Vuoden 2022 suosikkielokuvani

Puolisen vuotta vierähtänyt taas edellisestä postauksesta, mutta pitäydyn vähintään näissä vuoden suosikit -katsauksissa. Nyt kolmesta ensimmäinen, vuoden suosikkielokuvieni top 10 Suomessa tänä vuonna ensi-iltansa saaneista. 

Hirveästi en ehtinyt nähdä tämän vuoden elokuvia, en läheskään kaikkia haluamiani. Sarjojakin tuli katsottua, mutta en pitänyt kirjaa niistä, joten jäävät tältä kertaa välistä listoilta. Mainintoina suosikeista kuitenkin Munkkivuori ja Guillermo del Toron Cabinet of Curiosities.

Katsoin tänä vuonna 194 elokuvaa. (2021 katsoin 157, 2020 180 ja 2019 234) 

Tero Ahonen © Elokuvayhtiö Aamu 

10. Metsurin tarina 

Metsuri Pepe menettää lyhyen ajan sisällä kotinsa, vaimonsa, työnsä ja parhaan ystävänsä. Hän ottaa traagiset elämänkäänteet vastaan tyynesti ja pysyy optimistisena.

Tämä oli hauska erikoinen tapaus kaikessa absurdiudessaan. Tykkäsin lakonisesta dialogista, joka on todentuntuista ja samaan aikaan runollista. Päähenkilö on suloinen ja ihana poikkeus puhkikalutusta suomalaisesta melankoliasta. Muutkin roolisuoritukset ovat erinomaisia ja kukin tekee hahmoista uskottavia, vaikka elokuva on niin absurdi. Pidin myös kuivakasta, toteavasta huumorista. 

Visuaalisuus on hienoa ja miten värejä on käytetty. Kaikkine sävyineen ja juonenkäänteinen omaperäinen tapaus, vaikkakin tarina on suoraan Jobin kirjasta. Myös Aki Kaurismäki ja David Lynch -viboja on ehkä hiven päälleliimatullakin tavalla. Odotan innolla mitä Mikko Myllylahti tekee tämän vanhan esikoisohjauksensa jälkeen.

Erik Molberg 

 9. Speak no evil 

Tanskalaisperhe tapaa lomamatkalla hollantilaisperheen, johon ystävystyy. Kotiin saavuttua tulee kutsu vierailulle Hollantiin. Isä, äiti ja nuori tytär lähtevät lomalle, vaikka eivät tunne ystäväperhettä kovin hyvin. He kohtaavat epämukavia tilanteita, mutta säilyttävät kohteliaisuuden, vaikka miten pitkälle isäntäperheen edesottamukset menevätkään.

Omaperäinen tarina, hienoa näyttelemistä ja rakastamaani kiusallisista tilanteista syntyvää huumoria. Tosin jatkuu makuuni turhan pitkään puhtaana draamana ja mustana komediana, kunnes tapahtuu odotettu käänne synkkään kauhuun. Paljon turhauttavia käänteitä ja karmivat pahikset. Kiinnostavaa pohdintaa vallasta ja maskuliinisuudesta. Rakastan halki elokuvan vallitsevaa epämukavaa tunnelmaa ja kuinka kohteliaisuus menee liian pitkälle: "We do this because you let us". 

8. The Sadness 

Nuoren parin arki suistuu raiteiltaan, kun kaupunki alkaa täyttyä silmittömistä veriteoista. Parin on löydettävä toisensa eri puolilta suurkaupunkia sukkuloiden brutaalien vastaantulijoiden halki.

Tässä taiwanilaiselokuvassa on omaperäinen ja brutaali ote puhkikaluttuun zombie-genreen. Loistavia erikoistehosteita ja käänteitä, jotka saavat aikaan ällötysreaktioita. Erityisen pelottava kikka muuttaa tartunnan saaneet siten, että säilyvät melko ihmismäisinä ja kommunikointikykyisinä.

Oslo Pictures

7. The worst person in the world 

Romanttinen komedia omalaatuisella otteella ja mustalla komedialla sävytettynä. Norjalaiselokuvassa kolmekymppinen Julie etsii suuntaa elämälleen sattumien ja mielihalujen ohjaamana. Hän ei halua mennä kaavamaisesti uraputkessa ja yhteiskunnan odotusten mukaisesti, saati asettua aloilleen. 

Elokuvassa ilmenee eläväisesti, kuinka vailla omia suunnitelmia voi ajautua elämän viemänä. Loistavat roolisuoritukset herättävät eloon hieman ärsyttävät, todentuntuiset päähenkilöt. Elämänmakuisessa elokuvassa ihastumiset voi tuntea kutkuttelevasti. Tarina epävarmuuksista sekä itsensä ja onnen etsimisestä on kauniisti ja kekseliäästi kuvattu.

6. Lamb 

Pariskunta Maria ja Ingvar pyörittävät lammastilaansa vuoristoisella seudulla. Parisuhteen kommunikaatio on vaisua ja työkeskeistä. Harmaan arjen halkoo Marian äidinvaistot herättävä käänne.

Tässä islantilaiselokuvassa on kaunis, traaginen ja esteettinen tarina menetyksestä, elämää suuremmasta surusta sekä ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Tässä varsinkin omaperäinen juoni. Rakastan painostavaa tunnelmaa, kun sanoittamaton menetys velloo kaiken yllä. Päähenkilöpari tarpoo surun sumussa ja yrittää pyörittää lammasfarmiaan sumun ympäröimällä syrjäisellä maatilalla. Koko ajan tuntuu, että jotain pahaa on tapahtumassa. Ada-lammaslapsi on ylisuloinen ja koko ajan pelkää, että entä jos hänelle tapahtuu jotakin. Taidokasta juonenkuljetusta: pitkään on tasaista arkea, jota sopivasti tulee rikkomaan maatilan isännän veli.

Rabbit Films

5. Kupla 

Kupla on ilahduttava suomalaistapaus. Se on lämminhenkinen ja elämänmakuinen kuvaus teineistä ja heidän vanhemmistaan. 16-vuotias Eveliina näkee sattumalta äitinsä suutelemassa toista naista. Hän haluaa pitää äitinsä ja isänsä avioliiton kasassa hinnalla millä hyvänsä. Parhaaksi keinoksi hän näkee moniongelmaiseksi heittäytymisen. Upeat, aidontuntuiset roolisuoritukset (nuori Stella Leppikorpi loistaa pääroolissa!) ja soljuva käsikirjoitus tekevät arkisestakin tarinasta kiinnostavan. Teinin kokemusmaailma tavoitetaan eläväisesti, samoin se, kuinka keski-ikäisetkin kipuilevat vanhemmuudessaan ja parisuhteessa. 

 

Yannis Drakoulidis / Metro Goldwyn Mayer Pictures

4. Bones and all 

Maren joutuu isänsä hylkäämäksi ja lähtee etsimään äitiä, josta ei tiedä mitään. Marenin salaisuus on pakottanut isän ja tyttären pysymään liikkeellä, joten tien päälle lähteminen ei ole nuorelle uutta. Matkalla hän kohtaa kummallisen kaveriksi pyrkijän ja lopulta Leen, johon hänellä muodostuu läheinen suhde yhteisellä matkalla.

Tässäpä tuore ote kannibaali- ja road movie -genreihin. Kauneus ja brutaalius kulkevat käsi kädessä. Rakastan, kuinka tämä on kuvattu: ihmisten maailma on likainen ja kurja, kun taas kontrastina luonto hehkuu kauneutta. Roolisuoritukset ovat erinomaisia, erityisesti karmivien sivuhenkilöiden osalta. Bones and all ei tunnut yhtään niin pitkältä kuin on (2h 11 min), vaikka juonenkuljetuksessa ei kiirehditä ja kamera pysähtyy usein ihailemaan maailmaa. Teemoissa on kiinnostavaa eettistä pohdintaa ja kuinka päähenkilöt oikeuttavat tekoja itselleen ja selittelevät toimintaansa. Kiinnostavaa, kuinka pari näkee pahana sen, että ihmiset syövät eläimiä, joilla myös on perheet ja ystäviä, selittäen, että siinä ei ole eroa ihmisten syömiseen.

20th Century Studios

3. The Menu 

Tyler ja Margot menevät syrjäiselle saarelle huippukokin ökyillalliselle, jonne pääsevät vain harvat ja valitut. Hieno illallinen saa monia käänteitä siinä sivussa, kun kokki esittelee hienoja annoksiaan.

Tämä on erinomainen musta satiiri fine diningin maailmasta höystettynä aimo annoksella yhteiskuntakritiikkiä. Juoni pitää otteessaan, dialogi ja rakenne ovat hauskoja ja tarina kaikkiaan luova kaikessa absurdiudessaan.

Carole Bethuel

2. Titane 

Alexia on autonäyttelyiden tanssija. Hän näyttää kuin keimailisi mieskatsojilleen, mutta hänen todellinen kiinnostuksensa on ainoastaan autoissa. Alexia joutuu tekojensa vuoksi pakomatkalle ja syöksykierteeseen.

Brutaali, kaunis, yllätyksellinen. Todella omaperäinen asetelma ja huikeaa kehokauhua. Päähenkilö on upea, monitahoinen ja epäpidettävä, mutta silti välittää mitä hänelle sattuu. Huikea roolisuoritus vähillä vuorosanoilla sisäänpäinkääntyneenä henkilönä. Pohtii kiinnostavasti sukupuolta, sen moninaisuutra ja representaatioita. 

Fredrik Wenzel / Plattform-Produktion

 1.Triangle of sadness 

Alkoholistikapteenin luotsaamalla luksusaluksella kohtaavat muun muassa mallipariskunta, venäläinen oligarkki ja asekauppias. Alkoholin, rikkauden, vallan ja Instagram-filttereiden täyttämä alus keikkuu myrskyssä ja tapahtumat alkavat ryöpytä.

Odotin tätä pitkään innolla, koska Ruben Östlundin edellinen ohjaus, The Square on ykkössuosikkielokuviani. Enkä pettynyt odotuksissani. Todella fiksu, hauska, ällöttävä ja tarkkanäköinen mestariteos. Elokuva sanoo paljon yhteiskunnastamme, kuten sosiaaliluokista ja  ulkokultaisuudesta. Rakastan tässäkin kiusallisista ja ällöttävistä tilanteista syntyvää huumoria, kun asiat viedään äärimmilleen. Henkilöt on käsikirjoitettu ja näytelty hyvin. Henkilöiden ällöttävyys ja ihmisyyden nurjat puolet on tavoitettu erinomaisesti.

Muita mainintoja mieleisistä tämän vuoden elokuvista

The Innocents

Ei vain karmivia lapsia, vaan myös yhteiskunnallista sanomaa eriarvoisuudesta. Yliluonnollista yhdistellään inhorealistiin oivaltavalla ja kekseliäällä tavalla. Riipaiseva elokuvakokemus kaikkine käänteineen. Upeat roolisuoritukset lapsilta, jotka kantavat moniulotteisia roolejaan taidolla. Tajusin vasta listan koostettuani ja julkaistuani, että tämänkin Suomen ensi-ilta oli vuonna 2022. Tämä olisi todellakin kuulunut top kymppiin, mutta en kehtaa enää muutella listausta jälkikäteen. 

X 

Hauska slasher, joka pohtii, miten nuoruus ja kauneus voivat hyödyttää elämässä. X hyödyntää alagenren konventioita hauskoilla ja osin luovilla tavoilla. Aikakauden visuaalisuus on tavoitettu hienosti. Elokuva on viihdyttävä, eikä ota itseään liian vakavasti. Kiinnostava trilogian avaus. Odotan innolla jatkoa kiinnostavan päähenkilön tarinalle.

Pahanhautoja 

Omaperäinen tarina ja hienon näköinen toteutus, vaikkakaan ei täydellinen. Hienoa että Suomessakin esikoisohjaaja tarttuu kauhuun. 

Northman

Linkki aiemmin julkaisemaani arvioon.

Tikun ja Takun pelastuspartio 

Hauska ja kerrankin uudenlainen Disney-animaatio. Tai no ei ihan uudenlainen, sillä on Kuka viritti ansan, Roger Rabbit tuotuna nykypäivään. Täynnä ihanaa nostalgiaa ja hulvattomia, yllätyksellisiä hahmoja. 

Brainwashed: Sex-camera-power 

Olen ollut tietoinen aiheista, joita dokumentti käsittelee, mutta tämä oli silti silmiäavaava katselukokemus. Kiinnostava laaja skaala elokuvakohtauksia kuvaavina esimerkkeinä. Katsomisesta tulee huono olo, mutta herää toivo paremmasta. Jokaisen elokuvantekijän ja elokuvaintoilijan pitäisi perehtyä näihin aiheisiin, sillä muutoksen alku on tiedostamisessa.

Men 

Aivan villi, runollinen, mystinen tutkielma vallasta, toksisen maskuliinisuuden muodoista ja menetyksestä.

Katsausta syksyn ja loppuvuoden elokuviin

Korona-aikaan olemme saaneet nauttia laadukkaista kotimaisista elokuvista. Meille on tarjoiltu esimerkiksi maahanmuuttajaperheen kokemuksista kertova Ensilumi, arkkitehti Alvar Aallosta kertova Aalto-dokumentti ja Reindeerspotting-huumedokumentin jatko-osa Lost Boys. Kiinnostavilta tapauksilta vaikuttavat myös suomalaisvirolaiseksi Lappi-länkkäriksi sanottu Viimeiset ja keskiaikaan sijoittuva kotimainen komedia Peruna.

Samaan aikaan kansainväliset tuotannot ovat pääsääntöisesti tauolla ja elokuvateattereihin suolletaan paljon halpiselokuvia, jotka muutoin eivät välttämättä olisi päässeet teatterikierrokselle. Sellaisilta vaikuttavat näkemättä sosiaalisella medialla ja karulla huonepakopelillä mässäilevä Follow Me ja Happy Death Day -elokuvien tekijöiden Freaky, jossa teinityttö ja sarjamurhaaja vaihtavat kehoja. Näiden kahden koko annin näin jo trailereista.

Syyskauden elokuvatarjonnasta löytyy kuitenkin myös kansainvälisten elokuvien helmiä. Näitä ovat esimerkiksi psykologinen jännäri Saint Maud sekä teattereihin palaava Parasiten ohjaajan Memories of Murder vuodelta 2003.

Innolla odotan myös mitä elokuvia Joensuussa 5.12. järjestettävä kauhuleffafestari Cinemare tarjoaa. Sinne on julkistettu jo argentiinalainen folk-kauhuelokuva Luz– The Flower of Evil, joka vaikuttaa kiinnostavalta tapaukselta. Mutta nyt arvioin muutaman syksyltä mieleen jääneen elokuvakokemukseni.

Tove – Suurella sydämellä taiteesta ja ihmissuhteista

Ensi-ilta 2.10.2020

Draama

Olin odottanut kauan elämäkertaa inspiroivasta taiteilijasta, jota olen ihaillut pienestä pitäen. Olin innoissani, kun kuulin, että elokuvan ohjaa Zaida Bergroth, jonka aiemmista elokuvista, kuten Miami ja Skavabölen pojat olen tykännyt. Toven ohjaus on myös todella onnistunut.

Tove Jansson hakee itseään niin taiteellisesti kuin ihmissuhteissaankin suosionsa kynnyksellä 40-luvulla. Tove kipuilee, sillä haluaisi tulla tunnetuksi taidemaalarina, mutta sivuprojektina luodut Muumi-hahmot nousevat suosioon.

Elokuvan juoni kulkee luonnollisesti ja kertoo oleelliset asiat Toven senhetkisestä elämästä. Elokuva ei sorru Wikipedia-elämäkerraksi, jossa pikakelataan päähenkilön koko elämän huippukohdat lapsuudesta kuolemaan. On onnistunut valinta keskittyä tiettyyn ajanjaksoon ja sen aikaisiin ihmissuhteisiin.

Kuvaaja Sami Kuokkanen / Helsinki Filmi

Alma Pöysti sopii Toven rooliin täydellisesti ja hän tuntuu elokuvassa samalta, kuin millainen mielikuva Tovesta on ainakin itselleni muodostunut. Hän tuo esille hienosti Toven kaikki puolet bilettävästä ilottelijasta melankoliseksi pohdiskelijaksi. Pidin erityisesti hienovaraisista mikroilmeistä, joilla Pöysti välittää niin paljon asioita sekä hänen intensiivisestä läsnäolon tunteestaan.

Tove on koskettava elokuva. Ihmissuhteet kuvataan eläväisesti ja todentuntuisesti. Toven suhde teatterijohtaja Vivica Bandleriin ja kansanedustaja Atos Wirtaseen ovat paljon keskiössä. Krista Kosonen tuntuu Bandlerin roolissa samalta kuin hänen roolisuorituksensa esimerkiksi Helene-elokuvassa. Kosonen onnistuu kuitenkin herättämään hahmollaan katsojassa ristiriitaisia tunteita laidasta laitaan.

Minulle painui mieleen erityisesti kohtaus, jossa Toven ja Viktor-isän kipuileva suhde kulminoituu isän kuoleman jälkeen tämän tavaroita raivatessa. On kiinnostavaa, miten ihmissuhteilla kehystetään Toven taiteellista luomista ja sitä, kuinka hän ammensi esimerkiksi Tiuhtin ja Viuhtin hahmoihin hänen ja Vivican suhteesta. Elokuva tasapainottelee hienosti taiteellisen uran ja suhteiden kuvaamisen välillä.

Rakastan elokuvaa myös visuaalisesti. Se on kuvattu upeasti filmille ja kuvakerronta on onnistunutta. Lavastus ja puvustus ovat upean yksityiskohtaisia ja värikkäitä sekä luovat uskottavaa ajankuvaa, todellakin silmäkarkkia. Myös musiikki toimii onnistuneesti kerronnan keinona.

NIMBY ­– Kohellusta takapihalla 

Ensi-ilta 9.10.2020

Draamakomedia

Nimby oli syksyn ohjelmistosta toinen innolla odottamani elokuva. Pidän todella paljon ohjaaja Teemu Nikin edellisestä draamaelokuvasta Armomurhaajasta. Se on omaperäinen teos täynnä syvällistä pohdintaa oikeutuksesta ja kuolemasta mustalla huumorilla väritettynä. Kun Tove ylitti odotukseni, Nimby puolestaan alitti ne.

Nimby on musta komedia suvaitsevaisuudesta, joka joutuu koetukselle, kun asiat osuvat omalle kohdalle. Nimi tulee not in my backyard -ilmiöstä, jossa ihmiset haluavat ajaa hyviä asioita, kunnes ne vaatisivat henkilökohtaista panostusta.

Mervi (Susanna Pukkila) vie naisystävänsä Katan (Almila Bagriacik) vanhempiensa luo esiteltäväksi. Lämsän pikkukylässä rehottaa uusnatsiongelma, jonka osa Mervin exä on. Myös vanhemmista paljastuu uusia puolia.

Kuvaaja Tomi Palsa

Nimby on ajoin viihdyttävä farssi, jossa on lupaava ja kiinnostava alkuasetelma. Harmi kyllä kömpelö käsikirjoitus ei onnistu kuljettamaan tarinaa luontevasti ja elokuvasta puuttuu se jokin. Sekä elokuvan draama- että komediaelementit takkuilevat. Juonenkäänteet ovat ajoin absurdeja, mutta eivät onnistu naurattamaan. Elokuva kadottaa fokuksensa aika ajoin, ajoin laahaa ja toistaa samankaltaisia hahmojen välisiä dialogeja, osa hahmojen motiiveista on epäloogisia.

Hahmoja on paljon, eikä kaikkiin keskittyminen toimi, sillä lopputulos on vain hämmentävä. Päähenkilö on todella ärsyttävä ja kömpelösti näytelty, hän vain huutaa ratkaistakseen muiden väittelyt. Ihmiskuva muutenkin on alleviivatun kyyninen ja puuduttava. Armomurhaajan pääroolissa loistaneen Matti Onnismaan roolisuoritus on Nimbyssäkin onnistunut. Hän vetää totisesti tarkoituksellisen epäuskottavaksi ja kärjistetyksi kirjoitetun uusnatsijohtajan roolinsa. Oikein onnistunut elokuvapahis siis.

Elokuva on täynnä suuria teemoja, kuten suvaitsevaisuus. Teemat ovat ehkä jopa liian suuria, koska Nimby tekee niihin vain pintaraapaisun eikä sano niistä muuta kuin itsestään selviä ympäripyöreyksiä.

Elokuva on hienon eläväisesti ja toiminnallisesti kuvattu. Vaikka se ei kaikilta osin osu maaliin, on hienoa, että tällaista erikoisempaa elokuvaa tehdään Suomessakin ja vieläpä Elokuvasäätiön rahoittamana.

Saint Maud – Loppuunpalamista ja torakoita

Ensi-ilta 23.10.2020

Draamajännäri

Sairaanhoitaja Maud päätyy hoitamaan entistä tanssijaa, joka on kuolemansairas. Syvän uskonnollinen Maud ottaa tehtäväkseen pelastaa potilaansa sielun. Maudin elämä pienessä merenrantakaupungissa ei muutenkaan juuri hymyile.

Morfydd Clark tekee upean, hyytävän roolisuorituksen. Hänen näyttelemäänsä Maudia seuraa halki elokuvan vuoroin säälien, vuoroin inhoten ja vuoroin kummeksuen. Hahmo onnistuu olemaan samaan aikaan todella karmiva, mutta myös myötätuntoa herättelevä. Maudin kertojanääni kantaa kerrontaa toimivasti ja ajoin sydäntä riipivästi. Ihmismieltä kuvataan monipuolisesti.

Visuaalisesti teos upean synkkä ja kelmeä. Maudin maailmassa on synkeää ja rupuista, mikä tulee esille visuaalisista yksityiskohdista katosta vainoavaa torakkaa myöten. Maailma on sateinen ja sumea säätä myöten.

Rose Glassin esikoisohjaus on erityisen onnistunut. Teos onnistuu tuomaan uutta kuluneeseen uskontokauhun tyylilajiin. Saint Maud sekoittaa hienosti psykologisia, mielenterveysongelmiin liittyviä ja uskonnollisia aineksia niiden sulautuessa toisiinsa onnistuneesti. Kauhuelementtejä viljellään toimivasti sinne tänne. Tunnelma on draamanomaisissakin osuuksissa piinaava. Teos vain yltyy loppua kohden hienon rakentelun myötä. Innolla odotan millaisia teoksia Glass vielä ohjaa, mutta tämän genren hän ainakin hallitsee hienosti.

Memories of Murder – Tiivistä tunnelmaa mustan huumorin sävyttämänä

Ensi-ilta 23.10.2020
Draamajännäri

Jotain hyvääkin elokuvarintamalla. Olisikohan vuoden 2003 Memories of Murder päässyt Suomen valkokankaille ilman koronaa. Kansainvälisiä klassikoita ja uudempikin teoksia olisi hienoa saada levitykseen enemmänkin. 

Memories of Murderin olin nähnyt vajaa vuosi sitten jo kerran, mutta oli hienoa päästä näkemään se elokuvateatterissakin. Äänitehosteet ja visuaalisuus toimivat tietysti ihan eri tavalla ja katselukokemus oli aivan erilainen kuin kotona katsoessa. Teos oli toisella katselukerralla vaikuttavampi.

Memories of Murder pohjautuu Etelä-Korean ensimmäiseen sarjamurha-aaltoon vuosina 1986–1991. Murhaaja tappoi pikkukylässä kymmenen naista. Tutkivat poliisit ovat hämillään, sillä vastaavaa ei ole aiemmin tullut kohdalle.

Juoni on hienon ennalta-arvaamaton. Vaikka kyseessä onkin melko klassinen murhajännäri, on se taidolla punottu. Juoni on kuitenkin simppeli, jos vertaa Bong Joon-Hon tuoreimpaan mestariteokseen Parasiteen. Kyseessä on ohjaajan vasta toinen kokopitkä ja jälki on jo silloin ollut näin hienoa.

Rikostutkijoiden toheloidessa kiireessä ja paineen alla yltyy meno ajoin koomisiin mittasuhteisiin. Musta huumori sävyttää elokuvaa omaperäisesti. Murhatutkinnan lomaan on ujutettu hienosti pohdintaa ihmisyydestä sekä siitä, mitkä keinot ovat sallittuja tiukissa tilanteissa. Katse ja sen voima on vahvassa osassa tiukasti rajatuissa, läheltä kuvatuissa otoksissa. Toisaalta osa elokuvasta on ilmavaa, hienoja miljöitä hyödyntävää, mikä antaa tilaa tiiviin tunnelman lomassa.

Näyttelijöiden työ on todella intensiivistä. He heittäytyvät rooleihinsa todella fyysisestikin. Näyttelijäjoukkio tekee monipuolisista hahmoista inhimillisiä kaikkine virheineen 

Elokuvan loppupuoli on todella piinaava. On mahtanut aikalaisyleisöä ärsyttää lopuksi, kun todellisen sarjamurha-aallon syyllinen oli yhä selviämättä. On kiinnostavaa, että tosielämässä murhaaja löytyi vasta 2019. Voi pohtia, että olisiko esimerkiksi Suomessa tehty elokuvaa sarjamurhista, jotka olisivat tapahtuneet vain 20 vuotta sitten ja syyllinen olisi yhä tuntematon.

Cinemare joulukuu 2019: Kohokohtina The Lighthouse, In Fabric ja Kultainen hansikas

Lähde

Nyt kun kaikki on peruttu, tapahtumat ja elokuvateatteriesitykset mukaan lukien, on hyvä tehdä throwback-tyylistä katsausta viime joulukuun Cinemareen. Uusi Cinemare olisi ollut maaliskuun lopulla, mutta se luonnollisesti siirtyy tai peruntuu. Toivottavasti Colour Out of Spacen, First Loven ja muun ohjelmiston pääsee myöhemmin näkemään. Pakko myöntää, että on jo hirmu ikävä elokuvissa sun muissa kulttuuririennoissa käymistä. Viimeksi olen käynyt katsomassa 15.3. The Invisible Manin.

Edellinen Cinemare uudistui hieman sillä tavalla, että elokuvia näytettiin jo päivällä erillisessä rakennuksessa ja iltanäytökset olivat perinteiseen tapaan elokuvateatterikeskus Tapiossa. Minusta se oli toimiva ratkaisu, sillä päivällä pääsi näkemään kökköleffaa, mitä yöllä ei olisi jaksanut valvoa katsomassa.

Oli hienoa, että ystävänpäivänä järjestettiin myös naapurikunta Outokummussa Minemare, jossa näytettiin kuusi klassikkokauhuelokuvaa. Kirjoitin tapahtumasta reportaasin Karjalaiseen.

Mutta nyt 30.11.-1.12.2019 Cinemaren elokuvakatsaukseen.

Lähde

Manos: The Hands of Fate (1966)

Pariskunta on ajamassa lomamatkalle pienen tyttärensä kanssa, mutta he eksyvät matkalla ja päätyvät syrjäisen, oudon kartanon pihaan. Erikoisen oloinen nilkuttava heppu ottaa heidät vastaan ja perhe vaatii saada yöpyä talossa. Hepun mestari ei hyväksy -jankkaamisesta huolimatta perhe jää yöksi, mutta törmäävät omituiseen kohtalon kättä palvovaan kulttiin ja ilkeimmän näköisimpään eläimeen, jonka ovat koskaan nähneet

Manos on kökköä, tahatonta komiikkaa alusta loppuun saakka. Juoni haahuilee, toiminta on epäloogista ja hahmot kummallisia. Puheäänet ja ääniefektit ovat tärykalvoille pureutuvan kimeitä ja ekstentriset musiikit jäävät soimaan päähän. Parasta Ö-luokan elokuvaviihdettä siis.

Lähde

The Last House on Dead End Street (1973)

Nuori gangsteri vapautuu vankilasta ja alkaa kuvata snuff-väkivaltaelokuvaa ikään kuin rangaistuksena yhteiskunnalle.

Selittämätöntä, kieli poskessa tehtyä kökköä, jonka koko merkitys jää pimentoon. Lähes yhtä pimentoon kuin miten epäselvää ja hämärää laatua elokuva visuaalisesti on. Elokuva on tehty ilmeisen pienellä budjetilla, koska kuva on todella rakeista ja rosoista, eikä puheesta meinaa saada selvää. Roskaelokuvaa isolla ärrällä ja jos tykkää sen tyylisestä niin varmaan tykkää tästäkin, vaikkakaan en näe miksi kukaan tästä tykkäisi. Itselleni tässä ei ollut edes koomisuusvaikutelmaa, kuten Manosissa, joka sen sijaan oli hauskaa katsottavaa.

Lähde

The Lighthouse (2019)

Kokenut majakanvartija Thomas Wake (Willem Dafoe) sekä Ephraim Winslow ja Thomas Howard nimiä käyttävä mies (Robert Pattinson) muuttavat työkeikalle syrjäiselle, karulle majakkasaarelle. Kokeneemman auktoriteettiin vedoten Wake ei päästä Winslowta lyhtyhuoneeseen ja laittaa nuoremman miehen hanttihommiin vastatessaan itse majakan valon toiminnasta ja ruoanlaitosta. Majakan tornissa vaikuttaa olevan jotain salaista, josta Winslown uteliaisuus herää ja asia alkaa vaivata. Eristyneissä oloissa vietetyn ajan venyessä jännitteet kiristyvät ja alkavat purkautua rajusti puhumattakaan oudoista tapahtumista ja ahdistavista näyistä.

Rakastin ohjaaja Robert Eggersin vuoden 2015 The VVithciä, jonka näin myös Cinemaressa ensimmäistä kertaa siellä ollessani. The Lighthousea olen odottanut jo pitkään kuin kuuta nousevaa, eivätkä odotukset suotta olleet korkealla ja ne eivät myöskään alittuneet. Eggersin toinen ohjaustyö pitää ajoittaisesta vähäeleisyydestään ja toisteisuudestaan huolimatta tiiviisti otteessaan alusta loppuun saakka. Kyseessä on niin kauhu-, draama- mysteerigenrejen kuin myös seikkailu- ja fantasiaelokuvan tienoilla liikkuva elokuva. Se on hieno psykologinen hahmotutkielma ja taustatyö ajan majakkamaailmasta on tehty huolella.

The Lighthousessa on niin kauhua, vainoharhaa, mysteeriä, ahdistusta, juopottelua kuin sysimustaa huumoriakin. Ilmaisu on hienon rajua ja äänet teräviä, joten elokuva ei ole väkivaltainen vain kuvastoltaan vaan on väkivaltainen katsojan muillekin kuin näköaistille. Sumutorvi, myrsky, pierut; kaikki tukevat elokuvan luomaa likaista ja epämukavaa oloa samoin kuin elokuvan mustavalkoisuudesta syntyvä likainen harmaus. Se, että elokuva on kuvattu mustavalkoisena aidolle filmille vanhanaikaisella kuvasuhteella, tukee elokuvan ahdistavuutta, aavemaisuutta ja pakokauhun tunnetta. Elokuvan tiukat rajaukset eivät salli pakopaikkaa tai vapautunutta hengähtämistä.

The Lighthouse on täynnä hienoa tulkinnanvaraisuutta ja mystisyyttä. Meri, majakka, alitajunta ja unet sekoittuvat keskenään. Elokuva on täynnä upeaa kuvallisuutta ja merimieslegendoja. Viittaillaan antiikin mytologiaan Neptunuksen, Tritonin ja Odysseuksen seireeneiden myötä. Majakan fallossymboliikka on selkeää miesten seksuaalisuuden turhautumisen keskellä. Seksuaalista kuvastoa viljellään muutenkin merenneitojen muodossa sekä miesten toteuttaessa seksuaalisuuttaan omilla tavoillaan.

Tässä vapuksi uudelleenluomamme The Lighthouse-kuva, joka syntyi nyt koronakotoilun aikana vallinneen taideteosten uudelleen luonnin myötä.

Pattinson ja Dafoe tekevät sopivan teatraalisella tavalla käsittämättömän hienot, heittäytyvät ja fyysiset roolit. He kirjaimellisesti rypevät paskassa ja mudassa. He ovat aggressiivisia, ahdistuneita ja saavat katsojankin tuntemaan majakkasaaren ahdistavuuden ja epätietoisuuden. Erityisesti Pattinsonin yltyvä vainoharhaisuus ja epätoivo ovat uskottavia Dafoen välittämän aggression ja purskahtelevan auktoriteetin edessä. He ovat käytännössä elokuvan ainoat näyttelijät ja sopivat rooleihin kuin nenä päähän. Kaksikon kemiat käyvät todella hyvin yhteen ja hahmojen kommunikointi on herkullisen nasevaa ja kärkästä. He liikkuvat upeasti läheisyyden ja vihamielisyyden välillä. Mystisistä hahmoista paljastuu herkullisen hitaasti yksityiskohtia ja heihin päästään syvemmälle. Elokuvassa on myös pohdintaa miehen ja naisen rooleista, sillä kun naista ei ole, on jonkun otettava naisen roolia kahden miehen kotileikissä. Dafoen hahmo kokkailee ja loukkaantuu rajusti, kun Pattinsonin hahmo ei suostu kehumaan kokkailuja.

Robert Eggersin ja veljensä Max Eggersin käsikirjoittama teos kuvastaa hienosti eristyneisyyden, auktoriteettien ja ongelmallisen vallankäytön seurauksia ihmispsyykelle. Tapahtumat voi mielenkiintoisesti tulkita joko kirjaimellisesti tai esimerkiksi rikkinäisen mielen sairaskertomuksesta niin, että Pattinsonin ja Dafoen hahmot ovat osa samaa persoonallisuutta, sen eri osia, jo nimiasioistakin päätellen.

The Lighthousea ei ikävä kyllä vielä löydy verkkopalveluista katsottavaksi, mutta toivottavasti se pian ilmestyisi, sillä odotan jo innolla uudelleen näkemistä. Elokuva on hypnoottinen kokemus ja siinä on pureskeltavaa useammallekin katsomiskerralle, sillä se ei tarjoa valmiita ratkaisuja.

Lähde

In Fabric (2018)

Jos kummituksena olisikin lakanan sijaan mekko? Ja jos ASM-ilmiötä hyödyntäisi kauhuelokuvassa? Jotain tällaisia ajatuksia Peter Strickland on varmaan pyöritellyt käsikirjoittaessaan In Fabricin. Hiljattain eronnut Sheila (Marianne Jean-Baptiste) päättää valmistautua treffeille uudella mekolla. Pian mekko kuitenkin aiheuttaa mitä kummallisempaa päänvaivaa Sheilalle sekä pojalleen (Jaygann Ayeh) ja tämän tyttöystävälle (Game of Thronesin Briennenä tuttu Gwendoline Christie). On niin ihottumaa, kodinkoneongelmia kuiin hyökkäileviä koiriakin ennen kuin kohtalokkaan punainen mekko jatkaa matkaansa.

Tämän näkemistä olin odottanut jo pitkään, sillä olen pitänyt ohjaaja Stricklandin aiemmista teoksista Duke of Burgundysta ja Berberian Sound Studiosta. Tämä brittiläinen kauhukomedia on visuaalisesti upea, kirkkaansävyinen ja raikas, eikä mitenkään perinteisen kauhuelokuvan näköinen. Siinä on hieman vintage-viboja, vaikka elokuva ilmeisesti sijoittuu nykyaikaan, lähimenneisyyteen tai jopa 1960-luvulle. Aikakausien visuaalisuutta sekoitetaan hienosti.

Taidokkaan mystinen, ajoin absurdin unenomainen tunnelma vallitsee ja selittämättömät asiat tukevat sitä. Kyseessä ei ole mitenkään perinteinen kauhukomedia, vaan elokuvassa on brittiläistä hienovaraista huumoria, joka syntyy esimerkiksi kiusallisista sosiaalisista tilanteista ja absurdiudesta.  Myös muotimaailman omituisuudesta revitään koomisuutta ja selittämättömiä omituisuuksia. In Fabric herättää hykerryttävästi niin paljon kysymyksiä ja niin vähän vastauksia. Absurdi elokuvakokemus on ajoittain hulvattoman hauska. Elokuva on täynnä sekä absurdeja omituisuuksia että tosielämän kauhua. Pesukoneen räjähtäminen on järkyttävää katsottavaa, sillä se vaikuttaa todelliselta.

Ikävä kyllä loppua kohden paketti alkaa hieman hajota ja hajanaistua. Kun kerrotaan mekon matkan jatkumisesta, alkaa elokuva muuttua antologiamaiseksi. Alku on tehokas, mutta loppu tuntuu hieman pitkitetyltä, vaikka kiinnostavia asioita sisältääkin.

In Fabric on ajoittain hienoa ASMR-sipittelyä ja voisi olla kuunneltuna rentouttava kokemus monille. Vaikuttavan laajan cv:n omaava joensuulainen foley-taiteilija Tapio Liukkonen on tehnyt upeaa, pikkutarkkaa työtä huomioiden kaikkien tekstiilipintojen sun muiden aikaan saamat äänet.

Kaiken kaikkiaan In Fabric on hienon omituinen ja selittämätön koominen kokemus. Sille ei naura ääneen, mutta kaikki omituisuus viihdyttää ja huvittaa. In Fabric on muuten The Lighthousen tavoin yhden suosikkituotantoyhtiöni A24:n tuottama. Tuntuu, että kyseisen yhtiön elokuvissa luovuus saa kukkia.

Tämä löytyy katsottavaksi esimerkiksi Blockbusterista.

Lähde

Code 8 (2019)

Code 8 on toimintapainotteinen scifi-draama maailmasta, jossa erityislaatuisia kykyjä omaavat ihmiset elävät köyhyydessä yhteiskunnasta hyljeksittyinä. Laittomia supervoimia omaavalla Conner Reedillä on ongelmia sairaan äitinsä hoitokulujen kustantamisessa. Älykkäiden koneiden korvatessa ihmistyötä Conner alkaa tienatakseen työskentelemään laittomuuksien parissa muiden kyvyllisten kanssa.

Tämä on tavanomaista scifiä, jonka maailmassa on ihan omaperäisiäkin juttuja, mutta geneerinen juoni ja keskinkertaiset roolisuoritukset. Juonessa on  jonkin verran epäloogisuuksia. Päähenkilö on hieman puuduttava, eivätkä muutkaan hahmot loista. Elokuva on aika ennalta-arvattava ja pliisu, mutta ajoin ihan viihdyttävä. Koneiden vallankumouksen vaikutusta yhteiskuntaan ja ihmisten työllisyyteen sekä koneiden kyvykkäisiin harjoittamaa valvontaa kuvataan kiinnostavalla tavalla. Pienestä budjetista huolimatta on tehty kunnianhimoisesti ihan kelpo jälkeä. Tämä teknisesti hieno, mutta tarinallisesti hatara scifi-draama löytyy nyt katsottavaksi Netflixistä.

Lähde

Kultainen hansikas (2019)

Sarjamurhaaja Fritz Honka (Jonas Dassler) murhasi laitapuolen naisia 1970-luvulla Saksassa. Kultainen hansikas kertoo siitä, kuinka Honka houkutteli viinan voimalla naisia räkälästä kotiinsa likaiseen loppuunsa. Kultainen hansikas -nimisessä baarissa kurjuutta käyvät sivusta seuraamassa kaksi koululaista, mutta viattomien sivullistenkin päälle vain pissitään. Ketään ei vaikuta kiinnostavan kadonneiden ihmishylkiöiden kohtalo, tai se, että Honkan asunnosta leviää kuvottava haju. 

Kultainen hansikas on upeasti ohjattu ja käsikirjoitettu kauhurikosjännäri. Fatih Akinin ohjaama ja romaaniin perustuen käsikirjoittama elokuva on likainen ja tunkkainen tavalla, jolla jokaisen murhasta kertovan kuvauksen kuuluisikin olla. Lian löyhkän lähes haistaa ja kaikessa inhorealismissaan elokuvasta tulee todella likainen olo. Kaukana ovat silotellut Hollywood-murhakuvaukset ja sarjamurhaamisen mystisyys. Murhaamisen kuuluu tuntua sivustakatsojastakin pahalta ja väärältä, eikä viihteeltä. Kaikessa inhorealismissaan elokuvasta tulee todella likainen olo. 

Ajankuva on upean rosoinen ja likainen mahdollistaen yhteiskunnan pohjamudissa elävien yksilöiden synkän arjen absurdiuteenkin yltyvän kuvauksen. Harvoin tämänkaltaista epäsovinnaisuutta nähdään elokuvassa. Kaukana ovat silotellut Hollywood-murhakuvaukset ja sarjamurhaamisen ihannointi. Murhaamisen kuuluu tuntua sivustakatsojastakin väärältä, eikä viihteeltä. Elokuvan kauheuden ja rumuuden keskiössä jujuna on se, että väkivalta tapahtuu juuri ja juuri kuvan reunalla tai ulkopuolella. Se vain tehostaa tapahtumien kauheutta. Elokuvan jännitteenä on toive siitä, että oikeus viimein tapahtuisi ja tuo typerä murhaajankuvatus jäisi kiinni teoistaan. Uhrit ovat hyvin epäsympaattisia, mutta silti katsoja toivoo oikeuden tapahtuvan.

Lähde

Sarjamurhaajakuvaus on viety vieläkin astetta pidemmälle kuin Lars von Trierin House That Jack Buildissa. Jonas Dasslerin roolisuoritus Honkana on todella onnistunut kaikessa kuvottavuudessaan. Se saa kylmät väreet kulkemaan, eikä sitä saa aikaan vain erinomainen rujo maskeeraus, vaan jo pelkkä vastenmielinen olemus. Näyttelijä on kokenut todellisen muodonmuutoksen, sillä oikeassa elämässä hän näyttää miesmallilta. Näyttelijäsuoritukset muutenkin ovat kaikkiaan arkisen todenmukaisen oloisia ja istuvat kuin ruumiinkappale jätesäkkiin. 

Tämänkaltainen elokuva on omiaan jakamaan mielipiteitä kaikessa tragikoomisuudessaan. Valtayleisölle se voi olla liikaa. Kultainen hansikas ei päästä katsojaansa helpolla ja on omiaan jakamaan mielipiteitä kaikessa tragikoomisuudessaan. Kaiken kamaluuden keskellä kukkii ryvettynyt sysimusta huumorin kukka Honkan typerien toilailujen, hämmentävän ajatuksenjuoksun ja tunnepurkausten myötä. Huumori antaa pienen pakopaikan ryöpytykseltä. Ajoin nauroin ääneen pelkästä epäuskosta kaiken absurdin mätön edessä. Harvoin tämänkaltaista epäsovinnaisuutta nähdään elokuvassa.

Murhaajan hitaan, omituisen mielen liikahduksia seurataan läheltä, mutta lopulta kovin syvälliseen sanomaan elokuva ei lopulta yllä. Kaiken kaikkiaan Kultainen hansikas on hienon upea, poikkeava true crime-sarjamurhaajaleffa, joka ei päästä katsojaansa helpolla niin kuvastonsa kuin pikimustan huumorinsakaan suhteen.

Tämä löytyy katsottavaksi esimerkiksi Blockbusterista.

Cinemaren kahviossa oli myynnissä hienoja Cinemare "lonkeroita".