Top 10 suosikkielokuvajulisteeni

Merkintöjä-blogin Waltsu julkaisi listauksen ja Ruudukko-blogi julkaisivat hienot postaukset omista suosikkielokuvajulisteistaan. Päätin itsekin tarttua tuohon hauskaan haasteeseen, joka on lähtöisin Movie Monday -blogista. 

"Viikon haasteena julisteet. Leffajulisteet. Kaunein? Komein? Rumin? Tylsin? Oudoin? Naurettavin? Entä mitä elokuvajulisteita sinun asunnostasi löytyy? Mitä haluaisit ja jaksaisit ihailla omalla seinälläsi?"

Itse päädyin Waltsun ja Ruudukon tavoin listaamaan suosikkijulisteeni. Rajasin määrän top kymmeneksi, jossa oli aika vaikea pysyä, kun koko ajan tuli mieleen uusia upeita julisteita. Pidän elokuvajulisteista yleisesti ottaen paljon. Ne ovat visuaalisesti näyttäviä ja kiteyttävät elokuvan usein hienosti (toki kun elokuvan myymistarkoitukseen tehtyjä ovat). Harmillisen usein hienon julisteen pilaavat kökösti asetellut mainostekstit tai lainaukset kriitikoilta. Poikkeuksena jos mainostekstit täydentävät julisteen visuaalisuutta, kuten esimerkiksi hienossa Saint Maud -elokuvan julisteessa. Yleensä haluaisin julisteen vain visuaalisena teoksena.

Omalta seinältäni löytyy aika ajoin vaihtuvia julisteita. Elokuvateatterin ohi kulkiessa on tapanani jäädä katselemaan ja arvioimaan elokuvien julisteista. Oma suhteeni elokuvajulisteisiin onkin suht lämmin. Huomasin listausta tehdessäni, että suosikkijulisteiksi valikoitui elokuvia, joista muutenkin pidän paljon. Julisteessa kiteytyy usein moni asia, josta kyseisessä elokuvassa pidän. Kaikkiaan elokuvajulisteissa minuun vetoavat värikkyys, yksityiskohdat, ilmavuus ja ovelat kuvalliset ratkaisut.

10. Under the Silver Lake

Pidän erittäin paljon tästä Lynch-tyylisestä mysteerileffasta Under the Silver Lake. Sen juliste löytyy omaltakin seinältä. Se on harkittu ja harmoninen, eikä paljasta elokuvasta liikaa. Pelkistetty visuaalisuus ja veden ja puiden kummallinen asettelu viehättävät. Hauska yksityiskohta on Andrew Garfieldin näyttelemän päähenkilön kasvot puiden lomassa.

Omalla seinälläni oleva versio julisteesta on tosin tämä tyhmä, jossa mainostekstit  tukkivat kokonaisuutta.

9. Tove

Tämä on melko tavanomainen: päähenkilö vain kuvattuna. Mutta julisteen juju onkin Toven varjosta syntyvä muumipeikko. Tykkään myös tuosta vanhahtavasta keltaisesta sävystä ja tapettimaisesta taustasta. Myös Alma Pöystin ilosta hypähtävä ja tanssahtava asento on upea.

8. Suspiria

Suspirian uusintafilmatisoinnin juliste näyttää joltain modernin taiteen kollaasitekniikalta tehdyltä teokselta. Tämän voisin ottaa seinälleni ihan vain taideteoksena. Juliste on hienon levoton ja herättää kysymyksiä. Elokuvan värimaailma ja kummallisuus on tavoitettu hienosti. Tykkään tosi paljon, että elokuvan logo on osa julisteen visuaalisuutta. Logossa välitetään hienosti elokuvan retrosävyistä värimaailmaa.

7. Armomurhaaja

Kyllä Suomessakin osataan. Armomurhaaja on suosikkejani suomalaisista elokuvista, joten kummasti julistekin valikoitui tähän. Minua viehättää tässä retroestetiikka ja värimaailma. Punainen taustaväri näyttää hienosti maalatulta. Myös asettelu on onnistunut ja kuviin on kiteytetty oleellisia asioita elokuvasta.

6. Sennentunchi: The Curse of Alps

Tämä poikkeaa muista listan julisteista tummilla sävyillään. Yleisesti ottaen pidän värikkäistä julisteista, mutta omaperäiset ja yksityiskohtaiset tumman sävyisetkin vetoavat. Tämä näyttää joltain retrolta siluettiteokselta ja kertoo pikkukuvin paljon elokuvasta. Sennentuntchi-elokuvan mystinen luonne kiteytyy julisteessa hienosti. Samoin tämä samantyylinen Luz: The Flower of Evil -leffan juliste on hieno.

5. Rosemaryn painajainen

Tykkään tosi paljon tällaisista siluettikuvista. Juliste on hienon pelkistetty ja mystinen. Mia Farrowin näyttelemä Rosemary makaa ja katsoo kaukaisuuteen, edustalla vaunut ovat ikään kuin symboloimassa sitä, että hänen ajatuksensa ovat täynnä huolta vauvastaan. Musta etuala on uhkaava, kuten elokuvan tunnelmakin.

4. The Nightingale

Harkittu asettelu tekee tästä kiinnostavan julisteen. Päähenkilön elokuvassa kokema tuska välittyy jo pelkästä katseesta ja suun ilmeestä. Värimaailma on hieno myös.

3. Midsommar

Selkeästi pidän julisteissa lähikuvista. Tästä kiinnostavan tekee se, että päähenkilö näkyy vain osittain. Värien pirteys ja kirkkaus sekä kukkien kauneus on hienosti ristiriidassa ilmeen kanssa. Juliste herättää kysymyksiä, jos ei ole nähnyt elokuvaa. Juliste on kaunis surusta huolimatta.

2. Aamiainen Tiffanylla

Tämä on ehkä vähän tylsä ja ilmeinen valinta, mutta Aamianen Tiffanylla vain on ikisuosikkini. Pidän muutenkin vanhojen elokuvien julisteiden estetiikasta: kirkkaista väreistä, asettelusta ja piirrettymäisyydestä. Juliste on pelkiestetty ja harkiten aseteltu. Tässä asettelu ja räväkät värit ovat kohdillaan, Audrey Hepburn upeana etualalla. Oikeastaan tässä olisi voinut olla mikä tahansa hänen tähdittämänsä elokuva, mutta yksi oli valittava.

1. The Shape of Water

Ei ole varmaan vaikea päätellä, että pidän vedenalaisista otoksista. The Shape of Water on suosikkielokuviani yhä senkin jälkeen, vaikka katsoin ja analysoin sen puhki gradua tehdessäni. En tiedä tulenko sitä enää koskaan katsomaan, mutta pidän sen kauniista tarinasta, estetiikasta ja sanomasta todella paljon. Julisteessa on suosikkikohtaukseni elokuvasta, kaunis ja koskettava niin tunnelmaltaan kuin visuaalisuudeltaanin. Veden taustalla näkyy reunoilla päähenkilö Elisan asunnon tapetti hienosti tekstuuria luomassa. 

Nyt menee tähän loppuun hieman asian viereen, mutta pakko kirjoittaa, kun tämä elokuva tuli puheeksi. Tutkin gradussani siis toiseutta The Shape of Waterissa sen neljän henkilöhahmon kautta. Sain urakan valmiiksi maaliskuussa ja nyt keväällä viimein tutkintoni pihalle. Epätoivonkin värittämä, työläs ja pakkopullalta tuntunut usean vuoden graduprosessi sai todella yllättävän päätöksen, kun sain paljon paremman arvosanan kuin mitä osasin odottaa. Jos höpinät elokuvasta kiinnostavat, voi gradun lukea täältä.

Kuinka oppia kuuroksi - arvio elokuvasta Sound of Metal

Yhdysvallat 2019

Draama

Ensi-ilta Suomessa 30.4.2021

Pariskunta Ruben (Riz Ahmed) ja Lou (Olivia Cooke) kiertävät Yhdysvaltoja sympaattisella keikkabussillaan/asuntoautollaan. Duo soittaa punk/noisehenkistä musiikkiaan korkealta ja kovaa. Yllättäen kesken keskustelun Ruben kuulee äänet vain kaukaisina keskellä huminaa. Kuulo ei palaudu normaaliksi ja huononee nopeasti kesken keikan.

Rumpukapulat on heitettävä tiskiin ja lähdettävä etsimään apua. Järkyttävä käänne saa muusikon elämän mullistumaan häntä ahdistavalla tavalla. Ruben pääsee kuuroille päihdekuntoutujille tarkoitettuun syrjäiseen hoitokotiin. Vietnamin sodassa kuulonsa menettänyt Joe (Paul Raci) luotsaa paikkaa lämpimällä otteella ja auttaa Rubenia pääsemään jaloilleen. Tie kuuroksi opetteluun on kuitenkin kivinen ja Ruben joutuu olemaan erossa Lousta, jotta oppisi viittomakielen ja tottuisi uuteen tilanteeseensa.

 

Rubenin tutkimusmatka itseensä on kuvattu vahvasti. Elokuvan tarina on samaistuttava ja koskettava. Voin vain kuvitella, miten voimaannuttava ja samaistuttava elokuvakokemus se on kuuroutuneille ihmisille, kun se on vaikuttava normaalistikin kuulevalle. Ohjaaja-käsikirjoittaja Darius Marden asettaa katsojan erinomaisesti Rubenin pään sisään. Elokuva on hänen ensimmäinen ohjaustyönsä ja jälki on erinomaista. Sound of Metal ei ole syyttä ansainnut kuutta Oscar-ehdokkuutta. Käsikirjoitus toimii ja lukuisat keskustelut ovat todentuntuisia. Ainoastaan elokuvan rytmissä olisi ollut hiomisen varaa, sillä se tuntuu ajoin junnaavan paikoillaan, elokuva tuntuu ajoin ylipitkältä ja on vaikea hahmottaa missä kohtaa elokuvaa ollaan menossa. Toisaalta tämä kertoo Rubenin totuttelusta kuurouteensa: ei voi tietää kuinka kauan hänellä kestää hyväksyä tilanteensa.

Sound of Metalin kohdalla on läsnä ajankohtainen keskustelu roolihenkilön ja näyttelijän välisistä yhtäläisyyksistä. On käyty keskusteluja siitä, että jos roolihenkilö on esimerkiksi homoseksuaalinen tai autismin kirjolla, tulisi näyttelijänkin olla. Sound of Metal on huomioinut aiheen, siten, että vaikka pääosan näyttelevä Riz Ahmed ei ole kuuro, elokuvaa tehdessä konsultoitiin kuurojen yhteisöjä ja muut kuurot roolihenkilöt ovat oikeasti kuulovammaisia. Paul Raci on hahmonsa Joen tavoin Vietnamin sodan veteraani, mutta ei todellisuudessa ole kuuroutunut sodassa. Hän osaa viittomakieltä ennestään, sillä näyttelijän molemmat vanhemmat ovat kuuroja.

Riz Ahmed on yllättävän rauhallisen elokuvan kantava voima ja hän loistaa roolissaan Rubenina. Hän on omistautunut roolilleen huolella. Ahmed opetteli puoli vuotta soittamaan rumpuja, vietti aikaa kuurojen kanssa rooliin valmistautuakseen, opetteli viittomakielen ja käytti näytellessään korvatulppia, jotta ei oikeastikaan olisi kuullut kunnolla. Roolisuoritus on uskottava ja samaistuttava. Ruben käy läpi laajan tunteiden skaalan huomattuaan kuuroutuvansa. Katsoja elää hänen mukanaan ja pohtii mitä tekisi itse samassa tilanteessa, kun on menettämässä yhden aisteistaan. Ahmed tavoittaa hahmonsa täysin ja ilmaisee niin paljon tunteita pelkällä olemuksellaan, eleillään ja ilmeillään puhuessaan yhä vähemmän kuurojen yhteisössä ollessaan. Rooli on monipuolinen ja haastava, mutta Ahmed suoriutuu siitä Oscarin arvoisesti.

Elokuva keskittyy Rubeniin, mutta hänen tyttöystävänsä Lou ja kuurojen yhteisö ovat oleellisia sivuhahmoja, jotka syventävät tarinaa. Loun ja Rubenin parisuhde on oleellinen Rubenin kuuroutumisen ohella. Molemmat ovat rankasta taustasta ja ikään kuin pelastaneet toisensa. Jälleen tiukan paikan tullen heidän on punnittava parisuhdettaan, ja on koskettavaa katsottavaa, kuinka he pohtivat ovatko eduksi toistensa hyvinvoinnille yhden elämänvaiheen tultua päätökseen.

Elokuva on tahdiltaan yllättävän rauhallinen ja seesteinen metsämaisemineen. Luonnollisesti elokuva on hyvin hiljainen ja sisältää paljon särähtäviä ja äkkiäänekkäitä ääniä, jotta Rubenin kuulemat asiat tavoitetaan hyvin. Äänisuunnittelu on oleellisessa osassa kerrontaa. Se on tehty Sound of Metalissa taidolla ja auttaa samaistumaan Rubeniin. Foley-äänistä vastaavat taidolla suomalaiset Heikki Kossi, Kari Vähäkuopus ja Pietu Korhonen. Heidän työnsä on ansaitusti jo palkittukin. 

Musiikki jää elokuvassa yllättävän pieneen rooliin. Se poistuu Rubenin elämästä kuulon myötä ja elokuva kommentoi yllättävän vähän, miltä hänestä tuntuu menettää työnsä ja tärkeä osa elämäänsä. Toki kuulon menetys mullistaa hänen koko elämänsä ja uuteen elämään totuttelu on elokuvan pääpointti. Elokuvan nimi on hienon monitulkintainen: elokuvassa on metalli, jota Ruben paukuttaa soittaessaan rumpuja, soittamansa musiikkigenre (joka tosin omaan korvaani kuulostaa enemmän punkilta) sekä ääni, jota en voi juonipaljastusten vuoksi tarkemmin avata.

Näin elokuvan itse paikkakuntani elokuvateatterin ennakkonäytöksessä, mutta se on katsottavissa myös Amazon Prime Video -suoratoistopalvelusta.

Tutkielma ryyppäämisestä - Arvio elokuvasta Yhdet vielä

Druk, Tanska, 2020

Draama

Ensi-ilta Suomessa 7.5.2021

Keski-ikäiset lukio-opettajat päättävät testata teoriaa, jonka mukaan ihminen on parhaimmillaan silloin, kun veren alkoholipitoisuus on 0,05 promillea. Sopiva määrä juomia saa urilleen jämähtäneen ja puisevan opetustyön luistamaan erityisesti Martinilla (Mads Mikkelsen). Kokeilun jatkuessa tulevat ilmi teorian hyvät ja huonot puolet. Liikunnanopettaja Tommylla (Thomas Bo Larsen) ja Peterillä (Lars Ranthe) ei ole perheen luomaa turvaverkkoa, kun taas Nikolajlla (Magnus Millang) testi alkaa vaikuttaa pikkulapsiarkeen.

Pidän paljon Thomas Vinterbergin Jahti-elokuvasta vuodelta 2012. Se on Mads Mikkelsenin tähdittämä kuvaus siitä, mitä yhteisössä tapahtuu perättömän pedofiilisyytöksen vuoksi. Jahti-elokuvan myötä odotin innolla Yhdet vielä -elokuvaa, jossa kaksikko työskentelee myös yhdessä. Yhdet vielä tarjoaa samaan tapaan perhekeskeisen ja liikuttavan kuvauksen, vaikkakin aihe on paljon iloisempi ja komediallisempi.

Yhdet vielä vie mukanaan ja katsojana seuraa suurella mielenkiinnolla, mihin ihmiskoe vie miesnelikon. Vinterbergin ohjaama ja käsikirjoittama Yhdet vielä on viinan- ja todenmakuinen arkielämän kuvaus nousu- ja laskuhumaloineen. Vastaavia alkoholin sävyttämiä ihmiskohtaloita näkee arkielämässäkin. Teoksen välittämä alkoholikulttuurin kuvaus sopisi samalla tavalla Suomeenkin. Todenmakuisuus ja tunnistettavat henkilöhahmot tekevät elokuvasta koskettavan. Odotin elokuvasta tosin komediallisempaa kuin se todellisuudessa oli, mutta hauskoja hetkiä on myös.

Roolisuoritukset ovat erinomaisia ja kukin henkilöhahmo kaveriporukasta tuntuu aidolta. Heidän kauttaan kuvataan monenlaista mieskuvaa. Myös kouluelämän kuvaus tuntuu lämpimältä ja hahmot tuttavallisilta. Humalan eri asteet on tavoitettu erinomaisen kuvaavasti. On erityisen todenmukaista seurata pidättyväisen Mikkelsenin hahmon estojen laskemista promillejen noustessa. Häntä pyydetään usein tanssimaan tanssitaustansa vuoksi ja loppukohtaus kruunaa kaiken.

Elokuva on hyvin mieskeskeinen. Naishahmot jäävät ohuiksi ja tuttuun tapaan lasten ja kodin huolehtijoiksi, jotka ovat kotona vastassa nalkuttamassa känniretkeltä tulevalle miehelleen. Naishahmoihin olisi kaivannut monipuolisuutta, mutta toki aihetta on rajattava ja juuri miesten kaveriporukka on keskiössä. 

Korona-aikaan tuntuu ristiriitaiselta ja haikealta katsoa elokuvaa, jossa juhlitaan ja pidetään hauskaa isolla porukalla ja läheisesti. Tuntuu katkeralta katsoa penkkareiden kaltaisia sukupolvikokemuksia, jotka nyt jäävät abeilta välistä. Halailu ja metrossa tuntemattomien pussailu tuntuu etäiseltä. Hauskanpito ilman viinaakin tuntuu kaukaiselta rajoituksissa pidättymisen aikana. Mutta joskus vielä. 

WandaVision

Innostuin Disney plussan WandaVision-minisarjasta, joten ajattelin kirjoittaa mietteitäni siitä sen viime viikolla kokonaisuudessaan katsottuani. Sarja innosti minut myös piirtämään, joten tekstin kuvitukset ovat piirroksestani. Se syntyi flow-tilassa kolmen päivän aikana. Kuvat piirroksesta ovat tosin ihan vain puhelinräpsyjä, joten piirros ei pääse ihan oikeuksiinsa tässä.

Kiinnostuin WandaVisionista jo trailerin perusteella ja odotin sitä innolla. Retroestetiikka vaikutti lupaavalta ja toimi sarjassa hienosti. Juuri päättynyt sarja on varsinkin alkupuoleltaan upea estetiikaltaan näin retro- ja vintageintoilijan näkökulmasta. 

Sarja alkaa, kun vasta naimisiin mennyt pariskunta Wanda ja Vision muuttavat pikkukylään aloittamaan uutta yhteistä elämää 50-luvulla. Wandalla on tosin taikavoimia ja Vision on androidi, joka hylkää ihmiskasvonsa kotioloissa. Muutenkaan kaikki ei ole sitä miltä vaikuttaa sitcom-tyylitellyssä sarjan alussa.

En ole hetkeen jaksanut innostua Marvelin sisällöistä, mutta WandaVision osui ja upposi. Oli hienoa seurata viittauksia eri vuosikymmenten klassikkosarjoihin ja niiden tyyleihin, jotka muuttuivat 50-luvulta nykyajan sarjoihin jakso kerrallaan. 

Päähenkilöinä on kaunis ja liikuttava pariskunta. Elisabeth Olsen ja Paul Bettany ovat luontevia ja upeita Wanda Maximoffina ja Visionina. Osa Marvelin hahmoista ja tapahtumista oli minulla ehtinyt unohtua aiemmista elokuvista, mutta niistä muistuteltiin sopivasti. Wandan hahmo tuli itselleni puskista Age of Ultron -elokuvassa ja hänen ja Visionin rakkaustarina esiteltiin elokuvissa jotenkin tosi hätiköiden. Erityisesti Wandan tausta on kiinnostanut minua siitä saakka ja nyt hänen kiinnostavaan hahmoonsa pääsi tutustumaan paremmin. 

En sitten tiedä miten hämmentävä kokemus sarja on katsojalle, jolle Marvel-maailma ei ole ennestään lainkaan tuttu. Veljeni on nähnyt vain muutamia Marvel-juttuja, mutta hän taisi silti ihan pitää tästä sarjasta.

Jännitettä mystisestä tapahtumien syystä olisi voinut himpun kyllä pitkittää, kun alku oli niin nautittavaa ja mysteeriä vihjailtiin. Sword-organisaation osio ei puolivälissä sarjaa niin kiinnostanut ja mielenkiintoni laski muutaman jakson ajaksi. Loppua kohden sarja taas onneksi parani. Kaikkiaan yhdeksän jakson aikana riitti yllättäviä käänteitä, Disney-tasolla synkkääkin sisältöä ja traaginen tarina. 

Hienoa, että Marvel tekee tällaisia persoonallisempiakin sarjoja. Perinteistä, tylsää supersankarimäiskintää sarja onnistui hyvin välttämään, vaikka sitäkin nähtiin loppupuolella. Kerrankin keskityttiin henkilön psyykeen ja ihmissuhdeasioihin. Kivassa retro- ja sitcom-tyylissä pysyttiin mystisillä elementeillä höystäen.

Vuoden 2020 elokuvat ja kirjat

Tulihan tämäkin kummallinen vuosi päätökseen🎉 Monenlaisia asioita sopi myös koronavuoteen, luonnollisesti paljon kivoja ja ei niin kivoja juttuja. 

Itselleni vuodessa 2020 korostui rauhoittuminen ja tarpeen tullut tahdin hidastaminen. Pääsin tekemään kaikkea hienoa just mieleisessä oman alan työssä. Oli myös paljon inspiraatiota ja tein vapaa-ajalla kaikkea luovaa. 

Tänä vuonna syntyneitä tekeleitä

Elokuvat ja sarjat

Listasin vuoden elokuvasuosikkini Episodin kerätessä toimittajiensa suosikkeja vuodelta, kuten viimekin vuonna. Vuoden 2020 elokuvia en ehtinyt hirmu paljon nähdä, mutta jonkinmoiset listaukset sain aikaan. Viime vuonna katsottuja elokuvia kertyi 243 ja tältä vuodelta 180. Itselläni ei ollut tänä vuonna yhtä suuri elokuvabuumi. Viime vuonna sen sijaan pidin itselleni haastetta katsoa yhtä monta elokuvaa kuin kuussa on päiviä. Tänä vuonna katsoin elokuvia fiiliksen mukaan. 

180 kokopitkän elokuvan lisäksi olin kirjannut Letterboxdiini 13 lyhytelokuvaa ja minisarjaa. Seurasin myös kolmeakymmentä pidempää sarjaa. 

Lahjajoulukalenteriin tekemäni elokuva-aiheiset magneetit

Top 10 parasta teatterissa Suomessa vuonna 2020 ensi-iltansa saanutta elokuvaa 

1. Parasite

2. Tove

3. Saint Maud

4. Jojo Rabbit

5. The Invisible Man

6. Näkemiin Neuvostoliitto

7. Jäähyväiset

8. Kirjava lintu- The Painted Bird

9. Hiomattomat timantit

10. The Peanut Butter Falcon

Postauksen lopussa on lisää elokuvien top-listojani.

Tämän The Great -sarjan päähenkilön kuvan piirsin kangastusseilla joululahjaksi paitaan.

Top 5 tämän vuoden puolella Suomessa katsottavaksi tullutta sarjaa 

1. Queen’s Gambit

2. The Great

3. Tiger King

4. Dark 

5. Haunting of Bly Manor

Kirjat

Otin vuoden 2020 tavoitteeksi aktivoida lukuharrastusta, joka oli jäänyt lukupainoitteisten opintojen takia. Tavoitteenani oli lukea 12 kirjaa ja se onnistuikin. 

Luin jännitystä, kiinnostavia ihmiskohtaloita, feminististä, hömppää, sarjakuvia, hauskaa ja koskettavaa tekstiä. 

Hyvää uutta vuotta kaikille🎉🎊

Vielä loput elokuvalistoistani

Parhaat vuoden 2020 aikana ensi-iltansa saaneen elokuvan ohjaajat

1. Bong Joon-Ho (Parasite)

2. Rose Glass (Saint Maud) 

3. Zaida Bergroth (Tove)

4. Josh ja Benny Safdie (Hiomattomat timantit)

5. Taika Waititi (Jojo Rabbit)

6. Leigh Whammel (The Invisible Man)

7. Lauri Randla (Näkemiin Neuvostoliitto)

8. Lulu Wang (Jäähyväiset)

9. Michael Schwartz, Tyler Nilson (Peanut Butter Falcony)

10. Kirill Sokolov (Why Don’t You Just Die)

Parhaat vuoden aikana ensi-iltansa saaneen elokuvan käsikirjoittajat

1. Bong Joon-Ho ja Han Jin-won (Parasite)

2. Eeva Putro (Tove)

3. Leigh Whammel (The Invisible Man)

4. Rose Glass (Saint Maud)

5. Taika Waititi (Jojo Rabbit)

6. Ronald Bronstein, Josh ja Benny Safdie (Hiomattomat timantit)

7. Lauri Randla (Näkemiin Neuvostoliitto)

8. Jennifer Kent (The Nightingale)

9. Brian DeLeeuw ja Adam Egypt Mortimer (Daniel Isn’t Real)  

10. Sergio Casci, Veronika Franz, Severin Fiala (The Lodge)

Parhaat vuoden aikana ensi-iltansa saaneessa elokuvassa esiintyneet miesnäyttelijät (ei väliä onko pää- vai sivuosa)

1. Song Kang-Ho (Parasite)

2. Delroy Lindo (Five Da Bloods)

3. Adam Sandler (Hiomattomat timantit)

4. Sam Claflin (The Nightingale)

5. Zack Gottsagen (The Peanut Butter Falcon)

6. Shia LaBeouf (The Peanut Butter Falcon)

7. Niklas Kouzmitchev (Näkemiin Neuvostoliitto)  

8. Petr Kotlár (Painted Bird)

Parhaat vuoden 2020 aikana ensi-iltansa saaneessa elokuvassa esiintyneet naisnäyttelijät (ei väliä onko pää- vai sivuosa)

1. Alma Pöysti (Tove)

2. Morfydd Clark (Saint Maud)

3. Elizabeth Moss (The Invisible Man)

4. Aisling Franciosi (The Nightingale)

5. Scarlett Johansson (Jojo Rabbit)

6. Millie Bobby Brown (Enola Holmes)

7. Riley Keough (The Lodge)

8. Awkwafina (Jäähyväiset)

9. Laura Birn (Helene)

Parhaat vuoden aikana suoraan kotiteatteriin mennyttä elokuvaa (dvd, blu-ray, suoratoisto)

1. Hiomattomat timantit

2. The Nightingale

3. Taso

4. Da 5 Blood 

5. The Lodge

6. Enola Holmes

7. Daniel Isn’t Real

Katsausta syksyn ja loppuvuoden elokuviin

Korona-aikaan olemme saaneet nauttia laadukkaista kotimaisista elokuvista. Meille on tarjoiltu esimerkiksi maahanmuuttajaperheen kokemuksista kertova Ensilumi, arkkitehti Alvar Aallosta kertova Aalto-dokumentti ja Reindeerspotting-huumedokumentin jatko-osa Lost Boys. Kiinnostavilta tapauksilta vaikuttavat myös suomalaisvirolaiseksi Lappi-länkkäriksi sanottu Viimeiset ja keskiaikaan sijoittuva kotimainen komedia Peruna.

Samaan aikaan kansainväliset tuotannot ovat pääsääntöisesti tauolla ja elokuvateattereihin suolletaan paljon halpiselokuvia, jotka muutoin eivät välttämättä olisi päässeet teatterikierrokselle. Sellaisilta vaikuttavat näkemättä sosiaalisella medialla ja karulla huonepakopelillä mässäilevä Follow Me ja Happy Death Day -elokuvien tekijöiden Freaky, jossa teinityttö ja sarjamurhaaja vaihtavat kehoja. Näiden kahden koko annin näin jo trailereista.

Syyskauden elokuvatarjonnasta löytyy kuitenkin myös kansainvälisten elokuvien helmiä. Näitä ovat esimerkiksi psykologinen jännäri Saint Maud sekä teattereihin palaava Parasiten ohjaajan Memories of Murder vuodelta 2003.

Innolla odotan myös mitä elokuvia Joensuussa 5.12. järjestettävä kauhuleffafestari Cinemare tarjoaa. Sinne on julkistettu jo argentiinalainen folk-kauhuelokuva Luz– The Flower of Evil, joka vaikuttaa kiinnostavalta tapaukselta. Mutta nyt arvioin muutaman syksyltä mieleen jääneen elokuvakokemukseni.

Tove – Suurella sydämellä taiteesta ja ihmissuhteista

Ensi-ilta 2.10.2020

Draama

Olin odottanut kauan elämäkertaa inspiroivasta taiteilijasta, jota olen ihaillut pienestä pitäen. Olin innoissani, kun kuulin, että elokuvan ohjaa Zaida Bergroth, jonka aiemmista elokuvista, kuten Miami ja Skavabölen pojat olen tykännyt. Toven ohjaus on myös todella onnistunut.

Tove Jansson hakee itseään niin taiteellisesti kuin ihmissuhteissaankin suosionsa kynnyksellä 40-luvulla. Tove kipuilee, sillä haluaisi tulla tunnetuksi taidemaalarina, mutta sivuprojektina luodut Muumi-hahmot nousevat suosioon.

Elokuvan juoni kulkee luonnollisesti ja kertoo oleelliset asiat Toven senhetkisestä elämästä. Elokuva ei sorru Wikipedia-elämäkerraksi, jossa pikakelataan päähenkilön koko elämän huippukohdat lapsuudesta kuolemaan. On onnistunut valinta keskittyä tiettyyn ajanjaksoon ja sen aikaisiin ihmissuhteisiin.

Kuvaaja Sami Kuokkanen / Helsinki Filmi

Alma Pöysti sopii Toven rooliin täydellisesti ja hän tuntuu elokuvassa samalta, kuin millainen mielikuva Tovesta on ainakin itselleni muodostunut. Hän tuo esille hienosti Toven kaikki puolet bilettävästä ilottelijasta melankoliseksi pohdiskelijaksi. Pidin erityisesti hienovaraisista mikroilmeistä, joilla Pöysti välittää niin paljon asioita sekä hänen intensiivisestä läsnäolon tunteestaan.

Tove on koskettava elokuva. Ihmissuhteet kuvataan eläväisesti ja todentuntuisesti. Toven suhde teatterijohtaja Vivica Bandleriin ja kansanedustaja Atos Wirtaseen ovat paljon keskiössä. Krista Kosonen tuntuu Bandlerin roolissa samalta kuin hänen roolisuorituksensa esimerkiksi Helene-elokuvassa. Kosonen onnistuu kuitenkin herättämään hahmollaan katsojassa ristiriitaisia tunteita laidasta laitaan.

Minulle painui mieleen erityisesti kohtaus, jossa Toven ja Viktor-isän kipuileva suhde kulminoituu isän kuoleman jälkeen tämän tavaroita raivatessa. On kiinnostavaa, miten ihmissuhteilla kehystetään Toven taiteellista luomista ja sitä, kuinka hän ammensi esimerkiksi Tiuhtin ja Viuhtin hahmoihin hänen ja Vivican suhteesta. Elokuva tasapainottelee hienosti taiteellisen uran ja suhteiden kuvaamisen välillä.

Rakastan elokuvaa myös visuaalisesti. Se on kuvattu upeasti filmille ja kuvakerronta on onnistunutta. Lavastus ja puvustus ovat upean yksityiskohtaisia ja värikkäitä sekä luovat uskottavaa ajankuvaa, todellakin silmäkarkkia. Myös musiikki toimii onnistuneesti kerronnan keinona.

NIMBY ­– Kohellusta takapihalla 

Ensi-ilta 9.10.2020

Draamakomedia

Nimby oli syksyn ohjelmistosta toinen innolla odottamani elokuva. Pidän todella paljon ohjaaja Teemu Nikin edellisestä draamaelokuvasta Armomurhaajasta. Se on omaperäinen teos täynnä syvällistä pohdintaa oikeutuksesta ja kuolemasta mustalla huumorilla väritettynä. Kun Tove ylitti odotukseni, Nimby puolestaan alitti ne.

Nimby on musta komedia suvaitsevaisuudesta, joka joutuu koetukselle, kun asiat osuvat omalle kohdalle. Nimi tulee not in my backyard -ilmiöstä, jossa ihmiset haluavat ajaa hyviä asioita, kunnes ne vaatisivat henkilökohtaista panostusta.

Mervi (Susanna Pukkila) vie naisystävänsä Katan (Almila Bagriacik) vanhempiensa luo esiteltäväksi. Lämsän pikkukylässä rehottaa uusnatsiongelma, jonka osa Mervin exä on. Myös vanhemmista paljastuu uusia puolia.

Kuvaaja Tomi Palsa

Nimby on ajoin viihdyttävä farssi, jossa on lupaava ja kiinnostava alkuasetelma. Harmi kyllä kömpelö käsikirjoitus ei onnistu kuljettamaan tarinaa luontevasti ja elokuvasta puuttuu se jokin. Sekä elokuvan draama- että komediaelementit takkuilevat. Juonenkäänteet ovat ajoin absurdeja, mutta eivät onnistu naurattamaan. Elokuva kadottaa fokuksensa aika ajoin, ajoin laahaa ja toistaa samankaltaisia hahmojen välisiä dialogeja, osa hahmojen motiiveista on epäloogisia.

Hahmoja on paljon, eikä kaikkiin keskittyminen toimi, sillä lopputulos on vain hämmentävä. Päähenkilö on todella ärsyttävä ja kömpelösti näytelty, hän vain huutaa ratkaistakseen muiden väittelyt. Ihmiskuva muutenkin on alleviivatun kyyninen ja puuduttava. Armomurhaajan pääroolissa loistaneen Matti Onnismaan roolisuoritus on Nimbyssäkin onnistunut. Hän vetää totisesti tarkoituksellisen epäuskottavaksi ja kärjistetyksi kirjoitetun uusnatsijohtajan roolinsa. Oikein onnistunut elokuvapahis siis.

Elokuva on täynnä suuria teemoja, kuten suvaitsevaisuus. Teemat ovat ehkä jopa liian suuria, koska Nimby tekee niihin vain pintaraapaisun eikä sano niistä muuta kuin itsestään selviä ympäripyöreyksiä.

Elokuva on hienon eläväisesti ja toiminnallisesti kuvattu. Vaikka se ei kaikilta osin osu maaliin, on hienoa, että tällaista erikoisempaa elokuvaa tehdään Suomessakin ja vieläpä Elokuvasäätiön rahoittamana.

Saint Maud – Loppuunpalamista ja torakoita

Ensi-ilta 23.10.2020

Draamajännäri

Sairaanhoitaja Maud päätyy hoitamaan entistä tanssijaa, joka on kuolemansairas. Syvän uskonnollinen Maud ottaa tehtäväkseen pelastaa potilaansa sielun. Maudin elämä pienessä merenrantakaupungissa ei muutenkaan juuri hymyile.

Morfydd Clark tekee upean, hyytävän roolisuorituksen. Hänen näyttelemäänsä Maudia seuraa halki elokuvan vuoroin säälien, vuoroin inhoten ja vuoroin kummeksuen. Hahmo onnistuu olemaan samaan aikaan todella karmiva, mutta myös myötätuntoa herättelevä. Maudin kertojanääni kantaa kerrontaa toimivasti ja ajoin sydäntä riipivästi. Ihmismieltä kuvataan monipuolisesti.

Visuaalisesti teos upean synkkä ja kelmeä. Maudin maailmassa on synkeää ja rupuista, mikä tulee esille visuaalisista yksityiskohdista katosta vainoavaa torakkaa myöten. Maailma on sateinen ja sumea säätä myöten.

Rose Glassin esikoisohjaus on erityisen onnistunut. Teos onnistuu tuomaan uutta kuluneeseen uskontokauhun tyylilajiin. Saint Maud sekoittaa hienosti psykologisia, mielenterveysongelmiin liittyviä ja uskonnollisia aineksia niiden sulautuessa toisiinsa onnistuneesti. Kauhuelementtejä viljellään toimivasti sinne tänne. Tunnelma on draamanomaisissakin osuuksissa piinaava. Teos vain yltyy loppua kohden hienon rakentelun myötä. Innolla odotan millaisia teoksia Glass vielä ohjaa, mutta tämän genren hän ainakin hallitsee hienosti.

Memories of Murder – Tiivistä tunnelmaa mustan huumorin sävyttämänä

Ensi-ilta 23.10.2020
Draamajännäri

Jotain hyvääkin elokuvarintamalla. Olisikohan vuoden 2003 Memories of Murder päässyt Suomen valkokankaille ilman koronaa. Kansainvälisiä klassikoita ja uudempikin teoksia olisi hienoa saada levitykseen enemmänkin. 

Memories of Murderin olin nähnyt vajaa vuosi sitten jo kerran, mutta oli hienoa päästä näkemään se elokuvateatterissakin. Äänitehosteet ja visuaalisuus toimivat tietysti ihan eri tavalla ja katselukokemus oli aivan erilainen kuin kotona katsoessa. Teos oli toisella katselukerralla vaikuttavampi.

Memories of Murder pohjautuu Etelä-Korean ensimmäiseen sarjamurha-aaltoon vuosina 1986–1991. Murhaaja tappoi pikkukylässä kymmenen naista. Tutkivat poliisit ovat hämillään, sillä vastaavaa ei ole aiemmin tullut kohdalle.

Juoni on hienon ennalta-arvaamaton. Vaikka kyseessä onkin melko klassinen murhajännäri, on se taidolla punottu. Juoni on kuitenkin simppeli, jos vertaa Bong Joon-Hon tuoreimpaan mestariteokseen Parasiteen. Kyseessä on ohjaajan vasta toinen kokopitkä ja jälki on jo silloin ollut näin hienoa.

Rikostutkijoiden toheloidessa kiireessä ja paineen alla yltyy meno ajoin koomisiin mittasuhteisiin. Musta huumori sävyttää elokuvaa omaperäisesti. Murhatutkinnan lomaan on ujutettu hienosti pohdintaa ihmisyydestä sekä siitä, mitkä keinot ovat sallittuja tiukissa tilanteissa. Katse ja sen voima on vahvassa osassa tiukasti rajatuissa, läheltä kuvatuissa otoksissa. Toisaalta osa elokuvasta on ilmavaa, hienoja miljöitä hyödyntävää, mikä antaa tilaa tiiviin tunnelman lomassa.

Näyttelijöiden työ on todella intensiivistä. He heittäytyvät rooleihinsa todella fyysisestikin. Näyttelijäjoukkio tekee monipuolisista hahmoista inhimillisiä kaikkine virheineen 

Elokuvan loppupuoli on todella piinaava. On mahtanut aikalaisyleisöä ärsyttää lopuksi, kun todellisen sarjamurha-aallon syyllinen oli yhä selviämättä. On kiinnostavaa, että tosielämässä murhaaja löytyi vasta 2019. Voi pohtia, että olisiko esimerkiksi Suomessa tehty elokuvaa sarjamurhista, jotka olisivat tapahtuneet vain 20 vuotta sitten ja syyllinen olisi yhä tuntematon.

Rannalla - On Chesil Beach kirjana ja elokuvana

Lähde The New York Times

Tiiviin kirjoittamistyön ohella on tullut yhä harvakseltaan kirjoitettua tänne blogiin, kun paukut kulttuurista kirjoittamiseen menevät töissä. Elokuvia ja sarjoja on tullut katsottua harvakseltaan, mutta lukenut olen tavallista enemmän. Viimeisimmäksi kuitenkin katsoin elokuvan Rannalla.
Yleensä olen katsonut elokuvan vasta kirjan lukemisen jälkeen, sillä niin lukukokemus on ollut antoisampi, kun tarinaa ei vielä tiedä. Toisaalta kirja antaa lisää yksityiskohtia elokuvaan, jos kirjan lukee katsomisen jälkeen. Yleensä pidän kirjasta enemmän kuin elokuvasta, mutta Rannalla tykkäsin enemmän elokuvana kuin kirjana. Luin kirjan jo joitakin vuosia sitten ja nyt katsoin kauan odottamani elokuvan, kun huomasin sen tulleen Netflixiin.

Ian McEwanin kirjoittama Rannalla kertoo parikymppisisistä Florencesta ja Edwardista, jotka päättävät vuonna 1962 mennä naimisiin. Florence pitää klassisesta musiikista ja soittaa viulua. Hän tulee ylemmän keskiluokan luokan perheestä ja on juuri valmistunut hyvästä yliopistosta. Myös vastavalmistunut Edward puolestaan pitää rockista ja tulee työluokkaisesta perheestä, joka koittaa sinnitellä äidin aivovauriosta huolimatta toimivana. Kaksikko kohtaa, rakastuu pian ja avioitumisen jälkeen lähtevät viettämään hääyötä Chesil Beachin rantahotelliin. Hääyönä kulminoituu kaikki, josta Florencen olisi pitänyt puhua Edwardille jo aikaa sitten. 

Tarkkaan viritetty tarina on todella traaginen. McEwan on saanut pakattua paljon tiukkaa tavaraa 183 sivumäärään. Teos niin elokuvana kuin kirjanakin herätti minussa monia tunteita, jopa vihaa ja turhautuneisuutta. Teos on todella tärkeä ajankuva ja siinä on traagisen tarinansa lisäksi huomioita 60-luvun brittiläisestä luokkayhteiskunnasta luokkarajat yrittävän suhteen myötä. Päähenkilöt ovat kaksi keskenään täysin erilaista henkilöä eri yhteiskuntaluokista. Yhteistä heille on se, että he ovat nuoria, eikä kumpikaan tiedä, mitä tekisi tulevaisuudellaan.

Tarina seksuaalisuudesta, seksuaalisesta identiteetistä, peloista, traumoista ja puhumattomuudesta on todella voimakas ja traaginen. On tärkeää, että aikaa, jolloin seksistä ei puhuttu, tarkastellaan tällaisestakin näkökulmasta. Elokuva osoittaa, kuinka tärkeää monipuolinen seksuaalikasvatus on. Florencella ja Edwardilla ei edes ole sanoja tunteilleen ja seksuaalisuuteen sekä seksiin liittyville asioille, niin tabu aihe on ja niin epävarmoja he ovat. Erityisesti Florencen tilanne on hyvin raastava. Hän yrittää keskustella aiheesta ulkopuolisen kanssa jo ennen avioliittoa, mutta keskustelusta ei tule mitään, kun sanoja aralle aiheelle ei ole. En ole aiemmin nähnyt elokuvaa tai lukenut kirjaa, jossa 60-lukua tai sitä aiempaakaan aikaa kuvataan tästä näkökulmasta ja että aihetta käsiteltäisi, kuten Ian McEwan teoksessaan käsittelee.

Dominic Cooke on ohjannut kirjasta elokuvan esikoisohjauksenaan. Elokuva on visuaalisesti todella kaunis ja tyyni. Sitäkin myrskyisämpiä ovat tarina ja tunteet kauniin pinnan alla. Kerronta niin kirjassa kuin elokuvassakin toimii erinomaisesti. Vasta-avioituneiden jännityksen ja pelon täyteisesti hääyöstä liikutaan muisteluiden kautta Florencen ja Edwardin suhteen alkuvaiheisiin. Hääyön tunteet ovat käsinkosketeltavia ja kohtaus petipuuhista on itselleni yksi elokuvahistorian kiusallisimmista, surullisimmista ja traagisimmista.

Ian McEwan on kirjoittanut myös elokuvan käsikirjoituksen. Se on varmasti suurin syy siihen, miksi elokuvan ja kirjan tunnelmat ovat hyvin samanlaiset. Elokuva on pitkälti sellainen, kuin millaisiksi asiat kuvittelin kirjaa lukiessa. Jotain kolme-neljä vuotta sitten kirjan lukiessani elokuva ei ollut vielä ilmestynyt, joten hahmojenkaan ulkonäön kuvitteleminen ei ollut pilaantunut lukiessa. Näyttelijät ovat pitkälti sellaisia, millaisiksi hahmot kirjassa kuvittelin.

Samankaltaisuuksista huolimatta pidin elokuvasta paljon enemmän kuin kirjasta. Kirjaa lukiessani vihasin Florencea ja Edwardia; sitä kuinka he junnaavat paikoillaan, eivätkä puhu tunteistaan. Vatvovat vain oman päänsä sisällä ajaen itsensä ja suhteensa umpikujaan. Oli niin turhauttavaa lukea kuinka ajatuksille ei ollut sanoja ja kuinka vaikeaksi he asian itselleen tekevät. Myös vääjäämätön loppu tulee järkytyksenä. Elokuvassa sen otin vastaan tyynemmin, sillä tiesin sen jo. Välillä tuo tarinan tietäminen toimii jopa edukseen. Elokuvan kohdalla osasin laittaa asiat paremmin ajalliseen kontekstiin ja puhumattomuuden yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, enkä hahmojen syyksi.

Elokuvassa Florence ja Edward ovat pidettävämpiä, sillä heidän ajatuskulkujaan ei täysin tiedä. Saoirse Ronan Florencena ja Billy Howle Edwardina ovat erinomaisia. He tavoittavat hienosti hahmojensa tunteet ja esittävät traagisetkin tilanteet sensitiivisesti, koskettavasti ja uskottavasti. Ronan on näytellyt 13-vuotiaana erinomaisesti myös McEwanin toisen romaanin, Sovitus, filmatisoinnissa. Pidän todella paljon myös tuosta vuonna 2002 suomennetusta romaanista ja vuonna 2007 ilmestyneestä filmatisoinnista. Molemmissa teoksessa pienet asiat suistavat suuret asiat raiteiltaan ja muuttavat elämiä traagisella tavalla.

Rannalla- elokuva etenee seesteisen rauhallisesti, mutta kasvattaa hääyön jännitettä, kunnes loppu on tiheä. Juoni etenee molemmissa versioissa samankaltaisesti, mutta pieniä muutoksia on tehty. Jos elokuvaa katsoessa kirja ei olisi ollut minulla luettuna, olisi se saattanut olla sekava ja hämmentävä ajassa pomppimisineen. Myös Florencen lapsuuden traumaan vain viitataan niin, että se saattaa katsojalla mennä ohi. Kirjassakaan traumaa ei käsitellä tarkasti, sillä Florence on sulkenut sen visusti mielestään, mutta siihen viitataan selkeästi.

Käsikirjoitus rullaa erinomaisesti viimeiseen, riipivään rantakohtaukseen saakka, kunnes kulku alkaa takkuamaan. Lopun ylipitkitetyt, melodramaattiset kohtaukset ovat kummallinen ratkaisu. Minusta elokuva olisi voinut päättyä voimakkaan tunteelliseen kohtaukseen levykaupassa. Siinä tarinan tragedia ja melankolia kulminoituvat erinomaisesti. Se olisi ollut tehokas loppu, mutta nyt lopetus on ylipitkä ja laahaava. Elokuvaa pitkitetään vielä usean kohtauksen verran aina nykypäivään saakka ja lopun teho laimenee kädenlämpöiseksi. 

Rannalla - On Chesil Beach
Kirjoittanut Ian McEwan, suomentanut Juhani Lindholm.
Otava 2007, 183 sivua.
Vuoden 2017 filmatisoinnin on ohjannut Dominic Cooke ja käsikirjoittanut Ian McEwan.

Elokuvalle tähtiä