Vuoden 2022 suosikkielokuvani

Puolisen vuotta vierähtänyt taas edellisestä postauksesta, mutta pitäydyn vähintään näissä vuoden suosikit -katsauksissa. Nyt kolmesta ensimmäinen, vuoden suosikkielokuvieni top 10 Suomessa tänä vuonna ensi-iltansa saaneista. 

Hirveästi en ehtinyt nähdä tämän vuoden elokuvia, en läheskään kaikkia haluamiani. Sarjojakin tuli katsottua, mutta en pitänyt kirjaa niistä, joten jäävät tältä kertaa välistä listoilta. Mainintoina suosikeista kuitenkin Munkkivuori ja Guillermo del Toron Cabinet of Curiosities.

Katsoin tänä vuonna 194 elokuvaa. (2021 katsoin 157, 2020 180 ja 2019 234) 

Tero Ahonen © Elokuvayhtiö Aamu 

10. Metsurin tarina 

Metsuri Pepe menettää lyhyen ajan sisällä kotinsa, vaimonsa, työnsä ja parhaan ystävänsä. Hän ottaa traagiset elämänkäänteet vastaan tyynesti ja pysyy optimistisena.

Tämä oli hauska erikoinen tapaus kaikessa absurdiudessaan. Tykkäsin lakonisesta dialogista, joka on todentuntuista ja samaan aikaan runollista. Päähenkilö on suloinen ja ihana poikkeus puhkikalutusta suomalaisesta melankoliasta. Muutkin roolisuoritukset ovat erinomaisia ja kukin tekee hahmoista uskottavia, vaikka elokuva on niin absurdi. Pidin myös kuivakasta, toteavasta huumorista. 

Visuaalisuus on hienoa ja miten värejä on käytetty. Kaikkine sävyineen ja juonenkäänteinen omaperäinen tapaus, vaikkakin tarina on suoraan Jobin kirjasta. Myös Aki Kaurismäki ja David Lynch -viboja on ehkä hiven päälleliimatullakin tavalla. Odotan innolla mitä Mikko Myllylahti tekee tämän vanhan esikoisohjauksensa jälkeen.

Erik Molberg 

 9. Speak no evil 

Tanskalaisperhe tapaa lomamatkalla hollantilaisperheen, johon ystävystyy. Kotiin saavuttua tulee kutsu vierailulle Hollantiin. Isä, äiti ja nuori tytär lähtevät lomalle, vaikka eivät tunne ystäväperhettä kovin hyvin. He kohtaavat epämukavia tilanteita, mutta säilyttävät kohteliaisuuden, vaikka miten pitkälle isäntäperheen edesottamukset menevätkään.

Omaperäinen tarina, hienoa näyttelemistä ja rakastamaani kiusallisista tilanteista syntyvää huumoria. Tosin jatkuu makuuni turhan pitkään puhtaana draamana ja mustana komediana, kunnes tapahtuu odotettu käänne synkkään kauhuun. Paljon turhauttavia käänteitä ja karmivat pahikset. Kiinnostavaa pohdintaa vallasta ja maskuliinisuudesta. Rakastan halki elokuvan vallitsevaa epämukavaa tunnelmaa ja kuinka kohteliaisuus menee liian pitkälle: "We do this because you let us". 

8. The Sadness 

Nuoren parin arki suistuu raiteiltaan, kun kaupunki alkaa täyttyä silmittömistä veriteoista. Parin on löydettävä toisensa eri puolilta suurkaupunkia sukkuloiden brutaalien vastaantulijoiden halki.

Tässä taiwanilaiselokuvassa on omaperäinen ja brutaali ote puhkikaluttuun zombie-genreen. Loistavia erikoistehosteita ja käänteitä, jotka saavat aikaan ällötysreaktioita. Erityisen pelottava kikka muuttaa tartunnan saaneet siten, että säilyvät melko ihmismäisinä ja kommunikointikykyisinä.

Oslo Pictures

7. The worst person in the world 

Romanttinen komedia omalaatuisella otteella ja mustalla komedialla sävytettynä. Norjalaiselokuvassa kolmekymppinen Julie etsii suuntaa elämälleen sattumien ja mielihalujen ohjaamana. Hän ei halua mennä kaavamaisesti uraputkessa ja yhteiskunnan odotusten mukaisesti, saati asettua aloilleen. 

Elokuvassa ilmenee eläväisesti, kuinka vailla omia suunnitelmia voi ajautua elämän viemänä. Loistavat roolisuoritukset herättävät eloon hieman ärsyttävät, todentuntuiset päähenkilöt. Elämänmakuisessa elokuvassa ihastumiset voi tuntea kutkuttelevasti. Tarina epävarmuuksista sekä itsensä ja onnen etsimisestä on kauniisti ja kekseliäästi kuvattu.

6. Lamb 

Pariskunta Maria ja Ingvar pyörittävät lammastilaansa vuoristoisella seudulla. Parisuhteen kommunikaatio on vaisua ja työkeskeistä. Harmaan arjen halkoo Marian äidinvaistot herättävä käänne.

Tässä islantilaiselokuvassa on kaunis, traaginen ja esteettinen tarina menetyksestä, elämää suuremmasta surusta sekä ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Tässä varsinkin omaperäinen juoni. Rakastan painostavaa tunnelmaa, kun sanoittamaton menetys velloo kaiken yllä. Päähenkilöpari tarpoo surun sumussa ja yrittää pyörittää lammasfarmiaan sumun ympäröimällä syrjäisellä maatilalla. Koko ajan tuntuu, että jotain pahaa on tapahtumassa. Ada-lammaslapsi on ylisuloinen ja koko ajan pelkää, että entä jos hänelle tapahtuu jotakin. Taidokasta juonenkuljetusta: pitkään on tasaista arkea, jota sopivasti tulee rikkomaan maatilan isännän veli.

Rabbit Films

5. Kupla 

Kupla on ilahduttava suomalaistapaus. Se on lämminhenkinen ja elämänmakuinen kuvaus teineistä ja heidän vanhemmistaan. 16-vuotias Eveliina näkee sattumalta äitinsä suutelemassa toista naista. Hän haluaa pitää äitinsä ja isänsä avioliiton kasassa hinnalla millä hyvänsä. Parhaaksi keinoksi hän näkee moniongelmaiseksi heittäytymisen. Upeat, aidontuntuiset roolisuoritukset (nuori Stella Leppikorpi loistaa pääroolissa!) ja soljuva käsikirjoitus tekevät arkisestakin tarinasta kiinnostavan. Teinin kokemusmaailma tavoitetaan eläväisesti, samoin se, kuinka keski-ikäisetkin kipuilevat vanhemmuudessaan ja parisuhteessa. 

 

Yannis Drakoulidis / Metro Goldwyn Mayer Pictures

4. Bones and all 

Maren joutuu isänsä hylkäämäksi ja lähtee etsimään äitiä, josta ei tiedä mitään. Marenin salaisuus on pakottanut isän ja tyttären pysymään liikkeellä, joten tien päälle lähteminen ei ole nuorelle uutta. Matkalla hän kohtaa kummallisen kaveriksi pyrkijän ja lopulta Leen, johon hänellä muodostuu läheinen suhde yhteisellä matkalla.

Tässäpä tuore ote kannibaali- ja road movie -genreihin. Kauneus ja brutaalius kulkevat käsi kädessä. Rakastan, kuinka tämä on kuvattu: ihmisten maailma on likainen ja kurja, kun taas kontrastina luonto hehkuu kauneutta. Roolisuoritukset ovat erinomaisia, erityisesti karmivien sivuhenkilöiden osalta. Bones and all ei tunnut yhtään niin pitkältä kuin on (2h 11 min), vaikka juonenkuljetuksessa ei kiirehditä ja kamera pysähtyy usein ihailemaan maailmaa. Teemoissa on kiinnostavaa eettistä pohdintaa ja kuinka päähenkilöt oikeuttavat tekoja itselleen ja selittelevät toimintaansa. Kiinnostavaa, kuinka pari näkee pahana sen, että ihmiset syövät eläimiä, joilla myös on perheet ja ystäviä, selittäen, että siinä ei ole eroa ihmisten syömiseen.

20th Century Studios

3. The Menu 

Tyler ja Margot menevät syrjäiselle saarelle huippukokin ökyillalliselle, jonne pääsevät vain harvat ja valitut. Hieno illallinen saa monia käänteitä siinä sivussa, kun kokki esittelee hienoja annoksiaan.

Tämä on erinomainen musta satiiri fine diningin maailmasta höystettynä aimo annoksella yhteiskuntakritiikkiä. Juoni pitää otteessaan, dialogi ja rakenne ovat hauskoja ja tarina kaikkiaan luova kaikessa absurdiudessaan.

Carole Bethuel

2. Titane 

Alexia on autonäyttelyiden tanssija. Hän näyttää kuin keimailisi mieskatsojilleen, mutta hänen todellinen kiinnostuksensa on ainoastaan autoissa. Alexia joutuu tekojensa vuoksi pakomatkalle ja syöksykierteeseen.

Brutaali, kaunis, yllätyksellinen. Todella omaperäinen asetelma ja huikeaa kehokauhua. Päähenkilö on upea, monitahoinen ja epäpidettävä, mutta silti välittää mitä hänelle sattuu. Huikea roolisuoritus vähillä vuorosanoilla sisäänpäinkääntyneenä henkilönä. Pohtii kiinnostavasti sukupuolta, sen moninaisuutra ja representaatioita. 

Fredrik Wenzel / Plattform-Produktion

 1.Triangle of sadness 

Alkoholistikapteenin luotsaamalla luksusaluksella kohtaavat muun muassa mallipariskunta, venäläinen oligarkki ja asekauppias. Alkoholin, rikkauden, vallan ja Instagram-filttereiden täyttämä alus keikkuu myrskyssä ja tapahtumat alkavat ryöpytä.

Odotin tätä pitkään innolla, koska Ruben Östlundin edellinen ohjaus, The Square on ykkössuosikkielokuviani. Enkä pettynyt odotuksissani. Todella fiksu, hauska, ällöttävä ja tarkkanäköinen mestariteos. Elokuva sanoo paljon yhteiskunnastamme, kuten sosiaaliluokista ja  ulkokultaisuudesta. Rakastan tässäkin kiusallisista ja ällöttävistä tilanteista syntyvää huumoria, kun asiat viedään äärimmilleen. Henkilöt on käsikirjoitettu ja näytelty hyvin. Henkilöiden ällöttävyys ja ihmisyyden nurjat puolet on tavoitettu erinomaisesti.

Muita mainintoja mieleisistä tämän vuoden elokuvista

The Innocents

Ei vain karmivia lapsia, vaan myös yhteiskunnallista sanomaa eriarvoisuudesta. Yliluonnollista yhdistellään inhorealistiin oivaltavalla ja kekseliäällä tavalla. Riipaiseva elokuvakokemus kaikkine käänteineen. Upeat roolisuoritukset lapsilta, jotka kantavat moniulotteisia roolejaan taidolla. Tajusin vasta listan koostettuani ja julkaistuani, että tämänkin Suomen ensi-ilta oli vuonna 2022. Tämä olisi todellakin kuulunut top kymppiin, mutta en kehtaa enää muutella listausta jälkikäteen. 

X 

Hauska slasher, joka pohtii, miten nuoruus ja kauneus voivat hyödyttää elämässä. X hyödyntää alagenren konventioita hauskoilla ja osin luovilla tavoilla. Aikakauden visuaalisuus on tavoitettu hienosti. Elokuva on viihdyttävä, eikä ota itseään liian vakavasti. Kiinnostava trilogian avaus. Odotan innolla jatkoa kiinnostavan päähenkilön tarinalle.

Pahanhautoja 

Omaperäinen tarina ja hienon näköinen toteutus, vaikkakaan ei täydellinen. Hienoa että Suomessakin esikoisohjaaja tarttuu kauhuun. 

Northman

Linkki aiemmin julkaisemaani arvioon.

Tikun ja Takun pelastuspartio 

Hauska ja kerrankin uudenlainen Disney-animaatio. Tai no ei ihan uudenlainen, sillä on Kuka viritti ansan, Roger Rabbit tuotuna nykypäivään. Täynnä ihanaa nostalgiaa ja hulvattomia, yllätyksellisiä hahmoja. 

Brainwashed: Sex-camera-power 

Olen ollut tietoinen aiheista, joita dokumentti käsittelee, mutta tämä oli silti silmiäavaava katselukokemus. Kiinnostava laaja skaala elokuvakohtauksia kuvaavina esimerkkeinä. Katsomisesta tulee huono olo, mutta herää toivo paremmasta. Jokaisen elokuvantekijän ja elokuvaintoilijan pitäisi perehtyä näihin aiheisiin, sillä muutoksen alku on tiedostamisessa.

Men 

Aivan villi, runollinen, mystinen tutkielma vallasta, toksisen maskuliinisuuden muodoista ja menetyksestä.

The Northman – Myyttisyyttä ja myrkyllistä maskuliinisuutta

Jälleen on työkiireiden takia vierähtänyt tovi edellisestä tekstistä, ja mietteitä elokuvista on kertynyt vain luonnoksiksi. Koitan tässä koostaa muistiinpanoista mietteeni The Northmanista, jonka näin toukokuussa Minemare-elokuvatapahtumassa.

Odotin The Northmania hieman jännityksellä. Robert Eggers on noussut kahdella elokuvallaan, The Withcillä ja The Lighthousella, suosikkiohjaajieni joukkoon. Toisaalta hänen valitsemansa aihe, viikinkiepookki epäilytti, että onko viikinkimeininki hieman loppuun kaluttu viime vuosina. Viikinkimeininkiä on nähty moneen kertaan, kuten Vikings-sarjassa ja Nicholas Vinding Refnin Valhalla Rising, joka minulle Northmanista tuli mieleen heti kun näin trailerin. Pelkäsin, että The Northman on aivotonta toimintamäiskettä, mutta Eggers tuntien ei ollut pelkkää sitä, vaan siihen yhdistettynä rikas mystiikka ja tunnelmallisuus. 

Ohjaaja Eggers jatkaa siis historiallisten elokuvien linjassaan, mutta vaihtaa kauhun toimintajännäriin. The Northman perustuu Amlethin taruun, josta muuan Shakespeare on pöhninyt Hamletinsa juonen tyystin. Amlethin lisäksi esikuvana on muinaisia islantilaissaagoja. Oidipus-elementtejä hyödynnetään muun klassisuuden ohessa.

Juoni on niinkin simppeli kuin että viikinkiprinssi Amleth kokee tragedian lapsena. Viha ja kostonhimo ei jätä häntä rauhaan, joten vuosien jälkeen hän lähtee kostamaan isänsä puolesta. Vaikka juoni on klassinen, moneen kertaan nähty ja ennalta-arvattava kostotarina, on merkittävää, miten The Northman on tehty.

Anya Taylor-Joyn näyttelemän Olgan hahmoon toivoisi enemmänkin syventymistä.

The Northmanissa vallitsee minua kiehtova maagisen myyttinen tunnelma. Myyttejä hyödynnetään oivaltavasti ja monipuolisesti, esimerkiksi sieluneläimet kulkevat kerronnassa halki elokuvan. Yliluonnolisuus, mystiikka ja usko asettuvat luonnolliseksi osaksi arkea, kuten se viikingeillä varmaan on ollutkin. Luonnosta nähdään merkkejä, palvotaan kukin omia jumaliaan ja näkijöiltä voi kysyä neuvoa. Kolme mystistä näkijää ovat huikeita hahmoja, joiden rooleissa näyttelijät pääsevät irrottelemaan. Erityisesti Björkin mykistävää, karmivaa hahmoa olisi mielellään nähnyt enemmänkin kuin yhden kohtauksen verran.

Kun rahoitus kasvaa, eivät rahoittajat todennäköisesti purematta niele Eggersin kaikkia visioita, jolloin outoilu ja kauhuelementit ovat jääneet näinkin vähälle. The Lighthouse-tyylistä trippailua kuten alun vahvassa luolakohtauksessa olisi voinut olla enemmänkin. Jännitys tiivistyy hienosti esimerkiksi, kun Amleth liikkuu yössä vaivihkaa kuin susi, näkymätön tappaja.

Elokuvan maailma on arvoituksellinen, vihan valtaama, kylmä ja karu heti alkupuolen kohtauksista, kun Amlethilta on viety kodin lämpö ja rakkaus. Eggers on luonut likaisen ja rujon viikinkisaagan, jossa väkivaltaa ei säästellä. Sotiminen, sotaorjat ja vastustajien kohtelu kylmäävät julkaisuajankohtaan nähden. Kuvasto on kuitenkin tuttua hurjista viikingeistä kerrottaessa. Karussa maailmassa ei ole varaa moraaliin, vaikka kylän väki sullottaisi rakennukseen ja poltettaisi.

Alexander Skarsgårdin Amleth pursuaa eläimellistä raivoa ja voimaa.

The Northman kuvaa myrkyllistä miehisyyttä ja kaunan kantamista toimivasti, vaikka kaikkiaan temaattiset tasot ja tulkinnanvaraisuus jäävät ohuehkoiksi. Miehen rooli on vahvasti määritelty, on oltava vahva ja pärjättävä. The Northmanin maailma on testosteronia tihkuva, mutta hieman muutakin on ujutettu sekaan. Naiset ovat ajankuva huomioiden vaimoja ja äitejä, eikä heillä ole kovin syvällistä roolia. Ihanan Anya Taylor-Joyn Olga on pakollinen romanttinen ihastus, joka tuo maailmaan kauniisti pehmeyttä ja ymmärrystä. Samalla Olga on myös itsenäinen ja ovela. Loppujen lopuksi kiinnostava, magiaa hyödyntävä hahmo ei saa kovin suurta roolia ja hahmo jää ohueksi.

Hienoja roolisuorituksia löytyy, mitä nyt erityisesti Nicole Kidmanin karmeaa väkisin väännettyä aksenttia laskematta. Jos ei luonnistu viikinkisävyinen puhe, niin eiköhän muihinkin skandirooleihin olisi löytynyt paikalliset näyttelijät. Aiemmat Eggersin teokset olleet pienimuotoisia, pienen ihmisjoukon dynamiikkaan pohjautuvia, mutta nyt suurta tehdessä hieman kangertelee eikä hahmoihin pääse täysin kiinni.

Alexander Skargsgårdin näyttelemä Amleth pursuaa alkukantaista voimaa. Rooli on vahvan ruumiillinen, jännittyneisyyden ja vihan aistii jo siinä, miten Skarsgård kantaa itseään, jatkuvasti valmiina hyökkäykseen. Amleth on etäinen, vihan panssarinsa alle asemoitunut. Hän ei voi päästää irti kostostaan, eikä näe muuta, vaikka valitsisi toisin kuin kohtalo määrää. Skarsgård näyttelee taidolla kostajaa, itsensä kovettanutta soturia, joka syvällä sisällään on yhä sama pelokas, isäänsä ja menetettyä elämäänsä kaipaava pieni poika. Rakkaus tuo toivoa ja valoa, mikä on hienoa elokuvan synkkänä vallitsevaan tunnelmaan, mutta kohtaloaan ei voi paeta.

Valinnat vastaan kohtalo -asetelma on kiinnostava, mutta ennalta-arvattavuus turhauuttaa hieman. Kuitenkin koko juonen huomioiden käy järkeen miksi kaikki menee kuten menee. Paikoin kurkistetaan syvästä vihasta ja kostonhimosta toiselle puolen ja pohditaan, kuka lopulta onkaan pahis. Upean Claes Bangin Fjölniristä maalataan syvän pahaa kuvaa, vaikka hän vaikuttaa ihan symppikseltä, joka vain välittää perheestään taustasta huolimatta.

Amleth ja Olga yhdistävät voimansa haasteiden edessä.

The Northmanin dialogi on upean lyyristä, yksityiskohtaista ja lähdeteoksen huomioiden sopivaa, vaikka sivistymättömien hahmojen suihin ei aluksi ajattelisi sopivan. Pohditaan valintoja, kohtaloa ja muiden valintojen vaikutusta itseen.

Elokuva on esteettisesti huikea, synkkä ja mystisen kaunis. Maisemat hivelevät silmiä. Mukaan sopii myös astetta karumpi, näyttävä elämänpuu. Estetiikan ja mahtipontisen äänimaailmansa vuoksi The Northman on nimenomaan isolta kankaalta nähtävä spektaakkeli.

Näen miksi elokuva jakaa vahvasti mielipiteitä. Se on kaikkea muuta kuin mitä Eggersiltä odottaisi, joten elokuva ei saata täyttää odotuksia. Juonivetoisen elokuvan ystävät saattavat turhautua simppelin juonen tai "jälleen kerran uusi Hamlet-adaptaatio" -ajatuksen äärellä. Mielestäni kyseessä on suuremman yleisön elokuva kuin Eggersin aiemmat ja joka tapauksessa antoisampi kuin muut tarjolla olevat toimintaspektaakkelit, jo itseään toistavat, vailla pintaa syvempää sisältöä olevat Marvel-rymistelyt. 

Vuoden 2021 suosikkilevyni - Vuosi hemmotteli useiden suosikkieni uudella tuotannolla

Samoin kuin edellisissä postauksissa listasin viime vuoden suosikkielokuvat ja -kirjat, niin nyt on viime vuonna julkaistujen suosikkilevyjeni vuoro. 

Vaikka kuuntelin viime vuonna podcasteja varmaan enemmän kuin koskaan, myös musiikki raikasi. Löysin uusia artistejakin, mutta ennen kaikkea soivat vanhojen suosikkien uudet teokset. Vuosi hemmotteli minua musiikin saralla, sillä monet isot suosikkini julkaisivat uutta musiikkia. Monet niistä päätyivät tähän listalle. Välillä mietin, onko musiikinkuunteluni turhan urautunutta, vai johtuuko se vain Spotifyn turhan samankaltaisista suosituksista. Kuitenkin uusiakin tekijöitä löytyy kuunteluun aika ajoin, kuten tänä vuonna hieman mukavuusalueen ulkopuolelta jazzmaistakin musiikkia.

Listaan levyt siinä järjestyksessä, miten paljon niitä olen kuunnellut, mututuntuman perusteella. Parhausjärjestys olisi ollut turhan vaikea päättää. Kuvituksena on valtaosin otoksia musiikin täyteiseltä upealta reissulta Hailuodosta Bättre Folk -festivaalilta.

10. Yonaka - Seize the Power

Brittiyhtye Yonakan musiikki tuo tervetullutta naisenergiaa ja asennetta rockiin. Levyllinen meneviä biisejä, jotka saavat energiselle mielelle. Solisti Theresa Jarvisilla on kaunis ääni ja vahva ilmaisu. Kappaleet ovat pääosin vahvarytmisiä ja suuria. Suosikkini levyltä ovat suureksi kasvava Ordinary ja mahtipontinen Seize the power. Osa kappaleista on tylsähkön peruspop-tyylisiä, täytebiisin kuuloisia kuten Get out. Parhaimmillaan levyllä ollaan omaperäisemmissä punkrock-biiseissä kuten Clique.

                

                                                                    Yonaka - Ordinary

Myös Litku Klemetti teki hienoa musiikkia tänä vuonna.

9. Royal Blood - Typhoons

Tämä levy on kaikkiaan helposti kuunneltavaa rockia, joka on useasti pyörinyt taustalla luomassa tekemisestä energisempää. Suosikkini levyn kappaleista on menevä ja iskevä Trouble's Coming. Siinä on eniten rockasennetta ja särökitaraa muihin kappaleisiin verrattuna. Monet kappaleista eivät ole omaan korvaani kovin mieleenpainuvia ja osa ei ole kovin toisistaan erottuvia ja osa kuulostaa täytekappaleilta.

                                                        Royal Blood - Trouble's Coming

 

8. Saint Motel - The Original Motion Picture Soundtrack

Saint Motel tarjoaa tuoreella levyllään lennonletkeitä tunnelmia ja myös elokuvallisuutta. Poplevyn jazzahtavaa puolta tarjoaa esimerkiksi Old soul. Levy henkii vahvoja menneiden vuosikymmenten tunnelmia.

Suosikkikappaleitani ovat energiset, levyn elektronisempaa puolta tarjoava Good song never dies ja torvilla ilotteleva It's all happening. Levy on pirteää poppia ja tarjoaa hyviä tunnelmia. Monet kappaleista ovat tarttuvia menevien biittien kera.

Saint Motel - Good Song Never Dies

7. Nothing but Thieves - Moral panic

Moral panic on levyllinen energistä elektronissävytteistä rockia Nothing but Thievesin tuttuun tyyliin. Levy on helposti kuunneltavaa musiikkia, ja toimii Royal Bloodin tapaan taustalla tekemistä energisoimassa. Osin Moral panic on osin tasapaksu ja valtaosa kappaleista ei ole yhtä iskeviä kuin Thievesin aiempi tuotanto, mutta menevää silti.

Suosikkini on ajankohtainen Is everybody going crazy? Hieno energia, asenne ja tunnelma. Hempeämpää puolta edustaa kaunis ja kannustava tsemppibiisi Free if we want to. Levyn tunnelmissa ja lyriikoissa on selkeästi havaittavissa korona-ajan tunnelmia, mutta ei liian raskaasti käsiteltynä. 

Osassa kappaleissa on vähän kiusallisen mahtipontiseksi yltyvää maailmaasyleilevää stadionrockia, kuten Impossible. Pienestä hienon hurjaksi yltyviä on myös, kuten Phobia ja Can you afford to be an individual, joka pohtii hienosti identiteettiä ja yhteiskuntaa. Samoin Moral Panicissa on kiinnostavat lyriikat.

Yhtyeen on ollut tarkoitus tulla Helsinkiin keikalle tänä ja viime vuonna, mutta jälleen kerran huhtikuun keikka oli siirtynyt. Jospa joskus vielä onnistuisi ja uskaltaisin liput hankkia.

Nothing but Thiever - Is everybody going grazy?

6. Samuli Putro - Keskellä kesää

Niin kaunista ja haikeaa. Samuli Putro onnistuu levy toisensa jälkeen kiteyttämään oleellisia asioita ihmisenä olemisesta, erilaisista elämänvaiheista ja tunteista. Kauniita tarinoita elämästä ja hetkistä Putron toteavaan tyyliin. Levyllä on rauhallisia tunnelmia ja maailmaasyleileviä ääni- ja sanamaisemia muun muassa vanhenemisesta, lapsen saamisesta ja ystävyydestä. 

Kylmän maailman keskellä pohtii kauniisti parisuhteita ja - suhteettomuutta pelimannisävyisesti.  Monitunnelmaisella levyllä surullisemmissa tunnelmissa ollaan muun muassa Kuka ulkoiluttaa koiran -kappaleella, jossa puhutaan syövästä konkreettisten asioiden kautta. 

Sydän hakkaa ahneesti on puolestaan kaunis överilälly ja tarkkanäköisesti tunnelmia maalaileva hempeily. Se ja Kesän tyynet retket ovat suosikkejani levyltä. Kesän tyynet retket on sinfoninen, haikea jäähyväinen kauniille ajalle. Siinä on kauniita kielikuvia lähtemisestä ja luopumisesta.

Kuuntelin viime vuonna myös Ylen hienon podcastin Putro puhuu kuolemasta. Kymmenen jaksoa niin kaunista runollista Putron pohdiskelua aiheesta ja sen ympäriltä.

Samuli Putro - Kesän tyynet retket

5. Ursus Factory - Onnellinen sukupolvi

Ursus Factory telee omaperäistä suomirockia punksävytteillä. Levyllä kappaleet puhuvat muun muassa rakkaudesta monesta näkökulmasta: romanttisesta ja ystävien välisestä, kun rakkautta kaipaa, kun sitä on ja ei enää ole. Suosikkini on Mitä mies mitä äijä, harvinaislaatuinen laulu ystävien välisestä rakkaudesta. Myös Stadin kesä on hieno, ikään kuin nykyaikainen punkvastine Loirin Lapin kesälle. Siinä tartutaan pohtivasti ajankohtaisiin aiheisiin ja kaupunkimiljööseen. 

Levy on täynnä kauniita ja kekseliäitä lyriikoita, joissa hyödynnetään taidolla suomalaista rockhistoriaa omaperäisellä soundilla. Levy on täynnä energistä tunnelmaa ja luotetaan taidokkaisiin kitarariffeihin. Välillä on herkkyyttä, kuten kaihoisa Mimosa ja lopuksi rauhoitutaan Aino Vennan featatessa kauniilla Vielä yksi päivä -kappaleella. Näin yhtyeen livenä ensimmäistä kertaa viime vuonna, josta kuva on. Huikean energistä liveläsnäoloa.

Ursus Factory - Mitä mies mitä äijä 

4. Marina - Ancient Dreams in Modern World

Tämä on feministinen poplevy suurella sanomalla. Marina ei ylly saarnaamaan, vaikka suurista, tärkeistä aiheista laulaakin. Marina käsittelee muun muassa toiseutta ja yhteiskunnan luomia paineita. Levylle sopii käsittömän monia isoja, yhteiskunnallisia aiheita, joita käsitellään kauniisti ja puhuttelevasti, mutta samalla menevästi ja helposti kuunneltavasti. Kappale Anchient dreams in a modern world on muun muassa normeihin sopeutumisesta ja yhteiskunnan paineista. 

Marinan laulutyyli on kauniin maalaileva. Kappaleet ovat vuorollaan utuisia ja haikeita, välillä pureutuvan energisiä ja voimakkaita. Albumin draaman kaari on rakennettu kauniiksi temaattisesti ja tunnelmallisesti. Useat laulut ikään kuin jatkavat edellisen tarinaa toisesta näkökulmasta. Levy pursuaa energiaa ja ylväyttä, itseluottamusryöppyjä, oman itsensä hyväksymistä ja sen ylistämistä. Täydellinen voimaantumis- ja samaistumislevy monelle.

Man's world kiteyttää taidokkaasti albumin sanoman. Se on historiakatsaus patriarkaatin musertamista. Marina laulaa siinä koskettavan kauniisti feminismistä, tasa-arvon tärkeydestä ja äitiluonnon tilasta. Sanoma tuo lähes kyynelet silmiin aina kappaletta kuunnellessa. Tiiviiseen mittaan sopii niin paljon hienossa paketissa, ja kappale nousee suosikikseni levyltä. Purge the poison puolestaan on aggressiivisemmin ja energisemmin samasta aiheesta sekä kapitalisminvastaisuudesta, naisten sisaruudesta ja noituudesta. Kaunis Highly emotional people puhuu tunteiden tärkeydestä ja niiden piilottamisen vaarallisuudesta, miesten itkemisestä ja tunteiden sanottamisen vaikeudesta, tunnetyöstä.

Levylle sopii jopa yhteiskuntakritiikkiä New America -kappaleessa. Pandora's box puolestaan puhuu lähisuhdeväkivallasta, sen traagisuudesta ja nurinkurisuudesta. Pandoran lipasta käytetään luovasti kielikuvana. Ikään kuin tarinaa jatkava I love you but i love me more kiteyttää kauniisti levyn sanomaa itsensä nostamisesta kurjasta tilanteesta ja siitä että ei enää usko tilanteen parantuvan. 

Flowers-kappaleessa typistytään yksilötason, parisuhteen päättymiseen ja kappale on tavanomainen kertomus sydänsuruista. Levyn loppupuoli onkin kauniita slowareita joista Goodbye päättää lyhkäisen levyn kauniisti. Energisen alun jälkeen vauhti tuntuu hyytyvän, ja oma suosikkini onkin pureva ja pirskahteleva alkupuoli.

Marina - Man's World

Pääsin näkemään Yonan livenä Bättre Folkissa. Hänen äänensä ja olemuksensa kappaleita tulkitessaan sai ihon kananlihalle ja kyynelet silmäkulmiin.

3. Yona - Uni johon herään

On Yonalta rohkea ja upea veto tehdä musiikkia sinfoniaorkesterin kanssa. Sovitukset toimivat hyvin kera perinteisempien bändisoittimien. Yonan ääni ei lainkaan huku suurten äänten keskelle. Kuiskaileva ja pehmeä lauluääni saa kylmät väreet kulkemaan Yonan tiputellessa ja viivytellessä kauniita sanoja. Kappaleissa on upeaa variaatiota, tunnelmissa ja niiden ilmaisussa. Yonan musiikki ei ole täysin yhtä lauluvetoista kuin monilla suomalaisartisteilla. Laulu on yksi laajan vaikuttavan paletin instrumenteista. 

Levyn syntytaustan tuntien ollaan ymmärrettävästi usein syvissä vesissä ja suurissa tunteissa. Yona on purkanut avioeron aiheuttamia tunteita monisyisesti. Levyllä on dramaattinen ja sinfoninen avaus Ooksä unohtanu? -kappaleen verkkaisen kauniilla ja maalailevalla introlla. Tunnelma on odottava ja suuri kun Yona alkaa hönkäillä kauniin haikeita sanoja luopumisesta ja kiinni pitämisestä. Pitkä kappale on mahtipontinen avaus albumille. Kultavehka tuntuu pelkistetyltä avauksen jälkeen. Yksitoikkoisena toistuva sävelkulku sopii kappaleen oman olon kanssa sinnittelemisestä puhuvaan tarinaan ja lopussa tarina kasvaa valoa kohti. Kappale on levyn synkin itsetuhoisuudessaan.

Levyllä on hyvällä tavalla disneymäisyyttä esimerkiksi tynkäisessä kappaleessa Heihei. Vitun unelmat puolestaan on upean uhoava räpmäisyydessään samalla kun suuri orkesteri puhkuu rinnalla. Omia suosikkejani on Irti, jossa on suuri tunnelma, tarina luopumisesta ja toiveikkuudesta. Siinä on räpmäistäkin sanallista ilmaisua. Se kasvaa suureksi maalailevaan kertosäkeeseen ja orkesterisoittimet toimivat hienosti taustalla.

Valoisampaa puolta edustaa Solut jää eloon, joka on yksi suosikkejani alun kylmät väreet aikaan saavaa elokuvallista introa myöten. Kappaleeseen on leimautunut kaunis kesäpäivä ja lentävät linnut Yonan kylmät väreet aiheuttaman äänen siivittämänä. Yonan ääni on upeimmillaan suurena tässä kappaleessa. Kappale on kauniin toiveikas ja malttamaton periaatteella "älä ole surullinen, että se päättyi vaan että se tapahtui". Iloiset muistot peittoavat synkkyyden. Kappale on päräyttävä käänne levyn tunnelmiin, jotka kääntyvät loppupuolella valoisampaan. 

Sanomatta selvää -kappaleen kautta mennään Kannolla-kappaleeseen, jossa vielä tirautetaan puhdistavat itkut. Inspiroivissa lyriikoissa edetään eteenpäin, todetaan disneymäisessä ilmaisussa, että elämä kantaa. Levy on täynnä isoja tunteita, niissä Yona on hyvä, kuten Vitun unelmat -kappaleella itsekin toteaa. Suurissa suruissa vellotaan, mutta ei puuduttavasti. Mahtipontisissa kappaleissa suru puhdistaa. Elämä kantaa kuitenkin.

Yona - Irti

2. Lyyti - Toiveet ja helyt

Toiveet ja helyt on tasapainoinen kokonaisuus, jossa kulkee yhtenäinen tarina harkitussa järjestyksessä. Kappaleiden tunnelmat ovat silti vaihtelevia ja monipuolisia. Levy pohjautuu pitkälti tarinankerrontaan. Albumi on ilmava ja kappaleiden melodiat tarttuvia. 

Lyriikka on käsinkosketeltavan kaunista ja harkittua. Lyyti kirjoittaa samaistuttavasti niin sydänsuruista, selviytymisestä kuin suorituspaineistakin. Läsnä on myös yhteiskunnallinen kantaaottavuus ja maaginen realismi. Lyyti kiteyttää osuvasti sukupolvikokemuksia esimerkiksi suorittamisen kulttuurista varsinkin kappaleessa Mihin voi soittaa. Se onkin suosikkini koko levyltä ja pitkään seurannut korvamato.

Lyyti jutteli mukavasti levystään haastiksessa.

1. Pekko Käppi  & K:H:H:L - Aamunkoi

Folkrockia soittavan Pekko Käppi ja kuolleiden hevosten hillittömät luut -yhtyeen neljäs albumi on monipuolinen 16 kappaleen kokonaisuus. Kokoonpano julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 2015 ja sille on muodostunut tunnistettava tyyli. Maailmanmusiikin ja kotimaisen rockin kentällä tekijät ansaitsevat omintakeisen paikkansa.

Kansanlauluperinteet kulkevat taustalla, mutta musiikki on vahvasti nykyrockissa jouhikolla höystettynä. Pekko Käpin jouhikko soi ajoin kohtalokkaana, ajoin lempeänä. Soljuvat sävellykset ovat Käpin sekä Tommi Laineen käsialaa. Kappaleissa on kaavamaisia rakenteita, mutta kaavoja myös rikotaan. Äänimaisemat ovat täyteläisiä. 

Toni Tapanisen lyriikat ovat kauniin monimerkityksisiä. Lyriikoissa otetaan minotaurusta sarvista ja luopioiden laivalta katsottuna eri on täynnä ruumiita. Asennetta ja hempeää tunnelmaa löytyy. Paholaisen kätyri ja Minotauros ovat rockhenkisen meneviä. Traagisen kaunis Valaita on levyltä ensimmäisenä julkaistu single. Dystooppisia kuvia maalailevat surrealistiset lyriikat musisoidaan leppoisasti. Odotuksen tematiikkaa käsittelevä kappale on albumin vahvimpia. 

Albumi on pitkä, joten kerralla kuunneltuna loppupuolella keskittyminen alkaa jo herpaantua. Kappaleet puuroutuvat toisiinsa. Kokonaisuus kaipaa useamman kuuntelukerran, joiden myötä kerrokset alkavat aueta.  Aamunkoi on omaperäinen ja yllätyksellinen albumi, mutta esimerkiksi Väärä laulu -albumilla julkaistun Ikonin kaltaista välittömästi iskevää hittiä joukosta ei nouse.

Onnekseni pääsin näkemään yhtyeen ensimmäistä kertaa livenä ja tekemään arvion keikasta levyarvion lisäksi.

Pekko Käppi - Paholaisen kätyri

Tässä vielä erityismaininnan ansaitsevia muita levyjä ja uusia löytöjä, jotka nousivat suosikkikappaleideni joukkoon

Perturbator: Lustful Sacraments -levy

The Wombats: Everything I love is going to die -EP

Lucky Chops: Full heart fancy -kappale

Too Many Zooz -yhtye

Uusi Fantasia: Growing pain -kappale

Michael Bleu: Hidas biisi -kappale

Aurora: Cure for me -kappale

+1 Tash Sultanan Terra Firma -albumia mietin listalle, mutta ei sopinutkaan kymmenen joukkoon

Australialaisartisti Tash Sultanan levy on halki kestonsa letkeä. Kappaleet ovat monin paikoin instrumentaalisia ja Tash Sultana hönkäilee sanoja vasta levyn kolmannessa kappaleessa. Arstistilla on kaunis syvän kuiskaileva laulutyyli.

Kappaleissa on eteerisiä rytmejä funkahtavaan ja soulahtavaan tyyliin. Jopa kaltaiseni vannoutunut lyriikan ystävä on taipunut kuuntelemaan myös tällaista. Levy taipuu helposti tosin taustamusiikiksi lyhyiden tynkäkappaleiden soljuessa eteenpäin.

Levyä putkeen kuunnellessa rento smooth tunnelma käy puuduttavaksi omaan korvaani. Lyriikat ovat pääosin jääneet mystiseksi kuiskailuksi vielä, enkä ole niihin vielä sen kummemmin paneutunut. Jotain tunnelmointia lienevät pääosin.

Suosikkini levyn kappaleista on Coma, joka oikeasti erottuu joukosta lopulta. Se alkaa rauhallisena tunnelmointina ja kasvaa hienoksi kitarailotteluksi.

Tash Sultana - Coma

Vuoden 2021 kirjat - Lukuhaasteeni ylittyi

Aloitetaanpa vuoden suosikkien listaaminen kirjoista. Myöhemmin julkaisen postaukset myös vuoden  suosikkielokuvistani ja -levyistä.

Luin juuri päättyneenä vuonna kirjoja enemmän kuin viime vuosina. (Viime vuonna luin 18 kirjaa) Viime vuonna aloitin 12 kirjan lukuhaasteen, että saisin lukemistani edes hieman elpymään lukupainotteisten opintojen jäljiltä. Viime vuonna haaste täyttyi ja tänä vuonna ylittyi. Kaikkiaan luin 21 kirjaa, joista valtaosa aika lyhyitä.

En listaa kirjoja mitenkään parhausjärjestyksessä. Suosikkikärkeen varmaan nousisi Pajtim Statovcin syvällinen ja surullinen Tiranan sydän. En kuitenkaan kirjoittanut siitä tuoreeltaan mitään, joten en näin jälkikäteen osaa arvioida tarkemmin.

Seuraavaksi muutamia mietteitäni osasta lukemistani teoksista. Olen listannut kirjat Goodreads-palveluun ja kirjoittanut mietteitäni sinne tuoreeltaan lukemisen jälkeen.

Joonatan Tola: Punainen planeetta

Esikoiskirjailija Joonatan Tola sukeltaa autofiktiivisellä romaanillaan perheensä historiaan. Isoäitinsä kuoleman kynnyksellä Joonatan perehtyy ongelmallisen isänsä taustaan. Alkoholisti, mielenterveysongelmainen taiteilijaisä oli perheen päänä värikäs ja räväkkä, ja äiti hyvin sairas ja voimaton kaiken sekoilun edessä. Perheen lasten elämän alku melko ankea.

Punainen planeetta on tragikoomisesti kerrottu autofiktio järkyttävistä elämänoloista. Omaperäinen kirjoitustyyli vuorollaan naurattaa ja itkettää. Välillä on turhan paljon toistoa, erityisesti kirjeosuuksien osalta, joten lukeminen käy paikoin puuduttavaksi. Loppua odottaa jännityksellä ja turhautuneena, että olot moniongelmaisessa perheessä muuttuisivat lasten kannalta.

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä

Tuomas Liuksen toimintaromaanissa 13-vuotiaan Jessen naapuriin muuttaa kaksi hyvin erilaista miestä, joihin Jesse tahoillaan tutustuu. Yksinhuoltajaäidin poika saa kaipaamaansa miesten mallia ja läheisiä ystäviä. 1980-luvulle sijoittuvat tapahtumat yltyvät vaarallisiksi, kun miesten todelliset taustat selviävät.

Lius yhdistelee omaperäisesti jännäriä ja kasvukertomusta. Hän on tavoittanut nuoren pojan kasvamisen maailman samaistuttavasti. Jännäriainekset tulevat mukaan yllättävän saumattomasti, kun viattoman lapsen maailman leikit muuttuvat yhtäkkiä todeksi.

Lius luo eläväisen kuvan kasarin Joensuusta. Paikat voi kuvitella eläväisesti, ja voi nähdä missä mikäkin asia silloin Joensuussa on ollut. Taustatyö on tehty huolella. Romaani toiminnantäyteisine käänteineen ja popkulttuuriviittauksineen on hyvin elokuvallinen. Jessen ja kumppaneiden seikkailut olisi hienoa nähdä elokuvanakin.

Henkilöhahmoista tulee läheisiä, he ja heidän tekemisensä tuntuvat uskottavilta. Juoni vetää mukanaan ja tapahtumat käyvät välillä hengästyttävää tahtia. Välillä rauhoitutaan syventämään hahmoja heidän keskustellessaan. Dialogi on luontevaa ja hauskaa. Juoni vie yllättäviin suuntiin, ja tahti kiihtyy taidokkaasti loppua kohden.

Mikko J. Kivluoto: Casa Dementeria

Arvioni romaanista on luettavissa tuolta:

Kirja-arvio: Bisnestä se on saattohoitobisneskin - Salolaisen Mikko J. Kiviluodon esikoisromaani on hupaisa kuvaus rikkaiden ehtoopuolen elämästä

Katja Kettu: Ismo Alanko

Arvioni Ismo Alangon elämäkerrasta on luettavissa tuolta:

Kirja-arvio: Ismo Alanko puhuu avoimesti muun muassa huumeiden käytöstä ja villistä keikkailusta Katja Ketun kirjoittamassa elämäkerrassa

Katja Kärki: Eeled

Eeled on kasvutarina, joka kertoo oman itsensä, elämäntapansa ja paikkansa löytämisestä. Päähenkilönä on Kristiina, maanläheinen oman tiensä kulkija. Pohjois-Suomesta kotoisin oleva Kristiina on vaihto-opiskelijana Tukholmassa. Romaanissa kulkee myös Eeledin tarina. Hän on satoja vuosia sitten elänyt saamelaisnainen, jonka kautta avautuu pohjoinen mytologia ja syvä luontosuhde Lapin erämaassa.

Eeled on kaunis ja haikea tarina. Hienoa juonenkuljetusta, joka piti otteessaan. Vahva, eläväinen kieli. Jotain jäi vielä uupumaan, mutta oikein mallikas romaani.

Lisää kirjailijasta täällä: Nurmeslähtöinen Katja Kärki, 36, kirjoitti toiseen romaaniinsa kokemuksiaan äitiydestä sekä erilaisia mytologioita: "Jos en olisi äiti, en olisi kirjoittanut tällaista kirjaa"

Nelli Kenttä ja Katri Norrlin: Vitun ruma

Vitun ruma paneutuu monesta näkökulmasta ja julkisuuden ihmisten kokemusten kautta sosiaalisen median tuomiin ulkonäköpaineisiin.

Tämä tietokirja on monipuolinen ja kattava katsaus ajankohtaiseen aiheeseen yleistajuisella ja helposti lähestyttävällä tavalla. Tämä osuu varmasti nuoremmalle kohderyhmälle nappiin, valtaosa tiedosta oli itselle tuttua joten jäin kaipaamaan vielä syvemmälle aiheeseen sukeltamista tutkimustiedon valossa.

Piia Heikkinen: Ekotrippi

Romaanissa nelikymppinen Minna havahtuu ilmastoahdistukseensa ja syyllisyyteensä. Hän päättää laittaa elämänsä uusiksi. Äitinsä tavoin teini-ikäinen Siiri on tunnollinen suorittaja.

Tästä mielestäni melko pinnalliseksi jäävästä kirjasta lisää tuolla: Nurmekselaislähtöisen Piia Heikkisen Itä-Suomeen sijoittuvassa romaanissa perheenäiti potee ilmastoahdistusta - "Tehdään mitä pystytään ja kaikkea ei tarvitse, yritystä kuitenkin pitää olla"

Selma Kaasinen: Araukaria

Araukaria-romaanissa nuori tutkija Ronja työskentelee Yhdysvalloissa. Yhtäkkiä hän herää kipulääkekoomasta eikä muista mitä on tapahtunut. Toisaalla, nykyajan Australiassa Veera pyörittää Jussi-miehensä kanssa juustolaa. Veeran elämä mullistuu myös luonnonvoimien takia.

Lisää tästä mallikkaasta esikoisromaanista tuolla: Outokumpulaislähtöinen Selma Kaasinen on asunut 17 vuotta Australiassa - metsäpalot ja oma tulipalo-onnettomuus olivat lähtökohtana esikoisromaanille

Enheduanna: Suurisydämisin valtiatar

Lisää tästä Joensuulainen Minna Ronkainen, 46, suomensi sumerilaisen ylipapittaren ja kuninkaan tyttären tuotantoa: "Enheduanna oli ihmiskunnan ensimmäinen tunnettu kirjailija, jonka runot ovat järisyttäviä ja väkeviä"

Suomalainen jännityssarja Lovi näyttää hienolta ja hyödyntää kansantaruja

Kävin kuun alussa tekemässä juttua suomalaisesta sarjatulokkaasta, ja päätin kirjoittaa arvion siitä tänne blogiinkin. Sarja tuli Yle Areenaan 10.12. Oli hienoa nähdä sarja valkokankaalta ja jututtaa tekijöitä.

Lovi-jännityssarjan avauksena seitsemäntoistavuotias Sofia menettää isosiskonsa Wilman. Tyttären hukkuminen särkee perheen. Sofia ei kuitenkaan pure nielemättä, että kyseessä olisi vain onnettomuus. Hän alkaa selvittää uuden ystävän Taran kanssa Lovi-järven mysteeriä.

Nuoret käsikirjoittajat Aino Putaala ja Kirsti Riekkola voittivat Yle Nuorten järjestämän käsikirjoituskilpailun. Kilpailun tiimoilta syntyi kahdeksanosainen Lovi-sarja, jonka kokonaiskesto on noin kaksi tuntia.

Sarjaa kuvattiin Pohjois-Karjalassa kesällä 2021. Tutut ympäristöt sieltä täältä Pohjois-Karjalasta sulautuvat saumattomasti fiktiivisen Lovi-pikkukaupungin maisemiksi. Sarjassa hyytäväksi muokatut maisemat pääsevät oikeuksiinsa komeissa drone-otoksissa. Lovi näyttää elokuvalliselta maisemineen, valaistuksineen ja värimäärittelyineen.

Lähde Yle

 

On rohkea veto tehdä Suomessa marginaalista tuotetta, nuorten jännityssarjaa. Kauhu- ja jännitysgenressä, erityisesti yliluonnollisten vivahteiden kanssa, on roolihenkilöiden ja heidän luomansa maailman oltava uskottava. Lovi onnistuu siinä. Sarja on kaikkiaan virkistävä tulokas komedian ja draaman hallitsemalle suomalaiskentälle.

Kansanperinne sävyttää reaalimaailmaa ja murhamysteeriä viehättävästi. Jo sarjan nimi vihjaa mytologian yliluonnolliseen paikkaan järven alla. Yliluonnollisia elementtejä ei vedetä yli kuten monissa amerikkalaiskauhusäikyttelyissä. Monet asiat tapahtuvat alitajunnan tasolla.

Kaikkiaan tunnelma säilyy tasaisen jännittävänä. Osin melko perinteistä mysteeriä avataan vähitellen, sillä kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Tiivistä tunnelmaa luodaan genren tyypillisillä keinoilla, kuten äkkisäikäytyksillä. Se olikin vain unta -kohtauksia käytetään liikaa, ja niiltä menee lopulta teho.

 

Lähde Yle

Miia Tervo ja Markus Lehmusruusu ovat tehneet hyvää työtä nuorten näyttelijöiden kanssa. Roolitukset lapsinäyttelijöitä myöten ovat onnistuneet. Näyttelijöiden läsnäolon ja dialogi tuntuu pääosin luontevalta. Nuoret käsikirjoittajat tuntevat nuorison puhetavan, joten vuorosanat tuntuvat nuorten suihin sopivilta. Lukiolaisten maailma tavoitetaan uskottavasti, ja siinä tehdään rohkeitakin ratkaisuja, kuten kikkelikuvan näyttäminen.

Erityisesti perhesuhteiden jännitteen luomisessa on onnistuttu. Pääperhe, jossa vallitsee vaikenemisen ja itsekseen pärjäämisen kulttuuri, on tunnistettava ja todentuntuinen. Sofian suru välittyy Veera Pyykön pidättyväisestä olemuksesta ja Wilman hahmon ristiriitaisuus käy ilmi Elli Arstilan roolityössä. Nuorten maailma, kiusallinen nuoruuden olemus ja ihmissuhdeongelmat tavoitetaan uskottavaksi.

Huumoria on sopivana vastapainona keventämään kauhua ja jännitystä nuorimmalle yleisölle. Erityisen hauska on Janne Hyytiäisen taidokkaasti näyttelemä isä nuukuuksineen ja hirveen liittyvine sattumuksineen. Eeva Litmanen on hurmaava muistisairaana karjalaismummona, joka vetää huomion muun muassa itkuvirsillään.

Katsausta syksyn ja loppuvuoden elokuviin

Korona-aikaan olemme saaneet nauttia laadukkaista kotimaisista elokuvista. Meille on tarjoiltu esimerkiksi maahanmuuttajaperheen kokemuksista kertova Ensilumi, arkkitehti Alvar Aallosta kertova Aalto-dokumentti ja Reindeerspotting-huumedokumentin jatko-osa Lost Boys. Kiinnostavilta tapauksilta vaikuttavat myös suomalaisvirolaiseksi Lappi-länkkäriksi sanottu Viimeiset ja keskiaikaan sijoittuva kotimainen komedia Peruna.

Samaan aikaan kansainväliset tuotannot ovat pääsääntöisesti tauolla ja elokuvateattereihin suolletaan paljon halpiselokuvia, jotka muutoin eivät välttämättä olisi päässeet teatterikierrokselle. Sellaisilta vaikuttavat näkemättä sosiaalisella medialla ja karulla huonepakopelillä mässäilevä Follow Me ja Happy Death Day -elokuvien tekijöiden Freaky, jossa teinityttö ja sarjamurhaaja vaihtavat kehoja. Näiden kahden koko annin näin jo trailereista.

Syyskauden elokuvatarjonnasta löytyy kuitenkin myös kansainvälisten elokuvien helmiä. Näitä ovat esimerkiksi psykologinen jännäri Saint Maud sekä teattereihin palaava Parasiten ohjaajan Memories of Murder vuodelta 2003.

Innolla odotan myös mitä elokuvia Joensuussa 5.12. järjestettävä kauhuleffafestari Cinemare tarjoaa. Sinne on julkistettu jo argentiinalainen folk-kauhuelokuva Luz– The Flower of Evil, joka vaikuttaa kiinnostavalta tapaukselta. Mutta nyt arvioin muutaman syksyltä mieleen jääneen elokuvakokemukseni.

Tove – Suurella sydämellä taiteesta ja ihmissuhteista

Ensi-ilta 2.10.2020

Draama

Olin odottanut kauan elämäkertaa inspiroivasta taiteilijasta, jota olen ihaillut pienestä pitäen. Olin innoissani, kun kuulin, että elokuvan ohjaa Zaida Bergroth, jonka aiemmista elokuvista, kuten Miami ja Skavabölen pojat olen tykännyt. Toven ohjaus on myös todella onnistunut.

Tove Jansson hakee itseään niin taiteellisesti kuin ihmissuhteissaankin suosionsa kynnyksellä 40-luvulla. Tove kipuilee, sillä haluaisi tulla tunnetuksi taidemaalarina, mutta sivuprojektina luodut Muumi-hahmot nousevat suosioon.

Elokuvan juoni kulkee luonnollisesti ja kertoo oleelliset asiat Toven senhetkisestä elämästä. Elokuva ei sorru Wikipedia-elämäkerraksi, jossa pikakelataan päähenkilön koko elämän huippukohdat lapsuudesta kuolemaan. On onnistunut valinta keskittyä tiettyyn ajanjaksoon ja sen aikaisiin ihmissuhteisiin.

Kuvaaja Sami Kuokkanen / Helsinki Filmi

Alma Pöysti sopii Toven rooliin täydellisesti ja hän tuntuu elokuvassa samalta, kuin millainen mielikuva Tovesta on ainakin itselleni muodostunut. Hän tuo esille hienosti Toven kaikki puolet bilettävästä ilottelijasta melankoliseksi pohdiskelijaksi. Pidin erityisesti hienovaraisista mikroilmeistä, joilla Pöysti välittää niin paljon asioita sekä hänen intensiivisestä läsnäolon tunteestaan.

Tove on koskettava elokuva. Ihmissuhteet kuvataan eläväisesti ja todentuntuisesti. Toven suhde teatterijohtaja Vivica Bandleriin ja kansanedustaja Atos Wirtaseen ovat paljon keskiössä. Krista Kosonen tuntuu Bandlerin roolissa samalta kuin hänen roolisuorituksensa esimerkiksi Helene-elokuvassa. Kosonen onnistuu kuitenkin herättämään hahmollaan katsojassa ristiriitaisia tunteita laidasta laitaan.

Minulle painui mieleen erityisesti kohtaus, jossa Toven ja Viktor-isän kipuileva suhde kulminoituu isän kuoleman jälkeen tämän tavaroita raivatessa. On kiinnostavaa, miten ihmissuhteilla kehystetään Toven taiteellista luomista ja sitä, kuinka hän ammensi esimerkiksi Tiuhtin ja Viuhtin hahmoihin hänen ja Vivican suhteesta. Elokuva tasapainottelee hienosti taiteellisen uran ja suhteiden kuvaamisen välillä.

Rakastan elokuvaa myös visuaalisesti. Se on kuvattu upeasti filmille ja kuvakerronta on onnistunutta. Lavastus ja puvustus ovat upean yksityiskohtaisia ja värikkäitä sekä luovat uskottavaa ajankuvaa, todellakin silmäkarkkia. Myös musiikki toimii onnistuneesti kerronnan keinona.

NIMBY ­– Kohellusta takapihalla 

Ensi-ilta 9.10.2020

Draamakomedia

Nimby oli syksyn ohjelmistosta toinen innolla odottamani elokuva. Pidän todella paljon ohjaaja Teemu Nikin edellisestä draamaelokuvasta Armomurhaajasta. Se on omaperäinen teos täynnä syvällistä pohdintaa oikeutuksesta ja kuolemasta mustalla huumorilla väritettynä. Kun Tove ylitti odotukseni, Nimby puolestaan alitti ne.

Nimby on musta komedia suvaitsevaisuudesta, joka joutuu koetukselle, kun asiat osuvat omalle kohdalle. Nimi tulee not in my backyard -ilmiöstä, jossa ihmiset haluavat ajaa hyviä asioita, kunnes ne vaatisivat henkilökohtaista panostusta.

Mervi (Susanna Pukkila) vie naisystävänsä Katan (Almila Bagriacik) vanhempiensa luo esiteltäväksi. Lämsän pikkukylässä rehottaa uusnatsiongelma, jonka osa Mervin exä on. Myös vanhemmista paljastuu uusia puolia.

Kuvaaja Tomi Palsa

Nimby on ajoin viihdyttävä farssi, jossa on lupaava ja kiinnostava alkuasetelma. Harmi kyllä kömpelö käsikirjoitus ei onnistu kuljettamaan tarinaa luontevasti ja elokuvasta puuttuu se jokin. Sekä elokuvan draama- että komediaelementit takkuilevat. Juonenkäänteet ovat ajoin absurdeja, mutta eivät onnistu naurattamaan. Elokuva kadottaa fokuksensa aika ajoin, ajoin laahaa ja toistaa samankaltaisia hahmojen välisiä dialogeja, osa hahmojen motiiveista on epäloogisia.

Hahmoja on paljon, eikä kaikkiin keskittyminen toimi, sillä lopputulos on vain hämmentävä. Päähenkilö on todella ärsyttävä ja kömpelösti näytelty, hän vain huutaa ratkaistakseen muiden väittelyt. Ihmiskuva muutenkin on alleviivatun kyyninen ja puuduttava. Armomurhaajan pääroolissa loistaneen Matti Onnismaan roolisuoritus on Nimbyssäkin onnistunut. Hän vetää totisesti tarkoituksellisen epäuskottavaksi ja kärjistetyksi kirjoitetun uusnatsijohtajan roolinsa. Oikein onnistunut elokuvapahis siis.

Elokuva on täynnä suuria teemoja, kuten suvaitsevaisuus. Teemat ovat ehkä jopa liian suuria, koska Nimby tekee niihin vain pintaraapaisun eikä sano niistä muuta kuin itsestään selviä ympäripyöreyksiä.

Elokuva on hienon eläväisesti ja toiminnallisesti kuvattu. Vaikka se ei kaikilta osin osu maaliin, on hienoa, että tällaista erikoisempaa elokuvaa tehdään Suomessakin ja vieläpä Elokuvasäätiön rahoittamana.

Saint Maud – Loppuunpalamista ja torakoita

Ensi-ilta 23.10.2020

Draamajännäri

Sairaanhoitaja Maud päätyy hoitamaan entistä tanssijaa, joka on kuolemansairas. Syvän uskonnollinen Maud ottaa tehtäväkseen pelastaa potilaansa sielun. Maudin elämä pienessä merenrantakaupungissa ei muutenkaan juuri hymyile.

Morfydd Clark tekee upean, hyytävän roolisuorituksen. Hänen näyttelemäänsä Maudia seuraa halki elokuvan vuoroin säälien, vuoroin inhoten ja vuoroin kummeksuen. Hahmo onnistuu olemaan samaan aikaan todella karmiva, mutta myös myötätuntoa herättelevä. Maudin kertojanääni kantaa kerrontaa toimivasti ja ajoin sydäntä riipivästi. Ihmismieltä kuvataan monipuolisesti.

Visuaalisesti teos upean synkkä ja kelmeä. Maudin maailmassa on synkeää ja rupuista, mikä tulee esille visuaalisista yksityiskohdista katosta vainoavaa torakkaa myöten. Maailma on sateinen ja sumea säätä myöten.

Rose Glassin esikoisohjaus on erityisen onnistunut. Teos onnistuu tuomaan uutta kuluneeseen uskontokauhun tyylilajiin. Saint Maud sekoittaa hienosti psykologisia, mielenterveysongelmiin liittyviä ja uskonnollisia aineksia niiden sulautuessa toisiinsa onnistuneesti. Kauhuelementtejä viljellään toimivasti sinne tänne. Tunnelma on draamanomaisissakin osuuksissa piinaava. Teos vain yltyy loppua kohden hienon rakentelun myötä. Innolla odotan millaisia teoksia Glass vielä ohjaa, mutta tämän genren hän ainakin hallitsee hienosti.

Memories of Murder – Tiivistä tunnelmaa mustan huumorin sävyttämänä

Ensi-ilta 23.10.2020
Draamajännäri

Jotain hyvääkin elokuvarintamalla. Olisikohan vuoden 2003 Memories of Murder päässyt Suomen valkokankaille ilman koronaa. Kansainvälisiä klassikoita ja uudempikin teoksia olisi hienoa saada levitykseen enemmänkin. 

Memories of Murderin olin nähnyt vajaa vuosi sitten jo kerran, mutta oli hienoa päästä näkemään se elokuvateatterissakin. Äänitehosteet ja visuaalisuus toimivat tietysti ihan eri tavalla ja katselukokemus oli aivan erilainen kuin kotona katsoessa. Teos oli toisella katselukerralla vaikuttavampi.

Memories of Murder pohjautuu Etelä-Korean ensimmäiseen sarjamurha-aaltoon vuosina 1986–1991. Murhaaja tappoi pikkukylässä kymmenen naista. Tutkivat poliisit ovat hämillään, sillä vastaavaa ei ole aiemmin tullut kohdalle.

Juoni on hienon ennalta-arvaamaton. Vaikka kyseessä onkin melko klassinen murhajännäri, on se taidolla punottu. Juoni on kuitenkin simppeli, jos vertaa Bong Joon-Hon tuoreimpaan mestariteokseen Parasiteen. Kyseessä on ohjaajan vasta toinen kokopitkä ja jälki on jo silloin ollut näin hienoa.

Rikostutkijoiden toheloidessa kiireessä ja paineen alla yltyy meno ajoin koomisiin mittasuhteisiin. Musta huumori sävyttää elokuvaa omaperäisesti. Murhatutkinnan lomaan on ujutettu hienosti pohdintaa ihmisyydestä sekä siitä, mitkä keinot ovat sallittuja tiukissa tilanteissa. Katse ja sen voima on vahvassa osassa tiukasti rajatuissa, läheltä kuvatuissa otoksissa. Toisaalta osa elokuvasta on ilmavaa, hienoja miljöitä hyödyntävää, mikä antaa tilaa tiiviin tunnelman lomassa.

Näyttelijöiden työ on todella intensiivistä. He heittäytyvät rooleihinsa todella fyysisestikin. Näyttelijäjoukkio tekee monipuolisista hahmoista inhimillisiä kaikkine virheineen 

Elokuvan loppupuoli on todella piinaava. On mahtanut aikalaisyleisöä ärsyttää lopuksi, kun todellisen sarjamurha-aallon syyllinen oli yhä selviämättä. On kiinnostavaa, että tosielämässä murhaaja löytyi vasta 2019. Voi pohtia, että olisiko esimerkiksi Suomessa tehty elokuvaa sarjamurhista, jotka olisivat tapahtuneet vain 20 vuotta sitten ja syyllinen olisi yhä tuntematon.