Näytetään tekstit, joissa on tunniste näyttelijä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste näyttelijä. Näytä kaikki tekstit

lauantai 17. syyskuuta 2016

Big Eyes- alistuva nainen ja suurisilmäiset lapset


Jälleen juttua elämäkerrallisesta draamaelokuvasta, kummasti näitä tullut paljon katsottua. Tällä kertaa kyseessä on Big Eyes Samin kanssa kera yllä näkyvien herkkujen. Big Eyes on suosikkini Tim Burtonin ohjaama, vuonna 2014 ensi-iltansa saanut elokuva. Elokuva kertoo kuvataiteilija Margaret Keanesta, joka maalasi 1950- ja 60-luvuilla isosilmäisiä lapsiahahmoja. Margaret lähtee tyttärensä kanssa miehensä luota ja koittaa elättää itsensä 1950-luvun Yhdysvalloissa, mutta asia koituukin naisen vallitsevan asian takia hankalammaksi. Kuitenkin uuteen asuntoon ja työhön asetuttuaan Margaret tutustuu Walteriin, showmieheen josta tulee Margaretin teoksistaan kunnian vievä uusi aviomies.

Margaretia näyttelee ihana Amy Adams jonka roolihahmo on sympaattinen, mutta elokuvan edetessä kuitenkin taantuu ja jää sivulle. Miespäähenkilöä, Walteria näyttelee karismaattinen  Christoph Waltz. Cristoph Waltz on todella upea näyttelijä; nappivalinta Walterin rooliin sillä hän osaa näytellä todella hyvin miellyttävää showmiestä että uhkaavaa, pelottavaa miestä. Vaikea sanoa tykkääkö hänestä vai vihaako häntä. Vaikea sanoa missä totuus loppuu ja missä valhe alkaa. On kyllä oltava aikamoinen patologinen valehtelija että Walter sai ihmiset kymmenen vuoden ajan uskomaan valheeseen, miten kukaan ei epäillyt Walterin teoksia tai juttujaan niistä sekä puutteellista selittämistä teoksista sekä niiden syntyprosessista. Minua jäi ihmetyttämään että elokuvan kuvaamat asiat ovat todellakin tapahtuneet, vaikka epätodellisilta vaikuttavatkin. Ehkä Walter sitten osasi käyttäytyä niin uskottavasti tai ihmiset eivät ihmeemmin kyselleet ja Margaret oli naisena vain sivussa.Epäoleellisena infona että Margaretin bestistä näyttelee minulle Jessica Jonesin roolista tutuin näyttelijä Krysten Ritter. Kyseinen hahmo jää todella sivuun juonen edetessä.

Elokuva kertoo ajasta jolloin sukupuolten välinen tasa-arvo oli vain etäinen ajatus. Huomioni herätti esimerkiksi se että galleristi-Ruben piti Margaretin teoksista mutta heti kun kuuli että ovat naisen tekemiä, arvostus katosi ja käski Walterin viedä teokset pois. Naisen alistuminen elokuvassa sai minut ärsyyntyneeksi, mutta ehkä Margaret ei sitten voi muutakaan perheen taloudellisesti menestymiseksi tai hän tosiaan pelkää Walteria. Margaret kuitenkin salailullaan lähes kustantaa suhteensa lapseensa ja ystäviinsä sekä oman taiteilijaidentiteettinsä. Kauheaa kuinka hän joutuu maalaamaan salassa ullakkokamarissa eikä voi uskoutua asioistaan kenellekään ja alkaa jopa jutella koiralle. Elokuva sai vihaiseksi naisen aseman ja asenteen takia. Miksi nainen ei tee mitään vaikka mies pilaa hänen suhteensa lapseensa ja ystäviinsä, pilaa muutenkin melkein koko elämänsä. Aluksi niin mukavan oloisesta miehestä paljastuu vähitellen kauheita piirteitä ja vihjeitä hänen edellisen liittonsa samankaltaisuudesta. Elokuvan edetessä alkoi ärsyttää vain enemmän mutta onneksi loppua kohden helpotti ja aloin jälleen pitää elokuvasta sen saadessa uutta suuntaa. Oikeudenkäytni tosin on suurimmilta osin ihan naurettava ja nolo. Elokuvan päätös puolestaan on mielestäni upea, melko kliseinen tosin. Kaiken kaikkiaan elokuva on kertomus naisen oppimisesta puolustamaan itseään ja olemaan itsenäinen.


Lähde
Elokuvan musiikkimaailmaan on kiinnitetty huomiota. Musiikkimaailma on suurelta osin diegeettinen, tiloihin, tunnelmiin ja aikakauteen juuri sopiva. Ennen kaikkea ihana Lana Del Reyn nimikkobiisi. Musiikin sijaan rakastuin kuitenkin Big Eyesin visuaalisuuteen: kirkkaita värejä, katuja, autoja, kauniita maalauksia, puvustusta jne. Elokuvan miljööhön kuuluu aivan tajuttoman ihania katuja. Margaretin tyyli ja kampaus ovat todella ihania. Myös Walterin tyyli on tarkkaan mietitty: raita-ja poolopaidat, vajaamittaiset farkut ja tennarit. Asiat ylipäänsä ovat kauniin 50- ja 60-lukuisen näköisiä. Värikkyydestään huolimatta elokuva on kuviltaan seesteinen. Taattua Burtonia kiinnittää visuaalisuuteen niin paljon huomiota, luoda ihan oma maailmansa ja tunnelmansa. Burtonmaisesti elokuvaan on ujutettu visuaalista huumoriakin. Hauska kohtaus on esimerkiksi kun venäläisille lahjoitetaan taulu; teoksen mekko näyttää olevan takana seisovan miehen päällä. Opin myös hauskan uuden keskarinnäyttötyylin Jason Schwartzmanin näyttelemän galleristin myötä. Elokuvan loputtua mietin ovatko elokuvassa näkyvät maalaukset oikean Margaret Keanen tuotosta ja tarkistettuani sain tietää että nehän ovat! Haluaisin todella päästä käymään Margaret Keanen näyttelyssä.
Ihanaa että elokuvassa taide on keskiössä. Margaret Keanin teokset ovat sympaattisia ja tunnelmallisia, värimaailmaltaan ihania. Harmi vain että taiteilijan luomisprosessia ei kuvata ja muutenkin luomistyö on kuvattu mielestäni epätodellisen oloisesti.


Lähde

Onhan elokuvassa puutteita sillä se kertoo vain Margaretin puolen asiasta. Hahmojen menneisyydet jäävät puuttellisiksi ja hahmot melko yksiuloitteisiksi. Tavallaan tämä on ymmärrettävääkin sillä elokuva perustuu todellisiin henkilöihin ja Margaret elää yhä (Walter on kuollut vuonna 2000) ja hänellä on oikeus yksityisyyteen. Tietysti elokuva on Walterin kuoleman jälkeen tehty joten oletettavasti Margaretin näkökulma asioista ja vain toinen puoli jutusta. Kuitenkin kaiken kaikkiaan elokuva jää melko hengettömäksi ja pintapuoliseksi. Big Eyes näyttää hyvältä ja on pinnallisesti mielestäni todella upea, mutta tarinapuolella olisi parannettavaa.

Oli muuten mielenkiintoista katsoa myös dvd:n lisämateriaalina löytyvä making of-pätkä. Big Eyesin laitan elokuvahaasteen kohtaan elokuvan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi, eli taiteilijana. Mistä katsoin: DVD

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Aavikon kukka- paimentolaisperheestä huippumalliksi


Aavikon kukka on Waris Dirien omaelämäkerrallinen romaani vuodelta 1998. Waris syntyi perinteiseen somalipaimentolaisperheeseen ja eli lapsuutensa hyvin yksinkertaisissa oloissa. Viisivuotiaana tyttö ympärileikataan eli periaatteessa silvotaan ja hän selviää traagisesta koettelemuksesta ihmeen kaupalla. Elämä kuitenkin muuttuu vielä enemmän kun hän 13-vuotiaana kuulee että hänen isänsä on järjestänyt vanhan ukon tyttärelleen aviomieheksi. Waris ei kuitenkaan pysty sietämään ajatustakaan sellaisesta tulevaisuudesta, joten hän karkaa kotoa ja lähtee harhailemaan aavikon halki kohti maan pääkaupunkia Mogadishua. Monien sattumusten ja satumaisen onnensa kautta Waris päätyy kotiapulaiseksi Lontooseen, agentin kanssa tekemisiin ja lopulta maankuuluksi muotimalliksi sekä YK:n hyväntahdonlähettilääksi.

Aavikon kukka on uskomattoman elämän kuvaus. Waris on hieno nainen, uskomattoman päättäväinen ja rohkea. Elämänsä ensimmäiset 14 vuotta ilman kenkiä eläneelle Warisille muutos Lontooseen tullessa on todella suuri. Hän kohtaa kulttuurishokin hyvällä asenteella ja pikkuhiljaa kaikkeen sopeutuen ihanan elämänasenteensa kautta. Paimentolaisesta muovautuu huippumalli, mutta samalla hän säilyttää vahvan siteen kotimaahansa tuntematta mitään katkeruutta kokemiaan asioita kohtaan. Sen sijaan Waris ammentaa kokemuksistaan ja ryhtyy puhumaan naisten ympärileikkauksesta avoimesti YK:n hyväntahdonlähettiläänä.

Kaikkea Waris onkin joutunut kokemaan, mutta kaikesta selvinnyt, kummia onnenpotkuja kohdaten.Välillä teki pahaakin lukea mitä kaikkea hänelle tapahtuu, varsinkin ympärileikkaamisesta ja siitä toipumisesta oli kuvottavaa lukea. Kauheista piirteistä huolimatta kirja on sympaattisesti, viattoman oloisesti ja kauniisti kerrottu tositarina. Waris ei millään tavalla surkuttele kohtaloaan, vaan kertoo asiat sellaisena kuin ne ovat, hänen silloiset tunteensa eivät tule paljoa esille ja myös asioiden ja ihmisten kuvailu jää sivuosaan.

  Aavikon kukka on todella koukuttava kirja. Luin sen todella nopeasti muutamassa päivässä, sillä halusin tietää mitä Warisin elämässä seuraavaksi tapahtunut. Teos on todella mielenkiintoisesti kerrottu, mielenkiinto pysyy jatkuvasti yllä ja Warisin mietteitä on mukava kuulla. Olen nähnyt kirjasta vuonna 2009 tehdyn elokuvankin joskus vuosia sitten ja jo se aikanaan järkytti tietyiltä osin voisi katsoa uudestaan vertailun vuoksi. Elokuva, kuten kirjakin on todella sykähdyttävä. Suosittelen ehdottomasti lukemaan kirjan, todella mielenkiintoinen, vaikuttava ja koukuttava. Elokuva ja kirja eivät kuitenkaan jätä täysin vihaiseksi naisten ympärileikkausta, sairasta perinnettä kohtaan, vaikka vihaa ja inhotusta herättävätkin. Itselläni päällimmäisenä tunteena lukiessa oli ihailu Warisia ja hänen päättäväisyyttään sekä uskomatonta rohkeuttaan kohtaan.

Waris itse ja häntä elokuvassa näyttelevä Lim Kebede.

tiistai 16. elokuuta 2016

Here's Johnny

Piirsin Jack Nicholsonin näyttelemän Jack Torrancen Stanley Kubrickin kulttiklassikosta Hohdosta. Itse elokuva ei muistaakseni ole aivan hehkutuksen arvoinen, vaikkakin sen näkemisestä minulla on jo kulunut aikaa. Nicholsonin roolisuoritus on kuitenkin arvostettava ja Here's Johnny kohtaus on 
aivan yleissivistykseen kuuluva. Tässä kuitenkin video niille jotka eivät vielä tiedä.


Alkuluonnos oli todella naurettavan näköinen.

Alku oli todellakin hankalaa.

Vieläkin aika kamalan näköinen :,D

Tarkemman työstämisen myötä kuva alkoi muuttua siedettävämmän näköiseksi.

Nyt jo ehkä tunnistettavissakin.

Nyt naama alkaa jo olla lähellä valmista.

Kummallisen näköinen Jack ilman viiksiä ja partaa :,D

Naama täysin valmiina.

Kuva täysin valmiina. Olen ihan tyytyväinen tähän, vaikka kasvonpiirteet eivät jälleen olekaan aivan identtiset, mutta tämä oli tosi haastava muotokuva tehdä. Varjostukset ja ruutupaita onnistuivat yllättävän hyvin. Tämän meinasin laittaa kämpän vessan oveen sisäpuolelle, luonnollisesti.


keskiviikko 10. elokuuta 2016

Me Before You- Kerro minulle jotain hyvää


Lähde
Kerro minulle jotain hyvää kertoo värikkäästä ja persoonallisen pirteästä Louisa "Lou" Clarkista, 26-vuotiaasta neitosesta joka tekee töitä auttaakseen perhettään selviämään taloudellisesti. Työn suloisessa kahvilassa tultua päätökseen Lou etsii töitä epätoivoisesti ja päätyy neliraajahalvautuneen Will Traynorin (Sam Clafin) henkilökohtaiseksi avustajaksi. Työ asettaa omat haasteensa positiiviselle ja energiselle Loulle Willin asenteen ja persoonan myötä. Lou kuitenkin päättää tehdä kaikkensa saadakseen Willin asenteen muuttumaan.

Olin odottanut tämän elokuvan ilmestymistä varmaan viime vuoden marraskuusta asti nähtyäni ensimmäisen teaserin tästä. Game of Thronesin Daenerys Targaryenina tutuksi tullut Emilia Clarke, Doctor Whon Clara eli Jenna Coleman sekä Downton Abbeyn John Bates eli Brendan Coyle sekä komea miespääosan näyttelijä, minulle ennestään tuntemattomampi Sam Claflin! Jo näyttelijäkaarti sai minut täysin innostumaan kyseisestä elokuvasta trailerin visuaalisuudesta, brittiaksentista ja juonen vihjauksista puhumattakaan. Nyt viime viikolla sitten vihdoin pääsin näkemään tämän kaverini kanssa joka oli odottanut Me Before Youta varmaan yhtä paljon. Usein käy niin että elokuva, jolle on ehkä huomaamattaankin kasannut korkeat odotukset (kuten minulla aiemmin Boys Don't Cry) aiheuttaa suuren pettymyksen. Suureksi ilokseni Me Before Youn kanssa ei käynyt lainkaan niin. Päinvastoin tämä ylitti odotukseni.

Huom. tästä lähtien teksti saattaa sisältää spoilereita.
Lou on ihanan pirteä ja värikäs päähenkilö ja hän onkin koko elokuvan kantava voima. Lou on omalaatuinen, luova, muut itsensä edelle laittava ja tuntuu valaisevan kohtauksen kuin kohtauksen jossa hän on läsnä. Emilia Clarke on todella taitava eläytymään rooliinsa ja hän on Louna todella luonnollisen ja kepeän oloinen. Hänen tunneilmaisunsa ovat aivan mahtavia ja minua huvittivat erityisesti hänen ylös ja alas, ties mihin suuntiin vääntyvät ilmeikkäät kulmakarvansa, joihin tulin kiinnittäneekseni paljon huomiota. Oli mielenkiintoista verrata Clarkea Game of Thronesin Daenerysin rooliin sillä ero on todella suuri itsevarman, ylpeän ja kylmän Daenerysin sekä lämpimän, toiset itsensä edelle laittavan Loun välillä. Tämä osoittaa hyvin että Clarke ei jumitu yhteen tunnettuun suursarjan rooliin vaan omaa hienoa eläytymiskykyä, jolla pääsee irti leimasta. haittana tässä ei tietenkään ole huomattava ero näiden kahden roolihahmon ulkonäössä. Clarke näyttää upealta molemmissa rooleissa kuhunkin rooliin sopivalla tavalla, Lou värikkäänä brunettene ja Daenerys viileänä platinablondina.


Lähde
Hahmot Louta lukuunottamatta jäävät melko etäisiksi ja pintapuolisiksi, sillä Emilia Clarke Louna on niin häikäisevä.  Sam Claflin Willinä on todella sympaattinen ja karismaattinen, vaikkakin Will jää melko mystiseksi ja osin etäiseksi henkilöksi, roolista jää puuttumaan jonkinlainen syvyys. Claflin kuitenkin tavoittaa erinomaisesti Willin turhautumisen ja kyynisyyden. Hän saa todella ajattelemaan miten elämänhalun voisi kadottaa kokonaan todella rajoitteisena, jos oma elämä ei voisi olla sellaista kuin sen haluaisi olevan. Clarken ja Clafninin roolihahmot ovat luonteiltaan täysin päinvastaiset mutta jollain oudolla, yllättävällä tavalla he tuntuvat sopivan täydellisesti yhteen. Heidän yhdessäolonsa on elokuvan edetessä vaivatonta, luonnollista ja kepeää, heidän kesksutelunsa ovat mielenkiintoisia. Elokuvan dialogi muutenkin on todella aitoa ja sujuvaa, luonnollisen oloista.

Pääparin rinnalla molempien perheet luonnollisesti jäävät sivuosaan, vaikkakin molempien piirteitä valotetaan sopivasti. Charles Dance on mielenkiintoinen Willin rakastavana, mutta jotenkin etäisenä isänä. Mukavan erilainen rooli kuin Dancen rooli Game of Thronesissa Tywin Lannisterina. Harmi vain että Jenna Colemanin rooli Loun siskona jää aika pieneksi, häntä olisin toivonut näkeväni enemmän. Onneksi Willin sympaattinen, komea hoitaja pysyy mukana tiiviisti halki elokuvan. Sen sijaan Loun poikaystävä Patrick on todella etäinen ja yksiulotteinen. Koko elokuva tuntuu unohtavan että Lou on varattu eikä vapaa suhteeseen Willin kanssa. Patrickia yritetään välillä tuoda väkisin mukaan, mutta osa näistä kohtauksista tuntuu irrallisilta. Ehkä Patrickin etäiseksi jääminen kuvastaa hänen ja Loun pitkän suhteen väljähtymistä ja yksipuolisuutta: Patrick muuttaa yhteisen reissun omakseen, puhuu vain itsestään eikä kuuntele Louta. Willin kanssa Lou puolestaan on aivan erilainen.


Lähde

Tarinan kuljetus on alussa mukavan leppoista ja loppua kohden se tiivistyy. Lopun kirje on todella liikuttava, mutta Loun ansiosta elokuvasta ei jää surullinen olo vaikka salin valojen syttyessä silmät ovat vielä kyynelissä. Eutanasiaa ja sen eettisyyttä käsitellään todella etäisesti Loun äidin purkausta lukuun ottamatta. Elokuva tuntuu karttavan täyttä realismia, mikä tavallaan sopii tyyliin. Toisaalta tykkään kyllä että elokuva keskittyy kyseiseen hetkeen, ei paljon henkilöiden menneisyyksiin, vaan pääpaino on heidän yhdessä ollessaan kokemissa tunteissa. Pintapuolisuus on tavallaan hyvä asia tämän elokuvan kohdalla: tunteille jää enemmän tilaa kun ei esimerkiksi jäädä järkeilemään tai esittämään kannanottoja eutanasiasta. Tämän myötä myös elokuvan ihanalle, sympaattiselle huumorille jää enemmän tilaa.


Lähde
Loun värikäs ja persoonallinen tyyli tuo osansa elokuvan jo sinällään upeaan visuaalisuuteen. Loun asuvalintoihin tuli kiinnitettyä paljon huomiota ja kaverin kanssa ihailimme erityisesti Loun kenkiä. Kaiken kaikkiaan elokuva on ihanan värikäs ja lavastus on kaunista katsottavaa. Kiinnitin huomiota erityisesti Loun tyylin sekä kodin värikkyyteen ja lämpöön sekä täysin vastakkaiseen Willin kodin ja persoonan yltiöpäiseen desingiin ja tavallaan kylmyyteen. Tälle elokuvalle juuri sopivaa miljöötä on ihana brittiläinen pikkukaupunki ja sen maaseutu sekä mahtava linna joka tuo mieleeni vuosia sitten tekemäni matkan Skotlantiin.


Lähde
 Kiinnitin ajoittain huomiota musiikin puutteeseen. Se ei kuitenkaan häirinnyt liikaa ja silloin kun musiikkia oli, se oli ihanan persoonallista ja kohtaukseen sopivaa. Pidin erityisesti Willin "rentoutumismusiikeista" sekä lentokonekohtauksen aikana olleesta kappaleesta. Olenkin jälkeenpäin kuunnellut soundtrackia paljon ja sieltä on löytynyt uusia suosikkikappaleita kuten tämä lentokonekohtauksen Clovesin Don't Forget About me



Kuitenkin Ed Sheeranin kappaleen alkaessa soida meinasin alkaa nauraa sen kliseisyyden takia. Sheeran sopi kyllä Tähtiin kirjoitettu virhe-soundtrackille mutta tässä se on jo liikaa. Nyt kun tulin maininneeksi kyseisen elokuvan, on minunkin verrattava näitä kahta. Pidän kovasti myös Tähtiin kirjoitetusta virheestä mutta nämä kaksi ovat kyllä ihan omaa maatansa samantyyppisistä teemoista huolimatta, molemmat upeita omalla tavallaan. Kerro minulle jotain hyvää yltää minulla ainakin syvemmälle tunteisiin.


Lähde
 Kerro minulle jotain hyvää on pirteä mutta surullinen elokuva. Surulliset ja järkyttävätkin asiat esitetään pirteyteen pyrkivällä sävyllä. Harvoin elokuvissa itkee surusta ja meinaa nauraa samaan aikaan. Surulliset kohtaukset saivat kyyneleet jopa minulla virimään ja nauru puolestaan aiheutui vieressä myös itkevän kaverin sekä ympäri katsomoa kuuluvien niiskausten takia. Kerro minulle jotain hyvää on ennen kaikkea liikuttava elokuva. Minulle ainakin se oli rantakohtauksesta loppuun asti itkun pidättelyä. En kuitenkaan haluaisi nimittää tätä nyyhkyleffaksi sanan negatiivisen konnotaation takia, sillä Kerro minulle jotain hyvää on paljon muutakin. Kahden pintapuolisesti täysin vastakkaisen ihmisen yhteensopivuus, perheen tuki ja rakkaus, itsensä etsiminen, elämän murroskohdasta selviäminen ja vaikka mitä muuta. Kaiken kaikkiaan todella monipuolinen, sujuva ja yksinkertaisesti ihana elokuva.


Huhhuh, innostuinpas tämän tekstin kanssa vähän... Silti jäi melko pintapuoliseksi vaikka minulla oli elokuvasta syvempiäkin mietteitä, en vain saanut niistä enää kiinni kuin vain pintaraapaisulta. Mutta tähän loppuun vielä intoilu että elokuvissa käyntiä seuranneen päivän shoppailureissulta löysin sattumalta Jojo Moyesin kirjan johon elokuva perustuu. Todella hyvä löytö sillä sain pokkarin alle vitosella, myyjä sanoi että kyseinen tarjous on voimassa vain sen ajan kun elokuva pyörii teattereissa ja sen jälkeen pokkari palautuu noin kympin normihintaansa. En malta odottaa milloin ehtisin lukea sen ihanuuden. harmi vain kun se taitaa venyä opiskelujen alun ja suomalaisen kirjallisuuden klassikkojen takia.

Loppuun vielä suosikkilainaukseni elokuvasta:
"You can't change what people are."
"Then what can we do?"
 "Love them."

Mistä katsoin: Finkinon valkokangas

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Elämäkertaelokuva kertaa kolme

Jälleen on kerääntynyt lukematon määrä tekstiluonnoksia lukuisista viime aikoina katsomistani elokuvista. Nyt kasaan niistä useamman ja sattui olemaan useampia viime aikoina katsomiani elämäkertaelokuvia. Olen täyttänyt elokuvahaasteen elämäkertaelokuvan kohdan American Sniperilla, joten näille kolmelle keksin muut kohdat haasteessa. Seuraavaksi kerron mietteitäni näistä elokuvista jotka herättivät minussa suurta mielenkiintoa ja ennen näkemistä odotusta niiden näkemisestä. 

Lähde
Dallas Buyers Club (Nelonen plus)
Dallas Buyers Club on elämänkerrallinen draamaelokuva, jossa Ron Woodroof (Matthew McConaughey) saa aids-diagnoosin ja ennustuksen kolmestakymmenestä päivästä elinaikaa. Alkaa Woodroofin taistelu lääketeollisuutta, byrokratiaa ja aikaa vastaan.

Elokuvassa on vakavasta aiheestaan huolimatta myös huumoria, suosikkeihini lukeutuu esimerkiksi huvittava pappikohtaus ja muutkin Woodroofin lääkkeidenhakusysteemit. Kyseisessä kohtauksessa on huippunäyttelyä McConaugleyltä, kuten koko elokuvan ajan vaikka puhetyyliltään ja olemukseltaan on ainakin aiemmin lukeutunut inhokkinäyttelijöihini. Tosin jo Interstellar muutti mielipidettäni hänestä. Dallas Buyer Clubiin hän on haihduttanut itsensä huiman riutuneeksi, aids-potilaan rooliin sopivaksi, ihailtavaa omistautumista. Jared Leto on jälleen huikean muuntautumiskykyinen roolissaan ihanana transsukupuolisena naisena, Raynonina. En meinannut aluksi tunnistaa Letoa lainkaan meikeissään ja puhetyyliä myöten tehdystä omistautumisesta rooliin. Raynon muodostuikin suosikkihahmokseni elokuvassa ja siksi hänen liikuttavasti tehty kuolemakohtauksensa meinasi saada kyynelet silmään. Jennifer Garner lääkärinä joka katsoo Woodroofin perään ja jolla on orastava suhdekin potilaaseensa, jää puolestaan näyttelyltään aikalailla vaisuksi ja todellakin sivuhahmoksi.


Lähde
Elokuva on aiheeltaan hyvin mielenkiintoinen: ehdaksi heteroksi julistautuva mies joutuu yllättäen kohtaamaan homofobisen yhteisön ennakkoluulot ja joutuu miettimään elämänsä täysin uusiksi. En ole aiemmin nähnyt aidsia/hiviä kuvaavia elokuvia, joten tämä oli hyvin mielenkiintoinen ja liikuttava katselukokemus. Elokuva näyttää kuvottavaa homofobiaa ja aikana johon elokuva sijoittuu, oli ärsyttävä käsitys että hiv on vain homojen sairaus. Minulle jäi kuitenkin epäselväksi miten Woodroof oli hiv-tartunnan saanut. Epämääräisen takaumapätkän perusteella minulle jäi epäselväksi oliko hän sittenkin harrastanut seksiä miehen ksnssa ja onko sittenkin kaappihomo. Onhan asia kuitenkin aika epäoleellista elokuvan laajemman juonen kannalta. Elokuvan kerronta on melko hidasta, kasvoihin ja tunteisiin keskittyvää ja elokuvassa on elämäkertaelokuville tyypillisesti lukematon määrä ärsyttäviä ajassa siirtymistekstejä. Elokuvalla on huippunsa ja tylsät kohtansa ja mielestäni se loppuu hieman töksähtäen ja yllättäen. Mutta niinhän elämäkin... Laitan Dallas Buyers Clubin elokuvahaasteen kohtaan elokuva, jossa päähenkilö kamppailee sairauden kanssa.

Lähde
Boys Don't Cry (Viaplay)
Boys Don't Cry perustuu 1990-luvulla nuoruuttaan eläneen transsukupuolisen Brandon Teenan elämään ja järkyttävään kohtaloon. Elämäkerrallinen elokuva kertoo koskettavan ja traagisen kuvauksen naiseksi syntyneestä Brandonista (Hilary Swank). Brandon kokee identiteettinsä olevan mies, törmää järkyttävään suvaitsemattomuuteen ja kokee kovan kohtalon.
 Hilary Swank vetää todella hienon ja uskottavan roolisuorituksen. En ihmettele että hän sai roolistaan parhaan naispääosan Oscarin.


Lähde
Elokuva tuntuu jatkuvalta sähläykseltä ja aiheestaan huolimatta tavanomaiselta 90-luvun teinielokuvalta. Elihän Teena Brandon toki teinin elämän vaikkakaan ei kovin tavanomaista. Vähän petyin tähän sillä elokuva oli melko sekava ja ihmissuhteet tuntuivat päälleliimatuilta. Ehkä pettymykseni johtuu myös korkeammista odotuksistani ja siitä että olin netissä aiemmin lukenut Brandon Teenan elämästä. Elokuvan ote oli aiheestaan huolimatta kumman pirteä ja neutraali, johtuu ehkä Brandonin pirteästä ja hyväntuulisesta olemuksesta sekä hänen huolettoman oloisesta elämänasenteestaan. Ihmisten toiminta Brandonin syntymäsukupuolen paljastuttua on täysin käsittämätöntä ja epäjohdonmukaista, mutta on kyseisiin asioihin ollut 90-luvulla huomattavasti erilaista kuin nykyisin. Eihän silloin varmaan ole edes tunnettu käsitettä transmies, ja kyseinen asia on koettu täysin perverssiksi ja sairaaksi. Onneksi maailma kuitenkin muuttuu. Brandonin kohtalosta ei voi kyllä muuta tuntea kuin katkeruutta, vihaa ja sääliä.  Laitan tämän elokuvahaasteen kohtaan elokuva joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä 
Kaiken teoria (Viaplay)
Kaiken teoria perustuu lähes kaikkien tunteman tiedemiehen, fyysikko ja kosmologi Stephen Hawkingin elämään. Tarinasta traagisen ja sankarillisen tekee se, että Hawking sairastaa rappeuttavaa ALS-tautia, jonka myötä hän menettää liikunta-ja puhekykynsä. Tämän elokuvan näkemistä odotin enimmäkseen Eddie Redmaynen takia sekä kiinnostuksesta Hawkingiin ja hänen elämäänsä. Elokuvassa kuitenkin keskitytään yllättävän paljon kahden ihmisen pitkän ja haastavan suhteen kuvaamiseen, ei Stephenin uran ja nerouden. Minulle kuitenkin selvisi jälkikäteen että elokuva pohjautuu Hawkingin vaimon kirjoittamaan kirjaan ja onhan osa Hollywoodin draamaperinteitä keskittyä kuvaamaan ihmisten välisiä suhteita.


Lähde
Kaiken teoria on surullisen kaunis elokuva. On haikeaa seurata Hawkingin kohtaloa sairastua nuorena ja päätyä lopulta pyörätuolista ja puhesyntetisaattorista. Elokuva ei kuitenkaan ole millään tavalla surkutteleva tai säälivä, sillä Hawking elää hienoa elämää sairaudestaan huolimatta ja sopeutuu kaikkeen, Harmi vain kun hänen tuntemuksiaan kohtalostaan ei juurikaan kerrota, vain se että hän suhtautuu kaikkeen aikalailla huumorilla. Redmayne on upea pääroolissa; häneltä todellista heittäytymistä rooliin ja hän on huomattavan yhdennäköinen esikuvansa Hawkingin kanssa. Hänen vaimollaan Janella on kuitenkin huomattavan rankkaa huolehtiessaan miehestään ja kolmesta lapsesta. Felicity Jones on hyvin kaunis ja luonteva Janen roolissa, uhrautuvana vaimona joka lopulta kuitenkin pystyy myöhemmin panostamaan omaankin uraansa. Hän kuitenkin säilyy epäluonnollisen nuorena läpi elokuvan, mikä minua häiritsi epärealistiuudessaan vaikka aika pikkujuttu onkin. Elokuvan ihmissuhteet ovat hämmentäviä ja myös Stephenin sekä vaimonsa eropäätös ihmetytti, vaikka olivat toki etäisen oloisia jo pitkään ja suhteensa on haasteellinen.

Pidin todella paljon elokuvan visuaalisuudesta, erityisesti hämyisän värikäästä 60-70 lukulaisesta värimaailmasta ja puvustus on myös erittäin ihanaa, erityisesti Janen mekot olisin enemmän kuin mielelläni ottanut omalle vaaterekilleni. Elokuvan musiikkimaailma on myös todella kaunis. Parasta elokuvassa kuitenkin olivat Doctor Who-viittaukset ja Hawkingin Dalek-"cosplay" :,D Pikkusen repesin kyseisessä kohtauksessa. Tälle elokuvalle en keksi uutta kategoriaa elokuvahaasteesta, joten jääköön nyt.


Lähde

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Ur Cool


Tein tuossa keväämmällä SAARAn eli Sara Forsbergin muotokuvan ja nytpä esittelen sen tekoprosessin. Olisin halunnut laittaa alkuun jonkin hänen kappaleistaan, mutta ne eivät lukeudu suosikkeihini vaikka kovasti SAARAn vlogeista tykkäänkin. Innolla odotellen hänen tulevaa elokuvarooliaan.

Ihanaa kun heti alkuun luonnosteluvaiheessa paperin alalaitaan tuli jokin kökkö, varmaan onnistuin tiputtamaan siihen suklaata kun sillä tuli herkuteltua välillä muotokuvaa työstäessä.


Kökköä oli näköjään yläosassakin siinä vaiheessa kun olin saanut luonnosteltua hiukset. Mitä tästä opimmekaan...älä syö suklaata piirustuspaperin äärellä.

Todella kummallisen näköinen kuva siitä kun olin värittänyt kasvot nudella ProMarkerilla.

Kasvot valmiina. Käytin värittämiseen useita eri puukyniä, suurin osa niistä oli Derwentin tai FaberCastellin.

Hiusten luonnostelua puuvärillä.

Puolet hiuksista valmiina.

Hiukset väritettynä, mutta syvensin sävyä hieman vielä tämän kuvan jälkeen blendaavalla ProMarkerilla.

En yhtään tykännyt ensimmäisestä ProMarkereilla tekemästäni taustasta...Tuli sellainen smoke weed every day-vaikutelma eikä tausta ollut lainkaan SAARAn tyyppinen.

Siispä leikkasin kuvan irti taustasta, maalasin akvarelleilla ja peiteväreillä vesiväripaperin, ja liimasin muotokuvan siihen.

 En ole kyllä hirveän tyytyväinen lopputulokseen, sillä kuvasta ei tullut kovinkaan Sara Forsbergin näköinen, eikä taustasta toisessakaan versiossa tullut aivan sellainen mitä minulla oli mielessä.

Kuitenkin hiukset ja kasvojen värit ja eri ihon sävyillä varjostukset onnistuivat mielestäni hyvin, joten ei tämä ollut täysin floppikaan.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Cinemare- kauhuelokuvayö


Luvassa on kauhuelokuva-aiheinen jättipostaus. Olin viime yönä elokuvateatterikeskus Tapiossa Cinemare-kauhuelokuvayössä, joka alkoi lauantai-iltana kymmeneltä ja päättyi tänä aamuna vähän ennen seitsämää. Aikamoista mättöä koko yhdeksän tuntia. Lipuilla oli hintaa 8€/näytös tai 28€ kaikki viisi. Olihan se koko paketti otettava, sillä harvoin tällaiseen erikoistapahtumaan tulee lähdettyä ja eihän hinta ollut mikään paha. Onneksi sain kaverin mukaan, sillä Sami ei olisi tällaisesta sisällöstä tykännyt. 
Itse tiesin ennakkoon vain kahdesta Cinemaressa esitettävästä elokuvasta, The Green Infernosta ja Cannibal Holocaustista, joista jälkimmäisen olin suunnitellut katsovani elokuvahaasteeseen; nytpä siihen tarjoitui hyvä tilaisuus. Ensimmäisen elokuva, The VVitchin aikana tajusin että luinkin siitä blogipostauksen joku aika sitten ja spoilauduin siitä ainakin yhden asian osalta. Seuraavaksi kerron mietteitäni elokuvista katsomisjärjestyksessä.

The VVitch
Ohjaus: Robert Eggers
2015, 92min, USA, Kanada
The VVitch sijoittuu vuoteen 1630, Uusi-Englannin Massachusettsiin jossa maanviljelijä William joutuu perheineen lähtemään siirtolaiskyläyhteisöstä omilleen luonnon armoille. Elämä syrjäisen metsän laitamilla on todella karua kun on vaimo, teini-ikäinen tytär, pari vuotta nuorempi poika, pienet kaksoset ja syli-ikäinen vauva elätettävänä. Elämä muuttuu oudoksi kamalien sattumusten myötä viljelysten riutuessa ja perheenjäsenten sekä eläinten alkaessa käyttäytyä oudosti.

On mielenkiintoista että elokuva oli kuvattu suurelta osin vanhimman tyttären, Thomasinin näkökulmasta. Kaikki alkaa kääntyä häntä vastaan ja elämä ahdistaa, jopa oma perhe alkaa epäillä häntä eikä hän itsekään tunnu tietävän enää mikä on totta. Perheenjäsenten keskinäisten siteiden rakoilu ja toistensa epäily on traagista katsottavaa varsinkin äidin muuttuessa kamalien sattumusten myötä hysteeriseksi. The VVitchissä on sopivan dramaattinen, uhkaava musiikkimaailma, pikkuhiljaa tiivistyvä tunnelma ja värimaailma joka on elokuvan koko tunnelmaa tukeva tunkkaisen, vanhanaikaisen harmaa, Kannattaa muuten katsoa elokuvan hienot nettisivut, josta saa pientä esimakua elokuvan tunnelmasta ja musiikkimaailmasta. Mielenkiintoista että The VVitch ei ole tuosta vain keksitty vaan se perustuu vanhoihin englantilaisiin kansantaruihin. Niitä olisi kyllä mielenkiintoista päästä lukemaan.


The VVitch ei käytä liikaa helppoja säikyttelykohtauksia, ainoa kohta jossa kunnolla hätkähdin oli eräs vuohikohtaus, Korppikohtauksessa puolestaan oli vähän wtf-fiilis. Elokuvan alkupuolen tunnelma on sopivan hitaasti tiivistyvä, loppua kohden kiihtyvä ja yhä dramaattisemmaksi, synkemmäksi ja oudommaksi menevä. Elokuvassa mielenkiintoista on sen psykologisuus: mitä maatilalla oikeasti tapahtuu, ovatko kaikki vain menettäneet mielenterveytensä karuissa oloissa vai aiheuttaako yliuskonnollisuus harhanäkyjä? Vai onko metsässä oikeasti jokin pahuus ja onko se vallannut jonkun talon asukkaista? Elokuva ei ole niinkään pelottava vaan juuri jännittävä, sillä oikein odottaa että millainen kohtalo perheenjäsenillä on. Se vain jäi häiritsemään kun minulle ei oikein auennut mitä kaksosille kävi.  Elokuvan loppu menee mielestäni vähän plörinäksi ja jää muusta elokuvasta ja tunnelmasta irralliseksi jo värimaailmaltaankin. 

Harmi kun tultiin elokuviin pari minuuttia myöhässä ja The VVitchiä ennen näytetty lyhytelokuva oli jo alkanut. Ei siinä lyhytelokuvan missaamisessa niinkään harmi vaan siinä että koska Cinemaren näytöksiin ei ollut määrättyjä paikkoja, sali oli yllätykseksemme niin täynnä että vain kahdella ensimmäisellä rivillä oli paikkoja vapaana muualla olevia yksittäispaikkoja lukuun ottamatta. Jouduimme siis toiseen riviin katsomaan elokuvaa niskat kenossa. Olisi ollut hyvä päästä näkemään tämän hienouden paremmalta paikalta, mutta pääasia että sentään näki. Laitan muuten The VVitchin elokuvahaasteen kohtaan 45, kauhuelokuva jolla on mielestäsi hieno elokuvajuliste. Onhan tuo hieno, vaikkakin aika tavanomainen eikä kuvaa elokuvaa kovin hyvin, paitsi tekemällä pienen juonipaljastuksen aivan lopusta.

The Room
Ohjaus: Tommy Wiseau
2003, 99min, USA
Elokuva kertoo Johnnysta ja hänen tulevasta vaimostaan Lisasta. Lisa ei rakasta enää Johnnya ja rakastuukin Johnnyn parhaaseen ystävään, Markiin. Mukana pyörivät muun muassa Denny, Lisan äiti ja joukko muita yhtä tyhjänpäiväisiä hahmoja. Juoni, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, koostuu Lisan kieroiluista, pettämisestä, päämäärättömistä, turhanpäiväisistä jutteluista ja kaikki huipentuu Johnnyn syntymäpäiväjuhliin.

Heti saliin tullessa ihmetytti miksi henkilökunnan jäsen jakeli tulijoille muovilusikoita. Tuntui että koko yleisö tiesi elokuvan ennakkoon ja minua ärsytti kun kaikki nauroivat hullunaan kohtauksille joissa en nähnyt mitään hauskaa. Varsinkin vieressäni istuva nainen oli ärsyttävä kun nauroi ja hytkyi niin että minunkin penkkini heilui. Ja sitten selvisikin se lusikoiden jakamisen syy; yleisön oli ideana heitellä niitä. Lusikoita sateli niskaan aina kun porukka bongasi valkokankaalla näkyvän lusikan. Lisäksi kaikenlaista ilmeisesti The Roomin katsomiseen liittyvää "Hi Denny" yms huutelua jatkui halki elokuvan.
 Elokuva sijoittuu pääasiassa Johnnyn ja Lisan tunkkaisesti sisustettuun olohuoneeseen sekä epämääräiseen kuisti/parvekelavasteeseen. Välillä liikutaan täysin epäoleellisesti kukkakaupassa, kahvilassa ja lenkkipolulla. Sitten ovat tietysti vielä ne lukuisat täysin epäoleelliset kaupungin yleismaisemaa kuvaavat kohtaukset, samat useaan kertaan ja lähes aina saman musiikin säestyksellä.
The Room on kömpelö ihmissuhdedraama tyypillisimmillään ja täysin yli vietynä. Elokuva on täynnä hahmojen kankeita ja epäloogisista keskusteluja, akward momentteja, päämäärättömiä vierailuja Lisan ja Johhnyn olohuoneessa sekä tuosta vain paikalle ilmestymisiä ja poistumisia ja lukuisia nolouden rajan yli meneviä seksikohtauksia kunnon kutumusiikilla säestettynä. Tyypillistä elokuvalle on myös reilusti liioitellut ilmeet, joko yli- tai alinäytteleminen ja Johnnyn outo nauru ja whatever-hokema. Elokuva on täynnä täysin epäoleellisia kohtauksia ja hahmojen epäjohdonmukaista toimintaa. 

The Room on ihan älytön elokuva, todennäköisesti huonoin ikinä näkemäni. Jälkikäteen minulle selvisi että se on kulttimaineessa juuri huonoutensa takia ja sitä pidetään yhtenä huonoimmasta ikinä tehdystä elokuvasta. En tiedä onko The Room iseironinen elokuva ja tietoisesti huono vai vahingossa tällaiseksi muotoutunut surkea tekele. Kaikessa voisi kuitenkin olla saippuasarjojen, kuten Kauniiden ja rohkeiden parodioimista, mutta täysin yli vietynä ja lisää huonoja aineksia mukaan tuotuna. Tätä katsoessa ihmettelin miksi tällainen ohjaajan itse mustaksi komediaksi luokittelema tekele näytetään kauhuelokuvayössä. The Room ei siis ole lainkaan kauhuelokuva mutta on katsojalle silti 99 minuttia suoraa kidutusta. The Room on niin kauhean surkea että on jo kauhua!

The Green Inferno 
Ohjaus: Eli Roth
2013, 100min, USA 
The Green Inferno kertoo nuorista yliopisto-opiskelijoista koostuvasta aktivistijoukosta lähtee Amazonille estämään sademetsän tuhoamista ja alkuperäiskansan kylän hävittämistä. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitellusti ja kylän pelastettuaan paluumatkalla heidän lentokoneensa rysähtää keskelle viidakkoa. Rutkasti karsiutunut joukko päätyy pelastamiensa alkuasukkaiden käsiin ja kylän asukkaiden juhla-aterialla vieraana olo on kaikkea muuta kuin mukavaa.

The Green Infernossa on aikalailla kolonialistinen asenne; alkuperäiskansa esitetään todella rasistisesti, pelkistetysti paholaismaisen raakoina ja sadistisina. Minua ihmetytti miksi kansa syö ihmislihaa vaikka possuja ja lehmiä kylässä riittää, mikä myöskin on outoa sillä ollaan keskellä viidakkoa. Elokuva ei ole kiinnostunut eksotiikasta tai heimon tapojen kuvaamisesta, vaikka tähän olisi ollut loistavat mahdollisuudet. Minulle nimittäin selvisi jälkikäteen että elokuva on kuvattu oikean alkuperäiskansan kylässä ja he eivät olleet aiemmin edes nähneet kameraa. Hauska taustatieto oli että ennen kuvausten aloittamista kansalle näytettiin Cannibal Holocaust jota he pitivät komediana ja päättivät sitten suostua mukaan elokuvaan, jonka myös luulivat tulevan olemaan komedia. 

Elokuva on taattua splatteria; verta, suolenpätkiä, irtonaisia ruumiinosia, raakoja kuolemia riittää vaikka koko kylän väelle jakaa. En sitten tiedä miten raaka tämä on Rothin tunnetuimpiin ohjauksiin, Hosteleihin, verrattuna. En varmaan edes halua tietää sillä en todellakaan ole splatterin ystävä. Splatter-genrelle tyypillisesti The Green Inferno sisältää rutkasti myös sysimustaa huumoria; mies kävelee juuri pudonneen lentokoneen yhä pyörivään propelliin, vangitut laittavat ruumiin sisään marijuanaa saaden koko kannibaalikylän väen ihan pilveen mahdollistaakseen pakonsa ja tyttö ripuloi. Huumori on väkisin väännettyä eikä se edes ole hauskaa, vaikka katsomossa kuuluikin useita epäuskoisia hörähdyksiä.

Hahmot jäävät etäisesti kuten yleensäkin tämän kaltaisissa elokuvissa joissa päähenkilöinä on epämääräinen joukko teinejä. Epämääräistä säntäilyä, juonen poukkoilua ja epätasaisuutta riittää, elokuvan alku- ja loppupuoli ovat täysin ristiriidassa keskenäänElokuvan loppu on mielestäni ihan käsittämätön ja päähenkilö-Justinen päätöstä ei selitellä mitenkään, en pysty sitä mitenkään tulkitsemaan järkeväksi. Tavallaan tykkäsin tästä elokuvasta sillä siinä oli sopivasti jännitystä että mitä joukolle tapahtuu ja mikä kohtalo ketäkin odottaa. Alusta asti on kuitenkin ennustettavissa että päähenkilö Justine selviää viidakosta ihmeen kaupalla kotiin.

Atroz (Atrozious)
Ohjaus: Lex Ortega
2015, 77min, Meksiko
Atrocious=julma, kauhistuttava, hirveä, hirvittävä. Tätä meksikolaiselokuvaa ei voi kuvailla millään muulla sanalla kuin nimellään. Mitähän tästä uskaltaa sanoa etten vain kannusta ketään katsomaan tätä.  En todellakaan tykkää tällaisista gore-elokuvista, varsinkin kun tähän oli yhdistetty gornographya. Yllättävää kuitenkin oli että elokuvan loppupuolella alkoi selvitä tässä olevan ontuvaa juonentynkääkin, mikä ei ole tämän tyyppisille katsojaa vain kuvottamaan pyrkiville elokuville tyypillistä. Juoni kahdesta poliisille sattumalta kiinni jäävästä sarjamurhaajasta on silti täysin epäoleellinen kun tarkoituksena on kuvata järkyttävää väkivaltaa täysin itsetarkoituksellisesti. Elokuva on kuvattu dokumentariseen tyyliin, mikä vain lisää elokuvan kuvottavuutta; yksi toisensa perään löytyvät kuvottavat videotallenteet ovat ikään kuin oikeasti tapahtuneita. Atrozia ei tulisi kenenkään koskaan katsoa, en todellakaan suosittele kenellekään. Itse näin jälkikäteen ajateltuna en todellakaan olisi halunnut nähdä tätä, sisältö yksinkertaisesti vain menee moninkertaisesti yli sietokyvyn. En kuitenkaan ole nähnyt lajityypin tunnetuimpia edustajia, Hostel-elokuvia, joten minulla ei ole mitään vertailukohtaa Atrozille että voiko tämä olla pahinta.

Cannibal Holocaust 
Ohjaus: Ruggero Deodato
1980, 91min, Italia
Cannibal Holocaustin, suomessa Kannibaalien polttouhrit, juoni on kaikessa yksinkertaisuudessaan se että antorpologi Harold Monroe lähtee viidakkoon selvittämään neljän nuoren yhdysvaltalaisen dokumenttia tekemään lähteneen tutkimusmatkailijan kohtaloa. Hän löytääkin alkuasukkaiden hallusta tutkimusryhmän videomateriaalin, josta heidän kohtalonsa selviää.

Jaa'a mitäs tästä nyt sanoisikaan...Onpahan tämäkin kohuelokuva nyt nähty ja täyttyi elokuvahaasteen kohta 37, elokuva joka on joskus jossain päin maailmaa joutunut kiellettyjen elokuvien listalle. Sopii hyvin tuohon kategoriaan sillä Cannibal Holocaust on aikanaan ollut 53 maassa kielletty ja on yhä kiellettynä monessa maassa, esimerkiksi Islannissa ja Suomessakin vuoteen 2001 asti. Jälkikäteen minulle selvisi että Cannibal Holocaust nähtiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Suomessa valkokankaalla toisen elokuvafestivaalin, Night Visionsin toimesta. Mietin myös olisiko Cannibal Holocaust tai The Green Inferno olisi käynyt myös elokuvahaasteen kohtaan 46, elokuva, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista mutta yksinkertainen vastaus on että ei käy, sillä molemmissa elokuvissa alkuperäiskansan kuvaukset ovat niin pelkistetyt, rasistiset ja yksipuoliset.

Hienoa että elokuvassa on antropologi jolla on moraali kohdillaan ja lähestyy alkuperäiskansoja rauhanomaisesti, täysin päinvastoin kuin aiemmin viidakkoon menneet nuoret. Elokuvassa on paljon naurettavia epäjohdonmukaisuuksia, kuten se että koko jalka on välittömästi amputoitava ja aiheutettava näin retkikaverin kuolema. En sitten tiedä miten käärmeen myrkyn kanssa tyypille olisi loppujen lopuksi käynyt. Myös se oli outoa että retkikunta jatkaa reissua tämän jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut ja ei edes tunnu muistavan koko tyyppiä enää; minulla kun oli sellainen käsitys että he olivat kavereita. Myös se että nainen antoi retkikunnan miesten tehdä kauheuksia katsoen kuvotusta tuntien vierestä, eikä yrittänyt estää tapahtumia mitenkään; paitsi sitten kun on oman poikaystävän vuoro siirtyä raiskaamaan alkuperäisasukasnaista. En voinut elokuvan lopussa olla ajattelematta että sademetsään menneet tyypit saivat ansionsa mukaan ja ansaitsivat karun kohtalonsa. Alkuperäiskansat kuvataan täysin epärealistisesti ja perinteisen rasistisesti, heille ei ole ede kehitetty omaa kieltä elokuvaa varten. Kauheinta tässä on että elokuvaa varten tapettiin oikeita eläimiä! Täysin oikein että tämän tiimoilta syntyi kunnon oikeusjupakka ohjaajaa kohtaan ja hänen maineensa meni aika pahasti. 


Elokuvan musiikkimaailmasta sen verran että sehän on tietysti taattua 80-lukua, omaan korvaani todella ärsyttävän kuuloista. Sitten vieläpä kun samat musiikit toistuvat jatkuvasti ja idyllinen päätunnari vieläpä kohtauksissa joihin ei lainkaan sovi, tiedä sitten onko tarkoituksellinen ristiriitaa luova tehokeino vai mikä tarkoitus lieneekään. Elokuvan kuvaustyyli puolestaan on karua, tärisevää ja realistiseen amatoorifilmimäisyyteen pyrkivää. Retkikunnan edesottamuksista kertovat pätkät lomittuvat tasaisesti niitä katsovien antoropologin ja tiedotusvälineiden edustajien reaktioiden kanssa.

Tämä on toiminut esikuvana The Green Infernolle, jälkimmäistä voisi melkeinpä pitää uusintaversiona Cannibal Holocaustista. Näitä kahta ei siis voi olla vertaamatta kun ne nyt melkein peräkkäin näin. Cannibal Holocaustissa on mielestäni kuitenkin toimivampi juoni ja jopa sanomaa taustalla. Ovatko alkuperäiskansat todellakin niitä villejä ja raakoja vai pitäisikö länsimaalaisten katsoa peiliin? Elokuva kritisoi myös tiedotusvälineitä jotka haluavat tahkota rahaa sensationalistisella väkivallalla ja kuolemalla. Tämä on kuitenkin vahvassa ristiriidassa elokuvan oman kyseenalaisin keinoin toteutetun sensaatiohakuisuuden kanssa. Tämän elokuvan kuvottava sisältö ei koko yön jatkuneen veri-, uloste- ja sisäelinmätön jälkeen tuntunut juuri miltään, sillä kahden aiemman elokuvan aikana siihen ehti turtua. 


Kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen että lähdin Cinemareen, vaikka kaikki elokuvat eivät minulle kovin mieleisiä olleetkaan. Aikamoista katsottavaahan tuo oli, raakuusaste taisi vain nousta aamuyöhön tullessa. Elokuvista suosikkini oli The VVitch ja vähiten pidin tietysti The Roomista vaikkakin Atroz tuli heti hyvänä kakkosena. Vähän oli pettymys ettei minulle mieleistä psykologisen kauhun edustajaa tämän kevään ohjelmasta löytynyt, mutta ehkä ensi kerralla sitten. Puhuttiinkin jo kaverini kanssa että toistekin voisi lähteä. Elokuvat olivat ilman tekstityksiä, paitsi espanjankielinen Atroz oli englanninkielisillä teksteillä. Vaikka en ole tottunut katsomaan elokuvia ilman tekstityksiä, tekstien puute ei yllätyksekseni haitannut katsomista ja ymmärtämistä lainkaan, paitsi The VVitchissä sillä siinä käytettiin vanhahtavaa englantia. Siihenkin kuitenkin tottui ja pysyi mukana vaikka joka sanaa ei ymmärtänytkään.


Ei tuo läpi yön valvominen ollut lainkaan paha; nukuin ennen lähtöä reilut päikkärit ja käytiin porukalla syömässä herkullista, edullista ruokaa uudessa amerikkalaistyyppisessä Big D's bbq-ravintolassa. Ajantaju katosi elokuvia katsoessa ja salista elokuvien välissä poistuessa katsottiin kelloa että kylläpä se aika kuluu. Elokuvateatterista poistuessa olikin sitten mukavan raikas ja valoisa ilma kävellä pois kauheuksien parista.