukomediakohelluksen. Elokuva on ihan hieno visuaalisesti ja siinä on hauskoja elementtejä, kuten kliseinen karmiva pikkutyttö pupujen kanssa. Koko paketti ei meinaa pysyä kasassa.
To 21.11.
Bliss
Yhdysvallat 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: Joe Begos. Kauhu/mysteeri.
Dezzy on rahapulasta kärsivä nouseva taiteilija, jolla on haasteita löytää inspiraatiota teoksensa viimeistelyyn. Ongelmien kasaantuessa taiteiljatar pakenee niitä alkoholiin ja huumeisiin, jolloin teos alkaa valmistua kuin itsekseen.
Bliss on visuaalisesti hienon levoton, houreinen huumetaidevampyyritrippipläjäys. Henkilöhahmot ovat halki elokuvan järkyttävän ärsyttäviä, jossa pääroolin näyttelevä Dora Madison onnistuu loistavasti läsnäolollaan ilmaisemaan henkilöhahmonsa kaikessa tämän itsekeskeisyydessä. Bliss on aiheeltaan perinteinen rappiotaitelijakuvaus, joka tuo mieleen Dorian Grayn muotokuvan. Kuitenkin ilmaisutapa ja vampyyritematiikalla leikittely tuo aiheeseen tuoreutta. Juoni on simppeli, mutta elokuvasta tekevät kiinnostavia juuri sen visuaalisuus, värikylläisyys ja rosoisuus. Hurmeinen huumekuvaus on esitetty hienosti subjektiivisesta näkökulmasta ja tuo mieleen myös Gaspar Noen Climaxin, mutta Bliss onnistuu saamaan aikaan sen, että katsoja ei ole vain sivustaseuraaja, vaan päähenkilön kokemukseen päästään. Itselleni kiinnostavinta Blississä on se, että juoni on tulkittavissa ei vain vampirismiksi vaan myös huumeiden piikkiin. Kaikessa levottomuudessaan ja huumehouruisuudessaan Bliss on hienosti epämukavaa katsottavaa, mutta juonen tarpeeton toisteisuus, haahuilu ja toisteisuus verottavat kokonaistähtiä.
The Painted Bird
Narisovannaya ptitsa. Tsekki, Slovakia, Ukraina 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus Václav Marhoul. Draama, sota.
Tästäkin elokuvasta minulla on niin paljon sanottavaa, että kirjoitan tästä erikseen, jotta tämä Night Visions paisu ihan epäkäytännöllisen pitkäksi. Arvioni löytyy täältä.
Sushibuffet-herkuttelua leffaillan päätteeksi.
Depraved
Yhdysvallat 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: Larry Fessenden. Jännitys/draama.
Lähi-idässä traumatisoitunut entinen armeijan kirurgi Henry on löytänyt keinon kuolleiden henkiin herättämiseen. Adam herää henkiin Henryn salaisessa laboratoriossa ja alkaa koulutus ihmisyyteen. Taustalla niskaan henkii rahoittaja Polidori, joka haluaa keksinnön heti julkisuuteen ja rahaa kerryttämään.
Depravedin alku on todella hieno ja kiinnostava, mutta loppua kohden elokuva menee ihan plörinäksi ja juonenkuljetus lähtee käsikirjoituksessa lähtevän käsistä. Loppua kohden tahattoman koomiset vuorosanat ja juonenkäänteet aiheuttavat naurunpyrskähdyksiä. Päähenkilö Adam on sympaattinen ja tarina kerrotaan hienosti hänen näkökulmastaan, Alex Breaux vetää hienon roolin modernina Frankensteinin hirviönä maailmaa ihmetellessään. Muissa roolisuorituksissa ja kökössä henkilöohjauksesssa olisi ollut parantamisen varaa. Oletettavasti pienellä budjetilla on tehty suhteellisen hienoa jälkeä.
Synchronic
Yhdysvallat 2019. Ohjaus: Justin Benson ja Aaron Moorhead. Käsikirjoitus: Justin Benson. Draama/scifi.
Steve ja Dennis työskentelevät työparina ensi-hoitajan puuduttavaa arkea New Orleansissa. Vaihtelua työpäiviin tuovat huumekuolemien sarja, joka tulee liiankin lähelle kun Dennisin tytär katoaa. Steve alkaa itsekseen selvittämään mysteeriä.
Pidin paljon Bensonilta ja Moorheadilta aiemmin näkemästäni omaperäisestä Lovecraft-tyylisestä jännäristä Endlessistä (joka on muuten nähtävillä Netflixissäkin.) Minulla oli siis jonkin verran odotuksia Synchronicinkin suhteen, mutta tämä oli omaperäisyyden kannalta pieni pettymys, vaikka ihan kelpo kaavamainen draama olikin. Erikoista, vaikkakin hieman epäuskottavaa, että tarina kerrotaan ensihoitajien näkökulmasta kuin murhamysteerinä. Henkilöhahmot ovat melko tasapaksuja ja roolisuoritukset tasaisia. Aikamatkustusasetelma on kiinnostava ja matkustuksen toteutustapa jossain määrin omaperäinen. Koko konsepti on kutkuttava, mutta siitä ei oteta aivan kaikkea irti. Elokuva on kuitenkin täynnä scifi-genren tuttuja konventioita ja helppoja, lässyjä juonellisia ratkaisuja.
La 23.11.
Sitten koitti se viimeisen päivän haaste: 8 elokuvaa ja ympäri vuorokauden valvominen. Onneksi elokuvat olivat pääosin tosi hyviä ja kiinnostavia, joten jaksoimme valvoa kahvin ja yön irish coffeen sekä edellisyön pitkien yöunien voimalla. Sunnuntaipäivän kotiin paluu sen sijaan meni hieman tokkuraisena neljän tunnin unien jäljiltä kun itse en osaa bussissa nukkua. Mutta nyt niihin lauantaifestaripäivän elokuviin.
Jallikattu
Intia 2019. Ohjaus: Lijo Jose Pellissey. Käsikirjoitus: R. Jayakumar, Hareesh S. Toiminta.
Jallikattu on elokuva kaaoksesta. Puhveli karkaa teurastajiltaan ja alkaa terrorisoida ympäri viidakkoa levottomuutta herättäen. Puhvelijahtiin liittyy koko kylän miesväki, mutta operaatio onkin odotettua haastavampi. Aggressio purkautuu miesjoukossa ja muuttuu joukkohysteriaksi saaden alkuperäisen tavoitteen tuntumaan etäiseltä.
Jallikattulla on hieno alku ja loppu, mutta väliin sijoittuva kesto tuntuu olevan pelkkää huutoa ja juoksentelua, miesten hamekankaiden nostelua ja joka kohtauksessa vallitsevaa hienon levotonta äänimaailmaa. Elokuva on täyttä kaaosta ja hurmosta, mikä käy aika ajoin turhauttavaksi ihmisten huutaessa, juoksennellessa ja raivotessa. Kiitin onneani ettei tätä näytetty yömyöhän näytöksenä, sillä järki olisi väsyneenä mennyt moisesta huutamisesta. Koko kylä on henkilöhahmoina, eikä heistä pääse oikein perille että kuka on kuka, mutta yllättäen se ei lainkaan ole merkityksellistä. Hieman kulttuurisesti vieras, mutta kiinnostava, omaperäinen tapaus. Visuaalisuus ja äänisuunnittelu ovat elokuvan ehdottomat kohokohdat juonen ollessa viitteellinen.
Call Heaven to Heaven
Kiina 2019. Ohjaus: Oxide Pang. Käsikirjoitus: Oxide Pang, Wang Ran, Wen TingYun. Kauhu.
Nuorisoviisikko lähtee reissuun tekemään somesisältöä ja kohtaavat vanhan naisen, joka kuljettaa heidät suosittelemalleen vehreälle saarelle. Nuorten järkytykseksi saarella ei ole edes nettiyhteyttä. Pian netin puute onkin pienin naiskolmikon ongelmista kahden miehen kadotessa ja itse joutuessaan vanhan naisen suvunjatkamissuunnitelmien keskiöön.
Henkilöhahmot ovat kliseisiä ja ärsyttäviä, näytteleminen teennäistä halki elokuvan. Pahisasetelma on naurettavan epäuskottava ja koko asetelma naisista vankeina maakellareissa kulunut, eikä asetelmasta ammeneta mitään uutta. Juoni on ennalta arvattava, täynnä helppoja ratkaisuja ja tämän tyylisten elokuvien kohdalla voi katsoessa vain ihmetellä, että mitä ihmettä henkilöhahmo tekee noin tyhmästi. Kuitenkin kyseessä on perinteinen kauhujännitys, jossa visuaalinen ilme on kohdillaan.
4X4
Argentiina/ Espanja 2019. Ohjaus: Mariano Cohn. Käsikirjoitus: Mariano Cohn, Gaston Duprat. Jännitys/ Rikos.
Murtovarkaan keikka saa odottamattoman käänteen hänen jäädessään jumiin hienoon autoon, joka osoittautuu luodinkestäväksi ja äänieristetyksi. Ajan kuluessa autoradiosta alkaa kuulua puhetta ja varas saa selville, että auton ovien lukkiutuminen ei ollut sattumaa, vaan on joutunut epäoikeudenmukaisuudesta tarpeeksi saaneen miehen leikin uhriksi.
4x4 keskittyy herkulliseen suljetun tilan asetelmaan. Näyttelijänsuoritukset, joista keskeisiä on kaksi, ovat huikeita ja puistattavia hahmojen vastenmielisyydessä. Näyttelijät kantavat koko pienimuotoista, mutta painostavaa elokuvaa ja koko paketti on tiivis. Elokuvaa seuraa mielenkiinnolla ja katsoessa voi vain pohtia, mitä itse tekisi samassa tilanteessa. Asetelma eskaloituu hienosti ja loppu tuo vaihtelua alkupuolen tasaisuudelle, vaikkakin elokuvan pointti alkaa horjua loppua kohden. Elokuvalla on huumorielementtinsä, mutta sisältää myös yhteiskuntakritiikkiä, joka tosin tulee loppupuolella aikalailla puskista ja on hieman väkisin väännetyn oloista.
First Love
Hatsukoi, Japani 2019. Ohjaus: Takashi Miike. Käsikirjoitus: Masa Nakamura. Toiminta/ Rikos/ Komedia/ Romanttinen
Nuori nyrkkeilijä Leo törmää sattumalta nuoreen prostituoituun, joka on sotkeutunut Tokion huumepiireihin. Vauhdikkaan yön aikana parivaljakko törmää niin korruptoituneeseen poliisiin, yakuzaan kuin kiinalaisen rikollisjärjestön lähettämään naispalkkamurhaajaan, eikä vauhdilta ja vaarallisilta tilanteilta voi välttyä.
Tahallisen geneerisen nimen ei pidä antaa häiritä tai johtaa harhaan. First Love on vauhdikas elokuva, viihdyttävä ja todella hauska, ei pöljällä, vaan hienon ironisella tavalla. Näyttelijäsuoritukset ovat hienoja ja osoittavat suurta heittäytymistä, ajoin jopa teatraalisuutta. Hahmokaarti on monimuotoinen ja kiinnostava, vaikkakin hahmot jäävät melko etäisiksi niiden lukuisan määrän myötä. Osa on jopa karikatyyrisiä. Ilmaisutapa ja varsinkin toimintakohtaukset ovat hauskan animemaisia ja animaatikohtaus kruunaa tämän mielikuvan. First Love tarjoaa pienen leikkauksen yakuza-mafian piireistä sivullisen, vahingossa asiaan sotkeutuneen Leon näkökulmasta. Elokuva on todella hauska, mutta visuaaliselta ilmeeltään tavanomainen. Olen ohjaaja Miikeltä nähnyt aiemmin vain vaikuttavan, yllättävän ja ra'an Auditionin, johon First Love ei ole lainkaan verrattavissa, mutta molemmat ovat omilla tavoillaan hienoja.
Aamuyöstä elokuvien välissä oli käytävä kofeiinipiristyksellä irish coffeen kautta.
Papa, sdokhni. Venäjä 2018. Ohjaus ja käsikirjoitus: Kirill Sokolov. Komedia/ jännitys.
Matvey tapaa appivanhempansa ensimmäistä kertaa hieman erikoisemmissa merkeissä. Tarkoitus on tappaa tyttöystävän isä, mutta vasaramoukarointi ei mene suunnitelmien mukaan ja Matvey löytää itsensä pian lukittuna käsiraudoilla appivanhempien vessaan.
Why Don't You Just Die on sopiva sekoitus komiikkaa ja ihmissuhdekiemuroita ja tasapainottelee hienosti huumorin, väkivallan ja tragedian välillä. Episodittainen, vuorollaan eri henkilöihin keskittyvä kerrontatyyli toimii, kun koko soppaa paljastellaan hienosti vähitellen. Näin mielenkiinto ja yllätyksellisyys säilyy loppuun saakka. Huumori yltyy absurdiuteenkin ja välillä voi vain hykerrellä itsekseen. Loppua kohden elokuvan meno hieman tosin väsähtää.
Elokuva on visuaalisesti niin efekteiltään, värimaailmaltaan kuin lavastukseltaankin hieno ja soppaan sotketaan sopivissa määrin epärealistisuutta ja liioittelua. Erityisen vaikuttava on luovuudessaan ja hienovaraisuudessaan ällöttävä kohtaus, jossa Matvey yrittää kielellään saada pinniä kylpyammeen möhnäisestä aukosta avatakseen käsirautansa. Näyttelijäsuoritukset ovat tasapainoisia ja uskottavia, hahmojen väliset konfliktit ja epäluulo välittyvät hienosti. Todella hieno esikoisohjaus ja -käsikirjoitus, jota voisi tyylillisesti verrata Tarantinon tuotantoon.
Dead Dicks
Kanada 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: Chris Bavota ja Lee Paula Springer. Jännitys.
Itsetuhoinen taiteilija Richie huolestuttaa siskonsa Beccan kesken työpäivän ja Beccan saavuttua Richien kämppään, on tämä kuollut. Veli kuitenkin astuu yllättäen Beccan luo toisesta huoneesta. Richie on päätynyt outoon uudelleensyntymisen limboon palaten kloonina takaisin jokaisen kuoleman jälkeen.
Elokuvan Päiväni murmelina -tyylinen idea on luova ja kiinnostava, mutta idean täyttä potentiaalia ei täysin hyödynnetä. Elokuvassa on turhaa haahuilua ja ihmissihdekeskusteluja, mutta näyttelijöiden henkilökemia toimii. Elokuvassa on vain neljä näyttelijää, ja kaikkien rooli on oleellinen. Lavastus on kiinnostavasti toteutettu ja omaperäinen.
Yleisölle jaettiin Deathcemberissa esiintyviä paukkukarkkeja.
Saksa 2019. Useita ohjaajia ja käsikirjoittajia. Kauhu.
24 ohjaajaa eri puolilta maailmaa kertoo joulun ajan synkästä puolesta lukuisin eri ideoin ja tekniikoin. On vaha-animaatiota, pieleen menneitä lahjashoppailuita, luisteluretkiä ynnä muuta.
Tasaisen kehnoja lyhäreitä joulusta ja koko 2 tuntia, 25 minuuttia pitkä antologia on aivan ylipitkä. Osassa yritetään saada aikaan liikaa lyhyessä ajassa ja osa on vain tyhmiä ja ennalta-arvattavia. Roolisuoritukset ovat amatöörimaisia kuten ajoin myös editointi. Lavastuksenkin osalta suuren osan lyhäreistä huomaa tehdyn nollabudjetilla. Toki pienelläkin budjetilla saisi aikaan hienoa jälkeä, jos ei lähtisi yrittämään ihan liikoja. Huumoria yritetään tehdä väkisin ja se on suurilta osin vain noloa. Muutama wtf hetki ja älyvapaata ilmaisua. Kumminkin keskeinen luukkunäkymä, josta kuhunkin lyhäriin edetään, on hieno
Antrum: The Deadliest Film Ever Made
Kanada 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: David Amiro & Michael Laicini. Kauhu.
Pikkuveli ja isosisko tekevät 1970-luvulla pelottavan retken mystiseen metsään. Heidän tarkoituksenaan on kaivaa reittinsä helvettiin, jonne he olettavat koiransa päätyneen. Tämän keskeiskertomuksen ympärille on tehty "dokumentti" kehystämään elokuvan mystisyyttä ja kertomaan urbaanilegendaa, jonka mukaan Antrumin katsojat kuolevat pian elokuvan näkemisen jälkeen.
Miljöö tuo mieleen kenties tarkoituksenmukaisesti Aokigaharan itsemurhametsän, tunnelma tuo mieleen Blair Witch Projectin ja junttiasetelma sivuelementtinä tuo mieleen Texasin moottorisahamurhat. Antrum hyödyntää hienosti vastaavia mielleyhtymiä ja kauhugenren sekä okkultismin konventioita. Dokumentaarisuus tekee itse elokuvasta kiinnostavamman, eivätkä osiot välttämättä toimisi ilman toista. Antrum on hienosti tehty vanhan, kuluneen näköiseksi filmiksi, johon on piilotettu mystisiä okkultistisia merkkejä. Elokuvaa seuraa mielenkiinnolla, vaikka se onkin täynnä haahuilua, painostavia demonikuvia, ärsyttävää kirkumista. Juoni on poukkoileva ja haahuileva, eikä välillä tunnu etenevän mihinkään, kuin edettäisi lapsen logiikalla.
Tunnelma ja äänimaisema ovat hienon aavemaiset ja 70-lukulaista ilmaisua jäljitellään toimivasti. Painostavan, epämukavan tunnelman luomisessa on onnistuttu erinomaisesti, esimerkiksi katsojille näytetään asioita, joita päähenkilöt eivät näe, kuten telttapaikan lähellä makaava muumioitunut ruumis. Kaikkiaan ihan viihdyttävän kiinnostava pätkä, vaikkakaan ei omaperäinen.
Tässä postauksessa oli sen verran hommaa 15 elokuvan osalta, että saa nähdä milloin saan valmiiksi postauksen joulukuun alussa olleen Cinemare-festareiden kuudesta leffasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti