Luonnon ulottuvuudet-taidenäyttelyjen järjestäminen

Nytpä on elämäni ensimmäiset näyttelyt pidetty, kolme kappaletta. Ensimmäinen tammikuussa Nilsiän kirjastossa, toinen helmikuussa Joensuun kasvitieteellisessä puutarhassa Botanialla ja kolmas maaliskuussa Kuopion ravintola Introssa. Monenlaista näyttelypaikkaa eri paikkakunnilla. Kotipaikkakunnalta tuli kyselyä voisiko näyttelyn järjestää siellä kesällä pitäjäpäivien aikaan. Ja voihan sen, sponsorikehysliikekin vastasi että kehykset voi olla lainassa vielä. Kaikin puolin mukava sponsori kyllä sattui löytymään.

On muutenkin kokonaisuutena ollut mukava ja positiivinen kokemus tämä mediakulttuurin ja viestinnän projektityön kurssia varten tehty homma. Hommaahan varsinkin alussa riitti; viime vuoden lopulla hirveää sähköpostirumbaa ja paniikkia mistä löytyy näyttelytiloja. Kuitenkin itse toteuttaminen oli suht rentoa, sen kun kävi vaan kuun alussa viemässä taulut (kolme tuntia meni joka kerralla) ja kuun lopulla haki. Olihan siinä aika sumplimista ja sommittelua välillä miten taulut saa nätisti ja järkevästi esille. Onneksi jokaisen näyttelypaikan puitteet olivat kuitenkin hyvät ja taulut sai hyvin esille. Siinä ennen kuun alkua mainosteli näyttelyä ympäriinsä että kurssin viestintäpainoitteinen tavoite täyttyy. Olihan tässä aika paljon hommaa, mutta juuri kuuden opintopisteen työmäärän verran.

Kuluja näyttelyistä tuli yhden paikan vuokrasta, käyntikorteista ja näyttelypaikkoihin ajamisesta niitä alustavasti katsoessa ja tauluja viedessä/hakiessa. Onneksi ajomatkat sai yhdistettyä muiden paikkakunnalla asioimisen yhteyteen. Ja kuluthan korvautuvat opintotuella jonka ansaitsemisen osana ne kuusi opintopistettä ovat :,D Kulut ovat kuitenkin pienet verrattuna siihen mitä kaikkea näyttelyiden järjestäminen antoi; positiivisen kokemuksen, uuden oppimista, viestintäni kehittämistä, laatuaikaa veljen kanssa ja mukava yhteinen projekti, positiivisia kokemuksia näyttelyvieraille ja tietysti näkyvyyttä veljeni upeille valokuville sekä omille tuherruksilleni. Saa nähdä ottaako joku joskus yhteyttä tämän tiimoilta, mutta toistaiseksi ei ole tullut yhteydenottoja. Teosten myyminen tosin ei ollut tavoitteenamme eikä sitä alkuun edes mietitty, mutta sen tultua mieleen tilattiin käyntikortteja. Niin ja poikihan tämä sen yhden lisänäyttelyn pyynnön, mukava järjestää ns ohjelmaa pitäjäpäiville.

Palaute näyttelyistä oli kaikin puolin positiivista sekä kävijöiltä että näyttelypaikoista. Kahdesta paikasta kehuivat kovasti ja painokkaasti sanoivat että saa toistekin tulla pitämään näyttelyä. Toki muutamia negatiivisempia ja haastavia puolia tässä projektissa on ollut mutta positiivinen puoli vahvasti korostui. Onneksi keksin juuri tämän kurssin projektiksi. Nyt vain pitäisi saada aikaiseksi kirjoittaa loppuraportti valmiiksi ja valmistella miten projektin esittelen kurssin viimeisessä tapaamisessa toukokuussa. Saa nähdä millaisen vastaanoton se saa projektiohjaajaltani ja kurssin kahdelta muulta vetäjältä. Jospa tulee hyvä arvosanakin, sillä panostin tähän niin paljon.

Beauty and the Beast- Kaunotar ja hirviö

Lähde

Vihdoin minäkin kävin katsomassa tämän eilen kaveriporukalla. Tämän klassikkotarinan juoni on varmasti kaikille tuttu, joten en rupea siitä tässä höpöttämään.

Kaunotar ja hirviö vuosimallia 2017 on äärettömän kaunis, satumainen ja laadulla tehty uusintaversio Disneyn piirretystä. Piirretty satu on tuotu elämään todella kauniisti ja suureellisesti. Puvustus ja lavastus on aivan upeaa katsottavaa, sadun aikakaudelle uskollisesti todella rokokoota ja yltäkylläisyyttä pursuavaa. Elävät esineet on hienosti tehty ja he ovat kaikki persoonallisia, piirrettyjä esikuviaan mukaillen. Musiikki noudattelee hienosti piirretyn version lauluja sopivasti uudistaen ja soveltaen. Myös uudet tätä elokuvaa varten tehdyt elokuvat ovat kauniita, hienoa että hirviökin pääsee ääneen Evermore-laulussaan. Lauluesitykset ovat myös kauniita ja hyvin esitettyjä. Emma Watson varsinkin yllättää laulutaidollaan. Elokuva on ajoittain kaunis, satumainen musikaalielokuva. Kappaleet tietysti jäivät päähän soimaan jatkuvalla toistolla elokuvan katsomisen jälkeen.

Lähde Finnkino

Elokuva noudattelee juonellisestikin todella tarkkaan piirrettyä esikuvaansa. Elokuvan alku ja loppu ovat tosin tarkemmin ja laajemmin kerrottuja, myös prinssin hirviöksi muuttaneen haltijan rooli on suurempi. Vaikka juoni on vanha tuttu, elokuva ei ole millään tavalla tylsä, vaan sitä seuraa samalla mielenkiinnolla kuin itselle täysin uutta elokuvaa. Muutamat lisäykset ja muutokset tuovat sopivasti tuoreutta ja yllätyksiä tarinaan.

Olisin kuitenkin odottanut enemmän aikuisemmalle yleisölle suunnattuja juttuja esimerkiksi huumorin kautta. Onhan tämä satutarina sekä aikuisille että nuoremmalle yleisölle. Jännä että Bellen Tuhkolma-syndrooma on äärimmilleen häivytetty, sillä sen myötä tarinaan olisi tullut uusia aikuisille suunnattuja sävyjä ja ehkä huumoria.

Emma Watson on hyvä roolissaan Bellenä, vilpitön, itsenäinen ja luonnollinen. Myös Downton Abbeysta tuttu Dan Stevens on mainio Hirviönä/prinssinä, jota kohtaan sympatiat heräävät vähitellen hahmon kasvaessa. Hahmo on luotu taidokkaasti, sillä hirviö osaa olla sekä kammottavan näköinen että melankolinen ja katuva, jossa inhimillisyys on vahvasti läsnä. Hirviön hahmo muistuttaa hieman vuoden 1946 Kaunottaren ja hirviön hirviötä. Sekin on muuten mainio elokuva tästä tarinasta. 

Lähde Finnkino

Sivuhahmot ovat sympaattisia ja alkuperäishahmoihin tuodaan lisää syvyyttä. Ewan Mc Gregorin tunnistin heti äänen perusteella vaikka ranskalaisaksentilla vetikin. Muutkin suuren osan elokuvaa esineitä näytelleistä vetävät roolinsa hyvin. Kuitenkin vaikuttavimman roolin vetää Luke Evans! Hän pääsee revittelemään kunnolla ällöttävän Gaston-niljakkeen roolissa ja vie hahmon ylemmälle tasolle piirretystä vastineesta ulkonäön kuitenkin ollessa samankaltainen. Le Fou puolestaan on sympaattinen tumpelona Gastonin ihailijana, kai Disneyn ensimmäisenä avoimena homohahmona. Tosin tämänkin osalta suvaitsevaisuuden teemoja olisi voitu käsitellä avoimemminkin, sillä sjuuri suvaitsevaisuus on koko elokuvan sanoma.  Lopputekstit on muuten tehty todella kauniisti ja hahmot ihanasti esitellen.

Lähde

Cinemare 22-23.4: kauhua laidasta laitaan

Lähde

Luvassa on pitkä postaus viikonlopun Cinemaresta.Cinemare on siis Helsingissä järjestettävän Night Visionsin tyyppinen kauhuelokuvafestivaali, ja se järjestetään vuosittain keväällä ja syksyllä Joensuun Tapio-elokuvateatterikeskuksessa. Olin katsomassa kauhuelokuvia läpi yön ensimmäistä kertaa Cinemaressa keväällä ja siitä kirjoitin täällä. Julkaisin postauksen vasta jälkikäteen joulukuun 2016 Cinemaresta täällä. Tällä kertaa ohjelmistossa oli viisi elokuvaa ja lippupaketti maksoi 28€ ja yksittäiset liput 8€.  Oltiin alkuvuosi mietitty kaverin kanssa oisko lähdetty kattelemaan millainen Night Visions olisi, mutta sattuivatkin mokomat samalle viikonlopulle. Onneksemme pitkän odotuksen jälkeen Cinemare-ohjelmisto julkistettiin ja monet Night Visionsin ohjelmistossa kiinnostavilta vaikuttaneet elokuvat oli saaatu myös Cinemareen. Tämänkään kerran Cinemare-leffoista yhtäkään en ollut ennakkoon nähnyt ja todella mielenkiintoiselta ja monipuoliselta kattaukselta vaikutti. Olin innoissani erityisesti Raw-leffasta jonka näkemistä oltiin kaverin kanssa odotettu jo kauan. Nyt oli ainakin kauhuntäyteisempi yö kuin edellinen läppäelokuvien valloittama ohjelmisto.

Lähde

The Belko Experiment 

2016, Ohjaus: Greg McLean USA

Elokuvayö starttasi klo 21 The Belko Experimentin Suomen ensi-illalla ja porukkaa oli salissa ihan mukavasti. Elokuvan juoni on yksinkertainen. Kolumbiassa sijaitsevan The Belko Industriesin toimistotalossa kuuluu työpäivän keskeyttävä kuulutus jossa tuntematon ääni määrää kaikki paikalla olevaa 80 amerikkalaista työntekijää tappavaan peliin. Heidän on joko tapettava tai tulla tapetuksi sinetöidyssä rakennuksessa ilman yhteyksiä ulkomaailmaan.

The Belko Experimentissä on todella tyypillinen asetelma siis: suljettu tila, hysteria ja vähitellen mutta vääjäämättömästi pahempaa kohden etenevä tilanne sekä tietenkin splatteria. Goren ystäville mitä mainioin, itselleni tylsä. Kovin pelottavaa tunnelmaa ei saada aikaan. Elokuva leikittelee katsojan odotuksilla siitä kuka henkilöistä kohtaa loppunsa seuraavaksi ja miten. Muutamia yllätyksiä siinä toki tulee, mutta oikeastaan se on aivan sama. Vaikka hahmot ovat todella yksiulotteisia ja tyyppejä, henkilökemiat ja niiden kehittyminen ovat mielenkiintoisia sekä se miten kukin suhtautuu tilanteeseen omalla tavallaan. Ovathan kuitenkin esimerkiksi pilviveikon, pomon, hermoheikkojen ja kylmähermoisten suhtautumiset ennalta arvattavissa. Elokuvassa on sopivasti mustaa huumoria sekä esimerkiksi täysin randomi kohtaus jossa koira merkkailee reviiriä toimistorakennuksen lähettyvillä. Tässä olisi ollut mahdollisuuksia kantaa-ottavaan splatter-satiiriin, mutta käsikirjoitus ei tarjoa kummempia pohdintoja tai syvällisyyttä. The Belko Experimentin loppu on tympeän itsestäänselvä, miksi ihmeessä koko elokuvan korostetaan kuka selviää viimeisenä. Ei tästä hirveästi jäänyt käteen. Tulee vain mieleen että tämä on japanilaisleffa Battle Royalen amerikkalaisversio, joka aikoinaan jouduttiin hyllyttämään Nälkäpelien ja kouluampumisten vuoksi. Nyt tilanne on vain sijoitettuna toimistomaailmaan.

Tuomio elokuvalle: Tykkäsin paljon/ tykkäsin/ihan ok/meh/en tykänny

Lähde

Raw

Grave, 2016, Ohjaus: Julia Ducournau, Ranska

Ennen Rawta oli alkulyhärinä oli kummallinen, gore ja vinksahtanut The Defiler- Häpäisijä (Suomi, 2016), joka tuo mieleen 80-luvun roskatoimintaelokuvat.

Itse Raw-elokuva oli juuri se odottamamme emmekä joutuneet pettymään.

16-vuotias vegaani Justine aloittaa eläinlääkäri-opiskeluitaan. Hänen fuksivuotensa alkaa astetta rajummin, sillä vanhemmat opiskelijat keksivät kaikkea ilkeää ensimmäisen vuoden opiskelijoille. Heti alkuun Justine pakotetaan syömään rakaa jäniksen maksaa jonkinmoisen opiskelijariitin yhteydessä. Justine perheineen on ollut ihan syystäkin vegaaneja, sillä Julietten maistaessa raakaa lihaa ensimmäistä kertaa seuraa kohtalokkaita seurauksia. Julietten peitetyt himot alkavat herätä ja hän alkaa himoita ihmislihaa.

Raw on hyvin käsikirjotettu, sillä juonta viedään ovelasti useaan suuntaan. Juonessa ei ole juuri ennalta-arvattuvuutta ja katsoja ei voi kuin arvailla mihin tapahtumat vievät. Raw ei turvaudu halpohin säikyttelyihin, vaan se luottaa kokonaistunnelman rakentamiseen ja hitaaseen jännitykseen. Tunnelma menee vähitellen yhä likaisempaan ja vinksahtaneempaan suuntaan kun Justine antaa vähitellen periksi lihan himolleen. Turmeltuneisuus, seksuaalisuus ja väkivalta alkavat heräillä hänessä. Yleistunnelma on kaikkiaan absurdi, mutta ei naurettavalla tavalla. Absurdiutta tukee täysin elokuvan moraalipohdintojen puute sekä se ettei henkilöillä näytä olevan juuri tunnontuskia tekosistaan. He vaikuttavat välittävän melkein vain omista haluistaan. Sisarusten välinen kemia on mielenkiintoista seurataavaa sekä se että kannibalismin laajuus jää arvailujen varaan.

Lähde

Henkilöhahmoissa on syvyyttä ja ihmissuhteet kehittyvät mielenkiintoisella tavalla. Justinen siskon, Alexian näyttelijä Ella Rumpf on omiaan itsevarman, villin ja sekopäisen siskon roolissa. Muutkin sivuhenkilöt, erityisesti sympaattisen kämppis-Adrienin näyttelijä, vetävät roolinsa hyvin. Pääosan Garance Marillien puolestaan on nappivalinta päärooliin: viatoman pikkutytön ja vähän töhön näköinen opiskelija pahiksena. Juuri sellaista vastakkaisuutta ja kontrastia mitä Raw viljelee halki kestonsa. Lähes kaikki miljöössä on kolkkoa ja kylmän sävyistä, jolle lihan ja veren lämpö ja hurme tuovat vahvan kontrastin. Kuvauksellisesti elokuva on hieno; erikoisia ja monipuolisia kuvakulmien käyttöä sekä tunnelmaa tukevaa kameratyötä. Elokuva loppuu myös tehokkaasti ja toimivasti. Raw on tyylikästä kauhua ja vaikka se kertoo kannibalismista, verellä, lihalla ja suolenpätkillä ei mässäillä liiallisuuksiin. Muutamat kohtaukset, joissa itse kannibalismia on, ovat taidokkaan hitaasti, kuvottavasti luotuja ja hyvin maskeerattuja. En yhtään ihmettele että jossain elokuvajuhlilla tämä oli aiheuttanut katsomossa pyörtymisiäkin. Ei kuitenkaan niin pahaa kuin mitä luulin, sillä mitään splatteria tämä ei ole. Voihan toki olla että elokuvasta on välissä leikelty jotakin tai yleisössä on ollut kohderyhmään kuulumattomia. Erikoista että kannibaalileffassa itseäni ahdistaa eniten kohtaus, jossa päähenkilön iho kutiaa yöllä hillittömästi niin ettei voi edes nukkua. Voin niin hyvin samaistua siihen kutinan ahdistukseen. Mutta kaiken kaikkiaan todella taidokas ranskalaisen Ducournaun ensiohjaus. Kiva oli vaihteeksi nähdä kauhua ranskaksi.

Tuomio elokuvalle: tykkäsin paljon/ tykkäsin/ihan ok/meh/en tykännyt

Lähde

The Autopsy of Jane Doe

2016, Ohjaus:André Øvredal, 2016, USA

Yliluonnollisen kauhun genreen sijoittuva The Autopsy of Jane Doe starttaa kun poliisi löytää oudoista olosuhteista tuntemattoman naisen ruumiin "Maija Meikäläisen". Tommy (Brian Cox) pyörittää ruumishuonetta poikansa Austinin (Emile Hirsch) kanssa ja heidän on tehtävä ruumiinavaus Jane Doelle (Olwen Katherine Kelly) sekä selvitettävä epätavallisen ruumiin kuolinsyy aamuun mennessä. Illan kuluessa alkaa kauhistuttavien asioiden sarja isän ja pojan tajutessa että ruumiiden nilkkaan kiinnitettävä kilikello on hyvä keksintö.

The Autopsy of Jane Doe on todella tiivistunnelmainen ja jännitys sympaattisten päähenkilöiden puolesta säilyy loppuun asti. Elokuvassa on oveliakin säikyttelyjä, mutta edetessään elokuva alkaa toistaa samoja kikkoja. Sinällään loppuratkaisu oli vähän pöljä ja useita epäloogisuuksiakin oli, mutta kai tällaista yliluonnollista kauhua katsoessa kuuluisikin laittaa aivot narikkaan. Vaikka käsikirjoituksessa olisi parantamisen varaa, ohjaukseltaan tämä on taidokas. Päähenkilöt ovat sympaattisia ja heistä välittää, molemmat näyttelijät ovat myös rooleihinsa sopivia, vaikkakaan käsikirjoitus ei anna heille kovin realistisia tapoja suhtautua tapahtumiin. Tunnelmaltaan tämä puolestaan on todella hieno, kuten myös maskeerauksiltaan.

Lähde

Huhhuh sitä jump scarejen määrää! Jatkuvaan olin hätkähtämässä. Niiden määrä meinaa mennä jo yli, mutta se on jännää kun niitä jatkuvaan odottaa, niin yllättävän hätkäytyksen viimein tullessa hätkähtää pahemmin kuin jos ei ollenkaan odottaisi. Tässä on hyödynnetty myös jännityksen luomista siten että hahmo kurkkaa pienestä reiästä tuntemattomaan. Juuri sellaisia kohtauksia joita inhoan, siinä kun ajattelee että kohta jotain tökkää silmään. Miljöö sammuvine valoineen ja savuineen on juuri otollista juuri jump scareille. Elokuvan miljöö onkin kyllä parasta elokuvassa, olen aina miettinyt että ruumishuoneelle sijoittuva kauhuleffa olisi mielenkiintoinen. Juuri suljetussa tilassa tapahtuvat ja henkilökemioita samalla käsittelevät kauhut ovat niitä jännimpiä. Tässä jännitystä vielä pitkitetään ja luodaan jatkuvasti uusin kikoin, vaikka juurikin halpoja, kliseisiäkin säikytyksiä viljellään, esimerkkinä jo se että yllättäen paikasta ei pääse pois ja yhteys ulkomaailmaan on katkennut. Kaikesta pelottelusta huolimatta elokuvasta kauhean tekee kissan kuolema, niin järkyttävä kohtaus!

Tuomio elokuvalle: Tykkäsin paljon/ tykkäsin/ihan ok/meh/en tykänny

Lähde

Lust

Lyst, 2017, Ohjaus: Severin Eskeland, Norja

Kuuluisa rikoskirjailija Lisa Sjötorp on joutunut kotonaan hyökkäyksen uhriksi, minkä seurauksena hänen mielensä on järkkynyt. Kirjailija on erakoitunut kotiinsa, vain terapiakäynnit ja entisen treffikumppaninsa tai poliisin vierailut rytmittävät alkoholin ja lääkkeiden siivittämää arkea. Lisa koittaa vain selvitä päivä ja yö kerrallaan, mutta oudot tapahtumat saavat hänet epäilemään stalkkerin palaamista ja lopulta koko todellisuuskäsitystään.

Tämä on enimmäkseen surullinen ja myötätuntoa herättävä kuvaus uhriksi joutuneen naisen ahdistuksesta. Aluksi tosin ajattelin että "jaahas perus kliseinen juoppo, masentunut ja erakoitunut kirjailija". Päähenkilön kehitys kuitenkin menee yhä pidemmälle ja pidemmälle tästä. Elokuva kuvaa tehokkaasti mieleltään sairaan ja harhaisen ihmisen näkemystä. Elokuvassa on todella paljon toistoa, jumpscareja ja kaikkea mikä kuvastaa häiriintyneisyyttä ja ahdistusta. Katsoja puudutetaan toistolla jo toivomaan että kaikki vielä selviäisi, mutta katsojaa ei kuitenkaan päästetä mitenkään helpolla. Tämäkin elokuva sijoittuu niin monen tämänkertaisen Cinemaren leffan tapaan suljettuun tilaan, Lisan kodin nurkat alkavat jo ahdistaa kun kamera niissä pyörii niin monet kerrat, saaden katsojan yhä vain samaistumaan Lisaan. Graafiset yksityiskohdat ajoittain lisäävät tavallisen asuinhuoneiston karmivuutta.

Lähde

Päähenkilön näyttelijä Magdalena From Delis on aivan loistava, intensiivinen roolissaan, hän tulkitsee nurkkaan ajetun naisen ahdistusta ja harhaisuutta, epävarmuutta ja kostonhalua niin konkreettisella otteella. Koko elokuva menee oikeastaan vain hänen läsnäolonsa ja intensiteettinsä painolla, sivuhenkilöiden ollessa vain hämmentämässä Lisan häiriintynyttä mieltä ennestään. Myös terapisti näyttelijä Sondre Krogtoft Larsen on sopivan sympaattinen ja mietteliäs roolissaan. Lisa on niin hämillään ja ahdistunut että alkaa jo epäillä kaikkia hyökkääjäkseen, mikä kuvataan tehokkaasti niin ettei katsojakaan tiedä mikä on oikea tulkinta. Juoni pureutuu niin syvälle sairaaseen mieleen että katsoja on täysin päähenkilön saappaissa kun ei ole mitään tietoa mikä on totta, mikä kuvitelmaa ja mikä unta. Vielä lopussakin on epäselvää miten oikeasti tapahtui ja oliko oma tulkinta se oikea. En muuten ollut kai aiemmin nähnyt norjalaista kauhuelokuvaa. Ja tämä paranoiakauhu oli ihan omaa luokkaansa.

Tuomio elokuvalle: Tykkäsin paljon/ tykkäsin/ihan ok/meh/en tykänny

Lähde

Raw Force

1982, Ohjaus: Edward D. Murphy, USA

Alkulyhärinä oli omituinen kasaria ihannoiva tekele Elää ja kuolla Kouvolassa (Suomi 2016) kotikutoisilla efekteillä ja yksinkertaisella juonella. Raw Force-leffassa puolestaan joukko kamppailulajeja harrastavia miehiä matkaa iloisia ihmisiä tursuavalla risteilyaluksella kohti Warrior's Island-nimistä saarta. Mystisellä saarella, jota ihmiset karttavat, asuu nuoria naisia syöden munkkiyhteisö joka uhraa saadakseen kung fun mestarit takaisin haudan takaa. Rikollisjoukkio harrastaa munkkien kanssa ihmiskauppaa ja yrittää estää aluksen pääsyn saarelle. Kasari, taistelulajeja, nakuilua, kannibalismia ja zombeja, ei niistä kai voi tulla tämän kummoisempaa.

Mitäs tästä nyt sanoisikaan. Kasarirymistelyä poukkeilevalla juonella, myötähäpeällä ja pöljillä efekteillä höystettynä  kökköleffassa. Eikä Raw Force ole edes kovin hauska muutamia kohtauksia lukuun ottamatta. Onhan tässä se kasarityyli ja ihmisten epälooginen kohellustoimiminen välillä huvittavaa, mutta alkaa puuduttaa kun elokuva ei tunnu etenevän mihinkään. Käsikirjoitus on koominen pöljine vuorosanoineen, näyttely kökköä, hahmot yksiulotteisia ja erikoisefektit huonoja. Jos pitää sanoa mikä oli parasta niin ehdottomasti pöljän näköiset munkit muhahahaa-nauruineen koikkelehtivan kung fu-zombiejoukon seassa. Oletin kuitenkin että tämä olisi huonoudessaan hauskempi. Tämän elokuvan jälkeen aamukuudelta olimme kaverin kanssa väsyneemmissä tunnelmissa kuin aiemmissa Cinemareissa.

Lähde

Tuomio elokuvalle: Tykkäsin paljon/ tykkäsin/ihan ok/meh/en tykänny

Mutta kaiken kaikkiaan tällä kertaa Cinemaressa oli oikein hyvä ja monipuolinen elokuvakattaus. Oli kauhua niin splatterin, yliluonnollisen, kannibalismin kuin psykologisenkin paranoiagenren puolelta, kuralaatuista kasariaction-kauhua suinkaan unohtamatta.

Jälkikäteen höpinää Cinemaresta 3.-4.12.2016

Lähde
Ihan nolottaa miten tämä postaus on jäänyt roikkumaan luonnokseksi. Nyt kuitenkin julkaisen tämän tulevan viikonlopun Cinemaren kynnyksellä. Cinemare on siis Helsingissä järjestettävän Night Visionsin tyyppinen kauhuelokuvafestivaali, ja se järjestetään vuosittain keväällä ja syksyllä Joensuun Tapio-elokuvateatterikeskuksessa. Olin katsomassa kauhuelokuvia läpi yön ensimmäistä kertaa Cinemaressa keväällä ja siitä kirjoitin täällä. Tällä kertaa ohjelmistossa oli kahdeksan elokuvaa, joista kuusi pääsi katsomaan kahden päällekkäisyyden vuoksi. Tällä kertaa koko kuuden lipun paketti maksoin 30€ ja yksittäiset liput 8€. Tämänkään kerran Cinemare-leffoista yhtäkään en ollut ennakkoon nähnyt ja vain Evil Deadin tiesin ennestään.

Lähde

Creeping Terror

1964, Ohjaus: Vic Savage, USA

Ilta alkoi kello kymmeneltä tämän mustavalkoisen mykän elokuvatekeleen myötä. Elokuva kertoo randomista örkistä joka rysähtää aluksellaan maahan ja alkaa kylvää pelkoa ja tuhoa lähiseudulla viranomaisten tumpeloidessa. Creeping Terror on kökköelokuvien kuninkaisiin lukeutuva, mutta erikoisen tästä näytöksestä teki livesäestys ja -duppaus! Harvoin pääsee elokuvaa näkemään näin. Elokuvalle oli koominen, mutta täysin sopiva säestys. Alussa seurasin lumoutuneena minulle vielä silloin tuntemattoman insrumentin soittoa elokuvaan hirveästi keskittymättä. Taidokasta musiikin sovittamista elokuvan kohtauksiin oikealla ajoituksella. Koomisen totinen kertojanääni, sama miesääni myös naisilla. Kökön elokuvasta tekevät monsterin kotikutoinen ulkoasu, ylipitkät kohtaukset ja surkea näyttely.  Elokuvan tanssipaikkakohtaus oli paras, siinä monsteri lähestyy paikkaa ikuisuudelta tuntuvan ajan ja yllättäen onkin pellolta sisäiloissa. Oli ihan huvittava alkuun, mutta sitten se vain venyi ja venyi yhtä päättömänä. Kuitenkin ihan mielenkiintoinen kokemus livesäestyksen ja -dubbauksen myötä. 

Lähde

Lähde

Evil Dead

1981, Ohjaus: Sam Raimi, USA

Evil Dead, kauhun kulttiklassikoihin lukeutuva elokuva oli itselläni vielä näkemättä, joten oli kiva että esitettiin Cinemaressa. Juonikuvio on nykymittapuulla kliseinen, mutta kasarilla oli kai edelläkävijä. Viiden nuoren kaveriporukka siis lähtee syrjäiselle mökille lomailemaan, mutta kun kellarista löytyykin mystisiä esineitä ja meno alkaa mennä demoniseksi.

Tehosteet ovat niin kasikytlukulaiset, kuin olla ja voi. Ne ovat nykynäkökulmasta todella huonoja ja yli vietyjä että ovat jo koomisuudessaan hyviä. Osa elokuvasta meni vain nauraessa varsinki riivattujen hahmojen huvittaville äänille ja maskeeraukselle. Eritteille sun muille mössöille ei loppua kuten ei myöskään uudelleen nousemisille. Sai kyllä nauraa kunnolla vastapainona tiiviille tunnelmalle. Jump scareille ei Evil Deadissa näy loppua, ja vaikka niitä odotti jatkuvasti, monesti niitä hätkähti kunnolla. On siis kauhun klassikko ihan ansaitusti, sillä tunnelma on kaikkiaan todella tiivis, eikä katsoja saa juuri hetken rauhaa, loppukin on tehokas. Nykyisin jo loppuun kulutetut ideat ovat tässä tuoreita, eivätkä jäljittelijät ole päässeet samalle tasolle. Välillä toistuvuus tosin kävi puuduttavaksi. On ovela keino kuvata keinuvasti läpi metsien kohti mökkiä paljastamatta mikä siellä oikeasti liikkuu ja hyvä että varsinainen "mörkö" jää näyttämättä, sillä aina se mitä ei näe on pelottavampaa. Tehokasta oli että kohtauksissa on paljon henkilöiden tirkistelyä pahiksen näkökulmasta.  Ihmetyttää jo aiemmin kauhuelokuvissa huomaamani asia että aina juuri naiset tulevat riivatuksi ja ihan sekopäiseksi. 

Lähde

Evil Dead esitettiin samaan aikaan meksikolaisen tänä vuonna ilmestyneen 1974-nimisen elokuvan kanssa, joka sekin olisi kiinnostanut. Kuitenkin koska Evil Dead on klassikko ja oli sekä minulta että kaveriltaninäkemättä, valitsimme sen. Ehkä tuon 1974 pääsee myös joskus näkemään.

Lähde

31

2016, Ohjaus: Rob Zombie, USA, UK

Hevarimuusikko- ohjaaja Rob Zombien elokuva 31 sijoittuu vuoteen 1976 johonkin punaniskaosavaltioon. Joukko karnevaalityöntekijöitä matkustaa johonkin kunnes matkalle tulee yllättävä keskeytys. Joukkio siepataan outoon laitokseen sairaan pelin päätähdiksi ja heidän on selvittävä sekopäisien tappajien jahtaamana. Eloluvalla on hieno alku kun pelottava hahmo puhuu intensiivisesti kameralle ja osoittaa sanansa ahdistavasti suoraan katsojalle. Illuusio sitten pilaantuukin kun muun juonen kannalta täysin epäoleellinen hahmo on sidottuna tuoliin. Muutamia ovelia kikkoja ja erikoisia hahmoja lukuunottamatta elokuva sitten onkin perus sairasta verimättöpeliä, mutta sisältää yllättävän vähän kidutusta ja gorea, ei liikaa mässäilyä. Elokuva on Rob Zombien tyyliin seksin, pervouden ja splatterin yhdistämistä 70-80 luvun tyyliseen tunnelmaan. Hahmot tietysti kuolevat yksi kerrallaan ja erilaiset sekopäät persoonalliset tappajat tulevat vuorollaan esiin. Tappajat ovat todella erikoisia, kuten espanjalainen kääpiönatsi Hitler alttareineen, iso Death- niminen mies balettihameessa kaverinaan Sex- niminen nukkemainen pieni nainen, moottorisahaklovnit ja lopulta elokuvan alussa esiintynyt tirehtööriä muistuttava creepy äijänkäppänä joka vetää ehdottomasti elokuvan parhaan ja kylmäävimmän roolisuorituksen. Elokuvalla on avoin loppu jota en aivan osannut odottaa, kuten en myöskään peliin joutuneiden kohtaloita. Ei mitenkään ihmeellinen tappoelokuva, mutta oli tälläkin hetkensä.

31 oli päällekkäin John Carpneterin They Liven kanssa, mutta päätimme että Evil Deadissa oli tarpeeksi kasaria hetkeksi ja yön muissa elokuvissa on tarpeeksi huumoria.

Lähde

Tonigh She Comes

2016, Ohjaus: Matt Stuertz

Joukko nuoria syrjäisellä kesäasunnolla...tuttu kuvio. Tyttö on kadonnut ja kaksi kaveriaan tulee etsimään häntä, kuten myös joku postia toimittava poika. Kuitenkin he päätyvät pitämään hauskaa kunnes kaikki muuttuu synkäksi randomin alastoman naisen ilmaantuessa paikalle ja heti perään muutakin outoa porukkaa.

Tämä elokuva oli todella randomi, ei tiennyt yhtään mitä seuraavaksi ja mistä oikein on kyse. Aluksi Tonight She Comes vaikutti perus teinileffalta: epälooginen toiminta, juopottelu, seksi, ihmissuhdedraama. Koomisinta juonessa on kun tyttö menee makuupussiin ja alaston verinen nainen alkaa mätkiä sitä veriseksi mössöksi puuta vasten. Ylipäänsä elokuvassa on paljon kaikkea absurdia, draamaa ja komediaa. Lopputekstien aikaan oli todella hämmentynyt olo sillä aiemmalle visuaaliselle ärsykkeelle täysin kontrastisen musiikin ja hempeän fontin siivittämänä. Elokuva on täynnä todella korkeita ääniä ja painostavaa musiikkia,joku edessä istuva jopa kiljahti yhtäkkisen äänen kohdalla. Sekä lisäksi tietysti paljon jump scareja. Elokuvan lopussakaan ei osannut sanoa mistä kaikessa oli kyse, joutuiko nuoriso paikallisten asukkaiden terrorisoimaksi, oliko verinen katatoninen nainen riivattu vai mitä ihmettä...

Lähde

The Greasy Strangler

2016, Ohjaus: Jim Hosking, USA

Ja lisää outoutta Cinemare-yöhön oli luvassa "Rasvaisen kuristajan" myötä. Tämä oli kaikkea muuta kuin kauhua, jotain outoa mustaa komediaa... kai. Eläkeläinen discoheppu ja yhä kotona asuva luuseripoika. Öisin isä on yltä päältä rasvassa ja hihhuiloi ympäri kaupunkia kuristamassa ihmisiä. Outoa ihmissuhdedraamaa ja vielä oudompia tapahtumia. The Greasy Strangler on yksi aivopieruimmista elokuvista pitkään aikaan. Odotin jo kauan milloin elokuva loppuu, mutta se vain jatkui yhä oudoimpaan loppuhuipennukseen. Yhä uudelleen samankaltaisina toistuvia kohtauksia, hitaita kohtauksia ja outoja keskusteluja. Ennen kaikkea ihmissuhteiden outous ja rasvan ällöys. Ylilyövyydellään ja älyttömyydellään parasta oli kohtaus motellin ulkopuolella snäkkiautomaatilla intialaisen ja kahden muun miehen kesken. Ihan outoa, paikallaan junnaavaa keskustelua. Hauska ja älyvapaa musiikkimaailma täynnä pimputtelua, kasi ja kuustoista bittisitä peleistä muistuttavaa. Se toi älyvapaaseen elokuvaan yhä enemmän outoutta.

Lähde

Troll 2

1990, Ohjaus: Drake Floyd, USA, Italia

Cinemare koostui siis todella oudoista elokuvista ja tämä kruunasi kaiken. Troll 2 on kulttiklassikon aseman huonoimpien elokuvien joukosta saanut B-luokan kauhukomedia, joka on huono ja älytön kaikilla mahdollisilla tavoilla. Juoni kertoo nelihenkisestä perheestä, jonka isoisä on vastikään kuollut ja hänen haamunsa ilmestyy pikkupojalle ajoittain. Isoisä on kertonut pojalle tarinoita kasvissyöjä goblineista, jotka muuttavat ihmiset kasveiksi ja syövät heitä. Perhe lähtee lomalle maalle ja vaihtaa asuntoja pikkukylän perheen kanssa. Siellä sitten goblintarinat käyvätkin todeksi ja meno on aivan outoa. Troll 2 on oudolla tavalla jopa hyvä, ehkä jopa illan viihdyttävin. Eniten nauratti peikkojoukon muista jäsenistä poikkeava derp goblin, joka kerta kun tuli kuvaan. No shit Sherlock-logiikka, puiksi muuttuminen, isoisän ilmestyminen siellä täällä, kyläläisten tonninsetelikasvot ja mitä vielä. "Oh my god, they're eating her! And then they're eating me!"- yksi legendaarisin huonojen elokuvien repliikeista. Mahtavan koomiset vuorosanat ja surkea näyttely. Troll kakkosen päätyttyä, Cinemaren jälkeen oli aika aivopierutunnelmat astua valjenneeseen aamuun kello yhdeksän aikoihin.

Lähde

Tanskalainen tyttö- naisen katse

Lähde

Tanskalainen tyttö on Tom Tom ohjaama elämäkerrallinen draamaelokuva vuodelta 2015. 1920-luvun Eurooppaan sijouttuva elokuva kertoo kuvataitelijapari Einar (Eddie Redmayne) ja Gerda Wegeneristä (Alicia Vikander). Eräänä päivänä Gerdan pyytäessä miestään tuuraamaan maalauksensa naismallia Einar vetää päälleen sukkahousut ja korkokengät nauttien olostaan itseäänkin hämmentäen. Gerda alkaa käyttää miestään naismallina ja sukupuolileikki viehättää aluksi molempia. Vähitellen Einar tunnustaa itselleen ja vaimolleen haluavansa olla kokonaan nainen. Einar alkaa toteuttaa naisidentiteettiään Lili Elbenä ja vähitellen koko Einar-identiteetti katoaa. 


Tanskalainen tyttö on pohjimmiltaan kuvaus ihmissuhten monimutkaisuudesta; Gerda menettää miehensä vähitellen, ei perinteiseen tapaan toiselle ihmiselle vaan toiseen ihmiseen. Gerdan repliikissä tiivistyy elokuvan oleellinen teema, katse: ”Naisen katse tuntuu miehestä tukalalta. Naiset ovat tottuneet katseisiin, mutta kun mies alistuu naisen katseelle, hän on levoton.” Katse onkin oleellinen teema elokuvassa. Einarin ihaileva katse naisia ja naiseutta kohtaan, Gerdan katse mieheensä, molempien paljon puhuvat katseet sekä Lilin miehiltä keräämät katseet. Molemmat pääosien näyttelijät onnistuvatkin välittämään tunteita silmiensä kautta, erityisesti Alicia Vikander paljon puhuvilla surusilmillään.Vikanderin välittämä tuska on lähes aitoa pysyessään naiseksi muuttuvan miehensä rinnalla ja tukena vaikka suhde alkaa muistuttaa ystävyyttä.

Lähde The New York Times

Eddie Redmayne tulkitsee Einarin roolia hienovaraisesti ja vähäeleisesti. Ihanan hymyileväinen, viattoman oloinen Eddie Redmayne on mielestäni osuva valinta Lilin/Einarin rooliin. Hänen rooliinsa luomat maneerinsa alkavat kuitenkin elokuvan edetessä kulua ja puuduttaa niin herttaisia kuin ne alkupuolella ovatkin. Lilinä ovat vahvoina naismaiset maneerit välillä jopa koomisiin käsien ja nilkkojen asetteluihin asti ja naiseuden opettelu ylipäänsä vaikuttaa kummalliselta, sillä hän muokkaa ulkomuotoaan vain vastaamaan odotuksia naiseudesta. Transsukupuolisuus ylipäänsä esitetään ulkonäöllä.

On outoa että kuvataan kuin Einarin identiteetin muutos tapahtuisi yhtäkkiä Gerdan takia tämän pyydettyä naismallin tuuraajaksi. Tälle tapaukselle annetaan liikaakin painoarvoa, kuten myös koko muodonmuutos-teemalle. Elokuva käsittelee pintaa eikä väärässä kehossa olevan ihmisen pään sisälle päästä, sillä sitä kuvataan pääosin parisuhteen ja Gerdan näkökulmasta. Gerda tarjoaa katsojalle väylän sisään Lilin kokemukseen ja tämä kerronnallinen keino pehmentää aiheen suuren yleisön elokuvaksi. 

Lähde Iris Prize

Elokuva on kaunis jo alun musiikista ja maisemista lähtien. Kaunis satamakaupungin idylli, kaunis lavastus, aikakauden vaatteet ja kampaukset sekä sisustukset. Kohtausten siirtyminä on upeita maisemakuvia. Elokuva on täynnä mielenkiintoisia kuvakulmia, kuten luonnostelun kuvaaminen maalauspohjan toiselta puolen, sen läpi. Tanskalainen tyttö on siis visuaalisuudeltaan todella kaunis ja tyylikäs. Myös elokuvan musiikkimaailma on kaunis, liikuttava ja tunnelmallinen. Elokuvan loppukin on kaunis ja liikuttava hienoisesta kliseisyydestään huolimatta. Gerda päästää huivin menemään taivaan tuuliin, aivan kuten Lilin joka on nyt vapaa ja oma itsensä. Kaikessa kliseisyydessään, mahdollisista epäkohdistaan ja pintapuolisuudestaan huolimatta Tanskalainen tyttö on todella kaunis ja liikuttava elokuva.

Einar Wegener oli siis ensimmäinen sukupuolenkorjausleikkaukseen ryhtynyt ihminen ja elokuva perustuu hänen elämäänsä. Olisi mielenkiintoista lukea myös David Ebershoffin kirjoittama kirja, johon elokuva perustuu ja nähdä kuinka paljon elokuvassa loppujen lopuksi on otettu vapauksia. Katsoin Tanskalaisen tytön jo aikaa sitten syksyllä Sukupuoli ja seksuaalisuus media- ja populaarikulttuurissa- kurssia varten. Tämä arvostelu jäi opiskelutekstin syrjään vain luonnokseksi roikkumaan tänne, mutta sainpa kasattua valmiiksi sittenkin. 

Lähde The New York Times

Three Generations- kuvaus transsukupuolisen nuoren lähipiiristä

Lähde Finnkino

Gaby Dellanin ohjaama draamaelokuva Three Generations kertoo värikkäästä kolmen sukupolven newyorkilaisperheestä ja ennen kaikkea perheen nuorimmaisesta, 16-vuotiaasta Raysta (Elle Fanning). Ray on nelivuotiaasta asti kokenut olevansa poika ja tytön kehosta pois pääsy on hänen suurin toiveensa. Sukupuolen korjaamisen tullessa ajankohtaiseksi tämä aiheuttaakin hämmennystä lähipiirissä. Jopa Rayn boheemi lesboisoäiti Dolly (Susan Sarandon) joutuu sulattelemaan tosiasiaa että hänellä onkin tyttärenpoika eikä -tytär. Rayn yksinhuoltajaäiti Maggie (Naomi Watts) puolestaan joutuu vastakkain oman hankalan ihmissuhdehistoriansa kanssa tavoitellessaan Rayn isän allekirjoitusta sukupuolenkorjausprosessin etenemiseksi.

Alunperin About Ray-nimellä kulkeneen Three Generationsin julkaisua on muuten jouduttu lykkäämään vuodesta 2015 ilman julki kerrottua syytä. Ehkä syynä on se että Three Generations käsittelee sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta hyvin avoimesti, mikä syynä kuitenkin vähän ihmetyttäisi sillä kyseiset teemat ovat muutenkin pinnalla. Three Generationsin Suomen ensi-ilta oli 14.4. mutta jo näin viisi päivää sen jälkeen näytös on elokuvateatterikeskus Tapion pienimmässä salissa ja katsomossa on lisäkseni vain neljä henkeä. Suurta suosiota elokuva ei siis vaikuta keränneen.

 

Lähde Refinery29

Elle Fanning on eläväinen roolissaan astetta vaikeampaa murrosikää läpi käyvänä Raynä. Hahmoon päästään lähelle Rayn mietteistään kokoamien videopätkien sekä Fanningin ilmeikkään ja eläytyvän näyttelemisen kautta. Naomi Wattsin näyttely puolestaan on sympaattista lapsestaan huolissaan olevan, uuden edessä epäröivän Maggien roolissa. Pääosien näyttelijät vetävät roolinsa hyvin, mutta silti hahmot jäävät melko pintapuolisiksi eikä heidän päänsä sisään aivan täysin pääse. Tämä johtuu hieman ontuvasta käsikirjoituksesta. Susan Sarandonin sekä hänen hahmonsa naisystävän roolista olisin toivonut suurempaakin; he tuntuivat melko etäisiltä erityisesti Rayta kohtaan. Ylipäänsä hahmot puhuvat Rayn ohi, hänen äitinsä kautta nuoren itse jäädessä häntä koskevista keskusteluista ulkopuoliseksi. Tämä on käsikirjoituksellisesti kummallinen ja transsukupuolisen sivuun jättävä ratkaisu, mutta saattaa toki olla tarkoitettu tehokeinoksi.

Elokuvaan sisältyy toki draamagenren kliseiden ohella transsukupuolisuuden kuvaamiseen liittyviä kliseitä, kuten katuväkivaltaa, ennakkoluuloja, ohimeneväksi sairaudeksi luulemista sekä empimistä miesten ja naisten vessan välillä. Näistä varsinkin ensimmäistä on nähty jo aiemmin transsukupuolisuutta käsitelleissä elämäkerrallisissa elokuvissa Tanskalainen tyttö ja Boys Don't Cry. Onneksi Three Generations on vahvasti nykyaikainen ja onnellisempi kertomus.

Lähde Finnkino

Three Generationsin kerronta on hidastempoista ja viipyilevää, ajoittain jopa tylsistymiseen asti. Tämä kuitenkin kuvastaa osuvasti arkielämän etenemisen tapaa sekä Rayn palavaa odotusta hormonihoitojen aloittamisesta. Kuvaustyyli puolestaan on kaunis ja yksityiskohdat huomioiva, välillä hetkeen pysähtyvä. Elokuvassa on alkuun ihan nokkelia, vauhdikkaita skeittauskohtauksia joissa katsoja näkee ympäristön Rayn silmin. Nämä ja lähikuvat Rayn kasvoista alkavat kuitenkin käydä puuduttavaksi kun samanlaiset kohtaukset toistuvat.

Three Generations on tarttunut ajankohtaiseen aiheeseen transsukupuolisten ihmisten oikeuksien ollessa vahvasti pinnalla. Elokuva keskittyy teini-ikäisen ahdistavaan tilanteeseen ja perhesuhteiden kiemuroihin tunnelman ollessa halki elokuvan elämänmakuinen ja tunteellinen. Genreltään Three Generations onkin vahvasti draamaelokuviin lukeutuva suurine tunteineen. Niin perheen ilon, surun kuin vihankin hetket nähdään läheltä. Henkilöiden väliset suhteet ovat keskiössä, ei niinkään itse Rayn sukupuolen korjaaminen. Kuitenkin hieman ontuva toteutus vie mielenkiintoiselta aiheelta sen täyden potentiaalin.

Lähde Metro

Oli muuten mielenkiintoinen Mediakirjoittamisen kurssi, jonka kritiikki- osion tehtävää varten kävin tämän asiakseen katsomassa. Kerrankin sai yhdistettyä huvin ja hyödyn!