2018, Lars von Trier, Tanska/Ruotsi/Ranska/Saksa. Draama, jännitys, kauhu.
The House That Jack Built kertoo Jackista (Jack Dillon), pakko-oireisesta häiriöstä kärsivästä sarjamurhaajasta, joka pitää tekemiään murhia taideteoksina ja pyrkii aina vain upeamman taideteoksen luomiseen. Jack kertoo ajatuksistaan, elämänfilosofiastaan ja elämästään lapsuudesta nykyhetkeen asti salaperäiselle Vergelle (Bruno Ganz). Samalla vääjäämätön poliisille kiinni jääminen lähestyy hänen otettuaan yhä suurempia riskejä taiteellista vaistoaan seurattuaan.
Jaskan talo olisi kaivannut tiivistämistä 2h 30 min pituudestaan, eikä tarina olisi roimastakaan tiivistämisestä muuttunut mihinkään. Samoja kohtauksia näytetään heti perään toista kertaa pikakelattuna, esimerkiksi ensin ilman musiikkia Jackin kertoessa tapahtumasta ja pian jälkeenpäin pikakelauksena musiikin kera. Toki kun kerrotaan tapahtumista kahdentoista vuoden ajalta, eri aikatasoissa ja eri osioista Jackin elämästä, välillä taiteesta ja murhaamisesta teoritisoiden ja filosofoiden, kuluu siihen aikaa. Toisteisuus, musiikin käyttö ynnä muut kertovat ehkä Jackin epävakaasta psyykestä. Kerronnallisesti toimiva keino on jakaa elokuva von Trierille ominaiseen tyyliin lukuihin; kun Jack heti alkuun kertoo jakavansa elämänkaarensa viiteen tapaukseen, tietää katsoja mitä odottaa ja arvioida elokuvan kestoa.
Osia asioista alleviivataan liikaa ja tuodaan tahallaan kiusoitellen ja provosoiden esille juttuja, kuten natsien hirmuteot. On koomista ja itserakkaan oloista von Trieriltä tuoda esille taidetta ylistettäessä pätkiä omista elokuvistaan, sekin tavallaan provosoimista. Tietoisen alleviivatut viittaukset taiteeseen ja kaikkeen voi nähdä ylimielisenä, mikä sopii hyvin Jackin asenteeseen koko ympäröivää maailmaa ja muita ihmisiä kohtaan. Jumalaisen näytelmän juoni kulkee ikään kuin Jackin kertomuksen taustalla, lopussa yltyen helvetillisiin piirteisiin. Kerrontatyyliin Jumalallinen näytelmä kehyskertomuksena käy aika hyvin, sillä on loogista että Jack kertoo ajatuksistaan toiselle henkilölle, kuin Danten ja Vergiliuksen keskustelut.
Von Trierin teos on täynnä pikimustaa huumoria, jollaisesta juuri pidän. Naurua ei voi pidätellä Jackin leikellessä lehdistä ihmisten ilmeitä ja yrittäessä matkia niitä peilin edessä eri tunteiden ilmaisua harjoitellessaan. Suosikkikohtauksiani olivat se kun Jackin pakkomielteet ilmenevät niin, että hänen on murhan jälkeen palattava yhä uudelleen ja uudelleen rikospaikalle ja kun hilaa ruumista auton perässä pitkin kaupunkia. Koomista, että kertomuksen taustalla kulkee taustajuonena Jackin talonrakennusprojekti, jonka valmistumista joutuu seuraamaan ihan viimeiseen asti Jackin estiessä täydellistä materiaalia. Niin hykerryttävän absurdia ja synkkää, jotta elokuvaa voisi ajoittain pitää kieroutuneena kauhukomediana. Musta huuori toimii lisänä muutoin painostavassa ja raskaassa elokuvassa.
The House That Jack Builton toki äärimmäisen väkivaltainen elokuva, eikä missään kuvottavuuksissa säästellä, mutta itse olen ilmeisesti sen verran turtunut vastaavaan sisältöön, että puistatti vain lievästi muutamissa kohtauksissa. Voi vain ihmetellä mihin kummallisuuksiin psykopaatin mieli pystyy katsoessa kaikkia Jackin raakuuksia. Sarjamurhaajaelokuvia on vaikka millä mitalla, mutta koin tämän ihan omanlaisenaan. En ole ennen nähnyt elokuvaa, jossa olisi näin vahvasti päässyt, oikeastaan joutunut revityksi mukaan murhaajan pään sisään kaikessa kaameudessaan, vaikka Jack kertookin elämäänsä ulkopuoliselle kuulijalle. Harvoin näkee näin vastenmielistä elokuvaa, josta silti pitäisi.
Kannattaa vilkaista hienon Taikalyhty-blogin Heinin arvostelu samasta elokuvasta, hienoa pohdintaa ja itse olen samoilla linjoilla. Erityisesti pidin hänen pohdintannastaan Jackin rikkinäisestä psyykestä ja talosta minuuden symbolina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti