Katsausta syksyn ja loppuvuoden elokuviin

Korona-aikaan olemme saaneet nauttia laadukkaista kotimaisista elokuvista. Meille on tarjoiltu esimerkiksi maahanmuuttajaperheen kokemuksista kertova Ensilumi, arkkitehti Alvar Aallosta kertova Aalto-dokumentti ja Reindeerspotting-huumedokumentin jatko-osa Lost Boys. Kiinnostavilta tapauksilta vaikuttavat myös suomalaisvirolaiseksi Lappi-länkkäriksi sanottu Viimeiset ja keskiaikaan sijoittuva kotimainen komedia Peruna.

Samaan aikaan kansainväliset tuotannot ovat pääsääntöisesti tauolla ja elokuvateattereihin suolletaan paljon halpiselokuvia, jotka muutoin eivät välttämättä olisi päässeet teatterikierrokselle. Sellaisilta vaikuttavat näkemättä sosiaalisella medialla ja karulla huonepakopelillä mässäilevä Follow Me ja Happy Death Day -elokuvien tekijöiden Freaky, jossa teinityttö ja sarjamurhaaja vaihtavat kehoja. Näiden kahden koko annin näin jo trailereista.

Syyskauden elokuvatarjonnasta löytyy kuitenkin myös kansainvälisten elokuvien helmiä. Näitä ovat esimerkiksi psykologinen jännäri Saint Maud sekä teattereihin palaava Parasiten ohjaajan Memories of Murder vuodelta 2003.

Innolla odotan myös mitä elokuvia Joensuussa 5.12. järjestettävä kauhuleffafestari Cinemare tarjoaa. Sinne on julkistettu jo argentiinalainen folk-kauhuelokuva Luz– The Flower of Evil, joka vaikuttaa kiinnostavalta tapaukselta. Mutta nyt arvioin muutaman syksyltä mieleen jääneen elokuvakokemukseni.

Tove – Suurella sydämellä taiteesta ja ihmissuhteista

Ensi-ilta 2.10.2020

Draama

Olin odottanut kauan elämäkertaa inspiroivasta taiteilijasta, jota olen ihaillut pienestä pitäen. Olin innoissani, kun kuulin, että elokuvan ohjaa Zaida Bergroth, jonka aiemmista elokuvista, kuten Miami ja Skavabölen pojat olen tykännyt. Toven ohjaus on myös todella onnistunut.

Tove Jansson hakee itseään niin taiteellisesti kuin ihmissuhteissaankin suosionsa kynnyksellä 40-luvulla. Tove kipuilee, sillä haluaisi tulla tunnetuksi taidemaalarina, mutta sivuprojektina luodut Muumi-hahmot nousevat suosioon.

Elokuvan juoni kulkee luonnollisesti ja kertoo oleelliset asiat Toven senhetkisestä elämästä. Elokuva ei sorru Wikipedia-elämäkerraksi, jossa pikakelataan päähenkilön koko elämän huippukohdat lapsuudesta kuolemaan. On onnistunut valinta keskittyä tiettyyn ajanjaksoon ja sen aikaisiin ihmissuhteisiin.

Kuvaaja Sami Kuokkanen / Helsinki Filmi

Alma Pöysti sopii Toven rooliin täydellisesti ja hän tuntuu elokuvassa samalta, kuin millainen mielikuva Tovesta on ainakin itselleni muodostunut. Hän tuo esille hienosti Toven kaikki puolet bilettävästä ilottelijasta melankoliseksi pohdiskelijaksi. Pidin erityisesti hienovaraisista mikroilmeistä, joilla Pöysti välittää niin paljon asioita sekä hänen intensiivisestä läsnäolon tunteestaan.

Tove on koskettava elokuva. Ihmissuhteet kuvataan eläväisesti ja todentuntuisesti. Toven suhde teatterijohtaja Vivica Bandleriin ja kansanedustaja Atos Wirtaseen ovat paljon keskiössä. Krista Kosonen tuntuu Bandlerin roolissa samalta kuin hänen roolisuorituksensa esimerkiksi Helene-elokuvassa. Kosonen onnistuu kuitenkin herättämään hahmollaan katsojassa ristiriitaisia tunteita laidasta laitaan.

Minulle painui mieleen erityisesti kohtaus, jossa Toven ja Viktor-isän kipuileva suhde kulminoituu isän kuoleman jälkeen tämän tavaroita raivatessa. On kiinnostavaa, miten ihmissuhteilla kehystetään Toven taiteellista luomista ja sitä, kuinka hän ammensi esimerkiksi Tiuhtin ja Viuhtin hahmoihin hänen ja Vivican suhteesta. Elokuva tasapainottelee hienosti taiteellisen uran ja suhteiden kuvaamisen välillä.

Rakastan elokuvaa myös visuaalisesti. Se on kuvattu upeasti filmille ja kuvakerronta on onnistunutta. Lavastus ja puvustus ovat upean yksityiskohtaisia ja värikkäitä sekä luovat uskottavaa ajankuvaa, todellakin silmäkarkkia. Myös musiikki toimii onnistuneesti kerronnan keinona.

NIMBY ­– Kohellusta takapihalla 

Ensi-ilta 9.10.2020

Draamakomedia

Nimby oli syksyn ohjelmistosta toinen innolla odottamani elokuva. Pidän todella paljon ohjaaja Teemu Nikin edellisestä draamaelokuvasta Armomurhaajasta. Se on omaperäinen teos täynnä syvällistä pohdintaa oikeutuksesta ja kuolemasta mustalla huumorilla väritettynä. Kun Tove ylitti odotukseni, Nimby puolestaan alitti ne.

Nimby on musta komedia suvaitsevaisuudesta, joka joutuu koetukselle, kun asiat osuvat omalle kohdalle. Nimi tulee not in my backyard -ilmiöstä, jossa ihmiset haluavat ajaa hyviä asioita, kunnes ne vaatisivat henkilökohtaista panostusta.

Mervi (Susanna Pukkila) vie naisystävänsä Katan (Almila Bagriacik) vanhempiensa luo esiteltäväksi. Lämsän pikkukylässä rehottaa uusnatsiongelma, jonka osa Mervin exä on. Myös vanhemmista paljastuu uusia puolia.

Kuvaaja Tomi Palsa

Nimby on ajoin viihdyttävä farssi, jossa on lupaava ja kiinnostava alkuasetelma. Harmi kyllä kömpelö käsikirjoitus ei onnistu kuljettamaan tarinaa luontevasti ja elokuvasta puuttuu se jokin. Sekä elokuvan draama- että komediaelementit takkuilevat. Juonenkäänteet ovat ajoin absurdeja, mutta eivät onnistu naurattamaan. Elokuva kadottaa fokuksensa aika ajoin, ajoin laahaa ja toistaa samankaltaisia hahmojen välisiä dialogeja, osa hahmojen motiiveista on epäloogisia.

Hahmoja on paljon, eikä kaikkiin keskittyminen toimi, sillä lopputulos on vain hämmentävä. Päähenkilö on todella ärsyttävä ja kömpelösti näytelty, hän vain huutaa ratkaistakseen muiden väittelyt. Ihmiskuva muutenkin on alleviivatun kyyninen ja puuduttava. Armomurhaajan pääroolissa loistaneen Matti Onnismaan roolisuoritus on Nimbyssäkin onnistunut. Hän vetää totisesti tarkoituksellisen epäuskottavaksi ja kärjistetyksi kirjoitetun uusnatsijohtajan roolinsa. Oikein onnistunut elokuvapahis siis.

Elokuva on täynnä suuria teemoja, kuten suvaitsevaisuus. Teemat ovat ehkä jopa liian suuria, koska Nimby tekee niihin vain pintaraapaisun eikä sano niistä muuta kuin itsestään selviä ympäripyöreyksiä.

Elokuva on hienon eläväisesti ja toiminnallisesti kuvattu. Vaikka se ei kaikilta osin osu maaliin, on hienoa, että tällaista erikoisempaa elokuvaa tehdään Suomessakin ja vieläpä Elokuvasäätiön rahoittamana.

Saint Maud – Loppuunpalamista ja torakoita

Ensi-ilta 23.10.2020

Draamajännäri

Sairaanhoitaja Maud päätyy hoitamaan entistä tanssijaa, joka on kuolemansairas. Syvän uskonnollinen Maud ottaa tehtäväkseen pelastaa potilaansa sielun. Maudin elämä pienessä merenrantakaupungissa ei muutenkaan juuri hymyile.

Morfydd Clark tekee upean, hyytävän roolisuorituksen. Hänen näyttelemäänsä Maudia seuraa halki elokuvan vuoroin säälien, vuoroin inhoten ja vuoroin kummeksuen. Hahmo onnistuu olemaan samaan aikaan todella karmiva, mutta myös myötätuntoa herättelevä. Maudin kertojanääni kantaa kerrontaa toimivasti ja ajoin sydäntä riipivästi. Ihmismieltä kuvataan monipuolisesti.

Visuaalisesti teos upean synkkä ja kelmeä. Maudin maailmassa on synkeää ja rupuista, mikä tulee esille visuaalisista yksityiskohdista katosta vainoavaa torakkaa myöten. Maailma on sateinen ja sumea säätä myöten.

Rose Glassin esikoisohjaus on erityisen onnistunut. Teos onnistuu tuomaan uutta kuluneeseen uskontokauhun tyylilajiin. Saint Maud sekoittaa hienosti psykologisia, mielenterveysongelmiin liittyviä ja uskonnollisia aineksia niiden sulautuessa toisiinsa onnistuneesti. Kauhuelementtejä viljellään toimivasti sinne tänne. Tunnelma on draamanomaisissakin osuuksissa piinaava. Teos vain yltyy loppua kohden hienon rakentelun myötä. Innolla odotan millaisia teoksia Glass vielä ohjaa, mutta tämän genren hän ainakin hallitsee hienosti.

Memories of Murder – Tiivistä tunnelmaa mustan huumorin sävyttämänä

Ensi-ilta 23.10.2020
Draamajännäri

Jotain hyvääkin elokuvarintamalla. Olisikohan vuoden 2003 Memories of Murder päässyt Suomen valkokankaille ilman koronaa. Kansainvälisiä klassikoita ja uudempikin teoksia olisi hienoa saada levitykseen enemmänkin. 

Memories of Murderin olin nähnyt vajaa vuosi sitten jo kerran, mutta oli hienoa päästä näkemään se elokuvateatterissakin. Äänitehosteet ja visuaalisuus toimivat tietysti ihan eri tavalla ja katselukokemus oli aivan erilainen kuin kotona katsoessa. Teos oli toisella katselukerralla vaikuttavampi.

Memories of Murder pohjautuu Etelä-Korean ensimmäiseen sarjamurha-aaltoon vuosina 1986–1991. Murhaaja tappoi pikkukylässä kymmenen naista. Tutkivat poliisit ovat hämillään, sillä vastaavaa ei ole aiemmin tullut kohdalle.

Juoni on hienon ennalta-arvaamaton. Vaikka kyseessä onkin melko klassinen murhajännäri, on se taidolla punottu. Juoni on kuitenkin simppeli, jos vertaa Bong Joon-Hon tuoreimpaan mestariteokseen Parasiteen. Kyseessä on ohjaajan vasta toinen kokopitkä ja jälki on jo silloin ollut näin hienoa.

Rikostutkijoiden toheloidessa kiireessä ja paineen alla yltyy meno ajoin koomisiin mittasuhteisiin. Musta huumori sävyttää elokuvaa omaperäisesti. Murhatutkinnan lomaan on ujutettu hienosti pohdintaa ihmisyydestä sekä siitä, mitkä keinot ovat sallittuja tiukissa tilanteissa. Katse ja sen voima on vahvassa osassa tiukasti rajatuissa, läheltä kuvatuissa otoksissa. Toisaalta osa elokuvasta on ilmavaa, hienoja miljöitä hyödyntävää, mikä antaa tilaa tiiviin tunnelman lomassa.

Näyttelijöiden työ on todella intensiivistä. He heittäytyvät rooleihinsa todella fyysisestikin. Näyttelijäjoukkio tekee monipuolisista hahmoista inhimillisiä kaikkine virheineen 

Elokuvan loppupuoli on todella piinaava. On mahtanut aikalaisyleisöä ärsyttää lopuksi, kun todellisen sarjamurha-aallon syyllinen oli yhä selviämättä. On kiinnostavaa, että tosielämässä murhaaja löytyi vasta 2019. Voi pohtia, että olisiko esimerkiksi Suomessa tehty elokuvaa sarjamurhista, jotka olisivat tapahtuneet vain 20 vuotta sitten ja syyllinen olisi yhä tuntematon.

Rannalla - On Chesil Beach kirjana ja elokuvana

Lähde The New York Times

Tiiviin kirjoittamistyön ohella on tullut yhä harvakseltaan kirjoitettua tänne blogiin, kun paukut kulttuurista kirjoittamiseen menevät töissä. Elokuvia ja sarjoja on tullut katsottua harvakseltaan, mutta lukenut olen tavallista enemmän. Viimeisimmäksi kuitenkin katsoin elokuvan Rannalla.
Yleensä olen katsonut elokuvan vasta kirjan lukemisen jälkeen, sillä niin lukukokemus on ollut antoisampi, kun tarinaa ei vielä tiedä. Toisaalta kirja antaa lisää yksityiskohtia elokuvaan, jos kirjan lukee katsomisen jälkeen. Yleensä pidän kirjasta enemmän kuin elokuvasta, mutta Rannalla tykkäsin enemmän elokuvana kuin kirjana. Luin kirjan jo joitakin vuosia sitten ja nyt katsoin kauan odottamani elokuvan, kun huomasin sen tulleen Netflixiin.

Ian McEwanin kirjoittama Rannalla kertoo parikymppisisistä Florencesta ja Edwardista, jotka päättävät vuonna 1962 mennä naimisiin. Florence pitää klassisesta musiikista ja soittaa viulua. Hän tulee ylemmän keskiluokan luokan perheestä ja on juuri valmistunut hyvästä yliopistosta. Myös vastavalmistunut Edward puolestaan pitää rockista ja tulee työluokkaisesta perheestä, joka koittaa sinnitellä äidin aivovauriosta huolimatta toimivana. Kaksikko kohtaa, rakastuu pian ja avioitumisen jälkeen lähtevät viettämään hääyötä Chesil Beachin rantahotelliin. Hääyönä kulminoituu kaikki, josta Florencen olisi pitänyt puhua Edwardille jo aikaa sitten. 

Tarkkaan viritetty tarina on todella traaginen. McEwan on saanut pakattua paljon tiukkaa tavaraa 183 sivumäärään. Teos niin elokuvana kuin kirjanakin herätti minussa monia tunteita, jopa vihaa ja turhautuneisuutta. Teos on todella tärkeä ajankuva ja siinä on traagisen tarinansa lisäksi huomioita 60-luvun brittiläisestä luokkayhteiskunnasta luokkarajat yrittävän suhteen myötä. Päähenkilöt ovat kaksi keskenään täysin erilaista henkilöä eri yhteiskuntaluokista. Yhteistä heille on se, että he ovat nuoria, eikä kumpikaan tiedä, mitä tekisi tulevaisuudellaan.

Tarina seksuaalisuudesta, seksuaalisesta identiteetistä, peloista, traumoista ja puhumattomuudesta on todella voimakas ja traaginen. On tärkeää, että aikaa, jolloin seksistä ei puhuttu, tarkastellaan tällaisestakin näkökulmasta. Elokuva osoittaa, kuinka tärkeää monipuolinen seksuaalikasvatus on. Florencella ja Edwardilla ei edes ole sanoja tunteilleen ja seksuaalisuuteen sekä seksiin liittyville asioille, niin tabu aihe on ja niin epävarmoja he ovat. Erityisesti Florencen tilanne on hyvin raastava. Hän yrittää keskustella aiheesta ulkopuolisen kanssa jo ennen avioliittoa, mutta keskustelusta ei tule mitään, kun sanoja aralle aiheelle ei ole. En ole aiemmin nähnyt elokuvaa tai lukenut kirjaa, jossa 60-lukua tai sitä aiempaakaan aikaa kuvataan tästä näkökulmasta ja että aihetta käsiteltäisi, kuten Ian McEwan teoksessaan käsittelee.

Dominic Cooke on ohjannut kirjasta elokuvan esikoisohjauksenaan. Elokuva on visuaalisesti todella kaunis ja tyyni. Sitäkin myrskyisämpiä ovat tarina ja tunteet kauniin pinnan alla. Kerronta niin kirjassa kuin elokuvassakin toimii erinomaisesti. Vasta-avioituneiden jännityksen ja pelon täyteisesti hääyöstä liikutaan muisteluiden kautta Florencen ja Edwardin suhteen alkuvaiheisiin. Hääyön tunteet ovat käsinkosketeltavia ja kohtaus petipuuhista on itselleni yksi elokuvahistorian kiusallisimmista, surullisimmista ja traagisimmista.

Ian McEwan on kirjoittanut myös elokuvan käsikirjoituksen. Se on varmasti suurin syy siihen, miksi elokuvan ja kirjan tunnelmat ovat hyvin samanlaiset. Elokuva on pitkälti sellainen, kuin millaisiksi asiat kuvittelin kirjaa lukiessa. Jotain kolme-neljä vuotta sitten kirjan lukiessani elokuva ei ollut vielä ilmestynyt, joten hahmojenkaan ulkonäön kuvitteleminen ei ollut pilaantunut lukiessa. Näyttelijät ovat pitkälti sellaisia, millaisiksi hahmot kirjassa kuvittelin.

Samankaltaisuuksista huolimatta pidin elokuvasta paljon enemmän kuin kirjasta. Kirjaa lukiessani vihasin Florencea ja Edwardia; sitä kuinka he junnaavat paikoillaan, eivätkä puhu tunteistaan. Vatvovat vain oman päänsä sisällä ajaen itsensä ja suhteensa umpikujaan. Oli niin turhauttavaa lukea kuinka ajatuksille ei ollut sanoja ja kuinka vaikeaksi he asian itselleen tekevät. Myös vääjäämätön loppu tulee järkytyksenä. Elokuvassa sen otin vastaan tyynemmin, sillä tiesin sen jo. Välillä tuo tarinan tietäminen toimii jopa edukseen. Elokuvan kohdalla osasin laittaa asiat paremmin ajalliseen kontekstiin ja puhumattomuuden yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, enkä hahmojen syyksi.

Elokuvassa Florence ja Edward ovat pidettävämpiä, sillä heidän ajatuskulkujaan ei täysin tiedä. Saoirse Ronan Florencena ja Billy Howle Edwardina ovat erinomaisia. He tavoittavat hienosti hahmojensa tunteet ja esittävät traagisetkin tilanteet sensitiivisesti, koskettavasti ja uskottavasti. Ronan on näytellyt 13-vuotiaana erinomaisesti myös McEwanin toisen romaanin, Sovitus, filmatisoinnissa. Pidän todella paljon myös tuosta vuonna 2002 suomennetusta romaanista ja vuonna 2007 ilmestyneestä filmatisoinnista. Molemmissa teoksessa pienet asiat suistavat suuret asiat raiteiltaan ja muuttavat elämiä traagisella tavalla.

Rannalla- elokuva etenee seesteisen rauhallisesti, mutta kasvattaa hääyön jännitettä, kunnes loppu on tiheä. Juoni etenee molemmissa versioissa samankaltaisesti, mutta pieniä muutoksia on tehty. Jos elokuvaa katsoessa kirja ei olisi ollut minulla luettuna, olisi se saattanut olla sekava ja hämmentävä ajassa pomppimisineen. Myös Florencen lapsuuden traumaan vain viitataan niin, että se saattaa katsojalla mennä ohi. Kirjassakaan traumaa ei käsitellä tarkasti, sillä Florence on sulkenut sen visusti mielestään, mutta siihen viitataan selkeästi.

Käsikirjoitus rullaa erinomaisesti viimeiseen, riipivään rantakohtaukseen saakka, kunnes kulku alkaa takkuamaan. Lopun ylipitkitetyt, melodramaattiset kohtaukset ovat kummallinen ratkaisu. Minusta elokuva olisi voinut päättyä voimakkaan tunteelliseen kohtaukseen levykaupassa. Siinä tarinan tragedia ja melankolia kulminoituvat erinomaisesti. Se olisi ollut tehokas loppu, mutta nyt lopetus on ylipitkä ja laahaava. Elokuvaa pitkitetään vielä usean kohtauksen verran aina nykypäivään saakka ja lopun teho laimenee kädenlämpöiseksi. 

Rannalla - On Chesil Beach
Kirjoittanut Ian McEwan, suomentanut Juhani Lindholm.
Otava 2007, 183 sivua.
Vuoden 2017 filmatisoinnin on ohjannut Dominic Cooke ja käsikirjoittanut Ian McEwan.

Elokuvalle tähtiä

The Peanut Butter Falcon ja drive in -kokemus

Ihmiset ovat kokoontuneet kauniiseen kesäiltaan hiekkakentälle. On helteistä ja aurinko on laskemassa. Reilu kolmessakymmenessä autossa tuulettimet puhaltavat viileää ilmaa ja radiot on käännetty oikealle taajuudelle. Katseet ovat suunnattuna Ilosaarirockin päälavan suuntaan. Tai kohtaan, jossa lava olisi toisenlaisena kesänä ollut. Nyt paikalle on viritetty iso näyttö auton peräkärryssä. Vieressä on suuri antenni.

Amerikkalaiselokuvista tutut drive in - näytökset ajelivat Joensuuhun 15.6 - 17.6. Katsoin yhden kuudesta Kerubin ja Joensuun mailan järjestämistä drive in -elokuvanäytöksistä. Ääni lähetettiin suoraan fm-radioihin ilman viivettä. Pelkäsin ennakkoon miten synkassa ääni kulkee, mutta pelkoni osoittautui aiheettomaksi.

Lähde Finnkino

Hyvänmielen matkaelokuva The Peanut Butter Falcon pyöri aurinkoisessa kesäillassa. Oli mitä parhain hetki katsoa pätkä aurinkoisesta Pohjois Carolinasta ja lämmintä on kuin elokuvan maisemissakin. Olin odottanut elokuvan näkemistä kovasti, mutta elokuvateatterikierroksella en ehtinyt sitä näkemään.

Zak (Zack Gottsagen), jolla on downin syndrooma karkaa hoitokodista tavoittelemaan unelmaansa painijan urasta. Matkalla hän kohtaa yhtä eksyksissä olevan yksinäisen Tylerin (Shia LaBeouf), joka osoittaa, millaista on tulla kohdelluksi tasavertaisena. Sattumalta kohdannut karkulaiskaksikko opettaa matkan aikana toisilleen uutta ihmisyydestä. Taustalla kuitenkin Zakin hoitokodin työntekijä Eleanor (Dakota Johnson) on karkulaisen jäljillä.

Lämminhenkinen elokuva kertoo ihmisyydestä, suvaitsevaisuudesta, ymmärryksestä ja unelmien tavoittelusta. Elokuva on täynnä rakkauttta, lämpöä ja yhdessä haasteiden kohtaamista. Kyseessä on erilaisuuden hyväksyminen ilman, että muita kohdellaan yhtään toisin kuin muita, kohdataan toinen niin, kuten kuka tahansa tahtoisi tulla kohdatuksi. Loppujen lopuksi erilaisuus ei olekaan erilaisuutta. Tyler ja Zak ovatkin aika samanlaisia, molemmat aivan yhtä hukassa ja yksinäisiä.

Lähde Finnkino

Tämän kaltaisia elokuvia tulisi olla enemmän, eikä kehitysvammaisia näyttelijöitä elokuvissa, suurissa rooleissa varsinkaan näy kovin paljoa. Gottsagen on Zakina upean vilpitön, täysillä antautunut elokuvan sielu. Arvostan The Peanut Butter Falconin kehitysvammaisuuden representaatiota, arvostavuutta ilman erityiskohtelua ja representaatio osoittaa miten pystyväisiä kehitysvammaiset ovat, ellei heitä aina aliarvioitaisi. Heitä nimenomaan ei pidä sulkea vanhustentaloihin vailla ymmärrystä ja normaalin arkielämän virikkeitä.

Shia LaBeouf antaa kaikkensa traagisessa hahmossaan ja kenties ammentaa henkilökohtaisen elämänsä ongelmista. Dakota Johnson puolestaan jää perinteiseen, äitimäiseen naisen rooliin ja olisin toivonut hahmolta käsikirjoituksellisesti enemmän. Toki kyseessä on kertomus henkisestä veljeydestä. Tyler Nilsonin ja Michael Scwartzin ohjaus ja käsikirjoitus ovat raikkaita ja rentoja. Ei uskoisi, että kyseessä on heidän esikoiskokopitkänsä, sillä niin luonnollista kaikki elokuvassa on. Rakastan myös sitä kuinka elokuva on kuvattu ja editoitu, varsinkin lämmintä väripalettia. Elokuva oli täydellistä katsoa juuri drive inissä auringonlaskun aikaan ja oli ihana huomata, miten samanlaisia vihreän ja oranssin sävyjä näytöllä ja sen ympärillä luonnossa oli.

Lähde Finnkino

Olin kauan toivonut, että pääsisin drive in -elokuviin, kun niitä on aiemmin nähnyt vain elokuvissa. Ääni toistettiin kätevästi fm-radioihin eikä siinä ollut viivettä. Suurimmassa osassa autoja näytti olevan kaksi henkeä, mutta meillä on mukana takapenkin kuikuilijakin. Mietitytti miten hyvin autorivien takaa näkee, kun eturivistämme oli hyvä näkymä, vaikkakin linnunjötökset ja siitepölyt piti tuulilasista hinkata huolella

Pitäähän kokemuksesta toki valittamisen aihettakin keksiä. Nimittäin se kuumuus ja että aurinkoisessa ympäristössä hämärimmistä kohtauksista ei täysin nähnyt kaikkea. Välillä oli pyöritettävä autoa päällä rikkinäinen pakoputki pöristen, jotta ilmastoinnin sai puhaltamaan viileää. Suomalaiseen mielenmaisemaani olisi sopinut paremmin katsoa elokuvaa pilkkopimeässä talven viileässä. Kuitenkin silloin olisin varmaan sitten valittanut liiasta kylmyydestä.

Cinemare joulukuu 2019: Kohokohtina The Lighthouse, In Fabric ja Kultainen hansikas

Lähde

Nyt kun kaikki on peruttu, tapahtumat ja elokuvateatteriesitykset mukaan lukien, on hyvä tehdä throwback-tyylistä katsausta viime joulukuun Cinemareen. Uusi Cinemare olisi ollut maaliskuun lopulla, mutta se luonnollisesti siirtyy tai peruntuu. Toivottavasti Colour Out of Spacen, First Loven ja muun ohjelmiston pääsee myöhemmin näkemään. Pakko myöntää, että on jo hirmu ikävä elokuvissa sun muissa kulttuuririennoissa käymistä. Viimeksi olen käynyt katsomassa 15.3. The Invisible Manin.

Edellinen Cinemare uudistui hieman sillä tavalla, että elokuvia näytettiin jo päivällä erillisessä rakennuksessa ja iltanäytökset olivat perinteiseen tapaan elokuvateatterikeskus Tapiossa. Minusta se oli toimiva ratkaisu, sillä päivällä pääsi näkemään kökköleffaa, mitä yöllä ei olisi jaksanut valvoa katsomassa.

Oli hienoa, että ystävänpäivänä järjestettiin myös naapurikunta Outokummussa Minemare, jossa näytettiin kuusi klassikkokauhuelokuvaa. Kirjoitin tapahtumasta reportaasin Karjalaiseen.

Mutta nyt 30.11.-1.12.2019 Cinemaren elokuvakatsaukseen.

Lähde

Manos: The Hands of Fate (1966)

Pariskunta on ajamassa lomamatkalle pienen tyttärensä kanssa, mutta he eksyvät matkalla ja päätyvät syrjäisen, oudon kartanon pihaan. Erikoisen oloinen nilkuttava heppu ottaa heidät vastaan ja perhe vaatii saada yöpyä talossa. Hepun mestari ei hyväksy -jankkaamisesta huolimatta perhe jää yöksi, mutta törmäävät omituiseen kohtalon kättä palvovaan kulttiin ja ilkeimmän näköisimpään eläimeen, jonka ovat koskaan nähneet

Manos on kökköä, tahatonta komiikkaa alusta loppuun saakka. Juoni haahuilee, toiminta on epäloogista ja hahmot kummallisia. Puheäänet ja ääniefektit ovat tärykalvoille pureutuvan kimeitä ja ekstentriset musiikit jäävät soimaan päähän. Parasta Ö-luokan elokuvaviihdettä siis.

Lähde

The Last House on Dead End Street (1973)

Nuori gangsteri vapautuu vankilasta ja alkaa kuvata snuff-väkivaltaelokuvaa ikään kuin rangaistuksena yhteiskunnalle.

Selittämätöntä, kieli poskessa tehtyä kökköä, jonka koko merkitys jää pimentoon. Lähes yhtä pimentoon kuin miten epäselvää ja hämärää laatua elokuva visuaalisesti on. Elokuva on tehty ilmeisen pienellä budjetilla, koska kuva on todella rakeista ja rosoista, eikä puheesta meinaa saada selvää. Roskaelokuvaa isolla ärrällä ja jos tykkää sen tyylisestä niin varmaan tykkää tästäkin, vaikkakaan en näe miksi kukaan tästä tykkäisi. Itselleni tässä ei ollut edes koomisuusvaikutelmaa, kuten Manosissa, joka sen sijaan oli hauskaa katsottavaa.

Lähde

The Lighthouse (2019)

Kokenut majakanvartija Thomas Wake (Willem Dafoe) sekä Ephraim Winslow ja Thomas Howard nimiä käyttävä mies (Robert Pattinson) muuttavat työkeikalle syrjäiselle, karulle majakkasaarelle. Kokeneemman auktoriteettiin vedoten Wake ei päästä Winslowta lyhtyhuoneeseen ja laittaa nuoremman miehen hanttihommiin vastatessaan itse majakan valon toiminnasta ja ruoanlaitosta. Majakan tornissa vaikuttaa olevan jotain salaista, josta Winslown uteliaisuus herää ja asia alkaa vaivata. Eristyneissä oloissa vietetyn ajan venyessä jännitteet kiristyvät ja alkavat purkautua rajusti puhumattakaan oudoista tapahtumista ja ahdistavista näyistä.

Rakastin ohjaaja Robert Eggersin vuoden 2015 The VVithciä, jonka näin myös Cinemaressa ensimmäistä kertaa siellä ollessani. The Lighthousea olen odottanut jo pitkään kuin kuuta nousevaa, eivätkä odotukset suotta olleet korkealla ja ne eivät myöskään alittuneet. Eggersin toinen ohjaustyö pitää ajoittaisesta vähäeleisyydestään ja toisteisuudestaan huolimatta tiiviisti otteessaan alusta loppuun saakka. Kyseessä on niin kauhu-, draama- mysteerigenrejen kuin myös seikkailu- ja fantasiaelokuvan tienoilla liikkuva elokuva. Se on hieno psykologinen hahmotutkielma ja taustatyö ajan majakkamaailmasta on tehty huolella.

The Lighthousessa on niin kauhua, vainoharhaa, mysteeriä, ahdistusta, juopottelua kuin sysimustaa huumoriakin. Ilmaisu on hienon rajua ja äänet teräviä, joten elokuva ei ole väkivaltainen vain kuvastoltaan vaan on väkivaltainen katsojan muillekin kuin näköaistille. Sumutorvi, myrsky, pierut; kaikki tukevat elokuvan luomaa likaista ja epämukavaa oloa samoin kuin elokuvan mustavalkoisuudesta syntyvä likainen harmaus. Se, että elokuva on kuvattu mustavalkoisena aidolle filmille vanhanaikaisella kuvasuhteella, tukee elokuvan ahdistavuutta, aavemaisuutta ja pakokauhun tunnetta. Elokuvan tiukat rajaukset eivät salli pakopaikkaa tai vapautunutta hengähtämistä.

The Lighthouse on täynnä hienoa tulkinnanvaraisuutta ja mystisyyttä. Meri, majakka, alitajunta ja unet sekoittuvat keskenään. Elokuva on täynnä upeaa kuvallisuutta ja merimieslegendoja. Viittaillaan antiikin mytologiaan Neptunuksen, Tritonin ja Odysseuksen seireeneiden myötä. Majakan fallossymboliikka on selkeää miesten seksuaalisuuden turhautumisen keskellä. Seksuaalista kuvastoa viljellään muutenkin merenneitojen muodossa sekä miesten toteuttaessa seksuaalisuuttaan omilla tavoillaan.

Tässä vapuksi uudelleenluomamme The Lighthouse-kuva, joka syntyi nyt koronakotoilun aikana vallinneen taideteosten uudelleen luonnin myötä.

Pattinson ja Dafoe tekevät sopivan teatraalisella tavalla käsittämättömän hienot, heittäytyvät ja fyysiset roolit. He kirjaimellisesti rypevät paskassa ja mudassa. He ovat aggressiivisia, ahdistuneita ja saavat katsojankin tuntemaan majakkasaaren ahdistavuuden ja epätietoisuuden. Erityisesti Pattinsonin yltyvä vainoharhaisuus ja epätoivo ovat uskottavia Dafoen välittämän aggression ja purskahtelevan auktoriteetin edessä. He ovat käytännössä elokuvan ainoat näyttelijät ja sopivat rooleihin kuin nenä päähän. Kaksikon kemiat käyvät todella hyvin yhteen ja hahmojen kommunikointi on herkullisen nasevaa ja kärkästä. He liikkuvat upeasti läheisyyden ja vihamielisyyden välillä. Mystisistä hahmoista paljastuu herkullisen hitaasti yksityiskohtia ja heihin päästään syvemmälle. Elokuvassa on myös pohdintaa miehen ja naisen rooleista, sillä kun naista ei ole, on jonkun otettava naisen roolia kahden miehen kotileikissä. Dafoen hahmo kokkailee ja loukkaantuu rajusti, kun Pattinsonin hahmo ei suostu kehumaan kokkailuja.

Robert Eggersin ja veljensä Max Eggersin käsikirjoittama teos kuvastaa hienosti eristyneisyyden, auktoriteettien ja ongelmallisen vallankäytön seurauksia ihmispsyykelle. Tapahtumat voi mielenkiintoisesti tulkita joko kirjaimellisesti tai esimerkiksi rikkinäisen mielen sairaskertomuksesta niin, että Pattinsonin ja Dafoen hahmot ovat osa samaa persoonallisuutta, sen eri osia, jo nimiasioistakin päätellen.

The Lighthousea ei ikävä kyllä vielä löydy verkkopalveluista katsottavaksi, mutta toivottavasti se pian ilmestyisi, sillä odotan jo innolla uudelleen näkemistä. Elokuva on hypnoottinen kokemus ja siinä on pureskeltavaa useammallekin katsomiskerralle, sillä se ei tarjoa valmiita ratkaisuja.

Lähde

In Fabric (2018)

Jos kummituksena olisikin lakanan sijaan mekko? Ja jos ASM-ilmiötä hyödyntäisi kauhuelokuvassa? Jotain tällaisia ajatuksia Peter Strickland on varmaan pyöritellyt käsikirjoittaessaan In Fabricin. Hiljattain eronnut Sheila (Marianne Jean-Baptiste) päättää valmistautua treffeille uudella mekolla. Pian mekko kuitenkin aiheuttaa mitä kummallisempaa päänvaivaa Sheilalle sekä pojalleen (Jaygann Ayeh) ja tämän tyttöystävälle (Game of Thronesin Briennenä tuttu Gwendoline Christie). On niin ihottumaa, kodinkoneongelmia kuiin hyökkäileviä koiriakin ennen kuin kohtalokkaan punainen mekko jatkaa matkaansa.

Tämän näkemistä olin odottanut jo pitkään, sillä olen pitänyt ohjaaja Stricklandin aiemmista teoksista Duke of Burgundysta ja Berberian Sound Studiosta. Tämä brittiläinen kauhukomedia on visuaalisesti upea, kirkkaansävyinen ja raikas, eikä mitenkään perinteisen kauhuelokuvan näköinen. Siinä on hieman vintage-viboja, vaikka elokuva ilmeisesti sijoittuu nykyaikaan, lähimenneisyyteen tai jopa 1960-luvulle. Aikakausien visuaalisuutta sekoitetaan hienosti.

Taidokkaan mystinen, ajoin absurdin unenomainen tunnelma vallitsee ja selittämättömät asiat tukevat sitä. Kyseessä ei ole mitenkään perinteinen kauhukomedia, vaan elokuvassa on brittiläistä hienovaraista huumoria, joka syntyy esimerkiksi kiusallisista sosiaalisista tilanteista ja absurdiudesta.  Myös muotimaailman omituisuudesta revitään koomisuutta ja selittämättömiä omituisuuksia. In Fabric herättää hykerryttävästi niin paljon kysymyksiä ja niin vähän vastauksia. Absurdi elokuvakokemus on ajoittain hulvattoman hauska. Elokuva on täynnä sekä absurdeja omituisuuksia että tosielämän kauhua. Pesukoneen räjähtäminen on järkyttävää katsottavaa, sillä se vaikuttaa todelliselta.

Ikävä kyllä loppua kohden paketti alkaa hieman hajota ja hajanaistua. Kun kerrotaan mekon matkan jatkumisesta, alkaa elokuva muuttua antologiamaiseksi. Alku on tehokas, mutta loppu tuntuu hieman pitkitetyltä, vaikka kiinnostavia asioita sisältääkin.

In Fabric on ajoittain hienoa ASMR-sipittelyä ja voisi olla kuunneltuna rentouttava kokemus monille. Vaikuttavan laajan cv:n omaava joensuulainen foley-taiteilija Tapio Liukkonen on tehnyt upeaa, pikkutarkkaa työtä huomioiden kaikkien tekstiilipintojen sun muiden aikaan saamat äänet.

Kaiken kaikkiaan In Fabric on hienon omituinen ja selittämätön koominen kokemus. Sille ei naura ääneen, mutta kaikki omituisuus viihdyttää ja huvittaa. In Fabric on muuten The Lighthousen tavoin yhden suosikkituotantoyhtiöni A24:n tuottama. Tuntuu, että kyseisen yhtiön elokuvissa luovuus saa kukkia.

Tämä löytyy katsottavaksi esimerkiksi Blockbusterista.

Lähde

Code 8 (2019)

Code 8 on toimintapainotteinen scifi-draama maailmasta, jossa erityislaatuisia kykyjä omaavat ihmiset elävät köyhyydessä yhteiskunnasta hyljeksittyinä. Laittomia supervoimia omaavalla Conner Reedillä on ongelmia sairaan äitinsä hoitokulujen kustantamisessa. Älykkäiden koneiden korvatessa ihmistyötä Conner alkaa tienatakseen työskentelemään laittomuuksien parissa muiden kyvyllisten kanssa.

Tämä on tavanomaista scifiä, jonka maailmassa on ihan omaperäisiäkin juttuja, mutta geneerinen juoni ja keskinkertaiset roolisuoritukset. Juonessa on  jonkin verran epäloogisuuksia. Päähenkilö on hieman puuduttava, eivätkä muutkaan hahmot loista. Elokuva on aika ennalta-arvattava ja pliisu, mutta ajoin ihan viihdyttävä. Koneiden vallankumouksen vaikutusta yhteiskuntaan ja ihmisten työllisyyteen sekä koneiden kyvykkäisiin harjoittamaa valvontaa kuvataan kiinnostavalla tavalla. Pienestä budjetista huolimatta on tehty kunnianhimoisesti ihan kelpo jälkeä. Tämä teknisesti hieno, mutta tarinallisesti hatara scifi-draama löytyy nyt katsottavaksi Netflixistä.

Lähde

Kultainen hansikas (2019)

Sarjamurhaaja Fritz Honka (Jonas Dassler) murhasi laitapuolen naisia 1970-luvulla Saksassa. Kultainen hansikas kertoo siitä, kuinka Honka houkutteli viinan voimalla naisia räkälästä kotiinsa likaiseen loppuunsa. Kultainen hansikas -nimisessä baarissa kurjuutta käyvät sivusta seuraamassa kaksi koululaista, mutta viattomien sivullistenkin päälle vain pissitään. Ketään ei vaikuta kiinnostavan kadonneiden ihmishylkiöiden kohtalo, tai se, että Honkan asunnosta leviää kuvottava haju. 

Kultainen hansikas on upeasti ohjattu ja käsikirjoitettu kauhurikosjännäri. Fatih Akinin ohjaama ja romaaniin perustuen käsikirjoittama elokuva on likainen ja tunkkainen tavalla, jolla jokaisen murhasta kertovan kuvauksen kuuluisikin olla. Lian löyhkän lähes haistaa ja kaikessa inhorealismissaan elokuvasta tulee todella likainen olo. Kaukana ovat silotellut Hollywood-murhakuvaukset ja sarjamurhaamisen mystisyys. Murhaamisen kuuluu tuntua sivustakatsojastakin pahalta ja väärältä, eikä viihteeltä. Kaikessa inhorealismissaan elokuvasta tulee todella likainen olo. 

Ajankuva on upean rosoinen ja likainen mahdollistaen yhteiskunnan pohjamudissa elävien yksilöiden synkän arjen absurdiuteenkin yltyvän kuvauksen. Harvoin tämänkaltaista epäsovinnaisuutta nähdään elokuvassa. Kaukana ovat silotellut Hollywood-murhakuvaukset ja sarjamurhaamisen ihannointi. Murhaamisen kuuluu tuntua sivustakatsojastakin väärältä, eikä viihteeltä. Elokuvan kauheuden ja rumuuden keskiössä jujuna on se, että väkivalta tapahtuu juuri ja juuri kuvan reunalla tai ulkopuolella. Se vain tehostaa tapahtumien kauheutta. Elokuvan jännitteenä on toive siitä, että oikeus viimein tapahtuisi ja tuo typerä murhaajankuvatus jäisi kiinni teoistaan. Uhrit ovat hyvin epäsympaattisia, mutta silti katsoja toivoo oikeuden tapahtuvan.

Lähde

Sarjamurhaajakuvaus on viety vieläkin astetta pidemmälle kuin Lars von Trierin House That Jack Buildissa. Jonas Dasslerin roolisuoritus Honkana on todella onnistunut kaikessa kuvottavuudessaan. Se saa kylmät väreet kulkemaan, eikä sitä saa aikaan vain erinomainen rujo maskeeraus, vaan jo pelkkä vastenmielinen olemus. Näyttelijä on kokenut todellisen muodonmuutoksen, sillä oikeassa elämässä hän näyttää miesmallilta. Näyttelijäsuoritukset muutenkin ovat kaikkiaan arkisen todenmukaisen oloisia ja istuvat kuin ruumiinkappale jätesäkkiin. 

Tämänkaltainen elokuva on omiaan jakamaan mielipiteitä kaikessa tragikoomisuudessaan. Valtayleisölle se voi olla liikaa. Kultainen hansikas ei päästä katsojaansa helpolla ja on omiaan jakamaan mielipiteitä kaikessa tragikoomisuudessaan. Kaiken kamaluuden keskellä kukkii ryvettynyt sysimusta huumorin kukka Honkan typerien toilailujen, hämmentävän ajatuksenjuoksun ja tunnepurkausten myötä. Huumori antaa pienen pakopaikan ryöpytykseltä. Ajoin nauroin ääneen pelkästä epäuskosta kaiken absurdin mätön edessä. Harvoin tämänkaltaista epäsovinnaisuutta nähdään elokuvassa.

Murhaajan hitaan, omituisen mielen liikahduksia seurataan läheltä, mutta lopulta kovin syvälliseen sanomaan elokuva ei lopulta yllä. Kaiken kaikkiaan Kultainen hansikas on hienon upea, poikkeava true crime-sarjamurhaajaleffa, joka ei päästä katsojaansa helpolla niin kuvastonsa kuin pikimustan huumorinsakaan suhteen.

Tämä löytyy katsottavaksi esimerkiksi Blockbusterista.

Cinemaren kahviossa oli myynnissä hienoja Cinemare "lonkeroita".

Valotusaika ja Smashed: Menneisyyttä kuvaava kamera ja yksityiskohtaista kauhua

Innostuin tuossa vähän aikaa sitten lukemaan sarjakuvia, joten tässä mietteitäni muutamasta hienosta sarjakuvateoksesta. 

Lähde

Avi Heikkinen: Valotusaika (2019)

Sarjakuvaromaani kertoo Jamosta, joka kärsii pienen tyttärensä katoamisen aiheuttamasta traumasta. Jamon käsiin päätyy sattumalta menneisyyttä kuvaava kamera, jonka kanssa hän alkaa selvittää kadonneiden ihmisten kohtaloita.

Valotusaika on niin tarinallisesti kuin visuaalisestikin omaperäinen sarjakuva, joka on toteutettu muuntamalla valokuvat Photoshopissa piirroksiksi. Kun tarinan keskiössä on valokuvaaminen, on toteutustapakin hyvin linjassa teoksen idean kanssa. Kuvajälki on kaunista, ruutujen sommittelu luovaa ja juoni on yllätyksellinen. Valotusaika on film noir -henkinen niin visuaalisesti kuin tarinallisestikin. Teos ei myöskään ole vakava tai liian synkkä, mistä vastaa hahmojen välinen luonteva sanailu ja huumorintäyteisyys.

Käsikirjoittaja, sarjakuvataiteilija Avi Heikkisen esikoissarjakuvaromaani ylsi Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaaksi ja mielestäni ansaitusti. Suosittelisin tätä ensisijaisesti scifin ja yllätyksellisten tarinoiden ystäville ja miksei muillekin.

Lähde

Junji Ito: Smashed (2019)

Japanilaisen kauhumangaka Junji Iton sarjakuvia suosittelen kauhusta, kummallisuuksista ja ällöttävistä asioista pitäville. Aika ajoin Smashed-kokoelman kauhukuvat ovat oikein puistattavan yksityiskohtaisia: on niin paiseita, hullunkiiltäviä silmiä, omituinen kummitustalo, demonisia ötökkämäisiä kissoja kuin päälle hyökkääviä verta imeviä lepakkojakin.

Kertomukset ovat painajaismaisia ja karmeat tapahtumat tapahtuvat viattomille uhreille, jotka vain ajautuvat tilanteeseen joko uteliaisuuttaan tai sattumalta. Kauhu on paljon kehokauhuun ja Lovecraft-tyyliseen tuntemattomaan uhkaan pohjaavaa. Tarinat ovat omaperäisiä ja piirrosjälki todella, todella yksityiskohtaista ja oivaltavaa. Smashed-kokoelman lyhyttarinat ovat sopivan mittaisia, jännittäviä ja karmivia.

Jo vuodesta 1987 mangaa piirtäneen Iton tuotantoa ei käsittääkseni ole suomennettu. Smashed ja muita Iton kokoelmia löytyy englanniksi muun muassa Adlibriksesta sekä yksittäisiä tarinoita on verkosta luettavana.

The Crown ja Handmaid's Tale kolmansien kausien arviot

Nämä sarja-arviot kirjoittelin Episodin kotiteatteri-osioon jo jokin aika sitten, mutta tässä vielä tännekin. Tässä kaksi keskenään hyvin erilaista sarjaa.

Lähde

The Crown

Kausi 3
Draama, historia

Iso-Britannia/ Yhdysvallat 2019

Netflix

Kuningatar Elisabethista kertova Netflixin jättisatsaus on edennyt kolmannelle kaudelleen ja ajoittuu vuosiin 1960–1977, monarkian muutosaikaan. Ajan kulumisen myötä näyttelijäkaarti vaihtuu kolmannelle kaudelle tultaessa ja tuoreet näyttelijät sopivat rooleihinsa täydellisesti. The Farourite-elokuvassa loistanut Olivia Colman kantaa nyt aiempaan roolihahmoonsa verrattuna aivan erilaisen kuningattaren kruunua. Hän vetää hienon tuimailmeisenä keski-ikäisen Elizabethin roolin ja Tobias Menzies tukee Philipinä ylvään vakavaa kuvaa kuninkaallisesta parista. Helena Bonham-Carter ilottelee Margaret-siskon roolissa ja hahmon edesottamukset tuovat humoristisuutta kuivakan Elizabethin hahmon kylkeen.

Kaudella on kaksi suurta draaman kaarta: poliittinen ja kuninkaallisen perheen suhteisiin keskittyvä. Kauden jokainen jakso keskittyy yhteen Windsorin suvun henkilöön, heidän ajoin kitkeriin suhteisiinsa sekä oleellisiin brittejä ja kuningatarperhettä kuohuttaneisiin tapahtumiin. Niin kuulentoa, Aberfanin onnettomuutta kuin sähköpulaakin kuvataan kuninkaallisen perheen näkökulmasta. Sarja kuvastaa hienolla tavalla kuninkaallisten perheen kunkin omalla tavallaan tekemiä uhrauksia kansakunnan edessä. Brittien ja amerikkalaisten erot korostuvat huvittavalla tavalla yhteistyöpyrkimyksistä kerrottaessa.

On kuitenkin aivan eri asia, miten asiat ovat todellisuudessa menneet ja miten paljon niitä on sarjaa varten väritetty ja onko henkilökuvaus totuudenmukaista. Sarjaa on todennäköisesti parempi katsoa todellisuudesta irrallisena draamasarjana. Sarja vaihtelee jaksojen välillä hyvinkin paljon kuivakasta hauskaan ja surulliseen. The Crown ei kuitenkaan tunnu historian tunnilta, vaan on mielenkiintoista seurattavaa, vaikka ensimmäinen jakso on kuivakka, juonelliset ratkaisut ajoin naiiveja ja tarinankuljetus paikoitellen lässähtää esimerkiksi hevosharrastuksesta kertomiseen keskittyessä.

The Crown on yhä todella laadulla tehty ja visuaalisesti hieno. Häiritsevää ovat lähinnä vain levottomat leikkaukset, kun toistensa lomaan leikataan useita eri paikoissa, eri aikoina tapahtuvia keskusteluja. Koko ajan tapahtuu päällekkäin eri kohtauksia levottomasti, mutta onneksi ajoin rauhoitutaan kuvaamaan tuokiokuvia.

Lähde

The Handmaid’s Tale

Kausi 3

Televisio/Draama/Scifi/

Yhdysvallat 2019

BluRay/ HBO Nordic

Gileadissa, entisessä Yhdysvalloissa, naiset on alistettu kaikin mahdollisin tavoin. Päähenkilö June (upea Elisabeth Moss) yrittää selvitä orjattaren arjessaan, olla yhteydessä siepattuun lapseensa ja auttaa muita turvaan Gileadin hirmuvallasta.

Dystopiasarjan hahmokaartiin tulee monitulkintaisia hahmoja ja valtiosta paljastuu yhä kuvottavavia yksityiskohtia. Mielenkiintoa lisää se, että Gileadin ulkopuolisesta maailmasta saadaan tietää enemmän. Sarjalle ominainen viipyilevyys ja hiljaisen rauhallinen kerrontatapa jatkuvat hienoina. Myös kolmas kausi on visuaalisesti harkitun kaunis ja tuttuun tapaan hittibiisejä käytetään koomisina korostuskeinoina niiden ollessa ristiriidassa näytettävien asioiden kanssa.

Kausi on tasaisessa linjassa kahden aiemman kanssa, mutta kiinnostavuudestaan huolimatta se alkaa käydä puuduttavaksi synkän maailmansa ja painostavan tunnelmansa vuoksi. Toinen kausi oli itseään toistava ja vaikka kolmannella tuodaan hieman uusia elementtejä, pidemmän päälle sarja todennäköisesti alkaa toistaa itseään.

Minulla on paraikaa aluillaan Orjattareni-kirjalle jatkona kirjoitettu Testamentit-romaani englanniksi, joten saa nähdä miten tarina kirjailija Margaret Atwoodin mukaan jatkuu. Jospa sen ehtisin tässä koronakotoilun aikaan lukea. Tähän mennessä on kuitenkin viikon sisällä tullut katsottua paljon elokuvia ja sarjoja, neulottua ja nautittua kävelyistä kauniissa säässä.

Piirustustyylini kehitys vuosikymmenen aikana

Tein aiemmin katsauksen vuosikymmeneeni ja Instagramissa tein jo vuoden vaihteessa tämän katsauksen piirustustyylini kehitykseen, joten ajattelin laittaa sen tännekin.

2010

Tein enimmäkseen lyijykynäpiirroksia ruutuvihkoon. Tyyli oli vielä aika mangamainen ja otin mallia piirtämiseen manga-sarjakuvista.

2011

Aloin pikkuhiljaa kokeilla tehdä muotokuvapiirroksiakin.

2012

Aloin käyttää enemmän aikaa yksittäisiin kuviin. Tein paljon ihmis- ja eläinhahmoja.

2013

Aloin ideoida tatuointeja ja lisätä kuviin tekstejä, esimerkiksi mietelauseita ja laulujen sanoja.

2014

Piirsin todella paljon ja oma tyylini alkoi muotoutua. Lisäsin paljon laulun sanoja ja väriä akvarelleilla ja kuivapastelleilla.Ideoin ensimmäisen versionvuonna 2017 näyttelyyn päätyneistä kuvista.

2015

Tein aika paljon mustavalkokuvia. Muistaakseni oli vähemmän aikaa piirrellä.

2016

Piirtelin muotokuvia, maalasin akryylikuvia ja tein paljon lahjateoksia.

2017

Tein Inktober-tyylisen haasteen. Aloin tehdä värimuotokuvia ja akvarellimaalauksia yhä enemmän.

2018

Tyyli lähinnä akvarellikuvia ja muotokuvia.

2019

Viime vuonna tein aikalailla akvarelleihin ja Micron-kyniin painottuen. Tein paljon eläinaiheisia kuvia, lahjakuvia ja kirjakuvitukset.

Nyt alkuvuodesta olen tehnyt useita muotokuvia tilauksesta. Tässä muutama valmistuneista.

Muotokuvia löytyy koottuna blogini Muotokuvat-välilehdeltä. Sinne aina välillä päivittelen tuoreita teoksia.