Vuoden 2021 elokuvat ja sarjat - Suosikeiksi nousi ennakkoon odottamiani teoksia

Vuonna 2021 tuli syystä tai toisesta katsottua vähemmän elokuvia kuin aiempina. Vuoden aikana katsottuja elokuvia kertyi 157. Viime vuonna katsoin 180 elokuvaa ja vuonna 2019 234.

Ei tullut katsottua mitenkään mahdottomasti uusia elokuvia, joten tämän top 10 listan tekemisessä oli vähän miettimistä. Itseäni kiinnostavia uusia elokuvia ei julkaistu mitenkään mahdottomasti ja osaa en ehtinyt nähdä kuten The Green Night. Osa näkemistäni uusista oli aika kökköä, kuten Omerta 6/12, Skimbagirls (joka tosin julkaistaan vasta 2022), Raya ja viimeinen lohikäärme sekä Netflix-leffat Two ja Willy's Wonderland. Muutamia mukiinmeneviä näkemiäni uutuuksia olivat Sorjonen: Muraalimurhat ja Nomadland. Dyynistä ihan pidin, sillä se oli toki hieno ja kaunis, mutta ei ihan oma juttuni. Myös Disneyn Luca oli upea, mutta ei mahtunut listalle.

Tämä postaus on hieman aiemmin julkaisemieni sisältöjen toistoa, koska olen julkaissut valtaosan seuraavista leffoista arviot jo aiemmin. Tässä kuitenkin vielä yhteen koottuna lyhyesti mietteitäni kustakin elokuvasta. Osasta leffoista en ollut kirjoittanut tuoreeltaan muistiin, joten koitin jälkikäteen muistella mistä niissä erityisesti pidin. Kuvituksena tekeleitäni viime vuoden varrelta.

10. Cruella

Kirjoitin tästä lyhyesti aiemmin. Lapsuuden hardcore 101 dalmatialaisen fanina olin odottanut innolla Cruellan syntytarinan kertovaa elokuvaa. Odotin hieman pelonsekaisin tuntein, sillä monesti Disneyn livenäytellyt elokuvat ovat aika kökköä.

Henkilöhahmot, näyttelijäntyö ja visuaalisuus on hienoa punk-anarkismeineen. Puvustus ja lavastus ovat todella inspiroivia. Muutoin elokuva ei ole ihan niin hyvä kuin olisin toivonut. Alkupuoli elokuvaa on aika karsea, kun katsojaa pidetään tyhmänä ja Cruella kertojanäänenä kertoo kaikkea mitä paraikaa näytetään. Asioita yliselitetään ja alleviivataan turhaan, vaikkakin lapsikatsojat huomioiden ehkä tarpeellistakin. Aika paljon ylinopeaa meininkiä ja editointia. Musiikit vaihtuvat hittikappaleesta toiseen hurjaa tahtia, jokin rokkiklassikko pauhaa pari sekuntia ja sitten jo vaihtuu seuraavaan. Elokuva kyllä parani loppua kohden, myös yllätyksellisiä juonenkäänteitä tuli kivasti.

9. Don't look up

Yhteiskunnallisessa satiirileffassa maapallon tuhoava komeetta lähestyy. Kate (Jennifer Lawrence) ja Randall (Leonardo DiCaprio) saavat asian selville ja lähtevät tuomaan tuhoa julki. Suhtautuminen ei kuitenkaan ole toivotunlaista.

Elokuvan alkuasetelma ja aiheen lähestymistapa ovat nokkelia. Tässä Netflix-elokuvassa jokainen kohtaus toisensa jälkeen saa murentumaan uskon ihmiskuntaan. Suhtautumisesta komeettaan käyvät ilmi suoraan tosimaailmassa vallitsevat suhtautumiset muun muassa ilmastonmuutokseen ja koronavirukseen. Miten vähän todellisten uhkien eteen tehdään ja millaisille asioille annetaan tilaa ja arvoa. Asiat kärjistetään hauskasti äärimmilleen.

Elokuvaan on poimittu tarkkanäköisesti todellisen maailman ilmiöitä. Vastenmielinen teknologiamiljardöörien rahakeskeinen maailma, kepeä keskustelu mediamaailmassa ja sömeöyhöttäjien maailma. Huumori on välillä ilmeisintä ja helppoa, mutta se toimii valtaosan ajasta. Politiikkaan, kuten moniin muihinkaan aiheisiin, ei sukelleta kovin syvällisesti, vaan lähestytään vain pinnallisten pilakuvien kautta. Elokuva on turhauttava katsomiskokemus ja tunteiden herättäminen tekee hyvän elokuvan. Don't look up on roolitettu täyteen tähtinäyttelijöitä, jotka toimivat oikeastaan vain sanoman välittämisessä, jääden pintapuolisiksi hahmoiksi.

8. A Quiet Place 2

Maailmanlopun jälkeisessä maailmassa ihmiset sinnittelevät ääniin reagoivien verenhimoisten hirviöiden armoilla. Äiti ja kolme lasta koittavat kotinsa tuhon ja isän kuoleman jälkeen saada elämäänsä urilleen.

Tämä kauhuleffa jatkaa intensiteetillä lohduttomassa maailmassa ja laajentaa sitä ykkösosan jäljiltä kiinnostavasti. Elokuva on täynnä hienoja roolisuorituksia, jotka ovat täynnä tunnetta. Äänisuunnittelu on yhtä huikeaa kuin ensimmäisessäkin osassa.

7. Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia

Sokea ja halvaantunut Jaakko on etäsuhteessa myös sairaan Sirpan kanssa ja haaveilee tämän tapaamisesta. Jaakko lähtee uhkarohkealle matkalle rakkauden perässä.

Teemu Nikin ohjaama ja pääroolin näyttelijä Petri Poikolaiselle mittatilauksena käsikirjoittama elokuva on todella intiimi. Elokuva on kuvattu todellä läheltä, täysin Jaakkoon samaistuttavasti. Ympäristöä ei juuri nähdä, vaan fokus on Poikolaisen kasvoissa. Elokuva kantaa täysin hänen roolityönsä ansiosta. Muutoin elokuva on pelkistetty ja keskitytään nimenomaan yksilön kokemukseen. Elokuva on samaistuttava ja uskottava, päästää hienosti lähelle yksilöä. Tarina on kaunis ja simppeli, johon tulee sopivasti säröä jännityselementtien myötä.

6. Yhdet vielä

Keski-ikäiset lukio-opettajat päättävät testata teoriaa, jonka mukaan ihminen on parhaimmillaan silloin, kun veren alkoholipitoisuus on 0,05 promillea. Sopiva määrä juomia saa urilleen jämähtäneen ja puisevan opetustyön luistamaan erityisesti Martinilla (Mads Mikkelsen). Kokeilun jatkuessa tulevat ilmi teorian hyvät ja huonot puolet. Liikunnanopettaja Tommylla (Thomas Bo Larsen) ja Peterillä (Lars Ranthe) ei ole perheen luomaa turvaverkkoa, kun taas Nikolajlla (Magnus Millang) testi alkaa vaikuttaa pikkulapsiarkeen.

Yhdet vielä vie mukanaan ja katsojana seuraa suurella mielenkiinnolla, mihin ihmiskoe vie miesnelikon. Thomas Vinterbergin ohjaama ja käsikirjoittama Yhdet vielä on viinan- ja todenmakuinen arkielämän kuvaus nousu- ja laskuhumaloineen. Vastaavia alkoholin sävyttämiä ihmiskohtaloita näkee arkielämässäkin. Teoksen välittämä alkoholikulttuurin kuvaus sopisi samalla tavalla Suomeenkin. Todenmakuisuus ja tunnistettavat henkilöhahmot tekevät elokuvasta koskettavan. Odotin elokuvasta tosin komediallisempaa kuin se todellisuudessa oli, mutta hauskoja hetkiä on myös. 

Roolisuoritukset ovat erinomaisia ja kukin henkilöhahmo kaveriporukasta tuntuu aidolta. Heidän kauttaan kuvataan monenlaista mieskuvaa. Myös kouluelämän kuvaus tuntuu lämpimältä ja hahmot tuttavallisilta. Humalan eri asteet on tavoitettu erinomaisen kuvaavasti. On erityisen todenmukaista seurata pidättyväisen Mikkelsenin hahmon estojen laskemista promillejen noustessa. Häntä pyydetään usein tanssimaan tanssitaustansa vuoksi ja loppukohtaus kruunaa kaiken.

Koko arvio täällä.

5. Last night in Soho

Psykologisessa jännärissä muotiurasta haaveileva Ellie muuttaa pikkukylästä Lontooseen opiskelemaan alaa. Ellie haaveilee 60-luvun maailmasta ja ihailee kaikkea siihen liittyvää. Hänen toiveensa aikakauden elämisestä toteutuu, kun Sohoon muutettuaan hän alkaa nähdä unia 60-luvulla laulajanuraa tavoittelevasta Sandiesta. Unet eskaloituvat vähitellen epämukaviksi.

Edgar Wrightin ohjaama Last night in Soho on visuaalisesti upea ja miljööt on luotu kutkuttaviksi, tarina on kiinnostava ja omaperäinen. Alun leppoisa ja idyllinen tunnelma saa hurjia ja yllättäviä käänteitä. Roolisuoritukset ovat upeita, täynnä tunnetta ja heittäytymistä. Ellien tunne ulkopuolisuudesta ja syrjäänvetäytyminen välittyvät erinomaisesti Thomasin McKenzien pääroolissa. Hän pakenee unelmiensa vuosikymmenelle tosielämäänsä. Upea Anya Taylor-Joy on vastapainona vahvana ja valovoimaisena Sandiena. Elokuva kiteyttää kerronnassaan hyvin nostalgisoinnin vaarat, että kaikki ei ollut aiemminkaan niin hohdokasta.

4. Sound of Metal

Pariskunta Ruben (Riz Ahmed) ja Lou (Olivia Cooke) kiertävät Yhdysvaltoja sympaattisella keikkabussillaan/asuntoautollaan. Duo soittaa punk/noisehenkistä musiikkiaan korkealta ja kovaa. Yllättäen kesken keskustelun Ruben kuulee äänet vain kaukaisina keskellä huminaa. Kuulo ei palaudu normaaliksi ja huononee nopeasti kesken keikan. 

Rubenin tutkimusmatka itseensä on kuvattu vahvasti. Elokuvan tarina on samaistuttava ja koskettava. Voin vain kuvitella, miten voimaannuttava ja samaistuttava elokuvakokemus se on kuuroutuneille ihmisille, kun se on vaikuttava normaalistikin kuulevalle. Ohjaaja-käsikirjoittaja Darius Marden asettaa katsojan erinomaisesti Rubenin pään sisään. Elokuva on hänen ensimmäinen ohjaustyönsä ja jälki on erinomaista. Käsikirjoitus toimii ja lukuisat keskustelut ovat todentuntuisia. Ainoastaan elokuvan rytmissä olisi ollut hiomisen varaa, sillä se tuntuu ajoin junnaavan paikoillaan, elokuva tuntuu ajoin ylipitkältä ja on vaikea hahmottaa missä kohtaa elokuvaa ollaan menossa. Toisaalta tämä kertoo Rubenin totuttelusta kuurouteensa: ei voi tietää kuinka kauan hänellä kestää hyväksyä tilanteensa.

Riz Ahmed on yllättävän rauhallisen elokuvan kantava voima ja hän loistaa roolissaan Rubenina. Hän on omistautunut roolilleen huolella. Roolisuoritus on uskottava ja samaistuttava. Ruben käy läpi laajan tunteiden skaalan huomattuaan kuuroutuvansa. Katsoja elää hänen mukanaan ja pohtii mitä tekisi itse samassa tilanteessa, kun on menettämässä yhden aisteistaan. Ahmed tavoittaa hahmonsa täysin ja ilmaisee niin paljon tunteita pelkällä olemuksellaan, eleillään ja ilmeillään puhuessaan yhä vähemmän kuurojen yhteisössä ollessaan. Rooli on monipuolinen ja haastava, mutta Ahmed suoriutuu siitä Oscarin arvoisesti.

Koko arvio täällä.

3. Isä

Anthony Hopkinsin tähdittämä draama Isä kertoo muistisairaasta miehestä ja häntä hoivaavasta tyttärestä. Kuvaus muistisairaudesta on todella läheinen, intiimi. Harvemmin päästään näin lähelle muistisairaan mieltä. Tavallisesti elokuvissa kerrotaan muistisairaudesta läheisten kautta. Elokuva on täynnä epätietoisuuden kauhua: yhtäkkiä tilassa on tuntemattomia ihmisiä, tavarat vaihtavat paikkojaan ja asunto vaihtuu lennosta. Teos on täynnä tunteita ja kaikkiaan on koskettava. Juoni on ovelasti ja hienosti rakennettu. Hopkinsin taidokas roolisuoritus kantaa elokuvaa ja päästää lähelle rapistuvaa mieltä.

2. Hytti nro 6

Laura hyppää Moskovasta Murmanskiin vievään junaan. Hän pohtii parisuhdettaan venäläiseen opiskelijaan Irinaan. Junamatkasta ei hyttikaverin vuoksi kuitenkaan tule rauhallisen mietiskelyn täyteinen, sillä kaivostyöntekijä Ljoha vodkapulloineen saa pinnan kireälle. Junakohtaamisesta muodostuu kuitenkin yllättävän merkittävä.

Hytti nro 6 on visuaalisesti ja tarinallisesti huikea. Asetelma on simppeli, mutta sen kautta onnistutaan kertomaan sitäkin enemmän. Hytti nro 6 on koskettava tutkielma ihmisyydestä. Elokuvassa ei ole vain matka määränpäähän, vaan matka myös ihmiseen, omaan itseensä. 

Pääroolit vetävien Seidi Haarlan ja Juri Borisovin roolisuoritukset ja roolihenkilöiden välinen kemia on upeaa. Miten paljon tunnetta voikaan välittää pelkällä olemuksella ja ilmeillä. Välillä sanottiin vähän. Juuri merkityksellistä oli kaikki mikä jäi sanomatta, mutta välittyi silti. Elokuvan visuaalisuus utuisine filmikuvineen on vaikuttavaa. Vieläpä kun miettii miten haastavat kuvausolosuhteet ahtaassa junassa ovat olleet, on lopputulos silmiä hivelevän kaunista ja koskettavaa. Intiimiys on tavoitettu visuaalisestikin hienosti.

Koko arvio täällä

1. Lupaava nuori nainen

Cassie (Carey Mulligan) kiertää baareja ja saattaa itsensä tieten tahtoen epämääräisiin tilanteisiin yön pikkutunneilla. Hän on jättänyt kesken lääkäriopintonsa ja työskentelee kahvilassa. Hän on katkera menneisyyden tapahtumista, eikä voi päästää niistä irti. Hänellä on tehtävä suoritettavanaan. 

Lupaava nuori nainen on hirvittävä elokuva, mutta hirveän hyvä. Sen katsominen on tunnetilojen vuoristorataa: vihasta nauruun, säälistä pelkoon ja niin edelleen. Onneksi elokuvassa on paljon mustaa huumoria ja etäyttäviä keinoja, kuten iloista musiikkia, jotta katsomiskokemus ei jää liian rankaksi aiheidensa myötä. Ajoittain raja romanttiseen draamaan, mutta myös kauhuelokuvaan on hiuksen hieno. Yllätyksellinen genrejen rikkominen tukee kerrontaa.

Elokuva on tumman huumorin sävyttämä omalaatuinen ja monitasoinen kostojännäri. Niin paljon kamalia asioita kauniissa paketissa. Näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia. Carey Mulligan loistaa pääroolissa: Cassie on sekä pidettävä, koskettava että karmiva. Cassien tunnekokemukset ja hahmon monipuolisuus välittyvät taidolla. Hän on hyytävä, koskettava ja hän kostonsa onnistumista toivoo, vaikka keinot ovat ajoin kyseenalaiset. 

Elokuva on todella taidolla käsikirjoitettu ja ohjattu. Ajoitukset ja jännite toimivat hyvin. Käsikirjoitus on nerokas: valtaosan elokuvasta katsoo penkin reunalla sydän kurkussa. Juoni ei kerro heti mistä on kyse, vaan paljastaa asioita vähitellen. Ennalta-arvaamaton Cassie on kirjoitettu erinomaisesti. Juoneen on saatu ympättyä paljon raivostuttavia tilanteita sukupuoliseen vallankäyttöön liittyen. Kärjistämistä käytetään taidolla tehokeinona. 

Koko arvio täällä

Suosikkini viime vuonna julkaistuista tv-sarjoista:

10. Mestaritekijä

9. Makkari

8. Mister 8

7. Sex education, sarja kaikkiaan

6. Lovi (Arvioni sarjasta löytyy täältä.)

5. Politiikka Suomi

4. Squid game

3. Wanda Vision (Arvioni sarjasta löytyy täältä.)

2. You, kausi 3

1. Mädät omenat (Arvioni sarjasta löytyy täältä.)

Suomalainen jännityssarja Lovi näyttää hienolta ja hyödyntää kansantaruja

Kävin kuun alussa tekemässä juttua suomalaisesta sarjatulokkaasta, ja päätin kirjoittaa arvion siitä tänne blogiinkin. Sarja tuli Yle Areenaan 10.12. Oli hienoa nähdä sarja valkokankaalta ja jututtaa tekijöitä.

Lovi-jännityssarjan avauksena seitsemäntoistavuotias Sofia menettää isosiskonsa Wilman. Tyttären hukkuminen särkee perheen. Sofia ei kuitenkaan pure nielemättä, että kyseessä olisi vain onnettomuus. Hän alkaa selvittää uuden ystävän Taran kanssa Lovi-järven mysteeriä.

Nuoret käsikirjoittajat Aino Putaala ja Kirsti Riekkola voittivat Yle Nuorten järjestämän käsikirjoituskilpailun. Kilpailun tiimoilta syntyi kahdeksanosainen Lovi-sarja, jonka kokonaiskesto on noin kaksi tuntia.

Sarjaa kuvattiin Pohjois-Karjalassa kesällä 2021. Tutut ympäristöt sieltä täältä Pohjois-Karjalasta sulautuvat saumattomasti fiktiivisen Lovi-pikkukaupungin maisemiksi. Sarjassa hyytäväksi muokatut maisemat pääsevät oikeuksiinsa komeissa drone-otoksissa. Lovi näyttää elokuvalliselta maisemineen, valaistuksineen ja värimäärittelyineen.

Lähde Yle

 

On rohkea veto tehdä Suomessa marginaalista tuotetta, nuorten jännityssarjaa. Kauhu- ja jännitysgenressä, erityisesti yliluonnollisten vivahteiden kanssa, on roolihenkilöiden ja heidän luomansa maailman oltava uskottava. Lovi onnistuu siinä. Sarja on kaikkiaan virkistävä tulokas komedian ja draaman hallitsemalle suomalaiskentälle.

Kansanperinne sävyttää reaalimaailmaa ja murhamysteeriä viehättävästi. Jo sarjan nimi vihjaa mytologian yliluonnolliseen paikkaan järven alla. Yliluonnollisia elementtejä ei vedetä yli kuten monissa amerikkalaiskauhusäikyttelyissä. Monet asiat tapahtuvat alitajunnan tasolla.

Kaikkiaan tunnelma säilyy tasaisen jännittävänä. Osin melko perinteistä mysteeriä avataan vähitellen, sillä kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Tiivistä tunnelmaa luodaan genren tyypillisillä keinoilla, kuten äkkisäikäytyksillä. Se olikin vain unta -kohtauksia käytetään liikaa, ja niiltä menee lopulta teho.

 

Lähde Yle

Miia Tervo ja Markus Lehmusruusu ovat tehneet hyvää työtä nuorten näyttelijöiden kanssa. Roolitukset lapsinäyttelijöitä myöten ovat onnistuneet. Näyttelijöiden läsnäolon ja dialogi tuntuu pääosin luontevalta. Nuoret käsikirjoittajat tuntevat nuorison puhetavan, joten vuorosanat tuntuvat nuorten suihin sopivilta. Lukiolaisten maailma tavoitetaan uskottavasti, ja siinä tehdään rohkeitakin ratkaisuja, kuten kikkelikuvan näyttäminen.

Erityisesti perhesuhteiden jännitteen luomisessa on onnistuttu. Pääperhe, jossa vallitsee vaikenemisen ja itsekseen pärjäämisen kulttuuri, on tunnistettava ja todentuntuinen. Sofian suru välittyy Veera Pyykön pidättyväisestä olemuksesta ja Wilman hahmon ristiriitaisuus käy ilmi Elli Arstilan roolityössä. Nuorten maailma, kiusallinen nuoruuden olemus ja ihmissuhdeongelmat tavoitetaan uskottavaksi.

Huumoria on sopivana vastapainona keventämään kauhua ja jännitystä nuorimmalle yleisölle. Erityisen hauska on Janne Hyytiäisen taidokkaasti näyttelemä isä nuukuuksineen ja hirveen liittyvine sattumuksineen. Eeva Litmanen on hurmaava muistisairaana karjalaismummona, joka vetää huomion muun muassa itkuvirsillään.

WandaVision

Innostuin Disney plussan WandaVision-minisarjasta, joten ajattelin kirjoittaa mietteitäni siitä sen viime viikolla kokonaisuudessaan katsottuani. Sarja innosti minut myös piirtämään, joten tekstin kuvitukset ovat piirroksestani. Se syntyi flow-tilassa kolmen päivän aikana. Kuvat piirroksesta ovat tosin ihan vain puhelinräpsyjä, joten piirros ei pääse ihan oikeuksiinsa tässä.

Kiinnostuin WandaVisionista jo trailerin perusteella ja odotin sitä innolla. Retroestetiikka vaikutti lupaavalta ja toimi sarjassa hienosti. Juuri päättynyt sarja on varsinkin alkupuoleltaan upea estetiikaltaan näin retro- ja vintageintoilijan näkökulmasta. 

Sarja alkaa, kun vasta naimisiin mennyt pariskunta Wanda ja Vision muuttavat pikkukylään aloittamaan uutta yhteistä elämää 50-luvulla. Wandalla on tosin taikavoimia ja Vision on androidi, joka hylkää ihmiskasvonsa kotioloissa. Muutenkaan kaikki ei ole sitä miltä vaikuttaa sitcom-tyylitellyssä sarjan alussa.

En ole hetkeen jaksanut innostua Marvelin sisällöistä, mutta WandaVision osui ja upposi. Oli hienoa seurata viittauksia eri vuosikymmenten klassikkosarjoihin ja niiden tyyleihin, jotka muuttuivat 50-luvulta nykyajan sarjoihin jakso kerrallaan. 

Päähenkilöinä on kaunis ja liikuttava pariskunta. Elisabeth Olsen ja Paul Bettany ovat luontevia ja upeita Wanda Maximoffina ja Visionina. Osa Marvelin hahmoista ja tapahtumista oli minulla ehtinyt unohtua aiemmista elokuvista, mutta niistä muistuteltiin sopivasti. Wandan hahmo tuli itselleni puskista Age of Ultron -elokuvassa ja hänen ja Visionin rakkaustarina esiteltiin elokuvissa jotenkin tosi hätiköiden. Erityisesti Wandan tausta on kiinnostanut minua siitä saakka ja nyt hänen kiinnostavaan hahmoonsa pääsi tutustumaan paremmin. 

En sitten tiedä miten hämmentävä kokemus sarja on katsojalle, jolle Marvel-maailma ei ole ennestään lainkaan tuttu. Veljeni on nähnyt vain muutamia Marvel-juttuja, mutta hän taisi silti ihan pitää tästä sarjasta.

Jännitettä mystisestä tapahtumien syystä olisi voinut himpun kyllä pitkittää, kun alku oli niin nautittavaa ja mysteeriä vihjailtiin. Sword-organisaation osio ei puolivälissä sarjaa niin kiinnostanut ja mielenkiintoni laski muutaman jakson ajaksi. Loppua kohden sarja taas onneksi parani. Kaikkiaan yhdeksän jakson aikana riitti yllättäviä käänteitä, Disney-tasolla synkkääkin sisältöä ja traaginen tarina. 

Hienoa, että Marvel tekee tällaisia persoonallisempiakin sarjoja. Perinteistä, tylsää supersankarimäiskintää sarja onnistui hyvin välttämään, vaikka sitäkin nähtiin loppupuolella. Kerrankin keskityttiin henkilön psyykeen ja ihmissuhdeasioihin. Kivassa retro- ja sitcom-tyylissä pysyttiin mystisillä elementeillä höystäen.

The Crown ja Handmaid's Tale kolmansien kausien arviot

Nämä sarja-arviot kirjoittelin Episodin kotiteatteri-osioon jo jokin aika sitten, mutta tässä vielä tännekin. Tässä kaksi keskenään hyvin erilaista sarjaa.

Lähde

The Crown

Kausi 3
Draama, historia

Iso-Britannia/ Yhdysvallat 2019

Netflix

Kuningatar Elisabethista kertova Netflixin jättisatsaus on edennyt kolmannelle kaudelleen ja ajoittuu vuosiin 1960–1977, monarkian muutosaikaan. Ajan kulumisen myötä näyttelijäkaarti vaihtuu kolmannelle kaudelle tultaessa ja tuoreet näyttelijät sopivat rooleihinsa täydellisesti. The Farourite-elokuvassa loistanut Olivia Colman kantaa nyt aiempaan roolihahmoonsa verrattuna aivan erilaisen kuningattaren kruunua. Hän vetää hienon tuimailmeisenä keski-ikäisen Elizabethin roolin ja Tobias Menzies tukee Philipinä ylvään vakavaa kuvaa kuninkaallisesta parista. Helena Bonham-Carter ilottelee Margaret-siskon roolissa ja hahmon edesottamukset tuovat humoristisuutta kuivakan Elizabethin hahmon kylkeen.

Kaudella on kaksi suurta draaman kaarta: poliittinen ja kuninkaallisen perheen suhteisiin keskittyvä. Kauden jokainen jakso keskittyy yhteen Windsorin suvun henkilöön, heidän ajoin kitkeriin suhteisiinsa sekä oleellisiin brittejä ja kuningatarperhettä kuohuttaneisiin tapahtumiin. Niin kuulentoa, Aberfanin onnettomuutta kuin sähköpulaakin kuvataan kuninkaallisen perheen näkökulmasta. Sarja kuvastaa hienolla tavalla kuninkaallisten perheen kunkin omalla tavallaan tekemiä uhrauksia kansakunnan edessä. Brittien ja amerikkalaisten erot korostuvat huvittavalla tavalla yhteistyöpyrkimyksistä kerrottaessa.

On kuitenkin aivan eri asia, miten asiat ovat todellisuudessa menneet ja miten paljon niitä on sarjaa varten väritetty ja onko henkilökuvaus totuudenmukaista. Sarjaa on todennäköisesti parempi katsoa todellisuudesta irrallisena draamasarjana. Sarja vaihtelee jaksojen välillä hyvinkin paljon kuivakasta hauskaan ja surulliseen. The Crown ei kuitenkaan tunnu historian tunnilta, vaan on mielenkiintoista seurattavaa, vaikka ensimmäinen jakso on kuivakka, juonelliset ratkaisut ajoin naiiveja ja tarinankuljetus paikoitellen lässähtää esimerkiksi hevosharrastuksesta kertomiseen keskittyessä.

The Crown on yhä todella laadulla tehty ja visuaalisesti hieno. Häiritsevää ovat lähinnä vain levottomat leikkaukset, kun toistensa lomaan leikataan useita eri paikoissa, eri aikoina tapahtuvia keskusteluja. Koko ajan tapahtuu päällekkäin eri kohtauksia levottomasti, mutta onneksi ajoin rauhoitutaan kuvaamaan tuokiokuvia.

Lähde

The Handmaid’s Tale

Kausi 3

Televisio/Draama/Scifi/

Yhdysvallat 2019

BluRay/ HBO Nordic

Gileadissa, entisessä Yhdysvalloissa, naiset on alistettu kaikin mahdollisin tavoin. Päähenkilö June (upea Elisabeth Moss) yrittää selvitä orjattaren arjessaan, olla yhteydessä siepattuun lapseensa ja auttaa muita turvaan Gileadin hirmuvallasta.

Dystopiasarjan hahmokaartiin tulee monitulkintaisia hahmoja ja valtiosta paljastuu yhä kuvottavavia yksityiskohtia. Mielenkiintoa lisää se, että Gileadin ulkopuolisesta maailmasta saadaan tietää enemmän. Sarjalle ominainen viipyilevyys ja hiljaisen rauhallinen kerrontatapa jatkuvat hienoina. Myös kolmas kausi on visuaalisesti harkitun kaunis ja tuttuun tapaan hittibiisejä käytetään koomisina korostuskeinoina niiden ollessa ristiriidassa näytettävien asioiden kanssa.

Kausi on tasaisessa linjassa kahden aiemman kanssa, mutta kiinnostavuudestaan huolimatta se alkaa käydä puuduttavaksi synkän maailmansa ja painostavan tunnelmansa vuoksi. Toinen kausi oli itseään toistava ja vaikka kolmannella tuodaan hieman uusia elementtejä, pidemmän päälle sarja todennäköisesti alkaa toistaa itseään.

Minulla on paraikaa aluillaan Orjattareni-kirjalle jatkona kirjoitettu Testamentit-romaani englanniksi, joten saa nähdä miten tarina kirjailija Margaret Atwoodin mukaan jatkuu. Jospa sen ehtisin tässä koronakotoilun aikaan lukea. Tähän mennessä on kuitenkin viikon sisällä tullut katsottua paljon elokuvia ja sarjoja, neulottua ja nautittua kävelyistä kauniissa säässä.

Me Before You- Kerro minulle jotain hyvää

Lähde
Kerro minulle jotain hyvää kertoo värikkäästä ja persoonallisen pirteästä Louisa "Lou" Clarkista, 26-vuotiaasta neitosesta joka tekee töitä auttaakseen perhettään selviämään taloudellisesti. Työn suloisessa kahvilassa tultua päätökseen Lou etsii töitä epätoivoisesti ja päätyy neliraajahalvautuneen Will Traynorin (Sam Clafin) henkilökohtaiseksi avustajaksi. Työ asettaa omat haasteensa positiiviselle ja energiselle Loulle Willin asenteen ja persoonan myötä. Lou kuitenkin päättää tehdä kaikkensa saadakseen Willin asenteen muuttumaan.

Olin odottanut tämän elokuvan ilmestymistä varmaan viime vuoden marraskuusta asti nähtyäni ensimmäisen teaserin tästä. Game of Thronesin Daenerys Targaryenina tutuksi tullut Emilia Clarke, Doctor Whon Clara eli Jenna Coleman sekä Downton Abbeyn John Bates eli Brendan Coyle sekä komea miespääosan näyttelijä, minulle ennestään tuntemattomampi Sam Claflin! Jo näyttelijäkaarti sai minut täysin innostumaan kyseisestä elokuvasta trailerin visuaalisuudesta, brittiaksentista ja juonen vihjauksista puhumattakaan. Nyt viime viikolla sitten vihdoin pääsin näkemään tämän kaverini kanssa joka oli odottanut Me Before Youta varmaan yhtä paljon. Usein käy niin että elokuva, jolle on ehkä huomaamattaankin kasannut korkeat odotukset (kuten minulla aiemmin Boys Don't Cry) aiheuttaa suuren pettymyksen. Suureksi ilokseni Me Before Youn kanssa ei käynyt lainkaan niin. Päinvastoin tämä ylitti odotukseni.

Huom. tästä lähtien teksti saattaa sisältää spoilereita.

Lähde

Lou on ihanan pirteä ja värikäs päähenkilö ja hän onkin koko elokuvan kantava voima. Lou on omalaatuinen, luova, muut itsensä edelle laittava ja tuntuu valaisevan kohtauksen kuin kohtauksen jossa hän on läsnä. Emilia Clarke on todella taitava eläytymään rooliinsa ja hän on Louna todella luonnollisen ja kepeän oloinen. Hänen tunneilmaisunsa ovat aivan mahtavia ja minua huvittivat erityisesti hänen ylös ja alas, ties mihin suuntiin vääntyvät ilmeikkäät kulmakarvansa, joihin tulin kiinnittäneekseni paljon huomiota. Oli mielenkiintoista verrata Clarkea Game of Thronesin Daenerysin rooliin sillä ero on todella suuri itsevarman, ylpeän ja kylmän Daenerysin sekä lämpimän, toiset itsensä edelle laittavan Loun välillä. Tämä osoittaa hyvin että Clarke ei jumitu yhteen tunnettuun suursarjan rooliin vaan omaa hienoa eläytymiskykyä, jolla pääsee irti leimasta. haittana tässä ei tietenkään ole huomattava ero näiden kahden roolihahmon ulkonäössä. Clarke näyttää upealta molemmissa rooleissa kuhunkin rooliin sopivalla tavalla, Lou värikkäänä brunettene ja Daenerys viileänä platinablondina.


Lähde

Hahmot Louta lukuunottamatta jäävät melko etäisiksi ja pintapuolisiksi, sillä Emilia Clarke Louna on niin häikäisevä.  Sam Claflin Willinä on todella sympaattinen ja karismaattinen, vaikkakin Will jää melko mystiseksi ja osin etäiseksi henkilöksi, roolista jää puuttumaan jonkinlainen syvyys. Claflin kuitenkin tavoittaa erinomaisesti Willin turhautumisen ja kyynisyyden. Hän saa todella ajattelemaan miten elämänhalun voisi kadottaa kokonaan todella rajoitteisena, jos oma elämä ei voisi olla sellaista kuin sen haluaisi olevan. Clarken ja Clafninin roolihahmot ovat luonteiltaan täysin päinvastaiset mutta jollain oudolla, yllättävällä tavalla he tuntuvat sopivan täydellisesti yhteen. Heidän yhdessäolonsa on elokuvan edetessä vaivatonta, luonnollista ja kepeää, heidän kesksutelunsa ovat mielenkiintoisia. Elokuvan dialogi muutenkin on todella aitoa ja sujuvaa, luonnollisen oloista.

Pääparin rinnalla molempien perheet luonnollisesti jäävät sivuosaan, vaikkakin molempien piirteitä valotetaan sopivasti. Charles Dance on mielenkiintoinen Willin rakastavana, mutta jotenkin etäisenä isänä. Mukavan erilainen rooli kuin Dancen rooli Game of Thronesissa Tywin Lannisterina. Harmi vain että Jenna Colemanin rooli Loun siskona jää aika pieneksi, häntä olisin toivonut näkeväni enemmän. Onneksi Willin sympaattinen, komea hoitaja pysyy mukana tiiviisti halki elokuvan. Sen sijaan Loun poikaystävä Patrick on todella etäinen ja yksiulotteinen. Koko elokuva tuntuu unohtavan että Lou on varattu eikä vapaa suhteeseen Willin kanssa. Patrickia yritetään välillä tuoda väkisin mukaan, mutta osa näistä kohtauksista tuntuu irrallisilta. Ehkä Patrickin etäiseksi jääminen kuvastaa hänen ja Loun pitkän suhteen väljähtymistä ja yksipuolisuutta: Patrick muuttaa yhteisen reissun omakseen, puhuu vain itsestään eikä kuuntele Louta. Willin kanssa Lou puolestaan on aivan erilainen.


Lähde

Tarinan kuljetus on alussa mukavan leppoista ja loppua kohden se tiivistyy. Lopun kirje on todella liikuttava, mutta Loun ansiosta elokuvasta ei jää surullinen olo vaikka salin valojen syttyessä silmät ovat vielä kyynelissä. Eutanasiaa ja sen eettisyyttä käsitellään todella etäisesti Loun äidin purkausta lukuun ottamatta. Elokuva tuntuu karttavan täyttä realismia, mikä tavallaan sopii tyyliin. Toisaalta tykkään kyllä että elokuva keskittyy kyseiseen hetkeen, ei paljon henkilöiden menneisyyksiin, vaan pääpaino on heidän yhdessä ollessaan kokemissa tunteissa. Pintapuolisuus on tavallaan hyvä asia tämän elokuvan kohdalla: tunteille jää enemmän tilaa kun ei esimerkiksi jäädä järkeilemään tai esittämään kannanottoja eutanasiasta. Tämän myötä myös elokuvan ihanalle, sympaattiselle huumorille jää enemmän tilaa.


Lähde

Loun värikäs ja persoonallinen tyyli tuo osansa elokuvan jo sinällään upeaan visuaalisuuteen. Loun asuvalintoihin tuli kiinnitettyä paljon huomiota ja kaverin kanssa ihailimme erityisesti Loun kenkiä. Kaiken kaikkiaan elokuva on ihanan värikäs ja lavastus on kaunista katsottavaa. Kiinnitin huomiota erityisesti Loun tyylin sekä kodin värikkyyteen ja lämpöön sekä täysin vastakkaiseen Willin kodin ja persoonan yltiöpäiseen desingiin ja tavallaan kylmyyteen. Tälle elokuvalle juuri sopivaa miljöötä on ihana brittiläinen pikkukaupunki ja sen maaseutu sekä mahtava linna joka tuo mieleeni vuosia sitten tekemäni matkan Skotlantiin.


Lähde

 Kiinnitin ajoittain huomiota musiikin puutteeseen. Se ei kuitenkaan häirinnyt liikaa ja silloin kun musiikkia oli, se oli ihanan persoonallista ja kohtaukseen sopivaa. Pidin erityisesti Willin "rentoutumismusiikeista" sekä lentokonekohtauksen aikana olleesta kappaleesta. Olenkin jälkeenpäin kuunnellut soundtrackia paljon ja sieltä on löytynyt uusia suosikkikappaleita kuten tämä lentokonekohtauksen Clovesin Don't Forget About me

Kuitenkin Ed Sheeranin kappaleen alkaessa soida meinasin alkaa nauraa sen kliseisyyden takia. Sheeran sopi kyllä Tähtiin kirjoitettu virhe-soundtrackille mutta tässä se on jo liikaa. Nyt kun tulin maininneeksi kyseisen elokuvan, on minunkin verrattava näitä kahta. Pidän kovasti myös Tähtiin kirjoitetusta virheestä mutta nämä kaksi ovat kyllä ihan omaa maatansa samantyyppisistä teemoista huolimatta, molemmat upeita omalla tavallaan. Kerro minulle jotain hyvää yltää minulla ainakin syvemmälle tunteisiin.


Lähde

 Kerro minulle jotain hyvää on pirteä mutta surullinen elokuva. Surulliset ja järkyttävätkin asiat esitetään pirteyteen pyrkivällä sävyllä. Harvoin elokuvissa itkee surusta ja meinaa nauraa samaan aikaan. Surulliset kohtaukset saivat kyyneleet jopa minulla virimään ja nauru puolestaan aiheutui vieressä myös itkevän kaverin sekä ympäri katsomoa kuuluvien niiskausten takia. Kerro minulle jotain hyvää on ennen kaikkea liikuttava elokuva. Minulle ainakin se oli rantakohtauksesta loppuun asti itkun pidättelyä. En kuitenkaan haluaisi nimittää tätä nyyhkyleffaksi sanan negatiivisen konnotaation takia, sillä Kerro minulle jotain hyvää on paljon muutakin. Kahden pintapuolisesti täysin vastakkaisen ihmisen yhteensopivuus, perheen tuki ja rakkaus, itsensä etsiminen, elämän murroskohdasta selviäminen ja vaikka mitä muuta. Kaiken kaikkiaan todella monipuolinen, sujuva ja yksinkertaisesti ihana elokuva.

Huhhuh, innostuinpas tämän tekstin kanssa vähän... Silti jäi melko pintapuoliseksi vaikka minulla oli elokuvasta syvempiäkin mietteitä, en vain saanut niistä enää kiinni kuin vain pintaraapaisulta. Mutta tähän loppuun vielä intoilu että elokuvissa käyntiä seuranneen päivän shoppailureissulta löysin sattumalta Jojo Moyesin kirjan johon elokuva perustuu. Todella hyvä löytö sillä sain pokkarin alle vitosella, myyjä sanoi että kyseinen tarjous on voimassa vain sen ajan kun elokuva pyörii teattereissa ja sen jälkeen pokkari palautuu noin kympin normihintaansa. En malta odottaa milloin ehtisin lukea sen ihanuuden. harmi vain kun se taitaa venyä opiskelujen alun ja suomalaisen kirjallisuuden klassikkojen takia.

Loppuun vielä suosikkilainaukseni elokuvasta:
"You can't change what people are."
"Then what can we do?"
 "Love them."

Mistä katsoin: Finkinon valkokangas

I survived because the fire inside me burned brighter than the fire around me

Lähde

Piirsin joku aika sitten Game of Thronesista tutun Daenerys Targaryenin, aka mother of dragonsin.

Ensimmäinen kuva tuli otettua vasta luonnoksen oltua suht valmis.

Kuva ilman varjostuksia

Ja varjostusten kanssa.

Lisäsin varjostukset ja lohikäärmeen siiven koristeeksi.

Käytin maalaamiseen jotain ikivanhoja peitevärejäni, Lefranc&Bourgeois-akvarelleja ja Wennströmin peitevärejä. Hiukset oli tuskastuttava maalata sillä en saanut lopputuloksesta oikean väristä. Kulmatkin olisi ehkä saanut olla erisävyisen ruskeat...

 Maalasin vielä vaaleansinisen taustan.

Tämän työn lopputulokseen en kyllä ole kovin tyytyväinen, koska ei tästä tullut juurikaan Daenerysin näköinen :/ Jotenkin enemmän muistuttaa kasvoiltaan Cerceitä :,D

Lapsuuden suosikkisarjat

 On tullut tässä viime aikoina paljon muisteltua kaiholla lapsuutta ja nostalgisoitua joidenkin lapsuuteen kuuluneiden sarjojen ja elokuvien parissa. Yksi ilta alettiin Samin kanssa muistella ja vertailla mitä tykättiin pienenä katsella. Siitä sainkin ideaan tällaiseen lapsuuden suosikkisarjat-listaukseen.

Olen elänyt 2000-luvun alun lastenohjelmista nauttien. Tietysti 90-luvun ohjelmiakin olen paljon katsonut, vaikka neljästä vuodesta mitä ennen 2000-lukua olen elänyt, ei kovin selkeitä muistoja olekaan. Tässä postauksessa listaan parhaiten mieleeni jääneitä sarjoja. Tietysti on paljon muitain tykkäilemiäni sarjoja, mutta näitä listaamiani on tullut eniten katsottua.

Spice-tytöt

Tämä Totally Spies eli Spies-tytöt oli aivan ykkössuosikkini jotain eskari-kakkosluokkaikäisenä. Cloverin, Alexin ja Samin seikkailut olivat niin jänniä ja ihailin heitä suuresti. Minua viehättivät suuresti heidän pomo-Jerryltä saamansa vakoojatarvikkeet, kuten kaiken maailman rakettireput, söpöt huulipunalaserit ja puuterirasiat yms.

 Suosikkini kolmikosta oli Sam; hän oli se joukon älykkö, hieman ylimielinen tosin. Clover oli mielestäni hömelö ja pinnallinen, ja Alex myöskin hömelö ja jotenkin kai poikamainen. Minua järkytti suuresti kun äitini paljasti että vakoojakolmikolla on miesten nimet! Kuitenkin ne ovat lyhenteitä Samanthasta, Cloverinasta ja Alexandrasta. 

Näitä jaksoja tuli muistaakseni MTV3:ltä ja niitä on kauheasti nauhotettuna VHS-kaseteille. Ikävä kyllä virallisinä julkaisuina sain pienenä vain tuon yhden videon ja myöhemmin yhden DVD:n. Tosi harmi että meillä ei kotona ole enää toimivaa VHS-nauhuria, että voisin nostalgioida näitä. Katsoin vain nuo DVD:llä olevat kaksi jaksoa. Pitäisi etsiä YouTubesta jos näitä löytyisi sieltä :D Olis mahtavaa tosiaan muistella tätä lapsuuden ykkössuosikkia.

Lähde

Muumit

Tämähän ei juuri perusteluja kaipaa, sillä Muumithan on aivan itsestäänselvyys tällä listalla. Olihan tässä niitä painajaisiakin aiheuttavia jaksoja, kuten kummituslaiva, mörkö ja taikurin hattu.

 Lähde

Hamtaro

Tämä hamsteri-anime oli aivan ihana ♥ Hahmot olivat ihanan sympaattisia ja kaikki omia persooniaan, kaiken lisäksi niiin suloisia. Suosikkini oli Bijou. Veljeni kanssa saatiin kummatkin kaksi sarjan figuureita ja niille tuli sitten kauheasti askarreltua kaikkea, oman talot, häkit ja kaiken maailman tavaroita. Vitsi miten kivoja ne leikit olivatkaan!

Lähde

Huvitutti

Tästä lastenlauluohjelmasta tykkäsin yli kaiken alle kouluikäisenä, kuulemma hypin ja lauloin joka jakson mukana. Unelmani oli vissiin päästä nähdä livenä Huvituttia. Tutti-ritaria rakastin ja toivoin että minullakin olisi makututteja kuten hänellä. Myöhemmällä iällä tosin inhosin tätä, sillä ohjelma oli niin lapsellinen. Alla olevassa kuvassa Huvituttia katsomassa tanssien xD

Lähde

Vili Vilperi

Hahmot oli niin ihania ja sympaattisia. Myös luonnonsuojeluteema oli hieno juttu.

Lähde

Anniina Ballerina

Varmasti useampi pikkutyttö on pienenä haaveillut baletin tanssimisesta, mutta minä en itseasiassa haaveillut vaikka tästä ohjelmasta tykkäsinkin. Tässä hahmot olivta niin suloisia ja piirrostyyli todella kaunis. Myöhemmin vissiin tämäkin sarja laitettiin pilalle tekemällä tästä muovisen näköinen animaatio-versio.

Lähde

Franklin

Tästä en sen tarkemmin muista mitä kaikkea sarjassa tapahtui, mutta ainakin tämä oli tosi söpö ja mukava sarja ja eläinhahmot kivan persoonallisia. Suosikkini saattoi olla joku majava tai pupu, nimiä en kyllä muista.

Lähde

Winx-klubi

Ihania teinikeijuja, tietystihän se vetoaa pikkutyttöihin. Tästä sarjasta tuli tosi paljon piirreltyä hahmoja. Suosikkini keijutytöistä oli päähenkilö Bloom. Tätä tuli joskus syksyllä katsottua pari jaksoa kun huomasin sarjan olevan Netflixissä. Aika naurettavaltahan se näin vanhemmalla iällä vaikutti, mutta tunnaribiisin muistin yhä ulkoa :,D

Lähde

Lähde

W.I.T.C.H.

Tämä taikavoimia omaavista teinitytöistä kertova sarja alkoi telkkarissa vasta paljon myöhemmin. Olin tähän sarjakuvalehteen aivan hulluna, tykkäsin jopa enemmän kuin Winxistä. Suosikkihahmoni oli aluksi Will Vandom, mutta myöhemmin taisi vaihtua Hay Liniksi sillä hän oli niin luova ja persoonallinen. Tilasin lehteä, piirtelin Witch-hahmoja ja vaatteita lehden mukana tulleille paperinukeille ja seinäni olivat täynnä Witch-julisteita. Muistan miten innoissani olin kun sarja alkoi Suomessakin telkkarissa mutta se taisi olla vähän pettymys koska poikkesi muistaakseni aika paljon sarjakuvista. Harmi kun lehden julkaiseminen on tainnut loppua aikaa sitten (2011) Oi vitsi kun muistelen miten jänniä ja persoonallisia ne seikkailut olivat niin pitäisi kyllä uudestaan lukea lehdet läpi, ne kaikki taitavat olla vielä kotona tallessa.

Lähde

Nalle Puhin uudet seikkailut

Tämä oli todella sympaattinen, söpö sarja ja tunnari oli aivan ihana. Sitä tuli veljen kanssa aina hoilailtua mukana. 

Lähde

Tehotytöt

Rakastin tämän sarjan piirrostyyliä, omaperäisyyttä, persoonallisia, sekopäisiä pahiksia. Myös tämän tunnarivideo oli aivan upea. Tytöistä Papu oli suosikkini. Minulla on varmaan ollut joku fiksaatio punahiuksisiin naispuolisiin piirroshahmoihin (Papu, Sam, Bloom, Will...) Paitsi taitaa olla nykyisinkin, näyttelijöihin, laulajiin...

Lähde

Monsteriallergiaa

Tässä oli todella hauskoja, erikoisia hirviöitä jotka ainoastaan Zick-niminen poika pystyi näkemään. Tässä oli myös sympaattisia kissa-hahmoja. Tästä en juonikuvioista sen tarkemmin hirveästi muista, mutta oli tässä kai jotain pelottavaakin.

Lähde

Prätkähiiret

Tästä sarjasta en hirveästi tajunnut, sillä tätä ei tullut kovin aktiivisesti katsottua. Ehdoton suosikkini kuitenkin oli Turbo, jotenkin tosi sympaattinen ja karismaattinen. Järkytyin kun kuulin paljon myöhemmin hänen olevan sokea (!) Veljeni lemppari oli Vinski mutta minusta hän oli hölmö pelle. Lalli Leipäjuusto oli ihan kauhea, ällöttävä hahmo. Minua ärsytti kun kissat olivat tässä sarjassa pahiksia ja ne oli tehty ilkeiksi ja typeriksi.

Lähde

Turtlesit

Myöskään Turtelsia ei tullu hirveän aktiivisesti katsottua, joten en pysynyt jatkotarinassa kovin hyvin kärryillä. Nolottaa myöntää etten vieläkään erota neljää renessanssitaidemaalarikilpikonnaa toisistaan :,D

Lähde

Sagwa

Tämä oli ihana kiinalaisista kissoista kertova sarja. Tykkäsin tosi paljon kiinateemaisuudesta ja kissaihmisenä kissasisaruskolmikko Sagwa, Sigwa ja Dongwa tietysti vallottivat sydämeni. Myös veljeni sydämen, sillä hän meinasi jossain vaiheessa ensimmäisten kissojemme nimiä miettiessä nimetä kissansa Dongwaksi mutta onneksi kuitenkin päätyi nimeen Vili :,D

Lähde

Huntik

Tämän sarjan nimeä piti porukalla muistella porukalla kauan, mutta lopulta se tuli mieleen. Tätä sarjaa en varmaan hirveästi nähnyt, mutta jännät seikkailut ja kiinnostavat hahmot jäivät mieleen.

Lähde

Pokemon ja Digimon olisivat varmasti kuuluneet tähän listaan, mutta emme pikkuveljeni kanssa saaneet katsoa niitä ennen kuin olin kolmannella luokalla. Äitimme mielestä ne olivat liian väkivaltaisia ohjelmia. Kumminkin sitten kun saimme alkaa katsoa niitä, varsinkin Pokemoniin hullaannuimme. Pokemon-kortteja ja figuureita tuli kerättyä hirveästi ja jopa tehtyä itse.

Olen pienenä varmasti elokuviakin katsonut hirveästi mutta enimmäkseen varmaan katsonut samoja videokasetteja läpi yhä uudelleen ja uudelleen. Sarjat on jotenkin selvemmin jäänyt mieleen, mutta tähän postauksen loppuun esittelen kaksi ehdotonta lapsuuteni suosikkielokuvaa. Kotimainen elokuva Heinähattu ja Vilttitossu olisi varmasti myös ansainneet tulla esitellyksi sillä se oli myös veljeni ja minun ykkössuosikkeja, mutta siitä jotenkin ei ole jäänyt niin vahvoja mielikuvia kuin näistä kahdesta.

Lähde

Pieni Merenneito

Aivan ykkössuosikkielokuvat olivat Pieni Merenneito ja 101 dalmatialaista. Pienessä merenneidossa viehättivät tietysti merenneidot, merenelämä ja uiminen, jota rakastin pienenä. Kaikki piirustukset täyttyivät merenneidoista ja taisin jopa toivoa itse olevani merenneito. Arielista kuitenkaan en hirveästi muistaakseni pienenäkään hirveästi hahmona tykännyt. Harmi kun Pienen merenneidon kakkososaa en omistanut pienenä. Nyt synttärinä sain molemmat elokuvat synttärilahjaksi juuri ja oli kyllä kiva muistella mitä mieltä niistä pienenä oli. Kolmososasta minulla ei ole juuri käsitystä.

Minä pienenä meressä xD

Lähde

101 dalmatialaista

En muista oliko meillä 101 dalmatialaista jonain nauhotettuna videona, mutta kirjana se ainakin on luettu todella kuluneeseen kuntoon :D  Tästähän oli myös kaksi näyteltyä elokuvaa ja piirrossarja joista kaikista tykkäsin kovasti myös. Olin ihan taivaassa kun sain 101 dalmatialaista-piirretyn kakkososan Pikku Kikero Lontoossa joulupukilta joskus aikaa sitten. Olin muutenkin todella suuri dalmatialais-fani ja minulla oli niitä vaikka mitä pehmoleluja, pikkukoirafiguureja yms tavaroita. Kuten kuvista näkyy, oli saatava dalmatialais-synttärikakku ja vaatteitakin xD

Oli mukava tehdä tätä listausta ja muistella lapsuutta. Löytyykö listauksesta teidänkin lapsuuden suosikkisarjoja? :) Jos ei niin mitä olivat ykkössuosikkisi lapsena?