Suomalainen jännityssarja Lovi näyttää hienolta ja hyödyntää kansantaruja

Kävin kuun alussa tekemässä juttua suomalaisesta sarjatulokkaasta, ja päätin kirjoittaa arvion siitä tänne blogiinkin. Sarja tuli Yle Areenaan 10.12. Oli hienoa nähdä sarja valkokankaalta ja jututtaa tekijöitä.

Lovi-jännityssarjan avauksena seitsemäntoistavuotias Sofia menettää isosiskonsa Wilman. Tyttären hukkuminen särkee perheen. Sofia ei kuitenkaan pure nielemättä, että kyseessä olisi vain onnettomuus. Hän alkaa selvittää uuden ystävän Taran kanssa Lovi-järven mysteeriä.

Nuoret käsikirjoittajat Aino Putaala ja Kirsti Riekkola voittivat Yle Nuorten järjestämän käsikirjoituskilpailun. Kilpailun tiimoilta syntyi kahdeksanosainen Lovi-sarja, jonka kokonaiskesto on noin kaksi tuntia.

Sarjaa kuvattiin Pohjois-Karjalassa kesällä 2021. Tutut ympäristöt sieltä täältä Pohjois-Karjalasta sulautuvat saumattomasti fiktiivisen Lovi-pikkukaupungin maisemiksi. Sarjassa hyytäväksi muokatut maisemat pääsevät oikeuksiinsa komeissa drone-otoksissa. Lovi näyttää elokuvalliselta maisemineen, valaistuksineen ja värimäärittelyineen.

Lähde Yle

 

On rohkea veto tehdä Suomessa marginaalista tuotetta, nuorten jännityssarjaa. Kauhu- ja jännitysgenressä, erityisesti yliluonnollisten vivahteiden kanssa, on roolihenkilöiden ja heidän luomansa maailman oltava uskottava. Lovi onnistuu siinä. Sarja on kaikkiaan virkistävä tulokas komedian ja draaman hallitsemalle suomalaiskentälle.

Kansanperinne sävyttää reaalimaailmaa ja murhamysteeriä viehättävästi. Jo sarjan nimi vihjaa mytologian yliluonnolliseen paikkaan järven alla. Yliluonnollisia elementtejä ei vedetä yli kuten monissa amerikkalaiskauhusäikyttelyissä. Monet asiat tapahtuvat alitajunnan tasolla.

Kaikkiaan tunnelma säilyy tasaisen jännittävänä. Osin melko perinteistä mysteeriä avataan vähitellen, sillä kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Tiivistä tunnelmaa luodaan genren tyypillisillä keinoilla, kuten äkkisäikäytyksillä. Se olikin vain unta -kohtauksia käytetään liikaa, ja niiltä menee lopulta teho.

 

Lähde Yle

Miia Tervo ja Markus Lehmusruusu ovat tehneet hyvää työtä nuorten näyttelijöiden kanssa. Roolitukset lapsinäyttelijöitä myöten ovat onnistuneet. Näyttelijöiden läsnäolon ja dialogi tuntuu pääosin luontevalta. Nuoret käsikirjoittajat tuntevat nuorison puhetavan, joten vuorosanat tuntuvat nuorten suihin sopivilta. Lukiolaisten maailma tavoitetaan uskottavasti, ja siinä tehdään rohkeitakin ratkaisuja, kuten kikkelikuvan näyttäminen.

Erityisesti perhesuhteiden jännitteen luomisessa on onnistuttu. Pääperhe, jossa vallitsee vaikenemisen ja itsekseen pärjäämisen kulttuuri, on tunnistettava ja todentuntuinen. Sofian suru välittyy Veera Pyykön pidättyväisestä olemuksesta ja Wilman hahmon ristiriitaisuus käy ilmi Elli Arstilan roolityössä. Nuorten maailma, kiusallinen nuoruuden olemus ja ihmissuhdeongelmat tavoitetaan uskottavaksi.

Huumoria on sopivana vastapainona keventämään kauhua ja jännitystä nuorimmalle yleisölle. Erityisen hauska on Janne Hyytiäisen taidokkaasti näyttelemä isä nuukuuksineen ja hirveen liittyvine sattumuksineen. Eeva Litmanen on hurmaava muistisairaana karjalaismummona, joka vetää huomion muun muassa itkuvirsillään.

31 piirrosta kuukaudessa - Osallistuin neljättä kertaa Inktober-piirtämishaasteeseen

Piirtämisen täyteinen lokakuu on jälleen ohi. Osallistuin Inktober-haasteeseen neljättä kertaa peräkkäin.

Tässä vuoden 2019 elokuva-aiheinen Inktoberini. Inktoberini vuosimallia 2020 ja 2018 taitavat olla vain Instagramissani.

Tällä kertaa käytin virallista Inktober-sanalistaa ja suomalaisen kuvataiteilija Venla Hannolan sanalistaa. Parittomat sanat ovat Inktoberia ja parilliset @venlahannolart

Inspiraatiota riitti yllättävän hyvin, sillä en ollut hetkeen ehtinyt piirrellä. Vain muutaman kerran tein kuvaa jälkikäteen. Syntyi hyvä rutiini piirrellä aina illasta töiden jälkeen. Ärsyttävin osio haastetta on aina kuvata piirrokset. Ne valmistuvat aina illasta, joten on karmeaa yrittää puhelimeni kököllä kameralla saada edes välttävää kuvaa ja asetella valoja hämäryyteen.

Katsoin odottamani Disneyn Cruella-elokuvan vähän ennen Inktoberia, joten se tuli sujuvasti piirrokseenkin. Hauskasti saan tähän ympättyä myös pienen elokuva-arvion

Itse elokuva ei ollut ihan niin hyvä kuin olisin toivonut. Henkilöhahmot, näyttelijäntyö ja visuaalisuus oli hienoa punk-anarkismeineen. Todella inspiroiva puvustus ja lavastus. Alkupuoli elokuvaa oli aika karsea, kun katsojaa pidettiin tyhmänä ja Cruella kertojanäänenä kertoi kaikkea mitä paraikaa näytettiin. Asioita yliselitettiin ja alleviivattiin turhaan, vaikkakin lapsikatsojat huomioiden ehkä tarpeellistakin. Aika paljon ylinopeaa meininkiä ja editointia. Musiikit vaihtuivat hittikappaleesta toiseen hurjaa tahtia, jokin rokkiklassikko pauhaa pari sekuntia ja sitten jo vaihtuu seuraavaan. Elokuva kyllä parani loppua kohden, myös yllätyksiä tuli kivasti. 

Tämä on yksi lemppareitani. Luonnon kiertokulku ja niin edelleen.

Tämä on suosikkini Inktoberin ihmismuotokuvista.

Tämä oli hauska, mutta haastava kokeilu.

Anthony Hopkinsin tähdittämä The Father on yksi vuoden suosikkielokuviani.

En nyt arviota ymppää tähänkin, mutta tähdet kumminkin.

Ja nyt Under Pressure jälleen päähän soimaan.

Kirpeiden asioiden inhoajan muotokuva.

Tästä sanasta en meinannut ensin keksiä mitään, mutta lähdin vain piirtämään mitä monimutkaista nyt mieleen sattuikaan tulemaan.

Olen pienestä asti tykännyt piirtää merenneitoja, joten tämä oli hauska piirrettävä kun lisäsin hieman twistiä perinteiseen merenneitokuvastoon.

Tämä on suosikkejani tämänkertaisista eläinkuvista. Avaruusaiheisten juttujen piirtäminen on aina hauskaa. Taustana on muuten vuonna 2015 tekemäni maalaus.

Tämän tein ihan vain pikaisesti, kun olin jäljessä aikataulusta viikonloppuna, kun unohdin ottaa Inktober-vihkon mukaan.

Tämä idea kauris- ja härkä-horoskooppimerkkien yhteentörmäyksestä on ollut pitkään mielessäni ja nyt viimein sain sen toteutetuksi.

Tähän kasasin valokuviksi suosikkimuistojani viime vuosilta.

Neuleinnostus hiipii pikkuhiljaa talven tullen.

Idea tähän tuli ystäväni ja minun kauhutaloprojektista.

Kissat on koostumukseltaan nestemäisiä.

Haluaisin joskus kokeilla vielä keramiikkaharrastusta. Kaverin kissaa kiinnosti enemmän nukkuminen.

Tässä oli taustatarinana keittiöön syntynyt kaaos, kun tein punajuuripihvejä. Taikinamassaa oli sauvasekoittimen aiheuttaman tapaturman vuoksi pitkin lattioita, keittiökaappeja ja jopa ikkunassa...

Luin ja arvioin Ismo Alangosta kirjoitetun elämäkerran Inktoberin aikaan. Ysärin Ismo Alanko Ihmemaassa -kiertueen kummallisuudet jäivät huvittamaan ja kiinnostamaan. Siellä Alanko kuoriutui kultaisesta munasta Kalevalan luomismyytin mukaisesti. Kuvaan liittyy myös myytti taiteilijanerosta. Tästä tuli idean ja toteutuksen puolesta yksi haasteen suosikkikuvistani.

Marie Kondon Netflixistä löytyvä Kon Mari -ohjelma on ihanan positiivista katsottavaa.

Lempparikarkkini täytelakut päätyivät laaman ylle.

Vielä viimeiseen sinnittelin muutamien pikapiirrosten jälkeen. Tämän tein musteella ja piirtoterällä viimeisen Inktober-päivän kunniaksi.

Hytti nro 6, kirja ja elokuva

Olin odottanut Juho Kuosmasen ohjaamaa Hytti nro 6:a innolla, sillä pidin paljon Kuosmasen edellisestä ohjaustyöstä, Hymyilevästä miehestä. Hytti nro 6 on Kuosmasen toinen kokopitkä. Kiinnostavan tuotannosta tekee erityisesti se, että elokuva kuvattiin filmille junassa Venäjällä, eikä Kuosmanen osaa venäjää, jota elokuvassa muutamia suomenkielisiä vuorosanoja lukuun ottamatta puhutaan. Elokuva perustuu Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin, joka julkaistiin vuonna 2011 ja voitti Finlandia-palkinnon. Luin sen tovi ennen elokuvan näkemistä, joten lopussa vertaan teoksia hieman toisiinsa, vaikka yhteneväisyyksiä onkin vähän.

Seidi Haarlan näyttelemä Laura hyppää Moskovasta Murmanskiin vievään junaan. Hän pohtii parisuhdettaan venäläiseen opiskelijaan Irinaan. Junamatkasta ei hyttikaverin vuoksi kuitenkaan tule rauhallisen mietiskelyn täyteinen, sillä kaivostyöntekijä Ljoha (Juri Borisov) vodkapulloineen saa pinnan kireälle. Junakohtaamisesta muodostuu kuitenkin yllättävän merkittävä.

Kuva: Sami Kuokkanen @ Elokuvayhtiö Aamu

Hytti nro 6 osoittautui yhdeksi vuoden suosikkielokuviani. Se on visuaalisesti ja tarinallisesti huikea. Asetelma on simppeli, mutta sen kautta onnistutaan kertomaan sitäkin enemmän. Hytti nro 6 on koskettava tutkielma ihmisyydestä. Elokuvassa ei ole vain matka määränpäähän, vaan matka myös ihmiseen, omaan itseensä. Kuten Kuosmasen Hymyilevä miehessä, tässäkin loppuhuipennukseksi arveltava asia ei olekaan huipennus, vaan arkisesti elämä on suhteellisen tasaista. 

Laura on eksyksissä itsensä kanssa haluaa olla kuin naisystävänsä Irina, mutta rakastaa naisessa vain tapaa jolla tämä katsoo häntä. Laura on hieman vietävissä, heittäytyy asioihin mukaan sen kummemmin perehtymättä. Alun vastenmielisyyden jälkeen yhteinen sävel hyttikaveri Ljohan kanssa alkaa löytyä. Kansalaisuuden ja ensivaikutelman alta alkaa löytyä ihminen heikkouksineen ja kauneuksineen. Miehen karskin ja machoilevan ulkokuoren alle peittyy herkkä persoona. 

Pääroolit vetävien Seidi Haarlan ja Juri Borisovin roolisuoritukset ja roolihenkilöiden välinen kemia on upeaa. Miten paljon tunnetta voikaan välittää pelkällä olemuksella ja ilmeillä. Välillä sanottiin vähän. Juuri merkityksellistä oli kaikki mikä jäi sanomatta, mutta välittyi silti. Erityisen koskettava oli läheisyyden kaipuun täyttymisen ja kyynelten täyteinen kohtaus hytissä. Kaksikon läsnäolo tuo tapahtumat ja tunteet valkokankaalta erittäin lähelle.

Elokuvan visuaalisuus utuisine filmikuvineen on vaikuttavaa. Vieläpä kun miettii miten haastavat kuvausolosuhteet ahtaassa junassa ovat olleet, on lopputulos silmiä hivelevän kaunista ja koskettavaa. Intiimiys on tavoitettu visuaalisestikin hienosti. Lähellä kasvoja kuvattujen otosten, hieman keinuvan kuvan ja taidokkaan äänisuunnittelun myötä tuntuu kuin katsojanakin olisi junassa. Puvustus ja lavastus ovat kohdillaan, ne henkivät tarkemmin määrittelemätöntä aikakautta, kenties ysäriä. Venäjällä kaikki on vähän rempallaan, on sotkuista ja kaikkialla samovaarin ja viinan huuruja. 

Kuva: Sami Kuokkanen @ Elokuvayhtiö Aamu

Entä sitten se kirja, joka on elokuvan pohjana. Hytti nro 6 -elokuvaa ja -kirjaa ei voi juuri verrata, sillä ne ovat niin omia teoksiaan. Elokuvaan Kuosmanen on ottanut vain pohja-asetelman, mikä on toimiva ratkaisu. Liksomin romaanin kieli ja kerronta on hyvin kuvailevaa, että miljöö välittyy, mutta tarinan kerronta on viitteellistä. Romaanissa tyttö-niminen päähenkilö matkustaa samassa hytissä 45-vuotiaan sikailevan ja ahdistavan miehen kanssa. Matka on Moskovasta Mongoliaan, halki Siperian, kun taas elokuvassa junaillaan Moskovasta Murmanskiin.

Harvemmin käy niin että pitäisin elokuvasta enemmän kuin kirjasta, mutta Hytti nro 6:n kohdalla kävi yllättäen toisin päin. Pidin romaanista osin, mutta en tykännyt raskaasta luettelomaisesta kerrontatyylistä, tyttö-hahmon persoonattomuudesta ja vuorosanattomuudesta ja päähenkilöiden välisestä valta-asetelmasta. Kuosmasen ohjaamana pohjateoksesta inspiroituneena on luotu ihan oma, hieno teoksensa, miten sovitusten pitäisi mennäkin.

Kuva: Sami Kuokkanen @ Elokuvayhtiö Aamu

Romaani on eläväinen kuvaus Neuvostoliitosta, synkkä ja painajaismainen matka sen halki. Keskitytään kuvailuun ja tunnelman luomiseen tapahtumien ja henkilöhahmojen kustannuksella. Lyhyestä mitastaan huolimatta romaani oli mielestäni raskaslukuinen, tupattu täyteen kuvailevia sanoja luetteloiksi. Romaani on täynnä kiinnostavia kielikuvia ja sanailua tunnelmaa luomassa, mutta ne katoavat raskaaseen luettelointiin. Kerronta on toisteista, päivät ja yöt toistuvat samankaltaisina. Välillä käydään seikkailemassa kaupungeissa. Oleilu ja meneminen tuntuu päämäärättömältä haahuilulta. 

Romaanin päähenkilö on paperinohut ja vailla persoonaa; tyttö on vain havainnoimassa ympäristöä eikä hänellä ole yhtään vuorosanaa saati nimeä. Tyttö ja mies ovat vain Suomen ja Neuvostoliiton henkilöityminä. On turhauttavaa seurata jatkuvaa tytön kokema uhkaa misogynisessä ympäristössä. Sellaisia kertomuksia on jo ihan tarpeeksi, kuten elokuvan päänäyttelijä Seidi Haarlakin sanoi minulle. Haarla ja Kuosmanen eivät halunneet toistaa synkkyyttä ja pelkoa päähenkilön puolesta, vaan loivat humaanin ja lämpimän kertomuksen kahden ihmisen kohtaamisesta.

Jututin Juho Kuomasta ja Seidi Haarlaa lehtijuttua ja radiota varten, ja he kertoivat kiinnostavasti elokuvan taustoista.

Kahden ihmisen kohtaaminen sai ohjaaja Juho Kuosmasen kiinnostumaan Hytti nro 6 -teoksesta: "On pitkä matka, eikä voi paeta. On pakko mennä toista ihmistä kohti"

Suomalaiset suosikkisarjani Mädät omenat ja Kaikki synnit

Katsoin kesällä kaksi upeaa suomalaista sarjaa. Ensimmäisenä Mädät omenat -uutuuden, joka inspiroi piirtämään tämän kuvan. 8 osainen sarja kertoo 70-luvun naismielisairaalasaaresta, jossa kaikki ei ole aivan kohdillaan. Visuaalisesti ja käsikirjoitukseltaan todella upea. Näyttelijöiden roolisuoritukset ovat upeita. Piirtämäni Suvi-Tuuli Karhu loistaa pääroolissa Onervana. Mädät omenat on koukuttava ja yllättävä jännäri ja ihan kansainvälistä tasoa laadultaan. Sarja päättyy siten, että jatkoa voisi odottaa olevan luvassa. Odotan innolla.

Toinen todellinen yllättäjä oli Kaikki synnit (2019 ja 2020). Rikosjännäri kertoo kylästä, jossa on paljon lestadiolaisia ja siellä alkaa tapahtua murhia. Kyläyhteisö on tiivis ja tutkivilla poliiseilla on omat henkiset taakkansa. Katsojana kylän jäsenet oppii tuntemaan ja ymmärtää sen korruption: tuttuja on hankala epäillä ja syyttää vaikka olisi poliisin virassa.

Kaikki synnit on täynnä yllättäviä käänteitä, visuaalisesti elokuvallinen, laadukkaasti kirjoitettuja ja näyteltyjä hahmoja. Kyläyhteisö ja lestadiolaisuuden tuoma jännite ovat todella kiinnostavia ja sarja herättää paljon tunteita. Kaksi 6 jaksoista kautta ovat kytköksissä toisiinsa vain hahmojen myötä ja tapahtumien ajallinen kytkös tekee vielä oman kiinnostavan tasonsa tapahtumiin. Kaikki synnit on ihan tosi yllätyksellinen ja kansainvälistä tasoa. Odotan innolla jatkoa tällekin.

Elisa Viihde Viaplay on kyllä saanut muutettua mielipiteeni, siitä että suomalaissarjat ovat valtaosin kökköä. Listallani odottaa muitakin lupaavan oloisia suomalaissarjoja, kuten tuore Häräntappoase ja Nyrkki, joka sijoittuu kylmän sodan aikaiseen Helsinkiin. 

Lupaava nuori nainen -arvio

Promising Young Woman, 2020, Yhdysvallat. Ohjaus ja käsikirjoitus Emerald Fennell.

Cassie (Carey Mulligan) kiertää baareja ja saattaa itsensä tieten tahtoen epämääräisiin tilanteisiin yön pikkutunneilla. Hän on jättänyt kesken lääkäriopintonsa ja työskentelee kahvilassa. Hän on katkera menneisyyden tapahtumista, eikä voi päästää niistä irti. Hänellä on tehtävä suoritettavanaan.

Odotin Lupaava nuori nainen näkemistä jo pitkään, sillä pidän Carey Mulliganista ja elokuvan seksuaalisen ahdistelun ja hyväksikäytön aihepiiristä on tärkeä käydä keskustelua. Näin jännärin jo useampi viikko sitten. Tästä kirjoittaminen kuitenkin jäi roikkumaan, sillä elokuva herätti niin paljon kaikkea, mitä oli hankala pukea sanoiksi.

Lupaava nuori nainen on hirvittävä elokuva, mutta hirveän hyvä. Sen katsominen on tunnetilojen vuoristorataa: vihasta nauruun, säälistä pelkoon ja niin edelleen. Onneksi elokuvassa on paljon mustaa huumoria ja etäyttäviä keinoja, kuten iloista musiikkia, jotta katsomiskokemus ei jää liian rankaksi aiheidensa myötä. Ajoittain raja romanttiseen draamaan, mutta myös kauhuelokuvaan on hiuksen hieno. Yllätyksellinen genrejen rikkominen tukee kerrontaa.

Elokuva on tumman huumorin sävyttämä omalaatuinen ja monitasoinen kostojännäri. Se myös näyttää kauniilta ja yksityiskohdat on huomioitu taidolla sisustusesineitä myöten. Niin paljon kamalia asioita kauniissa paketissa. Pastellisävyt tyttömäiset asiat yhdistyvät ruman synkkiin ja likaisiin asioihin. Tyttöyden estetiikka sekoittuu vaaraan. 

Näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia. Carey Mulligan loistaa pääroolissa: Cassie on sekä pidettävä, koskettava että karmiva. Cassien tunnekokemukset ja hahmon monipuolisuus välittyvät taidolla. Hän on hyytävä, koskettava ja hän kostonsa onnistumista toivoo, vaikka keinot ovat ajoin kyseenalaiset. Hän näyttelee Cassiena erinomaisesti Cassieta näyttelemässä humalaista. Cassien kautta kerrotaan monia naisen rooleja tyttöydestä, asiallisesta työntekijästä, tyttärestä aina strippariin saakka. 

Myös sivuroolit toimivat hyvin. Monet hahmoista on kärjistetty lähes hirviöiksi tai koomisen säälittäviksi. Sivuhenkilöt on näytelty taidolla. 

Connie Brittonin näyttelemä yliopiston dekaani on kerronnallisuudessa oleellinen: hän edustaa sisäistettyä naisvihaa kuten Cassien naispuolinen koulututtukin. Raiskaissyytöksiä ei oteta todesta tai uhria syyllistetään ja laitetaan sen piikkiin että nainen oli liian humalassa. Brittonin hahmon kautta kerrotaan kuinka arkipäivisiksi hyväksikäyttötapaukset muuttuvat paperilla, niihin ei reagoida. Tilanne on täysin toinen jos sama osuu omalle kohdalle tai lähipiiriin. 

Elokuva on todella taidolla käsikirjoitettu ja ohjattu. Ei uskoisi, että kyseessä on ohjaaja Emerald Fennelin esikoistyö. Ajoitukset ja jännite toimivat hyvin. Käsikirjoitus on nerokas: valtaosan elokuvasta katsoo penkin reunalla sydän kurkussa. Juoni ei kerro heti mistä on kyse, vaan paljastaa asioita vähitellen. Ennalta-arvaamaton Cassie on kirjoitettu erinomaisesti. Alkuperäisen käsikirjoituksen Oscarin voitto on ansaittu: käsikirjoitus on omeperäinen, yllätyksellinen, monipuolinen ja täynnä jännitystä.

Feministinen "oikeutettu" naisen kosto tuo viboja modernista ja hienovaraisemmasta versiosta Kill Billistä. Leffa voisi olla kauhumurhajännäri naiskostajasta, mutta leffa on nerokas kun tuo uusia sävyjä kostoon eikä jää totutuille urille. Lupaava nuori nainen on omaperäinen kostoelokuva, feministinen kuvaus todellisen maailman ilmiöstä ja asenteista. Elokuvan sanoma on suuri ja se sanoo paljon asioista. Jokaisen sovinistin ja hyväksikäyttäjän pitäisi nähdä se. 

"It's every man's worst nightmare, getting accused of something like that." "Can you guess what every woman's worst nightmare is?" 

Musiikin ja mustan huumorin kautta tehdään sopivasti etäännyttämistä, jotta elokuvaa voi katsoa pakahtumatta epäoikeudenmukaisuuden epämukavuuteen. Musiikkivalinnat ovat erinomaisia. Ne tukevat kerrontaa, harhauttavat asioiden kauheudelta ja tuovat mustaa huumoria. Asiat sinänsä ovat inhimillisestä näkökulmasta niin päättömiä, että musiikki saa ne absurdiin valoon. Britney Spearsin ja Paris Hiltonin musiikin käyttäminen on erinomainen ratkaisu ja tukee elokuvan feminististä sanomaa. Molemmat ovat kauniita, vaaleahiuksisia naisia, jotka ovat aloittaneet uransa nuorena. Samoin he ovat naisvihan uhreja. Heitä on vähätelty ja pilkattu naiseudestaan, blondiudestaan. Hekin ovat promising young women. 

Elokuva käsittelee lukuisia asioita aiheen ympäriltä: nimet ja niiden muistaminen, lupaava nuori mies ja kuinka ura kärsii syytöksistä, raiskaaja josta tuomari käyttää nimeä, mutt uhri unohtuu syyllisen taakse. Ajoin elokuvaa oli vaikea katsoa sen tunnistettavien, raivostuttavien tilanteiden ja "i'm a nice guy" ja "she was too drunk" -tyylisten asenteiden myötä. 

Kärjistämistä käytetään taidolla tehokeinona. Juoneen on saatu ympättyä paljon raivostuttavia tilanteita sukupuoliseen vallankäyttöön liittyen. Kuinka miessikojen käytös muuttuu, kun tajuavatkin että hyväksikäyttö ei onnistu. Oman ja kavereiden toiminnan puolustelu ja epäkypsyyden piikkiin laittaminen. Uhrit vaimennetaan, heitä ei muisteta. Hyväksikäyttäjät menestyvät heidän kustannuksellaan.

Loppuun huomio kevyellä spoilerivaroituksella:

On muuten jännä yksityiskohta että esimerkiksi sanaa raiskaus tai sen synonyymeja ei sanota elokuvassa kertaakaan. Mikä lie ratkaisun taustalla, että asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä. Liekö syynä asian tabutila elokuvan maailmassa ja että asiasta ei kehdata puhua oikealla nimellä varsinkaan, kun syyllisiä ei ole tuomittu