Arvostelu: The House that Jack Built

Lähde

2018, Lars von Trier, Tanska/Ruotsi/Ranska/Saksa. Draama, jännitys, kauhu.

The House That Jack Built kertoo Jackista (Jack Dillon), pakko-oireisesta häiriöstä kärsivästä sarjamurhaajasta, joka pitää tekemiään murhia taideteoksina ja pyrkii aina vain upeamman taideteoksen luomiseen. Jack kertoo ajatuksistaan, elämänfilosofiastaan ja elämästään lapsuudesta nykyhetkeen asti salaperäiselle Vergelle (Bruno Ganz). Samalla vääjäämätön poliisille kiinni jääminen lähestyy hänen otettuaan yhä suurempia riskejä taiteellista vaistoaan seurattuaan.

Matt Dillonin roolisuoritus on upea ja hän kannattelee elokuvaa intensiteetillään, saa Jackin hahmosta juuri niin puistattavan ja kuvottavan kuin kuuluukin. Hahmossa ei ole kertakaikkiaan mitään osiota mistä voisi missään vaiheessa elokuvaa pitää ja silti hänen touhujaan, raakuuksiaan ja ylimielisiä horinoita taiteesta seuraa mielenkiinnolla. Jack kertoo asioita omasta näkökulmastaan murhaamista glorifioiden ja yksityiskohtia säästelemättä, omaa taidenäkemystään ilmaisten. Halki elokuvan on kuitenkin järjen äänenä taustalla Verge, joka pakon edessä, tympääntyneenä kuuntelee matkansa varrella Jackin horinat. Muut hahmot ovat vain Jackin materiaalia, juonessakin vain ohimeneviä, ulkopuolelta Jackin silmin samaistumatta kuvattuja henkilöitä.

Lähde

Jaskan talo olisi kaivannut tiivistämistä 2h 30 min pituudestaan, eikä tarina olisi roimastakaan tiivistämisestä muuttunut mihinkään. Samoja kohtauksia näytetään heti perään toista kertaa pikakelattuna, esimerkiksi ensin ilman musiikkia Jackin kertoessa tapahtumasta ja pian jälkeenpäin pikakelauksena musiikin kera. Toki kun kerrotaan tapahtumista kahdentoista vuoden ajalta, eri aikatasoissa ja eri osioista Jackin elämästä, välillä taiteesta ja murhaamisesta teoritisoiden ja filosofoiden, kuluu siihen aikaa. Toisteisuus, musiikin käyttö ynnä muut kertovat ehkä Jackin epävakaasta psyykestä. Kerronnallisesti toimiva keino on jakaa elokuva von Trierille ominaiseen tyyliin lukuihin; kun Jack heti alkuun kertoo jakavansa elämänkaarensa viiteen tapaukseen, tietää katsoja mitä odottaa ja arvioida elokuvan kestoa.

Osia asioista alleviivataan liikaa ja tuodaan tahallaan kiusoitellen ja provosoiden esille juttuja, kuten natsien hirmuteot. On koomista ja itserakkaan oloista von Trieriltä tuoda esille taidetta ylistettäessä pätkiä omista elokuvistaan, sekin tavallaan provosoimista. Tietoisen alleviivatut viittaukset taiteeseen ja kaikkeen voi nähdä ylimielisenä, mikä sopii hyvin Jackin asenteeseen koko ympäröivää maailmaa ja muita ihmisiä kohtaan. Jumalaisen näytelmän juoni kulkee ikään kuin Jackin kertomuksen taustalla, lopussa yltyen helvetillisiin piirteisiin. Kerrontatyyliin Jumalallinen näytelmä kehyskertomuksena käy aika hyvin, sillä on loogista että Jack kertoo ajatuksistaan toiselle henkilölle, kuin Danten ja Vergiliuksen keskustelut.

Lähde

Visuaalisesti elokuva on tosi hieno ja harkittu, täynnä kieroutunutta, omaperäistä estetiikkaa ja yksityiskohtia. Jaskan talo on kuvattu jotenkin tosi intensiivisesti läheltä, keinuen ja kosketusetäisyydeltä tapahtumia seuraten, mikä sopii siihen että Jack itse kertoo omista kokemuksistaan. Musiikkia elokuvassa käytetään tosi harkiten ja sillä korostetaan asioita toisteisuuskohtauksissa. David Bowien Fame toimii ikään kuin Jackin sisäisenä voimabiisinä ja kaiken kruunaa lopputekstien alkaessa pärähtävä Hit the Road Jack. Pitkän musiikittomat pätkät kohdistavat huomion näytettäville tapahtumille ja saavat elokuvan tuntumaan yhä vain painostavammalta.

Von Trierin teos on täynnä pikimustaa huumoria, jollaisesta juuri pidän. Naurua ei voi pidätellä Jackin leikellessä lehdistä ihmisten ilmeitä ja yrittäessä matkia niitä peilin edessä eri tunteiden ilmaisua harjoitellessaan. Suosikkikohtauksiani olivat se kun Jackin pakkomielteet ilmenevät niin, että hänen on murhan jälkeen palattava yhä uudelleen ja uudelleen rikospaikalle ja kun hilaa ruumista auton perässä pitkin kaupunkia. Koomista, että kertomuksen taustalla kulkee taustajuonena Jackin talonrakennusprojekti, jonka valmistumista joutuu seuraamaan ihan viimeiseen asti Jackin estiessä täydellistä materiaalia. Niin hykerryttävän absurdia ja synkkää, jotta elokuvaa voisi ajoittain pitää kieroutuneena kauhukomediana. Musta huuori toimii lisänä muutoin painostavassa ja raskaassa elokuvassa.

The House That Jack Builton toki äärimmäisen väkivaltainen elokuva, eikä missään kuvottavuuksissa säästellä, mutta itse olen ilmeisesti sen verran turtunut vastaavaan sisältöön, että puistatti vain lievästi muutamissa kohtauksissa. Voi vain ihmetellä mihin kummallisuuksiin psykopaatin mieli pystyy katsoessa kaikkia Jackin raakuuksia. Sarjamurhaajaelokuvia on vaikka millä mitalla, mutta koin tämän ihan omanlaisenaan. En ole ennen nähnyt elokuvaa, jossa olisi näin vahvasti päässyt, oikeastaan joutunut revityksi mukaan murhaajan pään sisään kaikessa kaameudessaan, vaikka Jack kertookin elämäänsä ulkopuoliselle kuulijalle. Harvoin näkee näin vastenmielistä elokuvaa, josta silti pitäisi.

Lähde

Kannattaa vilkaista hienon Taikalyhty-blogin Heinin arvostelu samasta elokuvasta, hienoa pohdintaa ja itse olen samoilla linjoilla. Erityisesti pidin hänen pohdintannastaan Jackin rikkinäisestä psyykestä ja talosta minuuden symbolina.

Cinemaret 30.11.-1.12.18 ja 6.4.19

Lähde

Kirjoitan tällä kertaa kootusti sekä viime syksyn kauhuelokuvatapahtuma Cinemaresta että viime viikonloppuna olleesta kauhuelokuvayöstä; luvassa siis pitkähkö postaus, jossa tiiviisti esittelyjä ja mietteitäni kymmenestä kauhugenrestä tai sitä lähellä olevasta elokuvasta. Katsaus viime syksyn Cinemare-elokuviin jäi pitkäksi aikaa luonnoksiin roikkumaan kun Night Visions oli juuri viikkoa ennen sitä ja siitäkin postauksen kirjoittaminen venähti minulla. Nyt menneenä viikonloppuna olin Cinemaressa kuudetta kertaa peräkkäin.

Cinemare 30.11.-1.12.2018

Viime marraskuussa Cinemare oli harvinaislaatuisesti kaksi-iltainen. Samalla oli ensimmäinen Cinemare, jossa suurin osa elokuvista ei ollut mieleeni. Emme myöskään jääneet katsomaan kaikkia näytillä olleita elokuvia.

Perjantain lyhemmästä elokuvakattauksesta kävimme katsomassa vain ensimmäisen, sillä Tommy Wiseaun tähdittämät Best Friends Vol. 1 ja 2 eivät kiinnostaneet. Toisesta illastakin olisin hyvin voinut katsoa vain ensimmäisen ja skipata loput jos olisi tajunnut.

Lähde

Upgrade 

2018, Leigh Whannell, Australia, USA. Toiminta, scifi, jännitys.

Tulevaisuuden teknologisesti edistyneessä maailmassa elävä mekaanikko Grey Trace (Logan Marshall-Green) arvostaa perinteistä mekaniikkaa. Hän joutuu vaimoineen robottiautonsa kolaroitua väkivaltaiseen kohtaamiseen ja halvaantuu vakavasti. Biotekniikan ja nanoteknologian tultua apuun, hänelle tarjoutuu mahdollisuus kostaa elämänsä naisen kuolema.

Upgraden visuaalisuus on tosi hienoa, erityisesti sen voimakas sinistä, punaista ja vihreää yhdistelevä värimaailma, mikä tuo mieleen sekä futurismin, että 80-luvun neon-värien estetiikan. Kamera seuraa toimintaa taitavasti ja mukaansa tempaavasti, mikä tuo elävän lisän tapahtumiin. Elokuva on kuvattu todella vauhdikkaasti toimintaa kuvaten ilman että vaikuttaa sekavalta. Väkivaltaa on paljon, mutta gorea näytetään harkitusti tehokeinona, jolloin se hätkähdyttää sopivasti ilman että jatkuvalle mäiskinnälle turtuu, kuten itsellä käy usein toimintaelokuvia katsoessa.  Kerrontatyyli on tosi mielenkiintoinen, erityisesti päähenkilön ns sisäinen ääni on hauska kerronnallinen keino. Lopputwisti yllätti minut.

Lähde

Suspiria 

2018, Luca Guadagnino, USA, Italia. Kauhu, fantasia, mysteeri.

Yhdysvaltalainen tanssija Susie Bannon (Dakota Johnson) saapuu koe-esiintymiseen Länsi-Berliiniin rouva Blancin (Tilda Swinton) luotsaamaan tanssiakatemiaan. Koulusta on vastikään kadonnut opiskelija, Patricia Hingle (Chloe Grace Moretz), jonka katoamista tämän psykiatri Josef Klemperer  (Tilda Swinton) selvittää. Klempereriä epäilyttävät Patrician väitökset, että noidat johtavat koulua. Kuitenkin koulussa on omituista energiaa, jonka Susiekin huomaa alusta saakka.

Suspirian uusintaversiota olin odottanut kauan, eikä se todellakaan pettänyt korkeita odotuksiani. Pitkää kestoa, kaksi ja puoli tuntia, en lainkaan huomannut, sillä joka kohtauksella tuntuu olevan merkityksensä ja elokuva on mystisen hypnoottinen. Kerronta on rauhallista, unenomaista, mutta tasaisesti etenevää. Episodimainen luvuiksi jaottelu toimii tämän pituisessa elokuvassa hyvin, ikään kuin elokuvaa jäsentäen. Alkupuolella suljetussa pienessä tilassa tapahtuva kohtaus on ehkä vaikuttavimpia kauhuelokuvakohtauksia; koin niin vahvaa ällötystä ja fyysistä empatiaa naishahmon väännehtiessä, jäsenten rusahdellessa luonnottomiin asentoihin häntä maagisesti tanssin kautta kidutettaessa. Todella ahdistavan pitkä, graafinen ja mieleen kummittelemaan jäävä kohtaus.

Suspiria on täynnä kauniisti kuvattuja, mystisiä unikohtauksia ja painostavaa synkän maagista tunnelmaa. Visuaalisuus on todella hienoa, harkittua ja värimaailmaltaan kauniin 70-lukulaisen beigeä ja lämpimiä sävyjä. Jatkuva painostava tunnelma huipentuu loppupuolen gore-kohtauksessa magian ja tanssin yltyessä demonisiin tasoihin saakka. Loppu sitoo kaikki paketin nauhat kauniisti yhteen. Roolisuoritukset ovat todella hienoja, erityisesti Tilda Swintonin kaksoisrooli on huikea, en olisi tunnistanut häntä miespääosassa ellen olisi tiennyt hahmon olevan hän. Olin aiemmin nähnyt alkuperäisen Suspirian, joka on visuaalisesti upea, mutta ei juonellisesti niin vahva kuin tämä uusintaversio. Guadagninon elokuva ottaa vain perusideansa Argenton klassikosta, mutta tuo tarinaan, juoneen ja hahmoihin niin niin paljon lisää, että on täysin itsenäinen elokuva, eikä vaadi Argenton klassikon näkemistä. Uusintaversio tuo esiin alkuperäisen elokuvan koko piilotetun idean, tai tulkinnan siitä mikä Suspiriassa on kyseessä.

Lähde

Witchfinder General 

1968, Michael Reeves, UK. Draama, jännitys.

1640-luvun sisällissodan aikaiseen Englantiin sijoittuva Witchfinder General kertoo noitavainoista. Sadistinen Matthew Hopkins apureineen kiertää maaseudulla tuomitsemassa kansaa noidiksi ja herättämässä kansassa pelkoa. Massahysterian ja taikauskon myötä hän oikeuttaa kuulustelut, kidutuksen ja teloittamisen, olivat kansalaiset sitten syyllistyneet noituuteen eli eivät. Lopulta asetelma kääntyy toisin päin Hopkinsin uhrin läheisen lähtiessä kostoretkelle.

Kauheaa kirkumista halki elokuvan ja juoni on aikalailla perinteinen noitavainojuoni. Tämä oli itselleni aika unohdettava elokuva, vaikka jonkinmoinen kulttiklassikko onkin. Näin jälkikäteen tästä kirjoittaessa ei ole juuri jäänyt mieleen muuta kuin Vincent Pricen puistattavan julma ja tuima roolisuoritus ja koominen kirveellämätkimisloppu.

Lähde

Terrified

2017, Aterrados, Demian Rugna, Argentiina. Kauhu.

Buenos Airesilaisessa naapuristossa alkaa tapahtua kummia; erään talouden vaimo ei uskalla olla kotona sillä putket ovat uhanneet tappaa hänet, toisen talouden tyyppi ei saa nukkua rauhassa ja kolmas talous ei ole entisensä perheenjäsenen menetettyään. Poliisi on hämillään ja joutuu kutsumaan apuun paranormaaleihin ilmiöihin erikoistuneet tutkijat.

Terrifiedin alkuasetelma on jännittävä ja mielenkiintoinen, kuten myös koko elokuvan idea. Monet mahdollisuudet kuitenkin hukataan epätasaisella juonen kuljetuksella, tönköllä käsikirjoituksella ja kummallisilla juonellisilla ratkaisuilla, kuten perinteinen käsikirjoituksellinen oikopolku että puhelimesta loppuu virta. Juoneen on ripoteltu sitä sun tätä kuolleista nousteista lapsista demonisiin henkiin ja zombie-tyylisistä kummituksista sängyn alla asuvaan hirviöön, eikä mihinkään oikein keskitytä kunnolla, minkä myötä elokuva on epätasaisen sekava. Terrified on täynnä helppoa, jump scare-säikyttelyä, joka toki yleensä toimii hätkähdyttäen hetkellisesti mutta ei vaikuta tai vakuuta millään tavalla. Jotkut säikyttelyhahmoista ovat koomisen näköisiä, ehkä muovisuus johtuu elokuvan budjetista, en tosin tiedä miten isolla rahalla Terrified on tehty. Jos joku erilaisen kauhuelokuvamaun omaava kuitenkin kiinnostui tästä, tämä löytyy Netflixistä nimellä Kauhua Buenos Airesissa. Tästä on ilmeisesti tulossa Hollywood-remake, jonka tekijätiimissä puhutaan olevan Guillermo del Toro.

Lähde

The New York Ripper

1982, Lo squartatore di New York, Lucio Fulci, Italia. Jännitys, slasher.

New Yorkissa temmeltää Aku Ankan äänellä puhuva, naisia raa'asti naisia tappava sarjamurhaaja. Murhaajan soitellessa poliiseille raakuuksillaan kerskuen, alkaa komisario Fred Williams (Jack Hedley) selvittää murhia kera psykoterapeutin (Paolo Malco).

Elokuva on tännä ylipitkiä raakuuksilla mässäileviä kohtauksia oikein läheltä kuvattuna. Kökkö perus slasherjuoni, jossa tappaja selviää lopussa kera hänen päälleliimatun motiivinsa. Elokuva tuntuu olevan tehty vain slasherilla mässäilyn vuoksi, joten ei ole ihmekään että tämä oli pitkään roimasti leikattuna tai kokonaan kiellettynä monissa maissa.

Lähde

Puppet Master: The Littlest Reich

2018, Sonny Laguna, Tommy Wiklund, USA. Kauhukomedia.

Sarjakuvakaupan työntekijä Edgar (Thomas Lennon) löytää nuken, joka muistuttaa sarjamurhaaja-nukkemestari Andre Toulonin (Udo Kier) tekelettä. Myydäkseen nuken huutokaupassa hän tyttöystävineen ja pomoineen matkustaa Toulon-murhien 30-vuotisjuhlaan kartanoon, jossa Toulon asui. Toulon-nukkejen kerääntyessä saman katon alle ei hyvä seuraa.

Elokuva alkaa ihan kuin olisi suoraan jatkoa jollekin aiemmalle elokuvalle (selvitin jälkikäteen tämän olevan Puppet Master-sarjan 13. osa?!) minkä myötä elokuva on jo alusta asti sekava, eikä seiso omilla jaloillaan. Alussa on hieno sarjakuvamainen intro, jonka kautta kerrotaan aiemmista tapahtumista, mutta ne jäävät silti epäselviksi. Tappajanuket riehuvat ja veri lentää, juonessa ei sen kummempaa. Päähenkilöt tosin ovat ihan sympaattisia ja hauskoja, mutta käsikirjoitus ei anna tykästyä heihin sen kummemmin, sillä heistä ei loppujen lopuksi saada tietää hirveästi.

Ghost of Cinemare 6.4.2019

Viime viikonloppuna olleessa kevään Cinemaressa oli näytillä neljä elokuvaa. Ohjelmistosta erityisesti The House That Jack Built oli minulle mieleinen yllätys, sillä olin odottanut pitkään von Trierin uutuuden näkemistä. Edelleen jatkui Cinemare-putki että kaikki olivat itselle ennen näkemättömiä elokuvia alkaen klo 22 alkaneesta Vampyr-klassikosta. Aamuyön viimeinen elokuva An Evening With Beverly Luff Linn ei juuri kiinnostanut juonensa perusteella ja en juurikaan pitänyt samalta ohjaajalta aiemmin näkemästäni Greasy Stranglerista, joten se skipattiin.

Lähde

Vampyr

1932, Carl Theodor Dreyer, Saksa/Ranska. Kauhu.

Matkamies Allan Grey (Julian West) saapuu pieneen ranskalaiseen Courtempierren kylään, jossa kaikki ei ole aivan kunnossa. Paholaisten palvontaa ja vampirismia tutkinut Grey asettuu majataloon ja mystisen yöllisen vieraan jälkeen alkaa tutkia erikoisen oloisen kylän tapahtumia. 

Vampyr oli todella positiivinen yllätys aikansa elokuvaksi, jotenkin tosi edistyksellisen oloinen. Upeita kokeilevia kuvakulmia, kuten hauta-arkusta vainajan silmin ylöspäin kuvaaminen, varjoilla leikittelyä ja niiden kautta kertomista. Tunnelma on häiritsevä, utuinen ja unenomainen, ei oikein tiedä että mistä on kyse, vaikka vampyyriasetelma selkeä onkin. Kerronta on osittain toki hieman sekavaa, kuten mykkäelokuvissa joskus tuppaa olemaan, samoin kohtaukset tuntuvat ajoittain toisistaan irrallisilta. Kertovia välitekstejä oli yllättävän vähän, mikä oli kiva, ettei elokuvan katsominen ikään kuin tauonnut tekstin lukemisen ajaksi. Ajan elokuville ominaisia huvittavia yliampuvia ilmeitä ja teatraalisuutta riitti huvitukseksi. Tyylillisten ja visuaalisten keinojen ansiosta pidin elokuvast aehkä enemmän kuin kymmenisen vuotta aiemmin ilmestyneestä Nosferatusta, johon tätä on usein verrattu. 

Esityksessä oli upea livesäestys, joka sopi elokuvaan todella hyvin ja uskomatonta että se oli osin inprovisoitua. Välillä säestäjän paikalla olon unohdin, mikä oli merkki elokuvamusiikin onnistumisesta. Alunperin elokuvalla piti olla livesäestyksen ohella myös live foley-äänet, mutta tosi harmi että se oli peruuntunut. Elokuvan alkuosan vain mietin, että miten tähän ja tähän kohti olisi tehty livenä ääni, esimerkiksi mistä olisi livenä saatu aikaan oven narina ynnä muut. Kuitenkin kun alun jälkeen unohdin foley-äänten puutteen, livesäestys kantoi hyvin halki elokuvan. 

Lähde

The House That Jack Built 

2018, Lars von Trier, Tanska/Ruotsi/Ranska/Saksa. Draama, jännitys, kauhu.

Tästä kirjoitan erikseen oman postauksensa.

Lähde

Phenomena

1985, Dario Argento, Italia. 

Unissakävelyyn taipuvainen ja erikoisen taidon omaava Jennifer Carvino (Jennifer Connelly) muuttaa Sveitsiin opiskelemaan sisäoppilaitokseen. Koulua riivaa mystinen sarjamurhaaja, mutta sitä suuremmaksi ongelmaksi Jenniferille koituukin  koulukiusaaminen erikoisuutensa vuoksi. Hyönteistutkijan kannustamana Jennifer alkaa selvitellä kuka on syyllinen murhiin.

Koko Phenomena on tosi koominen perusideaansa myöten ja on vaikea sanoa onko se tarkoituksellista vai onko tämä alun perin tosissaan tehty. Dialogi on tönkköä, hahmot käyttäytyvät ja puhuvat epäloogisia, erityisesti päähenkilö on ihan kummallinen, eikä hänen käytöksestään pysty ymmärtämään mitään. Ainakin omaperäisen koominen leffa, ihan hauskoja visuaalisia kikkoja ja persoonallinen metallimusiikkimaailma enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Ihan huvittava pätkä, johon on vain heitetty kaikki mahdolliset älyvapaat ideat hyönteisille puhuvasta vaihto-oppilaasta, epämuodostuneisuuteen ja veitsistä pitävästä apinasta unissakävelyyn.

Ekstra: Juuri ennen Cinemaren ensimmäistä elokuvaa sattui olemaan uuden Pet Sematary-elokuvan näytös, joka käytiin myös katsomassa. Saatiin sen myötä neljän elokuvan mittainen kauhuleffayö kumminkin.

Lähde

Pet Sematary

2019, Kevin Kölsch, Dennis Widmyer, USA. Kauhu.

Uinu, uinu lemmikkini kertoo metsän reunaan muuttavasta nelihenkisestä lapsiperheestä, joka on aluksi innoissaan rauhallisempiin ympyröihin muuttamisesta. Pian perheen kissan kuoltua kuitenkin paljastuu tiluksilla sijaitsevan lemmikkien hautausmaan synkkyys, eikä perheen elämä tule olemaan entisensä.

Pet Semetary on visuaalisesti hienon näköinen elokuva, mutta tönkkö käsikirjoitus pilaa kokonaisuuden. Elokuva on täynnä jump scareja, joihin säikyttely perustuu ja vaikka painostavaa tunnelmaa yritetään luoda, se ei oikein kanna. Asioita, kuten wendigo ja traaginen taustatarina siskon kuolemasta, ripotellaan tarinaan keskittymättä moniin aineksiin kunnolla. Tyhjästä ilmestyvät ja yhtä kummasti häviävät lemmikin hautasaattueessa kulkevat lapset eläinnaamareineen olisivat myös olleet mielenkiintoinen aines, mutta siihen ei yhden kohtauksen jälkeen palata lainkaan.

Näyttelijöiden suoritukset ovat pääsääntöisesti tönkköjä käsikirjoituksen kankeuden myötä; heidän vuorosanansa ja toimintansa ovat epäloogista ja kankeaa, eikä suurimmassa osassa hahmoista ole juuri persoonaa. Erityisesti elokuvan loppu on todella koominen. En ole lukenut Stephen Kingin alkuperäistä teosta tai nähnyt 80-luvun filmatisointia, joten en pysty vertaamaan tätä mihinkään. Tällaisenaan tarina ei minua ihan vakuuttanut, vaikka aiheessa olisi vaikka mitä aineksia.