Miiaumau: joulukuuta 2017

Tällä kertaa Cinemaressa oli nähtävillä viisi elokuvaa, ikävä kyllä kahden päällekkäisen näytöksen myötä yhteensä seitsämän. Koko leffayön hinnaksi jäi tällä kertaa 28 euroa. Nähtävillä olivat Leatherface, The Room, Suspiria, Armomurhaaja (sekä lyhäri Sound from the deep), Dawn of the Dead, The Killing of a Sacred deer, Christmas Blood ja Army of Darkness.

Lähde YouTube

Leatherface (Usa 2017)
Tässä The Texas Chainsaw Massacre-elokuvien esiosassa kerrotaan 1950-luvulle sijoittuva Leatherface-kauhuikonin syntytarina. Häiriintyneen Sawyerin perheen nuorimmainen, Jed otetaan epäilyttävän kuolemantapauksen myötä nuorisomielisairaalaan. Pääjuoni käynnistyy kymmenen vuotta myöhemmin kun nuorisomielisairaalassa syntyy kaaos äidin yritettyä saada poikaansa sieltä pois. Neljä vankia pakenee nuori hoitaja panttivankinaan ja kostonhimoinen seriffi lähtee perään. Näistä pojan lapsuuden ja nuoruuden tapahtumista muodostuu kokonaiskuva, pohja vinksalleen menevälle mielelle.

Elokuvassa tapahtuu paljon vaikka mitä, jo alkutekstien aikaan alkaa jännityksen luominen. Juoni etenee suht epätasaisesti, välillä viipyillään turhankin pitkään ja ajoittain tapahtuu paljon lyhyessä ajassa. Miljööt vaihtuvat tiuhaan ja henkilöhahmojen toiminta eri paikoissa kuvastaa heidän persoonaansa. Hahmot tosin jäävät tämän tyylisille kauhuelokuville tyypillisesti melko yksiulotteiseksi, esimerkiksi nuorisovankimielisairaalan potilaat ovat vain sekopäitä. Hauska että ei voi olla ihan varma kenestä nuoresta tulee lopulta Leatherface, itse ainakin epäilin ihan eri poikaa, kuin joka Leatherface päätyi olemaan. Alkupuolella Leatherfaceksi osoiteltu nuori olisi käynyt paljon paremmin yksiin aiemmissa elokuvissa nähdyn Leatherfacen kanssa. Elokuvassa ei ole epäloogisuuksia vain suhteessa sarjan muihin elokuviin, vaan myös elokuvan sisäisiä epäloogisuuksia. Näistä itseäni eniten häiritsee eräs lehmän ruhoon liittyvä kohtaus, joka ei mitenkään ole fyysisesti mahdollinen.

Lähde Moviepilot

Minut yllätti se, kuinka vähän elokuvassa loppujen lopuksi on gorea, suhteutettuna siihen, kuinka ison haloon alkuperäinen teki aikoinaan. Toki ällöttäviä kohtauksia löytyy tästäkin, mutta ei onneksi äärettömästi mässäiltynä joten hyvän maun rajoilla mennään. Kummallista että muissa TCM-elokuvissa sekopääperheen harjoittama kannibalismi ei tule ilmi tässä, muuten kuin alkukohtauksessa. Vain perheen porsaiden näytetään syövän ihmislihaa.

Leatherface ei ole mitenkään erikoinen tai omaperäinen elokuva, vaan toistaa tuttuja kaavoja. Texasin moottorisahamurhaajan syntytarina on aika sellainen kuin ennakkoon olin aavistellutkin; sekopäisen maalaisjunttiperheen epäonninen kasvatti. Sinänsä hieman turhaa saada tietää millainen pahiksen lapsuus ja nuoruus on ollut,. Tietäminen vie osaltaan jännitystä hahmosta, sillä tässä syntytarinassa hän on jopa sympatioita herättävä, kamalan perheensä takia omanlaisekseen muotoutuva. Elokuvan yllätyskäänne on aika epäuskottava alkuperäisen hahmon kannalta; kyseistä fiksun oloista ja pienikokoista nuorta on todella vaikea nähdä myöhempänä Leatherfacena. Yhteyttä alkuperäiseen Moottorisahamurhaajaan en aivan suoraan osannut nähdä, esimerkiksi ketä alkuperäisessä elokuvassa olevista perheenjäsenistä on tässäkin. Tyylillisestikin Leatherface poikkeavaa vahvasti alkuperäisestä; juonta ja inhimillisiä tunteita on paljon enemmän, kun taas gorea ja splatteria vähemmän. Leatherface vaikuttaa siis vahvasti irralliselta aiemmista Leatherfacesta kertovista elokuvista, eikä ole syntytarinan kontekstissa täysin uskottava, vaikka irrallisena elokuvana saattaisi toimia paremmin.

Oli todella mielenkiintoista että näytöksessä oli paikalla joensuulainen elokuvaan foley-äänet tehnyt Tapio Liukkonen, joka kertoi työstään elokuvan parissa. Hienoa että suomalaisia on mukana suuremmissakin elokuvatuotannoissa. Todella erikoista että kaikki äänet henkilöiden askelia, vaatteiden kahinaa ja näyttelijöiden käsittelemien esineiden tuottamia ääniä myöten on äänitetty erikseen. Kuinka sujuvasti ne onkaan editoitu elokuvaan ilman että pomppaavat korville luonnottomina. Varmaan hirveän iso homma äänittää kaikki mahdollinen mitä elokuvassa kuuluu. Oli hauskaa kuulla ja nähdä sekä livenä että dokumentilta kuinka erilaisilla menetelmillä Liukkonen on ääniä luonut. Tosin making of-dokumentin olisi voinut näyttää vasta elokuvan jälkeen, sillä elokuvaa katsoessa esimerkiksi lihanleikkauskohtauksessa kuvitteli vain aiemmin dokumentissa näkemiään vesimeloneita ja niiden muussaamisesta syntyvää litinää. Elokuvan äänimaailma onkin erityisen hieno, laadulla tehty.

Tuomio elokuvalle: Tykkäsin paljon/ tykkäsin/ihan ok/meh/en tykännyt

Lähde Twitter

Surpiria (Italia, 1978)
Dario Argenton ohjaama Suspiria kertoo yhdysvaltalaisesta Suzysta (Jessica Harper), joka saapuu Saksaan balettioppilaitokseen opiskelemaan. On synkkä ja myrskyinen yö, ja kouluun saapuminen ei saavu aivan suunnitellusti outojen sattumusten takia. Suzyn päästyä kouluun tapahtuu salaperäisiä asioita ja hän havainnoi että suuressa, vanhassa koulurakennuksessa on jotain pielessä.

Elokuva on todella näyttävä visuaalisesti ja värimaailma on huikea voimakkaine punaisine ja vihreine sävyineen. Kirkkaita värejä käytetään tehokkaasti luomassa kohtauksiin sopivaa tunnelmaa ja ne alleviivaavat miljöössä vallitsevaa pahuutta ja sitä että kaikki ei ole kunnossa. Valaistuksen käyttö on erikoista, mielenkiintoinen ratkaisu, että valojen ollessa päällä on aivan kirkasta, mutta valojen sammuttua hämärää kuvastaa vihreä valo. Lavasteet myös ovat ovelat; kuin kartano olisi loppumaton sokkelikko ja visuaalisuus kaikissa yksityiskohdissa on hienoa. Lavasteet ja elokuvan efektit tukevat teatraalisuutta, joka on elokuvassa läsnä vahvasti. Teatraalisuus ja epäluonnollinen värien ja valaistuksen käyttö sopivat Suspiriaan, sillä ne alleviivaavat että ei olla tekemisissä luonnollisten asioiden kanssa. Olin muuten näkevinäni Psyko-viittauksia esimerkiksi suihkukohtauksessa ja aivan kuin Kubrick olisi ottanut tästä vaikutteita Hohtoon esimerkiksi käytäväkohtauksista. Varmasti tämä on vaikuttanut joillain tavoin myöhempiin elokuviin.

Värien ja visuaalisuuden lisäksi tunnelmaa luodaan vahvasti musiikin kautta. Musiikkimaailma on elokuvassa vahvana ja pomppaa esiin jatkuvasti toistuvalla teemallaan. Toistuva musiikkiteema tulee esille heti ensimmäisestä kohtauksesta alkaen luomaan levotonta ja aavemaista tunnelmaa. Goblins-yhtyeen progressiivinen musiikki onkin yksi asia, josta Suspiria tunnetaan. Äänimaailma ja musiikki on elokuvassa hyvin innovatiivista. Musiikki on voimakas ja pauhasi ainakin tuossa näkemässäni versiossa ehkä liiankin kovaa. Itselläni toistuva teema tuntui soivan korvissa pitkään elokuvan loputtuakin. Jatkuavasti toistuvaan musiikkiteemaan kuuluvat huokaukset ja mumina tukevat tunnelmaa. Liekö suomalaisen nimen Tappavat huokaukset tullut juuri musiikista vai onko siinä tulkittu noitien huokausten olevan se, joka tappaa heidän jäljilleen pääsevät.

Lähde Helsingin Sanomat

Näytteleminen Suspiriassa on kankeaa ja teennäistä, mutta ehkä se vain tukee elokuvan teatraalisuutta. Ihan kuin päähenkilön näyttelijällä ei olisi muuta tehtävää kuin näyttää kauniilta, hämmentyneeltä ja huolestuneelta jatkuvasti. Näyttelijöiden roolisuorituksilta uskottavuutta osaltaan syö dialogin kankeus ja jälkiäänitys. Jälkiäänityksen laatu ei tuossa versiossa päätä huimaa; ajoittain häiritsee kun näyttelijöistä huomaa dubbauksen huulien liikkeen ollessa hieman eri tahdissa. Lisäksi kuulosti kuin henkilön puhe olisi ollut aivan korvan juuressa silloinkin kun henkilö kohtauksessa oli kauempana kamerasta.

Suspiria on tyylillisesti ja visuaalisesti upea, mutta tarinallisesti elokuva ei ole kovin ihmeellinen, sillä juoni on melko yksinkertainen ja epätasainen. Ihmisiä kuolee ja outoja tapahtuu, mutta asioita ei tarkkaan selitetä. Tulkinnanvaraisuus on mukava piirre ja voi itse pohtia tekikö murhat noitien hallitsema paha henki vai mikä. Omasta mielestäni näiden asioiden auki jättäminen ei ole outoa, vaikka olen kuullut juonen hämmentävän monia juuri tämän takia. Elokuvan loppu sen sijaan on mielestäni epälooginen, noidat kuolevat noin vain ja muut oppilaat palavat talon mukana eikä kukaan yritäkään karkuun. Aina on toki tulkinnanvaraista onko lopputulos todellinen, vai onko koko elokuva vain surrealistista unta. Suspiria ei ollutkaan ihan niin eriskummallinen kuin olin siitä ennakkoon kuullut. Kaiken kaikkiaan tämä on ansainnut kultti/klassikkoasemansa kauhuasemien joukossa omalaatuisella visuaalisuudellaan ja musiikkimaailmallaan. Odotan todella innolla ensi vuonna tulevaa uusintaversiota tästä, kuinka tarina ja visuaalisuus on modernisoitu.

Tuomio elokuvalle: Tykkäsin paljon/ tykkäsin/ihan ok/meh/en tykännyt

Lähde YouTube

Armomurhaaja (Suomi, 2017)
Armomurhaaja kertoo Veijo Haukasta (Matti Onnismaa) joka tekee työkseen mekaanikon hommia ja siinä sivussa lopettaa eläimiä. Veijo on katkera ja suhtautuu ihmisiin karsastaen, mutta eläimet ovat lähellä hänen sydäntään. Kun eläimet joutuvat kärsimään, antaa Veijo samalla mitalla takaisin kärsimyksen aiheuttaneille ihmisille. Veijo löytää tunteellisemman puolensa kiintyessään lopetettavaksi tuotuun terveeseen koiraan, mutta päätyy samalla traagiset mittasuhteet saaviin ongelmiin.

Henkilöhahmot ovat todella mielenkiintoisesti ja toimivasti rakennettuja, tosin osa hieman karikatyyrisempiä kuin toiset. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleissaan, erityisesti Onnismaan totinen ja ilmeetön suoritus sopii Veijo Haukan hahmoon kuin nenä päähän. Päähenkilön hahmo on todella taidokkaasti monitasoiseksi rakennettu. Veijon maailmankuva on tiukka ja hän noudattaa periaatteitaan tiukasti ei paitsi muiden kohdalla, vaan myös omalla kohdallaan, omaan kärsimykseensä asti.

Lähde: Finnkino

Kesäiseen suomeen sijoittuvan Armomurhaajan genreä on aika vaikea määrittää, mutta kauhua se ei ainakaan ole. Elokuvassa on tyylillisesti niin art housea kuin noiriakin, mutta ehkä lähin genre voisi olla jännityselokuva. Oman kokemukseni mukaan melko poikkeava suomalaiselokuva.

Visuaalinen ilme on hyvin suomalainen, harmaasävyinen ja kuulas. Realistinen visuaalisuus tukee hyvin tarinankerrontaa ja elokuvan sanomaa. Elokuva on täynnä todella hienoja vuorosanoja ja pohdintaa, esimerkiksi eläimen ja ihmisen tavasta olla, omasta paikasta, yksinäisyydestä, elämisen arvoisesta elämästä, karmasta ja oikeudenmukaisuudesta. Elokuva ottaa kantaa esimerkiksi ihmisten tapoihin pitää lemmikkejä, ihmisen eutanasiaan ja Soldiers of Odin-ilmiöönkin. Armomurhaaja saa katsojan ajattelemaan monia asioita.

Vakavien aiheiden ohella elokuvassa on yhtä paljon huumoria. Huumori on erityisen mustaa laadultaan ja katsoessa saa nauraa paljon. Elokuvasalissa naurunpyrskähdyksiä aiheutti erityisesti absurdi kohtaus, jossa rakastunut pari juoksentelee kukkapellon poikki perinteisen suomalaisesti metsän keskelle kielopusikkoon naimaan. Huumori keventää huomattavasti aiheeltaan vakavaa elokuvaa. Tämä oli ehkä suosikkini tämänkertaisista Cinemare-elokuvista. Pidin erityisesti monitulkintaisesta, karuudessaan kauniiseen viittaavasta lopusta. Ainakin tulkitsin sen niin että toivoa voi vielä olla.

Tuomio elokuvalle: Tykkäsin paljon/ tykkäsin/ihan ok/meh/en tykännyt

Kuvahaun tulos haulle the killing of a sacred deer

Lähde Nevada Sagebrush

The Killing of a Sacred Deer (UK/USA, 2017)
Yorgos Lanthimoksen ohjaama psykologinen trilleri kertoo Stevestä (Colin Farrel) arvostetusta sydänkirurgista, sekä hänen perheestään, johon kuuluvat menestynyt silmälääkärivaimo (Nicole Kidman), teini-ikäinen tytär ja nuorempi poika. Perhe asuu hienostoaluella upeassa talossa ja kaikki puitteeet vaikuttavat olevan päällisin puolin kohdillaan. Steve tapailee erikoisen oloista teini-ikäistä 16-vuotiasta Martinia (Barry Keoghan), joka on menettänyt isänsä. Steven esitellessä Martinin perheelleen, asiat muuttuvat synkäksi ja Steve on lähellä menettää kaiken mikäli ei tee kauheaa uhrausta.

Elokuvan alkupuolen ihmettelin että onpa kökköä ja eleetöntä näyttelyä, ihmettelin miten menestyneet näyttelijät näyttelevät noin kummallisesti. Lopulta kuitenkin tajusin sen olevan ohjaajan käyttämä tehokeino. Näyttelijät ovat kuin hypnoosin alaisina. Tehokeino sopii hyvin elokuvan absurdiin tunnelmaan ja teemoihin. Hahmojen käytökselle ei anneta juuri syitä, ja jos annetaan, ne tulee lukea kohtauksen konteksista, sillä näytttelijät eivät ilmaise juuri mitään tunnetiloja. Roolit ovat varmasti hyvin haasteellisia, olla näyttämättä suurta tunnetta välttäessä sen että hahmo vaikuttaisi vain pintapuoliselta. Ajoittain päähenkilöille kuitenkin on annettu lupa raviota, huutaa ja itkeä; tällöin tunne menee hillittömäksi, ylitsepursuavaksi, mikä vahvistaa elokuvan muuta ns tunteettomuutta. Tavallaan tämä siis toimii, mutta erityisesti pariskunnan lapset näyttäytyivät itselleni tämän myötä todella ärsyttävinä, itsekkäinä nirppanokkina, jotka eivät ragoi mihinkään mitenkään. Martiniin, pahishahmoon, tämä puolestaan sopii, sillä häntä ns kuuluukin vihata.

Elokuvan erikoinen asetelma antaa tilaa tarkastella ihmisten tapaa käyttäytyä ja toimia erilaisissa tilanteissa. Tämä tuodaan usein esiin absurdiutena ja epätavallisisssa tilanteissa sanotaan epäkonventionaalisia asioita. Esimerkiksi isän kertoessa perheen kuulumisia hän mainitsee että tyttärellä on juuri alkanut kuulumiset ja koittaessaan saada poikaansa vaihtamaan salaisuuden kanssaan, hän kertoo absurdin häpeällisen kertomuksen nuoruudestaan ja itsetyydytyksestä. Isä ikään kuin menettäisi kasvonsa kun ei saakaan mitään vastalahjaksi salaisuuden kertomisesta ja poika ei reagoi isän kertomuksen sisältöön mitäään, kun taas yleisö kierii penkeissään myötähäpeästä.

Lähde: The Australian

Alkupuolella musiikki kiinnittää huomion uhkaavuudellaan ja dramaattisuudellaan vaikka mitään näennäisesti uhkaavaa ei tapahdu. Tämä vahvistaa alun pahaenteistä tunnelmaa, vaikka mikään ei näennäisesti ole silloin vielä pielessä. ehkä perheen tiukasti ylhäällä pidettyjen kulissien takana, mutta ei muuten. Elokuvan loppupuolella asioiden mennessä huonompaan suuntaan musiikkia sen sijaan ei ole juurikaan. Elokuvan tunnelma on alusta saakka painostavaja mystinen. Pitkään aikaan ei selviä, mikä on pielessä, vaikka kaikki tunnelmassa huutaa sitä. Steven ja Martinin suhteessa on jotain omituista ja elokuvan alkupuolen yrittää pohtia onko Martin kenties Steven salattu poika aiemmasta suhteesta vai mitä heidän välillään on. Asian selvittyä se onkin melko selvä, mutta en sitä heti arvannut. Jotain todella vinksahtanutta Martinin hahmossa ja käytöksessä on alusta saakka ja se menee koko ajan kummempaan suuntaan. Elokuva on suhteellisen hidastempoinen, vähäeleinen mutta tunnelma on tasaisen uhkaava. Elokuvan visuaalisuus on upean näköistä, raikasta, jopa kliinisen valkoista, mikä tukee vahvasti elokuvan hallitsevaa kylmyyttä ja uhkaavuutta.

Kaiken kaikkiaan koko elokuva näyttäytyi minulle todella absurdina, näyttelijäntyötä, vuorosanoja ja koko asetelmaa myöten. Elokuva on täynnä absurdiuden kautta syntyvää mustaa, karua huumoria, jota henkilöhahmot itse eivät huomaa ja johon eivät reagoi mitenkään, kuten eivät paljon muihinkaan outuoihin asioihin totutulla, konventionaalisella tavalla. Henkilöiden reagoimattomuuden myötä katsoja regoi sitäkin voimakkaammin, vaikka aina ei tiedä mille voi nauraa. Tavallaan on todella ärsyttävää ja tavallaan ihan toimivaa että sitä, miten Martin onnistui toteuttamaan erikoisen kostonsa, ei paljasteta. Jotain yliluonnollista taustalla on, mutta koko asetelma on niin erikoinen, että koston mahdollistava tapa ei ole päällimmäinen mietityttävä asia.

Killing of a Sacred Deer on kaiken kaikkiaan todella mystinen, synkkä ja sen asetelma on todella erikoinen ja kekseliäs. Erityisesti näyttelijäntyön kannalta epätavallinen toteutustapa tukee koko elokuvan ideaa ja teemaa. Elokuva on hyytävä, melko ankea ja on vaikea päättää mitä mieltä siitä olen.

Tuomio elokuvalle: Tykkäsin paljon/ tykkäsin/ihan ok/meh/en tykännyt

Kuvahaun tulos haulle army of darkness poster

Lähde Amazon

Army of Darkness (USA, 1992)
Evil Deadista tuttu Ash (Bruce Campbell) tulee temmatuksi ajassa taaksepäin ritareiden ja kuninkaiden keskiaikaan. Ashin tulee hakea hautausmaalta aiemmista elokuvista tuttu Kuolleiden kirja, Nekronomicon Ex-mortis, takaisin omaan aikaan päästäkseen. Eihän kaikki mene ihan putkeen, ja hän tulee aloittaneeksi kuolleista nousseiden ja elävien välisen sodan.

Army of Darkness on Evil Dead-trilogian outo kolmas osa. En tiedä meneekö kakkososakin näin huumorin puolelle, mutta varsinaisesta Evil Deadista tämä on todella kaukana. Toisin kuin siinä, tässä on vain vähän kauhua mukana ja on enemmän humoristinen toimintafantasia. Tässä on melko perinteinen, kaavamainen seikkailu/fantasiaelokuvan juoni, lisätwistinä vain eloon herännyt luurankoarmeija. Tehosteet ovat aika kökköjä, ja tämä vaikuttaa olevan aika pienellä budjetilla tehnyt, kai 90-luvun alussa olisi parempaankin pystynyt.

Elokuva on täynnä pöljää, väkisin väännettyä huumoria, jolle en yön läpi valvottua tämän viimeisen elokuvan kohdalla edes jaksanut enää nauraa. Muutenkin väsy alkoi jo painaa, enkä jaksanut niin keskittyä. Parasta hupia kuitenkin olivat täysin lonkalta vedetyt suomitekstitykset, esimerkiksi päähenkilön nimi Ash on joka kerta suomennettu Tuhka.

Lähde: The register

Tuomio elokuvalle: Tykkäsin paljon/ tykkäsin/ihan ok/meh/en tykännyt

Kaiken kaikkiaan oli siis jälleen monipuolinen kauttaus elokuvia. Olin tyytyväinen elokuviin, jotka valitsimme mennä katsomaan. Näkemättä jäivät siis huonoimpien elokuvien kuningas The Room, sillä ensimmäisessä Cinemaressani sen jo näin (ja onneksi sitä ei tarvinnut uudelleen katsoa),. Näkemättä jäi myös zombieklassikko Dawn of the Dead, mikä olisi joskus kiva nähdä vielä, sekä norjalainen Juleblod, mikä olisi näin joulun alla sopiva katsottava jos sen jostain löytäisi katsottavaksi. Tämänkertaisen Cinemaren suosikikseni yllättäen nousi Armomurhaaja, todella erikoislaatuinen suomalaiseksi elokuvaksi. Myös Killing of the Sacred Deeristä pidin kovasti ja tuli viimein katsottua Suspiria, jonka (kultti)klassikkoaseman ihan ymmärrän nyt.