keskiviikko 29. kesäkuuta 2022

The Northman – Myyttisyyttä ja myrkyllistä maskuliinisuutta

Jälleen on työkiireiden takia vierähtänyt tovi edellisestä tekstistä, ja mietteitä elokuvista on kertynyt vain luonnoksiksi. Koitan tässä koostaa muistiinpanoista mietteeni The Northmanista, jonka näin toukokuussa Minemare-elokuvatapahtumassa.

Odotin The Northmania hieman jännityksellä. Robert Eggers on noussut kahdella elokuvallaan, The Withcillä ja The Lighthousella, suosikkiohjaajieni joukkoon. Toisaalta hänen valitsemansa aihe, viikinkiepookki epäilytti, että onko viikinkimeininki hieman loppuun kaluttu viime vuosina. Viikinkimeininkiä on nähty moneen kertaan, kuten Vikings-sarjassa ja Nicholas Vinding Refnin Valhalla Rising, joka minulle Northmanista tuli mieleen heti kun näin trailerin. Pelkäsin, että The Northman on aivotonta toimintamäiskettä, mutta Eggers tuntien ei ollut pelkkää sitä, vaan siihen yhdistettynä rikas mystiikka ja tunnelmallisuus. 

Ohjaaja Eggers jatkaa siis historiallisten elokuvien linjassaan, mutta vaihtaa kauhun toimintajännäriin. The Northman perustuu Amlethin taruun, josta muuan Shakespeare on pöhninyt Hamletinsa juonen tyystin. Amlethin lisäksi esikuvana on muinaisia islantilaissaagoja. Oidipus-elementtejä hyödynnetään muun klassisuuden ohessa.

Juoni on niinkin simppeli kuin että viikinkiprinssi Amleth kokee tragedian lapsena. Viha ja kostonhimo ei jätä häntä rauhaan, joten vuosien jälkeen hän lähtee kostamaan isänsä puolesta. Vaikka juoni on klassinen, moneen kertaan nähty ja ennalta-arvattava kostotarina, on merkittävää, miten The Northman on tehty.

Anya Taylor-Joyn näyttelemän Olgan hahmoon toivoisi enemmänkin syventymistä.

The Northmanissa vallitsee minua kiehtova maagisen myyttinen tunnelma. Myyttejä hyödynnetään oivaltavasti ja monipuolisesti, esimerkiksi sieluneläimet kulkevat kerronnassa halki elokuvan. Yliluonnolisuus, mystiikka ja usko asettuvat luonnolliseksi osaksi arkea, kuten se viikingeillä varmaan on ollutkin. Luonnosta nähdään merkkejä, palvotaan kukin omia jumaliaan ja näkijöiltä voi kysyä neuvoa. Kolme mystistä näkijää ovat huikeita hahmoja, joiden rooleissa näyttelijät pääsevät irrottelemaan. Erityisesti Björkin mykistävää, karmivaa hahmoa olisi mielellään nähnyt enemmänkin kuin yhden kohtauksen verran.

Kun rahoitus kasvaa, eivät rahoittajat todennäköisesti purematta niele Eggersin kaikkia visioita, jolloin outoilu ja kauhuelementit ovat jääneet näinkin vähälle. The Lighthouse-tyylistä trippailua kuten alun vahvassa luolakohtauksessa olisi voinut olla enemmänkin. Jännitys tiivistyy hienosti esimerkiksi, kun Amleth liikkuu yössä vaivihkaa kuin susi, näkymätön tappaja.

Elokuvan maailma on arvoituksellinen, vihan valtaama, kylmä ja karu heti alkupuolen kohtauksista, kun Amlethilta on viety kodin lämpö ja rakkaus. Eggers on luonut likaisen ja rujon viikinkisaagan, jossa väkivaltaa ei säästellä. Sotiminen, sotaorjat ja vastustajien kohtelu kylmäävät julkaisuajankohtaan nähden. Kuvasto on kuitenkin tuttua hurjista viikingeistä kerrottaessa. Karussa maailmassa ei ole varaa moraaliin, vaikka kylän väki sullottaisi rakennukseen ja poltettaisi.

Alexander Skarsgårdin Amleth pursuaa eläimellistä raivoa ja voimaa.

The Northman kuvaa myrkyllistä miehisyyttä ja kaunan kantamista toimivasti, vaikka kaikkiaan temaattiset tasot ja tulkinnanvaraisuus jäävät ohuehkoiksi. Miehen rooli on vahvasti määritelty, on oltava vahva ja pärjättävä. The Northmanin maailma on testosteronia tihkuva, mutta hieman muutakin on ujutettu sekaan. Naiset ovat ajankuva huomioiden vaimoja ja äitejä, eikä heillä ole kovin syvällistä roolia. Ihanan Anya Taylor-Joyn Olga on pakollinen romanttinen ihastus, joka tuo maailmaan kauniisti pehmeyttä ja ymmärrystä. Samalla Olga on myös itsenäinen ja ovela. Loppujen lopuksi kiinnostava, magiaa hyödyntävä hahmo ei saa kovin suurta roolia ja hahmo jää ohueksi.

Hienoja roolisuorituksia löytyy, mitä nyt erityisesti Nicole Kidmanin karmeaa väkisin väännettyä aksenttia laskematta. Jos ei luonnistu viikinkisävyinen puhe, niin eiköhän muihinkin skandirooleihin olisi löytynyt paikalliset näyttelijät. Aiemmat Eggersin teokset olleet pienimuotoisia, pienen ihmisjoukon dynamiikkaan pohjautuvia, mutta nyt suurta tehdessä hieman kangertelee eikä hahmoihin pääse täysin kiinni.

Alexander Skargsgårdin näyttelemä Amleth pursuaa alkukantaista voimaa. Rooli on vahvan ruumiillinen, jännittyneisyyden ja vihan aistii jo siinä, miten Skarsgård kantaa itseään, jatkuvasti valmiina hyökkäykseen. Amleth on etäinen, vihan panssarinsa alle asemoitunut. Hän ei voi päästää irti kostostaan, eikä näe muuta, vaikka valitsisi toisin kuin kohtalo määrää. Skarsgård näyttelee taidolla kostajaa, itsensä kovettanutta soturia, joka syvällä sisällään on yhä sama pelokas, isäänsä ja menetettyä elämäänsä kaipaava pieni poika. Rakkaus tuo toivoa ja valoa, mikä on hienoa elokuvan synkkänä vallitsevaan tunnelmaan, mutta kohtaloaan ei voi paeta.

Valinnat vastaan kohtalo -asetelma on kiinnostava, mutta ennalta-arvattavuus turhauuttaa hieman. Kuitenkin koko juonen huomioiden käy järkeen miksi kaikki menee kuten menee. Paikoin kurkistetaan syvästä vihasta ja kostonhimosta toiselle puolen ja pohditaan, kuka lopulta onkaan pahis. Upean Claes Bangin Fjölniristä maalataan syvän pahaa kuvaa, vaikka hän vaikuttaa ihan symppikseltä, joka vain välittää perheestään taustasta huolimatta.

Amleth ja Olga yhdistävät voimansa haasteiden edessä.

The Northmanin dialogi on upean lyyristä, yksityiskohtaista ja lähdeteoksen huomioiden sopivaa, vaikka sivistymättömien hahmojen suihin ei aluksi ajattelisi sopivan. Pohditaan valintoja, kohtaloa ja muiden valintojen vaikutusta itseen.

Elokuva on esteettisesti huikea, synkkä ja mystisen kaunis. Maisemat hivelevät silmiä. Mukaan sopii myös astetta karumpi, näyttävä elämänpuu. Estetiikan ja mahtipontisen äänimaailmansa vuoksi The Northman on nimenomaan isolta kankaalta nähtävä spektaakkeli.

Näen miksi elokuva jakaa vahvasti mielipiteitä. Se on kaikkea muuta kuin mitä Eggersiltä odottaisi, joten elokuva ei saata täyttää odotuksia. Juonivetoisen elokuvan ystävät saattavat turhautua simppelin juonen tai "jälleen kerran uusi Hamlet-adaptaatio" -ajatuksen äärellä. Mielestäni kyseessä on suuremman yleisön elokuva kuin Eggersin aiemmat ja joka tapauksessa antoisampi kuin muut tarjolla olevat toimintaspektaakkelit, jo itseään toistavat, vailla pintaa syvempää sisältöä olevat Marvel-rymistelyt. 

lauantai 22. tammikuuta 2022

Vuoden 2021 suosikkilevyni - Vuosi hemmotteli useiden suosikkieni uudella tuotannolla

Samoin kuin edellisissä postauksissa listasin viime vuoden suosikkielokuvat ja -kirjat, niin nyt on viime vuonna julkaistujen suosikkilevyjeni vuoro. 

Vaikka kuuntelin viime vuonna podcasteja varmaan enemmän kuin koskaan, myös musiikki raikasi. Löysin uusia artistejakin, mutta ennen kaikkea soivat vanhojen suosikkien uudet teokset. Vuosi hemmotteli minua musiikin saralla, sillä monet isot suosikkini julkaisivat uutta musiikkia. Monet niistä päätyivät tähän listalle. Välillä mietin, onko musiikinkuunteluni turhan urautunutta, vai johtuuko se vain Spotifyn turhan samankaltaisista suosituksista. Kuitenkin uusiakin tekijöitä löytyy kuunteluun aika ajoin, kuten tänä vuonna hieman mukavuusalueen ulkopuolelta jazzmaistakin musiikkia.


Listaan levyt siinä järjestyksessä, miten paljon niitä olen kuunnellut, mututuntuman perusteella. Parhausjärjestys olisi ollut turhan vaikea päättää. Kuvituksena on valtaosin otoksia musiikin täyteiseltä upealta reissulta Hailuodosta Bättre Folk -festivaalilta.


10. Yonaka - Seize the Power

Brittiyhtye Yonakan musiikki tuo tervetullutta naisenergiaa ja asennetta rockiin. Levyllinen meneviä biisejä, jotka saavat energiselle mielelle. Solisti Theresa Jarvisilla on kaunis ääni ja vahva ilmaisu. Kappaleet ovat pääosin vahvarytmisiä ja suuria. Suosikkini levyltä ovat suureksi kasvava Ordinary ja mahtipontinen Seize the power. Osa kappaleista on tylsähkön peruspop-tyylisiä, täytebiisin kuuloisia kuten Get out. Parhaimmillaan levyllä ollaan omaperäisemmissä punkrock-biiseissä kuten Clique.



                
                                                                    Yonaka - Ordinary

Myös Litku Klemetti teki hienoa musiikkia tänä vuonna.


9. Royal Blood - Typhoons

Tämä levy on kaikkiaan helposti kuunneltavaa rockia, joka on useasti pyörinyt taustalla luomassa tekemisestä energisempää. Suosikkini levyn kappaleista on menevä ja iskevä Trouble's Coming. Siinä on eniten rockasennetta ja särökitaraa muihin kappaleisiin verrattuna. Monet kappaleista eivät ole omaan korvaani kovin mieleenpainuvia ja osa ei ole kovin toisistaan erottuvia ja osa kuulostaa täytekappaleilta.
                                                        Royal Blood - Trouble's Coming

 


8. Saint Motel - The Original Motion Picture Soundtrack

Saint Motel tarjoaa tuoreella levyllään lennonletkeitä tunnelmia ja myös elokuvallisuutta. Poplevyn jazzahtavaa puolta tarjoaa esimerkiksi Old soul. Levy henkii vahvoja menneiden vuosikymmenten tunnelmia.

Suosikkikappaleitani ovat energiset, levyn elektronisempaa puolta tarjoava Good song never dies ja torvilla ilotteleva It's all happening. Levy on pirteää poppia ja tarjoaa hyviä tunnelmia. Monet kappaleista ovat tarttuvia menevien biittien kera.


Saint Motel - Good Song Never Dies



7. Nothing but Thieves - Moral panic

Moral panic on levyllinen energistä elektronissävytteistä rockia Nothing but Thievesin tuttuun tyyliin. Levy on helposti kuunneltavaa musiikkia, ja toimii Royal Bloodin tapaan taustalla tekemistä energisoimassa. Osin Moral panic on osin tasapaksu ja valtaosa kappaleista ei ole yhtä iskeviä kuin Thievesin aiempi tuotanto, mutta menevää silti.

Suosikkini on ajankohtainen Is everybody going crazy? Hieno energia, asenne ja tunnelma. Hempeämpää puolta edustaa kaunis ja kannustava tsemppibiisi Free if we want to. Levyn tunnelmissa ja lyriikoissa on selkeästi havaittavissa korona-ajan tunnelmia, mutta ei liian raskaasti käsiteltynä. 

Osassa kappaleissa on vähän kiusallisen mahtipontiseksi yltyvää maailmaasyleilevää stadionrockia, kuten Impossible. Pienestä hienon hurjaksi yltyviä on myös, kuten Phobia ja Can you afford to be an individual, joka pohtii hienosti identiteettiä ja yhteiskuntaa. Samoin Moral Panicissa on kiinnostavat lyriikat.

Yhtyeen on ollut tarkoitus tulla Helsinkiin keikalle tänä ja viime vuonna, mutta jälleen kerran huhtikuun keikka oli siirtynyt. Jospa joskus vielä onnistuisi ja uskaltaisin liput hankkia.


Nothing but Thiever - Is everybody going grazy?



6. Samuli Putro - Keskellä kesää

Niin kaunista ja haikeaa. Samuli Putro onnistuu levy toisensa jälkeen kiteyttämään oleellisia asioita ihmisenä olemisesta, erilaisista elämänvaiheista ja tunteista. Kauniita tarinoita elämästä ja hetkistä Putron toteavaan tyyliin. Levyllä on rauhallisia tunnelmia ja maailmaasyleileviä ääni- ja sanamaisemia muun muassa vanhenemisesta, lapsen saamisesta ja ystävyydestä. 

Kylmän maailman keskellä pohtii kauniisti parisuhteita ja - suhteettomuutta pelimannisävyisesti.  Monitunnelmaisella levyllä surullisemmissa tunnelmissa ollaan muun muassa Kuka ulkoiluttaa koiran -kappaleella, jossa puhutaan syövästä konkreettisten asioiden kautta. 

Sydän hakkaa ahneesti on puolestaan kaunis överilälly ja tarkkanäköisesti tunnelmia maalaileva hempeily. Se ja Kesän tyynet retket ovat suosikkejani levyltä. Kesän tyynet retket on sinfoninen, haikea jäähyväinen kauniille ajalle. Siinä on kauniita kielikuvia lähtemisestä ja luopumisesta.

Kuuntelin viime vuonna myös Ylen hienon podcastin Putro puhuu kuolemasta. Kymmenen jaksoa niin kaunista runollista Putron pohdiskelua aiheesta ja sen ympäriltä.

Samuli Putro - Kesän tyynet retket


5. Ursus Factory - Onnellinen sukupolvi

Ursus Factory telee omaperäistä suomirockia punksävytteillä. Levyllä kappaleet puhuvat muun muassa rakkaudesta monesta näkökulmasta: romanttisesta ja ystävien välisestä, kun rakkautta kaipaa, kun sitä on ja ei enää ole. Suosikkini on Mitä mies mitä äijä, harvinaislaatuinen laulu ystävien välisestä rakkaudesta. Myös Stadin kesä on hieno, ikään kuin nykyaikainen punkvastine Loirin Lapin kesälle. Siinä tartutaan pohtivasti ajankohtaisiin aiheisiin ja kaupunkimiljööseen. 

Levy on täynnä kauniita ja kekseliäitä lyriikoita, joissa hyödynnetään taidolla suomalaista rockhistoriaa omaperäisellä soundilla. Levy on täynnä energistä tunnelmaa ja luotetaan taidokkaisiin kitarariffeihin. Välillä on herkkyyttä, kuten kaihoisa Mimosa ja lopuksi rauhoitutaan Aino Vennan featatessa kauniilla Vielä yksi päivä -kappaleella. Näin yhtyeen livenä ensimmäistä kertaa viime vuonna, josta kuva on. Huikean energistä liveläsnäoloa.

Ursus Factory - Mitä mies mitä äijä 


4. Marina - Ancient Dreams in Modern World

Tämä on feministinen poplevy suurella sanomalla. Marina ei ylly saarnaamaan, vaikka suurista, tärkeistä aiheista laulaakin. Marina käsittelee muun muassa toiseutta ja yhteiskunnan luomia paineita. Levylle sopii käsittömän monia isoja, yhteiskunnallisia aiheita, joita käsitellään kauniisti ja puhuttelevasti, mutta samalla menevästi ja helposti kuunneltavasti. Kappale Anchient dreams in a modern world on muun muassa normeihin sopeutumisesta ja yhteiskunnan paineista. 

Marinan laulutyyli on kauniin maalaileva. Kappaleet ovat vuorollaan utuisia ja haikeita, välillä pureutuvan energisiä ja voimakkaita. Albumin draaman kaari on rakennettu kauniiksi temaattisesti ja tunnelmallisesti. Useat laulut ikään kuin jatkavat edellisen tarinaa toisesta näkökulmasta. Levy pursuaa energiaa ja ylväyttä, itseluottamusryöppyjä, oman itsensä hyväksymistä ja sen ylistämistä. Täydellinen voimaantumis- ja samaistumislevy monelle.

Man's world kiteyttää taidokkaasti albumin sanoman. Se on historiakatsaus patriarkaatin musertamista. Marina laulaa siinä koskettavan kauniisti feminismistä, tasa-arvon tärkeydestä ja äitiluonnon tilasta. Sanoma tuo lähes kyynelet silmiin aina kappaletta kuunnellessa. Tiiviiseen mittaan sopii niin paljon hienossa paketissa, ja kappale nousee suosikikseni levyltä. Purge the poison puolestaan on aggressiivisemmin ja energisemmin samasta aiheesta sekä kapitalisminvastaisuudesta, naisten sisaruudesta ja noituudesta. Kaunis Highly emotional people puhuu tunteiden tärkeydestä ja niiden piilottamisen vaarallisuudesta, miesten itkemisestä ja tunteiden sanottamisen vaikeudesta, tunnetyöstä.

Levylle sopii jopa yhteiskuntakritiikkiä New America -kappaleessa. Pandora's box puolestaan puhuu lähisuhdeväkivallasta, sen traagisuudesta ja nurinkurisuudesta. Pandoran lipasta käytetään luovasti kielikuvana. Ikään kuin tarinaa jatkava I love you but i love me more kiteyttää kauniisti levyn sanomaa itsensä nostamisesta kurjasta tilanteesta ja siitä että ei enää usko tilanteen parantuvan. 

Flowers-kappaleessa typistytään yksilötason, parisuhteen päättymiseen ja kappale on tavanomainen kertomus sydänsuruista. Levyn loppupuoli onkin kauniita slowareita joista Goodbye päättää lyhkäisen levyn kauniisti. Energisen alun jälkeen vauhti tuntuu hyytyvän, ja oma suosikkini onkin pureva ja pirskahteleva alkupuoli.

Marina - Man's World

Pääsin näkemään Yonan livenä Bättre Folkissa. Hänen äänensä ja olemuksensa kappaleita tulkitessaan sai ihon kananlihalle ja kyynelet silmäkulmiin.

3. Yona - Uni johon herään

On Yonalta rohkea ja upea veto tehdä musiikkia sinfoniaorkesterin kanssa. Sovitukset toimivat hyvin kera perinteisempien bändisoittimien. Yonan ääni ei lainkaan huku suurten äänten keskelle. Kuiskaileva ja pehmeä lauluääni saa kylmät väreet kulkemaan Yonan tiputellessa ja viivytellessä kauniita sanoja. Kappaleissa on upeaa variaatiota, tunnelmissa ja niiden ilmaisussa. Yonan musiikki ei ole täysin yhtä lauluvetoista kuin monilla suomalaisartisteilla. Laulu on yksi laajan vaikuttavan paletin instrumenteista. 

Levyn syntytaustan tuntien ollaan ymmärrettävästi usein syvissä vesissä ja suurissa tunteissa. Yona on purkanut avioeron aiheuttamia tunteita monisyisesti. Levyllä on dramaattinen ja sinfoninen avaus Ooksä unohtanu? -kappaleen verkkaisen kauniilla ja maalailevalla introlla. Tunnelma on odottava ja suuri kun Yona alkaa hönkäillä kauniin haikeita sanoja luopumisesta ja kiinni pitämisestä. Pitkä kappale on mahtipontinen avaus albumille. Kultavehka tuntuu pelkistetyltä avauksen jälkeen. Yksitoikkoisena toistuva sävelkulku sopii kappaleen oman olon kanssa sinnittelemisestä puhuvaan tarinaan ja lopussa tarina kasvaa valoa kohti. Kappale on levyn synkin itsetuhoisuudessaan.

Levyllä on hyvällä tavalla disneymäisyyttä esimerkiksi tynkäisessä kappaleessa Heihei. Vitun unelmat puolestaan on upean uhoava räpmäisyydessään samalla kun suuri orkesteri puhkuu rinnalla. Omia suosikkejani on Irti, jossa on suuri tunnelma, tarina luopumisesta ja toiveikkuudesta. Siinä on räpmäistäkin sanallista ilmaisua. Se kasvaa suureksi maalailevaan kertosäkeeseen ja orkesterisoittimet toimivat hienosti taustalla.

Valoisampaa puolta edustaa Solut jää eloon, joka on yksi suosikkejani alun kylmät väreet aikaan saavaa elokuvallista introa myöten. Kappaleeseen on leimautunut kaunis kesäpäivä ja lentävät linnut Yonan kylmät väreet aiheuttaman äänen siivittämänä. Yonan ääni on upeimmillaan suurena tässä kappaleessa. Kappale on kauniin toiveikas ja malttamaton periaatteella "älä ole surullinen, että se päättyi vaan että se tapahtui". Iloiset muistot peittoavat synkkyyden. Kappale on päräyttävä käänne levyn tunnelmiin, jotka kääntyvät loppupuolella valoisampaan. 

Sanomatta selvää -kappaleen kautta mennään Kannolla-kappaleeseen, jossa vielä tirautetaan puhdistavat itkut. Inspiroivissa lyriikoissa edetään eteenpäin, todetaan disneymäisessä ilmaisussa, että elämä kantaa. Levy on täynnä isoja tunteita, niissä Yona on hyvä, kuten Vitun unelmat -kappaleella itsekin toteaa. Suurissa suruissa vellotaan, mutta ei puuduttavasti. Mahtipontisissa kappaleissa suru puhdistaa. Elämä kantaa kuitenkin.

Yona - Irti



2. Lyyti - Toiveet ja helyt

Toiveet ja helyt on tasapainoinen kokonaisuus, jossa kulkee yhtenäinen tarina harkitussa järjestyksessä. Kappaleiden tunnelmat ovat silti vaihtelevia ja monipuolisia. Levy pohjautuu pitkälti tarinankerrontaan. Albumi on ilmava ja kappaleiden melodiat tarttuvia. 

Lyriikka on käsinkosketeltavan kaunista ja harkittua. Lyyti kirjoittaa samaistuttavasti niin sydänsuruista, selviytymisestä kuin suorituspaineistakin. Läsnä on myös yhteiskunnallinen kantaaottavuus ja maaginen realismi. Lyyti kiteyttää osuvasti sukupolvikokemuksia esimerkiksi suorittamisen kulttuurista varsinkin kappaleessa Mihin voi soittaa. Se onkin suosikkini koko levyltä ja pitkään seurannut korvamato.

Lyyti jutteli mukavasti levystään haastiksessa.


1. Pekko Käppi  & K:H:H:L - Aamunkoi

Folkrockia soittavan Pekko Käppi ja kuolleiden hevosten hillittömät luut -yhtyeen neljäs albumi on monipuolinen 16 kappaleen kokonaisuus. Kokoonpano julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 2015 ja sille on muodostunut tunnistettava tyyli. Maailmanmusiikin ja kotimaisen rockin kentällä tekijät ansaitsevat omintakeisen paikkansa.

Kansanlauluperinteet kulkevat taustalla, mutta musiikki on vahvasti nykyrockissa jouhikolla höystettynä. Pekko Käpin jouhikko soi ajoin kohtalokkaana, ajoin lempeänä. Soljuvat sävellykset ovat Käpin sekä Tommi Laineen käsialaa. Kappaleissa on kaavamaisia rakenteita, mutta kaavoja myös rikotaan. Äänimaisemat ovat täyteläisiä. 

Toni Tapanisen lyriikat ovat kauniin monimerkityksisiä. Lyriikoissa otetaan minotaurusta sarvista ja luopioiden laivalta katsottuna eri on täynnä ruumiita. Asennetta ja hempeää tunnelmaa löytyy. Paholaisen kätyri ja Minotauros ovat rockhenkisen meneviä. Traagisen kaunis Valaita on levyltä ensimmäisenä julkaistu single. Dystooppisia kuvia maalailevat surrealistiset lyriikat musisoidaan leppoisasti. Odotuksen tematiikkaa käsittelevä kappale on albumin vahvimpia. 

Albumi on pitkä, joten kerralla kuunneltuna loppupuolella keskittyminen alkaa jo herpaantua. Kappaleet puuroutuvat toisiinsa. Kokonaisuus kaipaa useamman kuuntelukerran, joiden myötä kerrokset alkavat aueta.  Aamunkoi on omaperäinen ja yllätyksellinen albumi, mutta esimerkiksi Väärä laulu -albumilla julkaistun Ikonin kaltaista välittömästi iskevää hittiä joukosta ei nouse.

Onnekseni pääsin näkemään yhtyeen ensimmäistä kertaa livenä ja tekemään arvion keikasta levyarvion lisäksi.

Pekko Käppi - Paholaisen kätyri


Tässä vielä erityismaininnan ansaitsevia muita levyjä ja uusia löytöjä, jotka nousivat suosikkikappaleideni joukkoon

Perturbator: Lustful Sacraments -levy

The Wombats: Everything I love is going to die -EP

Lucky Chops: Full heart fancy -kappale

Too Many Zooz -yhtye

Uusi Fantasia: Growing pain -kappale

Michael Bleu: Hidas biisi -kappale

Aurora: Cure for me -kappale


+1 Tash Sultanan Terra Firma -albumia mietin listalle, mutta ei sopinutkaan kymmenen joukkoon

Australialaisartisti Tash Sultanan levy on halki kestonsa letkeä. Kappaleet ovat monin paikoin instrumentaalisia ja Tash Sultana hönkäilee sanoja vasta levyn kolmannessa kappaleessa. Arstistilla on kaunis syvän kuiskaileva laulutyyli.

Kappaleissa on eteerisiä rytmejä funkahtavaan ja soulahtavaan tyyliin. Jopa kaltaiseni vannoutunut lyriikan ystävä on taipunut kuuntelemaan myös tällaista. Levy taipuu helposti tosin taustamusiikiksi lyhyiden tynkäkappaleiden soljuessa eteenpäin.

Levyä putkeen kuunnellessa rento smooth tunnelma käy puuduttavaksi omaan korvaani. Lyriikat ovat pääosin jääneet mystiseksi kuiskailuksi vielä, enkä ole niihin vielä sen kummemmin paneutunut. Jotain tunnelmointia lienevät pääosin.

Suosikkini levyn kappaleista on Coma, joka oikeasti erottuu joukosta lopulta. Se alkaa rauhallisena tunnelmointina ja kasvaa hienoksi kitarailotteluksi.

Tash Sultana - Coma

perjantai 7. tammikuuta 2022

Vuoden 2021 elokuvat ja sarjat - Suosikeiksi nousi ennakkoon odottamiani teoksia

Vuonna 2021 tuli syystä tai toisesta katsottua vähemmän elokuvia kuin aiempina. Vuoden aikana katsottuja elokuvia kertyi 157. Viime vuonna katsoin 180 elokuvaa ja vuonna 2019 234.

Ei tullut katsottua mitenkään mahdottomasti uusia elokuvia, joten tämän top 10 listan tekemisessä oli vähän miettimistä. Itseäni kiinnostavia uusia elokuvia ei julkaistu mitenkään mahdottomasti ja osaa en ehtinyt nähdä kuten The Green Night. Osa näkemistäni uusista oli aika kökköä, kuten Omerta 6/12Skimbagirls (joka tosin julkaistaan vasta 2022), Raya ja viimeinen lohikäärme sekä Netflix-leffat Two ja Willy's Wonderland. Muutamia mukiinmeneviä näkemiäni uutuuksia olivat Sorjonen: Muraalimurhat ja Nomadland. Dyynistä ihan pidin, sillä se oli toki hieno ja kaunis, mutta ei ihan oma juttuni. Myös Disneyn Luca oli upea, mutta ei mahtunut listalle.


Tämä postaus on hieman aiemmin julkaisemieni sisältöjen toistoa, koska olen julkaissut valtaosan seuraavista leffoista arviot jo aiemmin. Tässä kuitenkin vielä yhteen koottuna lyhyesti mietteitäni kustakin elokuvasta. Osasta leffoista en ollut kirjoittanut tuoreeltaan muistiin, joten koitin jälkikäteen muistella mistä niissä erityisesti pidin. Kuvituksena tekeleitäni viime vuoden varrelta.

10. Cruella

Kirjoitin tästä lyhyesti aiemmin. Lapsuuden hardcore 101 dalmatialaisen fanina olin odottanut innolla Cruellan syntytarinan kertovaa elokuvaa. Odotin hieman pelonsekaisin tuntein, sillä monesti Disneyn livenäytellyt elokuvat ovat aika kökköä.

Henkilöhahmot, näyttelijäntyö ja visuaalisuus on hienoa punk-anarkismeineen. Puvustus ja lavastus ovat todella inspiroivia. Muutoin elokuva ei ole ihan niin hyvä kuin olisin toivonut. Alkupuoli elokuvaa on aika karsea, kun katsojaa pidetään tyhmänä ja Cruella kertojanäänenä kertoo kaikkea mitä paraikaa näytetään. Asioita yliselitetään ja alleviivataan turhaan, vaikkakin lapsikatsojat huomioiden ehkä tarpeellistakin. Aika paljon ylinopeaa meininkiä ja editointia. Musiikit vaihtuvat hittikappaleesta toiseen hurjaa tahtia, jokin rokkiklassikko pauhaa pari sekuntia ja sitten jo vaihtuu seuraavaan. Elokuva kyllä parani loppua kohden, myös yllätyksellisiä juonenkäänteitä tuli kivasti.

9. Don't look up

Yhteiskunnallisessa satiirileffassa maapallon tuhoava komeetta lähestyy. Kate (Jennifer Lawrence) ja Randall (Leonardo DiCaprio) saavat asian selville ja lähtevät tuomaan tuhoa julki. Suhtautuminen ei kuitenkaan ole toivotunlaista.

Elokuvan alkuasetelma ja aiheen lähestymistapa ovat nokkelia. Tässä Netflix-elokuvassa jokainen kohtaus toisensa jälkeen saa murentumaan uskon ihmiskuntaan. Suhtautumisesta komeettaan käyvät ilmi suoraan tosimaailmassa vallitsevat suhtautumiset muun muassa ilmastonmuutokseen ja koronavirukseen. Miten vähän todellisten uhkien eteen tehdään ja millaisille asioille annetaan tilaa ja arvoa. Asiat kärjistetään hauskasti äärimmilleen.

Elokuvaan on poimittu tarkkanäköisesti todellisen maailman ilmiöitä. Vastenmielinen teknologiamiljardöörien rahakeskeinen maailma, kepeä keskustelu mediamaailmassa ja sömeöyhöttäjien maailma. Huumori on välillä ilmeisintä ja helppoa, mutta se toimii valtaosan ajasta. Politiikkaan, kuten moniin muihinkaan aiheisiin, ei sukelleta kovin syvällisesti, vaan lähestytään vain pinnallisten pilakuvien kautta. Elokuva on turhauttava katsomiskokemus ja tunteiden herättäminen tekee hyvän elokuvan. Don't look up on roolitettu täyteen tähtinäyttelijöitä, jotka toimivat oikeastaan vain sanoman välittämisessä, jääden pintapuolisiksi hahmoiksi.


8. A Quiet Place 2

Maailmanlopun jälkeisessä maailmassa ihmiset sinnittelevät ääniin reagoivien verenhimoisten hirviöiden armoilla. Äiti ja kolme lasta koittavat kotinsa tuhon ja isän kuoleman jälkeen saada elämäänsä urilleen.

Tämä kauhuleffa jatkaa intensiteetillä lohduttomassa maailmassa ja laajentaa sitä ykkösosan jäljiltä kiinnostavasti. Elokuva on täynnä hienoja roolisuorituksia, jotka ovat täynnä tunnetta. Äänisuunnittelu on yhtä huikeaa kuin ensimmäisessäkin osassa.


7. Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia

Sokea ja halvaantunut Jaakko on etäsuhteessa myös sairaan Sirpan kanssa ja haaveilee tämän tapaamisesta. Jaakko lähtee uhkarohkealle matkalle rakkauden perässä.

Teemu Nikin ohjaama ja pääroolin näyttelijä Petri Poikolaiselle mittatilauksena käsikirjoittama elokuva on todella intiimi. Elokuva on kuvattu todellä läheltä, täysin Jaakkoon samaistuttavasti. Ympäristöä ei juuri nähdä, vaan fokus on Poikolaisen kasvoissa. Elokuva kantaa täysin hänen roolityönsä ansiosta. Muutoin elokuva on pelkistetty ja keskitytään nimenomaan yksilön kokemukseen. Elokuva on samaistuttava ja uskottava, päästää hienosti lähelle yksilöä. Tarina on kaunis ja simppeli, johon tulee sopivasti säröä jännityselementtien myötä.


6. Yhdet vielä

Keski-ikäiset lukio-opettajat päättävät testata teoriaa, jonka mukaan ihminen on parhaimmillaan silloin, kun veren alkoholipitoisuus on 0,05 promillea. Sopiva määrä juomia saa urilleen jämähtäneen ja puisevan opetustyön luistamaan erityisesti Martinilla (Mads Mikkelsen). Kokeilun jatkuessa tulevat ilmi teorian hyvät ja huonot puolet. Liikunnanopettaja Tommylla (Thomas Bo Larsen) ja Peterillä (Lars Ranthe) ei ole perheen luomaa turvaverkkoa, kun taas Nikolajlla (Magnus Millang) testi alkaa vaikuttaa pikkulapsiarkeen.

Yhdet vielä vie mukanaan ja katsojana seuraa suurella mielenkiinnolla, mihin ihmiskoe vie miesnelikon. Thomas Vinterbergin ohjaama ja käsikirjoittama Yhdet vielä on viinan- ja todenmakuinen arkielämän kuvaus nousu- ja laskuhumaloineen. Vastaavia alkoholin sävyttämiä ihmiskohtaloita näkee arkielämässäkin. Teoksen välittämä alkoholikulttuurin kuvaus sopisi samalla tavalla Suomeenkin. Todenmakuisuus ja tunnistettavat henkilöhahmot tekevät elokuvasta koskettavan. Odotin elokuvasta tosin komediallisempaa kuin se todellisuudessa oli, mutta hauskoja hetkiä on myös. 

Roolisuoritukset ovat erinomaisia ja kukin henkilöhahmo kaveriporukasta tuntuu aidolta. Heidän kauttaan kuvataan monenlaista mieskuvaa. Myös kouluelämän kuvaus tuntuu lämpimältä ja hahmot tuttavallisilta. Humalan eri asteet on tavoitettu erinomaisen kuvaavasti. On erityisen todenmukaista seurata pidättyväisen Mikkelsenin hahmon estojen laskemista promillejen noustessa. Häntä pyydetään usein tanssimaan tanssitaustansa vuoksi ja loppukohtaus kruunaa kaiken.

Koko arvio täällä.



5. Last night in Soho

Psykologisessa jännärissä muotiurasta haaveileva Ellie muuttaa pikkukylästä Lontooseen opiskelemaan alaa. Ellie haaveilee 60-luvun maailmasta ja ihailee kaikkea siihen liittyvää. Hänen toiveensa aikakauden elämisestä toteutuu, kun Sohoon muutettuaan hän alkaa nähdä unia 60-luvulla laulajanuraa tavoittelevasta Sandiesta. Unet eskaloituvat vähitellen epämukaviksi.

Edgar Wrightin ohjaama Last night in Soho on visuaalisesti upea ja miljööt on luotu kutkuttaviksi, tarina on kiinnostava ja omaperäinen. Alun leppoisa ja idyllinen tunnelma saa hurjia ja yllättäviä käänteitä. Roolisuoritukset ovat upeita, täynnä tunnetta ja heittäytymistä. Ellien tunne ulkopuolisuudesta ja syrjäänvetäytyminen välittyvät erinomaisesti Thomasin McKenzien pääroolissa. Hän pakenee unelmiensa vuosikymmenelle tosielämäänsä. Upea Anya Taylor-Joy on vastapainona vahvana ja valovoimaisena Sandiena. Elokuva kiteyttää kerronnassaan hyvin nostalgisoinnin vaarat, että kaikki ei ollut aiemminkaan niin hohdokasta.


4. Sound of Metal

Pariskunta Ruben (Riz Ahmed) ja Lou (Olivia Cooke) kiertävät Yhdysvaltoja sympaattisella keikkabussillaan/asuntoautollaan. Duo soittaa punk/noisehenkistä musiikkiaan korkealta ja kovaa. Yllättäen kesken keskustelun Ruben kuulee äänet vain kaukaisina keskellä huminaa. Kuulo ei palaudu normaaliksi ja huononee nopeasti kesken keikan. 

Rubenin tutkimusmatka itseensä on kuvattu vahvasti. Elokuvan tarina on samaistuttava ja koskettava. Voin vain kuvitella, miten voimaannuttava ja samaistuttava elokuvakokemus se on kuuroutuneille ihmisille, kun se on vaikuttava normaalistikin kuulevalle. Ohjaaja-käsikirjoittaja Darius Marden asettaa katsojan erinomaisesti Rubenin pään sisään. Elokuva on hänen ensimmäinen ohjaustyönsä ja jälki on erinomaista. Käsikirjoitus toimii ja lukuisat keskustelut ovat todentuntuisia. Ainoastaan elokuvan rytmissä olisi ollut hiomisen varaa, sillä se tuntuu ajoin junnaavan paikoillaan, elokuva tuntuu ajoin ylipitkältä ja on vaikea hahmottaa missä kohtaa elokuvaa ollaan menossa. Toisaalta tämä kertoo Rubenin totuttelusta kuurouteensa: ei voi tietää kuinka kauan hänellä kestää hyväksyä tilanteensa.

Riz Ahmed on yllättävän rauhallisen elokuvan kantava voima ja hän loistaa roolissaan Rubenina. Hän on omistautunut roolilleen huolella. Roolisuoritus on uskottava ja samaistuttava. Ruben käy läpi laajan tunteiden skaalan huomattuaan kuuroutuvansa. Katsoja elää hänen mukanaan ja pohtii mitä tekisi itse samassa tilanteessa, kun on menettämässä yhden aisteistaan. Ahmed tavoittaa hahmonsa täysin ja ilmaisee niin paljon tunteita pelkällä olemuksellaan, eleillään ja ilmeillään puhuessaan yhä vähemmän kuurojen yhteisössä ollessaan. Rooli on monipuolinen ja haastava, mutta Ahmed suoriutuu siitä Oscarin arvoisesti.

Koko arvio täällä.

3. Isä

Anthony Hopkinsin tähdittämä draama Isä kertoo muistisairaasta miehestä ja häntä hoivaavasta tyttärestä. Kuvaus muistisairaudesta on todella läheinen, intiimi. Harvemmin päästään näin lähelle muistisairaan mieltä. Tavallisesti elokuvissa kerrotaan muistisairaudesta läheisten kautta. Elokuva on täynnä epätietoisuuden kauhua: yhtäkkiä tilassa on tuntemattomia ihmisiä, tavarat vaihtavat paikkojaan ja asunto vaihtuu lennosta. Teos on täynnä tunteita ja kaikkiaan on koskettava. Juoni on ovelasti ja hienosti rakennettu. Hopkinsin taidokas roolisuoritus kantaa elokuvaa ja päästää lähelle rapistuvaa mieltä.


2. Hytti nro 6

Laura hyppää Moskovasta Murmanskiin vievään junaan. Hän pohtii parisuhdettaan venäläiseen opiskelijaan Irinaan. Junamatkasta ei hyttikaverin vuoksi kuitenkaan tule rauhallisen mietiskelyn täyteinen, sillä kaivostyöntekijä Ljoha vodkapulloineen saa pinnan kireälle. Junakohtaamisesta muodostuu kuitenkin yllättävän merkittävä.

Hytti nro 6 on visuaalisesti ja tarinallisesti huikea. Asetelma on simppeli, mutta sen kautta onnistutaan kertomaan sitäkin enemmän. Hytti nro 6 on koskettava tutkielma ihmisyydestä. Elokuvassa ei ole vain matka määränpäähän, vaan matka myös ihmiseen, omaan itseensä. 

Pääroolit vetävien Seidi Haarlan ja Juri Borisovin roolisuoritukset ja roolihenkilöiden välinen kemia on upeaa. Miten paljon tunnetta voikaan välittää pelkällä olemuksella ja ilmeillä. Välillä sanottiin vähän. Juuri merkityksellistä oli kaikki mikä jäi sanomatta, mutta välittyi silti. Elokuvan visuaalisuus utuisine filmikuvineen on vaikuttavaa. Vieläpä kun miettii miten haastavat kuvausolosuhteet ahtaassa junassa ovat olleet, on lopputulos silmiä hivelevän kaunista ja koskettavaa. Intiimiys on tavoitettu visuaalisestikin hienosti.

Koko arvio täällä



1. Lupaava nuori nainen

Cassie (Carey Mulligan) kiertää baareja ja saattaa itsensä tieten tahtoen epämääräisiin tilanteisiin yön pikkutunneilla. Hän on jättänyt kesken lääkäriopintonsa ja työskentelee kahvilassa. Hän on katkera menneisyyden tapahtumista, eikä voi päästää niistä irti. Hänellä on tehtävä suoritettavanaan. 

Lupaava nuori nainen on hirvittävä elokuva, mutta hirveän hyvä. Sen katsominen on tunnetilojen vuoristorataa: vihasta nauruun, säälistä pelkoon ja niin edelleen. Onneksi elokuvassa on paljon mustaa huumoria ja etäyttäviä keinoja, kuten iloista musiikkia, jotta katsomiskokemus ei jää liian rankaksi aiheidensa myötä. Ajoittain raja romanttiseen draamaan, mutta myös kauhuelokuvaan on hiuksen hieno. Yllätyksellinen genrejen rikkominen tukee kerrontaa.

Elokuva on tumman huumorin sävyttämä omalaatuinen ja monitasoinen kostojännäri. Niin paljon kamalia asioita kauniissa paketissa. Näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia. Carey Mulligan loistaa pääroolissa: Cassie on sekä pidettävä, koskettava että karmiva. Cassien tunnekokemukset ja hahmon monipuolisuus välittyvät taidolla. Hän on hyytävä, koskettava ja hän kostonsa onnistumista toivoo, vaikka keinot ovat ajoin kyseenalaiset. 

Elokuva on todella taidolla käsikirjoitettu ja ohjattu. Ajoitukset ja jännite toimivat hyvin. Käsikirjoitus on nerokas: valtaosan elokuvasta katsoo penkin reunalla sydän kurkussa. Juoni ei kerro heti mistä on kyse, vaan paljastaa asioita vähitellen. Ennalta-arvaamaton Cassie on kirjoitettu erinomaisesti. Juoneen on saatu ympättyä paljon raivostuttavia tilanteita sukupuoliseen vallankäyttöön liittyen. Kärjistämistä käytetään taidolla tehokeinona. 

Koko arvio täällä


Suosikkini viime vuonna julkaistuista tv-sarjoista:

10. Mestaritekijä

9. Makkari

8. Mister 8

7. Sex education, sarja kaikkiaan

6. Lovi (Arvioni sarjasta löytyy täältä.)

5. Politiikka Suomi

4. Squid game

3. Wanda Vision (Arvioni sarjasta löytyy täältä.)

2. You, kausi 3

1. Mädät omenat (Arvioni sarjasta löytyy täältä.)

sunnuntai 2. tammikuuta 2022

Vuoden 2021 kirjat - Lukuhaasteeni ylittyi

Aloitetaanpa vuoden suosikkien listaaminen kirjoista. Myöhemmin julkaisen postaukset myös vuoden  suosikkielokuvistani ja -levyistä.


Luin juuri päättyneenä vuonna kirjoja enemmän kuin viime vuosina. (Viime vuonna luin 18 kirjaa) Viime vuonna aloitin 12 kirjan lukuhaasteen, että saisin lukemistani edes hieman elpymään lukupainotteisten opintojen väljiltä. Viime vuonna haaste täyttyi ja tänä vuonna ylittyi. Kaikkiaan luin 21 kirjaa, joista valtaosa aika lyhyitä.

En listaa kirjoja mitenkään parhausjärjestyksessä. Suosikkikärkeen varmaan nousisi Pajtim Statovcin syvällinen ja surullinen Tiranan sydän. En kuitenkaan kirjoittanut siitä tuoreeltaan mitään, joten en näin jälkikäteen osaa arvioida tarkemmin.

Seuraavaksi muutamia mietteitäni osasta lukemistani teoksista. Olen listannut kirjat Goodreads-palveluun ja kirjoittanut mietteitäni sinne tuoreeltaan lukemisen jälkeen.



Joonatan Tola: Punainen planeetta

Esikoiskirjailija Joonatan Tola sukeltaa autofiktiivisellä romaanillaan perheensä historiaan. Isoäitinsä kuoleman kynnyksellä Joonatan perehtyy ongelmallisen isänsä taustaan. Alkoholisti, mielenterveysongelmainen taiteilijaisä oli perheen päänä värikäs ja räväkkä, ja äiti hyvin sairas ja voimaton kaiken sekoilun edessä. Perheen lasten elämän alku melko ankea.

Punainen planeetta on tragikoomisesti kerrottu autofiktio järkyttävistä elämänoloista. Omaperäinen kirjoitustyyli vuorollaan naurattaa ja itkettää. Välillä on turhan paljon toistoa, erityisesti kirjeosuuksien osalta, joten lukeminen käy paikoin puuduttavaksi. Loppua odottaa jännityksellä ja turhautuneena, että olot moniongelmaisessa perheessä muuttuisivat lasten kannalta.


Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä

Tuomas Liuksen toimintaromaanissa 13-vuotiaan Jessen naapuriin muuttaa kaksi hyvin erilaista miestä, joihin Jesse tahoillaan tutustuu. Yksinhuoltajaäidin poika saa kaipaamaansa miesten mallia ja läheisiä ystäviä. 1980-luvulle sijoittuvat tapahtumat yltyvät vaarallisiksi, kun miesten todelliset taustat selviävät.

Lius yhdistelee omaperäisesti jännäriä ja kasvukertomusta. Hän on tavoittanut nuoren pojan kasvamisen maailman samaistuttavasti. Jännäriainekset tulevat mukaan yllättävän saumattomasti, kun viattoman lapsen maailman leikit muuttuvat yhtäkkiä todeksi.

Lius luo eläväisen kuvan kasarin Joensuusta. Paikat voi kuvitella eläväisesti, ja voi nähdä missä mikäkin asia silloin Joensuussa on ollut. Taustatyö on tehty huolella. Romaani toiminnantäyteisine käänteineen ja popkulttuuriviittauksineen on hyvin elokuvallinen. Jessen ja kumppaneiden seikkailut olisi hienoa nähdä elokuvanakin.

Henkilöhahmoista tulee läheisiä, he ja heidän tekemisensä tuntuvat uskottavilta. Juoni vetää mukanaan ja tapahtumat käyvät välillä hengästyttävää tahtia. Välillä rauhoitutaan syventämään hahmoja heidän keskustellessaan. Dialogi on luontevaa ja hauskaa. Juoni vie yllättäviin suuntiin, ja tahti kiihtyy taidokkaasti loppua kohden.


Mikko J. Kivluoto: Casa Dementeria

Arvioni romaanista on luettavissa tuolta:

Kirja-arvio: Bisnestä se on saattohoitobisneskin - Salolaisen Mikko J. Kiviluodon esikoisromaani on hupaisa kuvaus rikkaiden ehtoopuolen elämästä


Katja Kettu: Ismo Alanko

Arvioni Ismo Alangon elämäkerrasta on luettavissa tuolta:

Kirja-arvio: Ismo Alanko puhuu avoimesti muun muassa huumeiden käytöstä ja villistä keikkailusta Katja Ketun kirjoittamassa elämäkerrassa


Katja Kärki: Eeled

Eeled on kasvutarina, joka kertoo oman itsensä, elämäntapansa ja paikkansa löytämisestä. Päähenkilönä on Kristiina, maanläheinen oman tiensä kulkija. Pohjois-Suomesta kotoisin oleva Kristiina on vaihto-opiskelijana Tukholmassa. Romaanissa kulkee myös Eeledin tarina. Hän on satoja vuosia sitten elänyt saamelaisnainen, jonka kautta avautuu pohjoinen mytologia ja syvä luontosuhde Lapin erämaassa.

Eeled on kaunis ja haikea tarina. Hienoa juonenkuljetusta, joka piti otteessaan. Vahva, eläväinen kieli. Jotain jäi vielä uupumaan, mutta oikein mallikas romaani.

Lisää kirjailijasta täällä: Nurmeslähtöinen Katja Kärki, 36, kirjoitti toiseen romaaniinsa kokemuksiaan äitiydestä sekä erilaisia mytologioita: "Jos en olisi äiti, en olisi kirjoittanut tällaista kirjaa"


Nelli Kenttä ja Katri Norrlin: Vitun ruma

Vitun ruma paneutuu monesta näkökulmasta ja julkisuuden ihmisten kokemusten kautta sosiaalisen median tuomiin ulkonäköpaineisiin.

Tämä tietokirja on monipuolinen ja kattava katsaus ajankohtaiseen aiheeseen yleistajuisella ja helposti lähestyttävällä tavalla. Tämä osuu varmasti nuoremmalle kohderyhmälle nappiin, valtaosa tiedosta oli itselle tuttua joten jäin kaipaamaan vielä syvemmälle aiheeseen sukeltamista tutkimustiedon valossa.


Piia Heikkinen: Ekotrippi

Romaanissa nelikymppinen Minna havahtuu ilmastoahdistukseensa ja syyllisyyteensä. Hän päättää laittaa elämänsä uusiksi. Äitinsä tavoin teini-ikäinen Siiri on tunnollinen suorittaja.

Tästä mielestäni melko pinnalliseksi jäävästä kirjasta lisää tuolla: Nurmekselaislähtöisen Piia Heikkisen Itä-Suomeen sijoittuvassa romaanissa perheenäiti potee ilmastoahdistusta - "Tehdään mitä pystytään ja kaikkea ei tarvitse, yritystä kuitenkin pitää olla"

Selma Kaasinen: Araukaria

Araukaria-romaanissa nuori tutkija Ronja työskentelee Yhdysvalloissa. Yhtäkkiä hän herää kipulääkekoomasta eikä muista mitä on tapahtunut. Toisaalla, nykyajan Australiassa Veera pyörittää Jussi-miehensä kanssa juustolaa. Veeran elämä mullistuu myös luonnonvoimien takia.

Lisää tästä mallikkaasta esikoisromaanista tuolla: Outokumpulaislähtöinen Selma Kaasinen on asunut 17 vuotta Australiassa - metsäpalot ja oma tulipalo-onnettomuus olivat lähtökohtana esikoisromaanille


Enheduanna: Suurisydämisin valtiatar

Lisää tästä Joensuulainen Minna Ronkainen, 46, suomensi sumerilaisen ylipapittaren ja kuninkaan tyttären tuotantoa: "Enheduanna oli ihmiskunnan ensimmäinen tunnettu kirjailija, jonka runot ovat järisyttäviä ja väkeviä"

keskiviikko 29. joulukuuta 2021

Suomalainen jännityssarja Lovi näyttää hienolta ja hyödyntää kansantaruja


Kävin kuun alussa tekemässä juttua suomalaisesta sarjatulokkaasta, ja päätin kirjoittaa arvion siitä tänne blogiinkin. Sarja tuli Yle Areenaan 10.12. Oli hienoa nähdä sarja valkokankaalta ja jututtaa tekijöitä.

Lovi-jännityssarjan avauksena seitsemäntoistavuotias Sofia menettää isosiskonsa Wilman. Tyttären hukkuminen särkee perheen. Sofia ei kuitenkaan pure nielemättä, että kyseessä olisi vain onnettomuus. Hän alkaa selvittää uuden ystävän Taran kanssa Lovi-järven mysteeriä.

Nuoret käsikirjoittajat Aino Putaala ja Kirsti Riekkola voittivat Yle Nuorten järjestämän käsikirjoituskilpailun. Kilpailun tiimoilta syntyi kahdeksanosainen Lovi-sarja, jonka kokonaiskesto on noin kaksi tuntia.

Sarjaa kuvattiin Pohjois-Karjalassa kesällä 2021. Tutut ympäristöt sieltä täältä Pohjois-Karjalasta sulautuvat saumattomasti fiktiivisen Lovi-pikkukaupungin maisemiksi. Sarjassa hyytäväksi muokatut maisemat pääsevät oikeuksiinsa komeissa drone-otoksissa. Lovi näyttää elokuvalliselta maisemineen, valaistuksineen ja värimäärittelyineen.

Lähde Yle
 

On rohkea veto tehdä Suomessa marginaalista tuotetta, nuorten jännityssarjaa. Kauhu- ja jännitysgenressä, erityisesti yliluonnollisten vivahteiden kanssa, on roolihenkilöiden ja heidän luomansa maailman oltava uskottava. Lovi onnistuu siinä. Sarja on kaikkiaan virkistävä tulokas komedian ja draaman hallitsemalle suomalaiskentälle.

Kansanperinne sävyttää reaalimaailmaa ja murhamysteeriä viehättävästi. Jo sarjan nimi vihjaa mytologian yliluonnolliseen paikkaan järven alla. Yliluonnollisia elementtejä ei vedetä yli kuten monissa amerikkalaiskauhusäikyttelyissä. Monet asiat tapahtuvat alitajunnan tasolla.

Kaikkiaan tunnelma säilyy tasaisen jännittävänä. Osin melko perinteistä mysteeriä avataan vähitellen, sillä kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Tiivistä tunnelmaa luodaan genren tyypillisillä keinoilla, kuten äkkisäikäytyksillä. Se olikin vain unta -kohtauksia käytetään liikaa, ja niiltä menee lopulta teho.

 

Lähde Yle

Miia Tervo ja Markus Lehmusruusu ovat tehneet hyvää työtä nuorten näyttelijöiden kanssa. Roolitukset lapsinäyttelijöitä myöten ovat onnistuneet. Näyttelijöiden läsnäolon ja dialogi tuntuu pääosin luontevalta. Nuoret käsikirjoittajat tuntevat nuorison puhetavan, joten vuorosanat tuntuvat nuorten suihin sopivilta. Lukiolaisten maailma tavoitetaan uskottavasti, ja siinä tehdään rohkeitakin ratkaisuja, kuten kikkelikuvan näyttäminen.

Erityisesti perhesuhteiden jännitteen luomisessa on onnistuttu. Pääperhe, jossa vallitsee vaikenemisen ja itsekseen pärjäämisen kulttuuri, on tunnistettava ja todentuntuinen. Sofian suru välittyy Veera Pyykön pidättyväisestä olemuksesta ja Wilman hahmon ristiriitaisuus käy ilmi Elli Arstilan roolityössä. Nuorten maailma, kiusallinen nuoruuden olemus ja ihmissuhdeongelmat tavoitetaan uskottavaksi.

Huumoria on sopivana vastapainona keventämään kauhua ja jännitystä nuorimmalle yleisölle. Erityisen hauska on Janne Hyytiäisen taidokkaasti näyttelemä isä nuukuuksineen ja hirveen liittyvine sattumuksineen. Eeva Litmanen on hurmaava muistisairaana karjalaismummona, joka vetää huomion muun muassa itkuvirsillään.

perjantai 12. marraskuuta 2021

31 piirrosta kuukaudessa - Osallistuin neljättä kertaa Inktober-piirtämishaasteeseen


Piirtämisen täyteinen lokakuu on jälleen ohi. Osallistuin Inktober-haasteeseen neljättä kertaa peräkkäin.

Tässä vuoden 2019 elokuva-aiheinen Inktoberini. Inktoberini vuosimallia 2020 ja 2018 taitavat olla vain Instagramissani.

Tällä kertaa käytin virallista Inktober-sanalistaa ja suomalaisen kuvataiteilija Venla Hannolan sanalistaa. Parittomat sanat ovat Inktoberia ja parilliset @venlahannolart

Inspiraatiota riitti yllättävän hyvin, sillä en ollut hetkeen ehtinyt piirrellä. Vain muutaman kerran tein kuvaa jälkikäteen. Syntyi hyvä rutiini piirrellä aina illasta töiden jälkeen. Ärsyttävin osio haastetta on aina kuvata piirrokset. Ne valmistuvat aina illasta, joten on karmeaa yrittää puhelimeni kököllä kameralla saada edes välttävää kuvaa ja asetella valoja hämäryyteen.



Katsoin odottamani Disneyn Cruella-elokuvan vähän ennen Inktoberia, joten se tuli sujuvasti piirrokseenkin. Hauskasti saan tähän ympättyä myös pienen elokuva-arvion

Itse elokuva ei ollut ihan niin hyvä kuin olisin toivonut. Henkilöhahmot, näyttelijäntyö ja visuaalisuus oli hienoa punk-anarkismeineen. Todella inspiroiva puvustus ja lavastus. Alkupuoli elokuvaa oli aika karsea, kun katsojaa pidettiin tyhmänä ja Cruella kertojanäänenä kertoi kaikkea mitä paraikaa näytettiin. Asioita yliselitettiin ja alleviivattiin turhaan, vaikkakin lapsikatsojat huomioiden ehkä tarpeellistakin. Aika paljon ylinopeaa meininkiä ja editointia. Musiikit vaihtuivat hittikappaleesta toiseen hurjaa tahtia, jokin rokkiklassikko pauhaa pari sekuntia ja sitten jo vaihtuu seuraavaan. Elokuva kyllä parani loppua kohden, myös yllätyksiä tuli kivasti. 



Tämä on yksi lemppareitani. Luonnon kiertokulku ja niin edelleen.

Tämä on suosikkini Inktoberin ihmismuotokuvista.

Tämä oli hauska, mutta haastava kokeilu.


Anthony Hopkinsin tähdittämä The Father on yksi vuoden suosikkielokuviani.
En nyt arviota ymppää tähänkin, mutta tähdet kumminkin.

Ja nyt Under Pressure jälleen päähän soimaan.


Kirpeiden asioiden inhoajan muotokuva.

Tästä sanasta en meinannut ensin keksiä mitään, mutta lähdin vain piirtämään mitä monimutkaista nyt mieleen sattuikaan tulemaan.


Olen pienestä asti tykännyt piirtää merenneitoja, joten tämä oli hauska piirrettävä kun lisäsin hieman twistiä perinteiseen merenneitokuvastoon.

Tämä on suosikkejani tämänkertaisista eläinkuvista. Avaruusaiheisten juttujen piirtäminen on aina hauskaa. Taustana on muuten vuonna 2015 tekemäni maalaus.

Tämän tein ihan vain pikaisesti, kun olin jäljessä aikataulusta viikonloppuna, kun unohdin ottaa Inktober-vihkon mukaan.

Tämä idea kauris- ja härkä-horoskooppimerkkien yhteentörmäyksestä on ollut pitkään mielessäni ja nyt viimein sain sen toteutetuksi.

Tähän kasasin valokuviksi suosikkimuistojani viime vuosilta.

Neuleinnostus hiipii pikkuhiljaa talven tullen.

Idea tähän tuli ystäväni ja minun kauhutaloprojektista.


Kissat on koostumukseltaan nestemäisiä.


Haluaisin joskus kokeilla vielä keramiikkaharrastusta. Kaverin kissaa kiinnosti enemmän nukkuminen.

Tässä oli taustatarinana keittiöön syntynyt kaaos, kun tein punajuuripihvejä. Taikinamassaa oli sauvasekoittimen aiheuttaman tapaturman vuoksi pitkin lattioita, keittiökaappeja ja jopa ikkunassa...

Luin ja arvioin Ismo Alangosta kirjoitetun elämäkerran Inktoberin aikaan. Ysärin Ismo Alanko Ihmemaassa -kiertueen kummallisuudet jäivät huvittamaan ja kiinnostamaan. Siellä Alanko kuoriutui kultaisesta munasta Kalevalan luomismyytin mukaisesti. Kuvaan liittyy myös myytti taiteilijanerosta. Tästä tuli idean ja toteutuksen puolesta yksi haasteen suosikkikuvistani.

Marie Kondon Netflixistä löytyvä Kon Mari -ohjelma on ihanan positiivista katsottavaa.

Lempparikarkkini täytelakut päätyivät laaman ylle.



Vielä viimeiseen sinnittelin muutamien pikapiirrosten jälkeen. Tämän tein musteella ja piirtoterällä viimeisen Inktober-päivän kunniaksi.