keskiviikko 19. helmikuuta 2020

The Painted Bird: Kärsimystä kärsimyksen perään


Narisovannaya ptitsa.
Tsekki, Slovakia, Ukraina 2019.
Ohjaus ja käsikirjoitus Václav Marhoul.
Draama, sota.

Pieni juutalaispoika vaeltaa 1940-luvun Itä-Euroopassa päätyen vastoinkäymisestä toiseen, eikä päivä näytä paistavan risukasaan. Ja jos paistaa, silloin se onkin tulipalo, jonka vahingossa onnistui mummon mökkiin sytyttämään. Pikkupojan kohtaama maailma on takapajuinen ja henkisesti jälkeenjäänyt sekä ihmiset siinä toinen toistaan epäinhimillisempiä ja agressiivisempia.

Painted Bird on epämukavaa katsottavaa isolla eellä. Se on kuin kärsimyksen antologia. Elokuva on jaettu lukuihin, jotka on nimetty pikkupojan kohtaamien ihmisten mukaan. Ja ihmisiä on monia, sillä poika asuu paikassa jos toisessa. Jokaisesta paikasta on syystä tai toisesta lähdettävä kärsittyään ja jopa kirjaimellisesti paskassa ryvettyään. Elokuvan visuaalinen ilmaisu on taiteellista, erityisesti mustavalkoisuus tukee maailman karuutta ja niin fyysistä kuin henkistäkin likaisuutta.

Ilmaisu on visuaalisesti taiteellinen. Luontoa maalaillaan ja ihaillaan, vaikka ihmiset sen keskellä ovatkin suurilta osin raakalaisia. On mielenkiintoista huomata, miten järkyttävän ra'alta elokuva tuntuu, vaikka suurin osa raakuuksista tapahtuu kuvan ulkopuolella ja ne jäävät katsojan itse täydennettäväksi.


Elokuva on hyvin hiljainen, musiikkia on käyetty minimalistisesti ja monet ihmisistä ovat hyvin vaitonaisia, eikä nimettömäksi jäävä päähenkilöpoika taida sanoa juuri yhtään vuorosanaa. Äänimaailma on niin painostava ja harkittu, että äkillisiä kovia ääniä oikein hätkähtää.

Karmeaa ei ole vain kaukana mylvivä toinen maailmansota, vaan ihmisen raakuus ylipäänsä. Holokaustin ja sodan kauhuja kuvataan lapsen silmin, ikään kuin kaikki ihmiskunnan kokemat kauhut kaatuisivat yhden yksilön niskaan.

Koko elokuvan helmi on pääosan vetävä pikkupoika, Petr Kotlár totisena kokijana, joka ottaa kaiken mukisematta vastaan. Hän kantaa traagisuutta harteillaan liikuttavasti ja toimii katsojan ikkunana maailmaansa. The Painted Bird on kuin toiseen maailmansotaan ajoittuva Jokerin syntytarina. Olisi mielenkiintoista tietää, kasvaako pikkupojasta ihan vinoutunut ihmishirviö kaikkien karmaisevien kokemustensa jälkeen.

Lähde

Elokuvan kohokohtia ovat inhimilliset, lämpimät ihmiset, joita pojan matkan varrelle sattuu muutamia. Tällöin näkyy pilkahdus ihmisen hyvyydestä ja tällöin katsojana toivoo, että poika saisi kodin onnellisesta paikasta. Elokuvaan on saatu suuriakin näyttelijänimiä, kuten Udo KierStellan Skarsgård ja Harvey Keitel. He ovat omien episodiensa kohokohtia, mutta kokonaisuuden kannalta kuitenkin pienessä, ohimenevässä roolissa.

Kahden tunnin ja 49 minuutin kesto on aivan liian pitkä näin raskaalle elokuvalle ja elokuvan pointti olisi pysynyt paremmin kasassa tiivistämisen myötä. Jokaisessa kohtauksessa tapahtuu karmeuksia, jonka myötä elokuva ei ole aivan niin vakavasti otettava kuin olisi voinut olla. Raakuus menee jo ihan överiksi, eikä suurinta osaa traagisista tapahtumista edes muista. Raakuudet ovat ihan omaa luokkaansa mielikuvituksellisuudessa, miten monilla tavoin voikaan ihmistä kaltoinkohdella.

Kaiken kaikkiaan The Painted Bird on riipaisevan surullinen ja järkyttävä elokuvakokemus. Elokuvassa on ajoin kestämistä, mutta on todella vaikuttava ja omaperäienn ylivedoistaan huolimatta.

lauantai 15. helmikuuta 2020

Night Visions 20.-24.11.2019: Kohokohtina Parasite, The Painted Bird ja First Love




Olin vuosi sitten ensimmäistä kertaa kauhu-, scifi-, fantasia- ja toimintaelokuviin keskittyneellä elokuvafestivaalilla Night Visionsissa Helsingissä. Silloin oli sen verran hieno reissu ja elokuvakattaus, että päätettiin kaverin kanssa nyt lähteä toista kertaa ja katsoa elokuvia ihan kaikkina neljänä festivaalipäivänä kun viimeksi katsottiin kolmena päivänä. Viimeksi katsottiin 11 elokuvaa, nyt 15. Kaiken kaikkiaan tämän vuoden kattaukseen tuli valikoitua joko tosi hyviä tai keskinkertaisia elokuvia, mutta sysihuonoja ei juurikaan.

Tässä postauksessa hieman venähti, kun loppuvuodesta minulla ei juuri ollut ylimääräistä aikaa ja näistä elokuvista olisi ollut niin paljon kirjoitettavaa. Parempi kuitenkin näin monta kuukautta myöhään kuin ei milloinkaan.


Ke 20.11.
Parasite
Gisaengchung. Etelä-Korea 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: Bong Joon Ho. Jännitys/draama.

Tästä mestariteoksesta minulla on niin paljon sanottavaa, että kirjoitin tästä oman kokopitkän arvionsa.




1BR
Yhdysvallat 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: David Marmor. Draama/jännitys.

Sarah yrittää aloitella itsenäistä elämäänsä vieraassa kaupungissa ja saa asunnon ihanalta vaikuttavasta, huolehtivasta yhteisöstä. Öisin seinistä kuuluu outoja ääniä ja Sarahin salaa vastoin sääntöjä pitämään kissaan suhtaudutaan agressiivisesti. Sydämellisestä pintapuolesta huolimatta kaikki ei yhteisössä olekaan ihan sitä miltä näyttää.

1BRssä on omaperäinen ja mielenkiintoinen kulttiasetelma, mutta juonessa on myös epäloogisuuttta ja järjettömyyttä. Näyttelijäntyö on amatöörimäistä, mutta Elokuvan jälkeen juttelemassa olleet tekijävieraat kertoivat tutkineensa tosielämän kultteja ja että elokuvassa näytetyt kidutusmenetelmät ovat pitkältä tosimaailman menetelmistä peräisin, järkyttävää.




Satanic Panic
Yhdysvallat 2019. Ohjaus: Chelsea Stardust, käsikirjoitus: Grady Hendrix, Ted Geoghegan. Kauhukomedia.

Teinityttö Sam tekee pakon edessä hommia pizzakuskina, eikä epäonninen työpäivä luista. Kaiken lisäksi hän törmää ökyjen alueella keskelle saatananpalvontamenoja.

Satanic Panic on kökkö komedia, joka yrittää ihan liikaa, eikä onnistu hauskuudessa. Homma on vedetty kivasti ihan yli, hahmot ovat tumpeloita, totisia ja kyynisiä, ihan hyvin kirjoitettuja. Päähenkilö on arkisen tavallinen ja tylsä, eikä hänestä välitä mitä hänelle tapahtuu saatananpalvojien käsissä. Juoni on perinteinen kauhukomediakohelluksen. Elokuva on ihan hieno visuaalisesti ja siinä on hauskoja elementtejä, kuten kliseinen karmiva pikkutyttö pupujen kanssa. Koko paketti ei meinaa pysyä kasassa.



To 21.11.
Bliss
Yhdysvallat 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: Joe Begos. Kauhu/mysteeri.

Dezzy on rahapulasta kärsivä nouseva taiteilija, jolla on haasteita löytää inspiraatiota teoksensa viimeistelyyn. Ongelmien kasaantuessa taiteiljatar pakenee niitä alkoholiin ja huumeisiin, jolloin teos alkaa valmistua kuin itsekseen.

Bliss on visuaalisesti hienon levoton, houreinen huumetaidevampyyritrippipläjäys. Henkilöhahmot ovat halki elokuvan järkyttävän ärsyttäviä, jossa pääroolin näyttelevä Dora Madison onnistuu loistavasti läsnäolollaan ilmaisemaan henkilöhahmonsa kaikessa tämän itsekeskeisyydessä. Bliss on aiheeltaan perinteinen rappiotaitelijakuvaus, joka tuo mieleen Dorian Grayn muotokuvan. Kuitenkin ilmaisutapa ja vampyyritematiikalla leikittely tuo aiheeseen tuoreutta. Juoni on simppeli, mutta elokuvasta tekevät kiinnostavia juuri sen visuaalisuus, värikylläisyys ja rosoisuus. Hurmeinen huumekuvaus on esitetty hienosti subjektiivisesta näkökulmasta ja tuo mieleen myös Gaspar Noen Climaxin, mutta Bliss onnistuu saamaan aikaan sen, että katsoja ei ole vain sivustaseuraaja, vaan päähenkilön kokemukseen päästään.  Itselleni kiinnostavinta Blississä on se, että juoni on tulkittavissa ei vain vampirismiksi vaan myös huumeiden piikkiin. Kaikessa levottomuudessaan ja huumehouruisuudessaan Bliss on hienosti epämukavaa katsottavaa, mutta juonen tarpeeton toisteisuus, haahuilu ja toisteisuus verottavat kokonaistähtiä.




The Painted Bird
Narisovannaya ptitsa. Tsekki, Slovakia, Ukraina 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus Václav Marhoul. Draama, sota.

Tästäkin elokuvasta minulla on niin paljon sanottavaa, että kirjoitan tästä erikseen, jotta tämä Night Visions paisu ihan epäkäytännöllisen pitkäksi. Arvioni löytyy täältä.



Sushibuffet-herkuttelua leffaillan päätteeksi.


Pe 22.11.
Depraved
Yhdysvallat 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: Larry Fessenden. Jännitys/draama.

Lähi-idässä traumatisoitunut entinen armeijan kirurgi Henry on löytänyt keinon kuolleiden henkiin herättämiseen. Adam herää henkiin Henryn salaisessa laboratoriossa ja alkaa koulutus ihmisyyteen. Taustalla niskaan henkii rahoittaja Polidori, joka haluaa keksinnön heti julkisuuteen ja rahaa kerryttämään.

Depravedin alku on todella hieno ja kiinnostava, mutta loppua kohden elokuva menee ihan plörinäksi ja juonenkuljetus lähtee käsikirjoituksessa lähtevän käsistä. Loppua kohden tahattoman koomiset vuorosanat ja juonenkäänteet aiheuttavat naurunpyrskähdyksiä. Päähenkilö Adam on sympaattinen ja tarina kerrotaan hienosti hänen näkökulmastaan, Alex Breaux vetää hienon roolin modernina Frankensteinin hirviönä maailmaa ihmetellessään. Muissa roolisuorituksissa ja kökössä henkilöohjauksesssa olisi ollut parantamisen varaa. Oletettavasti pienellä budjetilla on tehty suhteellisen hienoa jälkeä.




Synchronic
Yhdysvallat 2019. Ohjaus: Justin Benson ja Aaron Moorhead. Käsikirjoitus: Justin Benson.  Draama/scifi.

Steve ja Dennis työskentelevät työparina ensi-hoitajan puuduttavaa arkea New Orleansissa. Vaihtelua työpäiviin tuovat huumekuolemien sarja, joka tulee liiankin lähelle kun Dennisin tytär katoaa. Steve alkaa itsekseen selvittämään mysteeriä.

Pidin paljon Bensonilta ja Moorheadilta aiemmin näkemästäni omaperäisestä Lovecraft-tyylisestä jännäristä Endlessistä (joka on muuten nähtävillä Netflixissäkin.) Minulla oli siis jonkin verran odotuksia Synchronicinkin suhteen, mutta tämä oli omaperäisyyden kannalta pieni pettymys, vaikka ihan kelpo kaavamainen draama olikin. Erikoista, vaikkakin hieman epäuskottavaa, että tarina kerrotaan ensihoitajien näkökulmasta kuin murhamysteerinä. Henkilöhahmot ovat melko tasapaksuja ja roolisuoritukset tasaisia. Aikamatkustusasetelma on kiinnostava ja matkustuksen toteutustapa jossain määrin omaperäinen. Koko konsepti on kutkuttava, mutta siitä ei oteta aivan kaikkea irti. Elokuva on kuitenkin täynnä scifi-genren tuttuja konventioita ja helppoja, lässyjä juonellisia ratkaisuja.





La 23.11.
Sitten koitti se viimeisen päivän haaste: 8 elokuvaa ja ympäri vuorokauden valvominen. Onneksi elokuvat olivat pääosin tosi hyviä ja kiinnostavia, joten jaksoimme valvoa kahvin ja yön irish coffeen sekä edellisyön pitkien yöunien voimalla. Sunnuntaipäivän kotiin paluu sen sijaan meni hieman tokkuraisena neljän tunnin unien jäljiltä kun itse en osaa bussissa nukkua. Mutta nyt niihin lauantaifestaripäivän elokuviin.


Jallikattu
Intia 2019. Ohjaus: Lijo Jose Pellissey. Käsikirjoitus: R. Jayakumar, Hareesh S. Toiminta.

Jallikattu on elokuva kaaoksesta. Puhveli karkaa teurastajiltaan ja alkaa terrorisoida ympäri viidakkoa levottomuutta herättäen. Puhvelijahtiin liittyy koko kylän miesväki, mutta operaatio onkin odotettua haastavampi. Aggressio purkautuu miesjoukossa ja muuttuu joukkohysteriaksi saaden alkuperäisen tavoitteen tuntumaan etäiseltä.

Jallikattulla on hieno alku ja loppu, mutta väliin sijoittuva kesto tuntuu olevan pelkkää huutoa ja juoksentelua, miesten hamekankaiden nostelua ja joka kohtauksessa vallitsevaa hienon levotonta äänimaailmaa. Elokuva on täyttä kaaosta ja hurmosta, mikä käy aika ajoin turhauttavaksi ihmisten huutaessa, juoksennellessa ja raivotessa. Kiitin onneani ettei tätä näytetty yömyöhän näytöksenä, sillä järki olisi väsyneenä mennyt moisesta huutamisesta. Koko kylä on henkilöhahmoina, eikä heistä pääse oikein perille että kuka on kuka, mutta yllättäen se ei lainkaan ole merkityksellistä. Hieman kulttuurisesti vieras, mutta kiinnostava, omaperäinen tapaus. Visuaalisuus ja äänisuunnittelu ovat elokuvan ehdottomat kohokohdat juonen ollessa viitteellinen.





Call Heaven to Heaven
Kiina 2019. Ohjaus: Oxide Pang. Käsikirjoitus: Oxide Pang, Wang Ran, Wen TingYun. Kauhu.

Nuorisoviisikko lähtee reissuun tekemään somesisältöä ja kohtaavat vanhan naisen, joka kuljettaa heidät suosittelemalleen vehreälle saarelle. Nuorten järkytykseksi saarella ei ole edes nettiyhteyttä. Pian netin puute onkin pienin naiskolmikon ongelmista kahden miehen kadotessa ja itse joutuessaan vanhan naisen suvunjatkamissuunnitelmien keskiöön.

Henkilöhahmot ovat kliseisiä ja ärsyttäviä, näytteleminen teennäistä halki elokuvan.  Pahisasetelma on naurettavan epäuskottava ja koko asetelma naisista vankeina maakellareissa kulunut, eikä asetelmasta ammeneta mitään uutta. Juoni on ennalta arvattava, täynnä helppoja ratkaisuja ja tämän tyylisten elokuvien kohdalla voi katsoessa vain ihmetellä, että mitä ihmettä henkilöhahmo tekee noin tyhmästi. Kuitenkin kyseessä on perinteinen kauhujännitys, jossa visuaalinen ilme on kohdillaan.






4X4
Argentiina/ Espanja 2019. Ohjaus: Mariano Cohn. Käsikirjoitus: Mariano Cohn, Gaston Duprat. Jännitys/ Rikos.

Murtovarkaan keikka saa odottamattoman käänteen hänen jäädessään jumiin hienoon autoon, joka osoittautuu luodinkestäväksi ja äänieristetyksi. Ajan kuluessa autoradiosta alkaa kuulua puhetta ja varas saa selville, että auton ovien lukkiutuminen ei ollut sattumaa, vaan on joutunut epäoikeudenmukaisuudesta tarpeeksi saaneen miehen leikin uhriksi.

4x4 keskittyy herkulliseen suljetun tilan asetelmaan. Näyttelijänsuoritukset, joista keskeisiä on kaksi, ovat huikeita ja puistattavia hahmojen vastenmielisyydessä. Näyttelijät kantavat koko pienimuotoista, mutta painostavaa elokuvaa ja koko paketti on tiivis. Elokuvaa seuraa mielenkiinnolla ja katsoessa voi vain pohtia, mitä itse tekisi samassa tilanteessa. Asetelma eskaloituu hienosti ja loppu tuo vaihtelua alkupuolen tasaisuudelle, vaikkakin elokuvan pointti alkaa horjua loppua kohden. Elokuvalla on huumorielementtinsä, mutta sisältää myös yhteiskuntakritiikkiä, joka tosin tulee loppupuolella aikalailla puskista ja on hieman väkisin väännetyn oloista.




First Love
Hatsukoi, Japani 2019. Ohjaus: Takashi Miike. Käsikirjoitus: Masa Nakamura. Toiminta/ Rikos/ Komedia/ Romanttinen

Nuori nyrkkeilijä Leo törmää sattumalta nuoreen prostituoituun, joka on sotkeutunut Tokion huumepiireihin. Vauhdikkaan yön aikana parivaljakko törmää niin korruptoituneeseen poliisiin, yakuzaan kuin kiinalaisen rikollisjärjestön lähettämään naispalkkamurhaajaan, eikä vauhdilta ja vaarallisilta tilanteilta voi välttyä.

Tahallisen geneerisen nimen ei pidä antaa häiritä tai johtaa harhaan. First Love on vauhdikas elokuva, viihdyttävä ja todella hauska, ei pöljällä, vaan hienon ironisella tavalla. Näyttelijäsuoritukset ovat hienoja ja osoittavat suurta heittäytymistä, ajoin jopa teatraalisuutta. Hahmokaarti on monimuotoinen ja kiinnostava, vaikkakin hahmot jäävät melko etäisiksi niiden lukuisan määrän myötä. Osa on jopa karikatyyrisiä. Ilmaisutapa ja varsinkin toimintakohtaukset ovat hauskan animemaisia ja animaatikohtaus kruunaa tämän mielikuvan. First Love tarjoaa pienen leikkauksen yakuza-mafian piireistä sivullisen, vahingossa asiaan sotkeutuneen Leon näkökulmasta. Elokuva on todella hauska, mutta visuaaliselta ilmeeltään tavanomainen. Olen ohjaaja Miikeltä nähnyt aiemmin vain vaikuttavan, yllättävän ja ra'an Auditionin, johon First Love ei ole lainkaan verrattavissa, mutta molemmat ovat omilla tavoillaan hienoja.




Aamuyöstä elokuvien välissä oli käytävä kofeiinipiristyksellä irish coffeen kautta.



Why Don't You Just Die
Papa, sdokhni. Venäjä 2018. Ohjaus ja käsikirjoitus: Kirill Sokolov. Komedia/ jännitys.

Matvey tapaa appivanhempansa ensimmäistä kertaa hieman erikoisemmissa merkeissä. Tarkoitus on tappaa tyttöystävän isä, mutta vasaramoukarointi ei mene suunnitelmien mukaan ja Matvey löytää itsensä pian lukittuna käsiraudoilla appivanhempien vessaan.

Why Don't You Just Die on sopiva sekoitus komiikkaa ja ihmissuhdekiemuroita ja tasapainottelee hienosti huumorin, väkivallan ja tragedian välillä. Episodittainen, vuorollaan eri henkilöihin keskittyvä kerrontatyyli toimii, kun koko soppaa paljastellaan hienosti vähitellen. Näin mielenkiinto ja yllätyksellisyys säilyy loppuun saakka. Huumori yltyy absurdiuteenkin ja välillä voi vain hykerrellä itsekseen. Loppua kohden elokuvan meno hieman tosin väsähtää.

Elokuva on visuaalisesti niin efekteiltään, värimaailmaltaan kuin lavastukseltaankin hieno ja soppaan sotketaan sopivissa määrin epärealistisuutta ja liioittelua. Erityisen vaikuttava on luovuudessaan ja hienovaraisuudessaan ällöttävä kohtaus, jossa Matvey yrittää kielellään saada pinniä kylpyammeen möhnäisestä aukosta avatakseen käsirautansa. Näyttelijäsuoritukset ovat tasapainoisia ja uskottavia, hahmojen väliset konfliktit ja epäluulo välittyvät hienosti. Todella hieno esikoisohjaus ja -käsikirjoitus, jota voisi tyylillisesti verrata Tarantinon tuotantoon.





Dead Dicks
Kanada 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: Chris Bavota ja Lee Paula Springer. Jännitys.

Itsetuhoinen taiteilija Richie huolestuttaa siskonsa Beccan kesken työpäivän ja Beccan saavuttua Richien kämppään, on tämä kuollut. Veli kuitenkin astuu yllättäen Beccan luo toisesta huoneesta. Richie on päätynyt outoon uudelleensyntymisen limboon palaten kloonina takaisin jokaisen kuoleman jälkeen.

Elokuvan Päiväni murmelina -tyylinen idea on luova ja kiinnostava, mutta idean täyttä potentiaalia ei täysin hyödynnetä. Elokuvassa on turhaa haahuilua ja ihmissihdekeskusteluja, mutta näyttelijöiden henkilökemia toimii. Elokuvassa on vain neljä näyttelijää, ja kaikkien rooli on oleellinen. Lavastus on kiinnostavasti toteutettu ja omaperäinen.




Yleisölle jaettiin Deathcemberissa esiintyviä paukkukarkkeja.

Deathcember
Saksa 2019. Useita ohjaajia ja käsikirjoittajia. Kauhu.

24 ohjaajaa eri puolilta maailmaa kertoo joulun ajan synkästä puolesta lukuisin eri ideoin ja tekniikoin. On vaha-animaatiota, pieleen menneitä lahjashoppailuita, luisteluretkiä ynnä muuta.

Tasaisen kehnoja lyhäreitä joulusta ja koko 2 tuntia, 25 minuuttia pitkä antologia on aivan ylipitkä. Osassa yritetään saada aikaan liikaa lyhyessä ajassa ja osa on vain tyhmiä ja ennalta-arvattavia. Roolisuoritukset ovat amatöörimaisia kuten ajoin myös editointi. Lavastuksenkin osalta suuren osan lyhäreistä huomaa tehdyn nollabudjetilla. Toki pienelläkin budjetilla saisi aikaan hienoa jälkeä, jos ei lähtisi yrittämään ihan liikoja. Huumoria yritetään tehdä väkisin ja se on suurilta osin vain noloa. Muutama wtf hetki ja älyvapaata ilmaisua. Kumminkin keskeinen luukkunäkymä, josta kuhunkin lyhäriin edetään, on hieno




Antrum: The Deadliest Film Ever Made
Kanada 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: David Amiro & Michael Laicini. Kauhu.

Pikkuveli ja isosisko tekevät 1970-luvulla pelottavan retken mystiseen metsään. Heidän tarkoituksenaan on kaivaa reittinsä helvettiin, jonne he olettavat koiransa päätyneen. Tämän keskeiskertomuksen ympärille on tehty "dokumentti" kehystämään elokuvan mystisyyttä ja kertomaan urbaanilegendaa, jonka mukaan Antrumin katsojat kuolevat pian elokuvan näkemisen jälkeen.

Miljöö tuo mieleen kenties tarkoituksenmukaisesti Aokigaharan itsemurhametsän, tunnelma tuo mieleen Blair Witch Projectin ja junttiasetelma sivuelementtinä tuo mieleen Texasin moottorisahamurhat. Antrum hyödyntää hienosti vastaavia mielleyhtymiä ja kauhugenren sekä okkultismin konventioita. Dokumentaarisuus tekee itse elokuvasta kiinnostavamman, eivätkä osiot välttämättä toimisi ilman toista. Antrum on hienosti tehty vanhan, kuluneen näköiseksi filmiksi, johon on piilotettu mystisiä okkultistisia merkkejä. Elokuvaa seuraa mielenkiinnolla, vaikka se onkin täynnä haahuilua, painostavia demonikuvia, ärsyttävää kirkumista. Juoni on poukkoileva ja haahuileva, eikä välillä tunnu etenevän mihinkään, kuin edettäisi lapsen logiikalla.

Tunnelma ja äänimaisema ovat hienon aavemaiset ja 70-lukulaista ilmaisua jäljitellään toimivasti. Painostavan, epämukavan tunnelman luomisessa on onnistuttu erinomaisesti, esimerkiksi katsojille näytetään asioita, joita päähenkilöt eivät näe, kuten telttapaikan lähellä makaava muumioitunut ruumis. Kaikkiaan ihan viihdyttävän kiinnostava pätkä, vaikkakaan ei omaperäinen.







Siinäpä se 15 elokuvan pläjäys. Sunnuntaina festareiden jälkeen oli aika väsyneet fiilikset, mutta nuo neljä päivää jaksoi hyvin, varsinkin kun osana päivistä oli vain muutama leffa, jotka katsottiin. Todella hyvä elokuvakattaus oli, eikä kaikkia kiinnostavia sopinut tuohon viidenkääntoista joukkoon. Esimerkiksi musiikkielokuva Blood Machines ja murhajännäri Veitset esiin jäivät odottamaan näkemistä.

Tässä postauksessa oli sen verran hommaa 15 elokuvan osalta, että saa nähdä milloin saan valmiiksi postauksen joulukuun alussa olleen Cinemare-festareiden kuudesta leffasta.

tiistai 11. helmikuuta 2020

Tammikuussa näkemiäni uutuuksia


Nyt jo hyvän matkaa helmikuun puolella oltaessa ajattelin koota vielä muistiin tammikuussa näkemiäni uutuuselokuvia. Yhteensä elokuvia tuli viime kuussa katsottua 24, joten keskityn kirjoittamaan vain näkemistäni ensi-iltaelokuvista, ettei postaus ihan paisu. Erityismainintana vielä tammikuussa näkemistäni Lynchin mystinen, moniselitteinen Mullholland Drive, Villeneuven hienon filosofinen ja visuaalinen Blade Runner 2049 ja sarjamurhaajaelokuvien klassikko M-Kaupunki etsii murhaajaa, jotka kaikki näin ensimmäistä kertaa. Olen ottanut tavaksi kirjoittaa pieniä mietteitä katsomistani elokuvista Letterboxdiin, joten elokuvamietteitäni on luettavissa sieltäkin.



Frozen 2

Animaatio, musikaali
Ensi-ilta 25.12.2019

Elsa alkaa kuulla outoa kutsua pohjoisesta ja koittaa vastustaa taikavoimiensa vetoa sinne. Elsan on kuitenkin selvitettävä taikavoimiensa alkuperä, joten seikkailua ei voi estää. Pian Elsa, Anna, Kristoff, poro Sven ja lumiukko Olaf ovat matkalla mystiseen metsään, joka on ollut eristyksissä sumuverhon takana jo vuosikausia.

Juoni on oivaltava, tapahtumarikas, mutta sisältää jonkin verran epäloogisuutta suhteessa ensimmäiseen Frozeniin. Samalla juoni on aika levoton ja tarina on vähän sitä ja tätä ajoittain. Laulut eivät toimi yhtä hyvin kuin ensimmäisessä Frozenissa, eivätkä ole yhtä mukaansa tempaavia. Parasta antia on Kristoffin korni haikailulaulu, joka sisältää hauskan Queen-viittauksen.

Frozen kakkosen parhautta on sen visuaalisuus: se on todella kauniin näköinen ja yksityiskohtainen. Välillä vain unohdun tuijottamaan ihaillen Annan housujen tekstuuria tai laukun tuohikuviota. Frozen 2 nousee visuaalisuutensa osalta jopa suosikikseni kaikista Disney-elokuvista. Elokuva on hienosti tuttuun tapaan täynnä viittauksia esimerkiksi muihin Disney-elokuviin. Suosikkiviittauksiani on kohtaus, jossa Annan ja Elsan äiti kysyy: "Mitä luet?" "Joku tanskalaiskirjailija," vastaa Annan ja Elsan isä kädessään kirja, jonka kannesta bongattavissa pienen merenneidon kuva. Erityistä herkkua minulla olivat skandinaavisesta mytologiasta otetut kivijätit ja vesihevonen ynnä muut mystiikasta peräisin olevat elementit. Muutenkin elokuvassa on hienosti kaikuja muun muassa saamelaisten kokemasta syrjinnästä ja eristämisestä, tuskin sattumaa, että pohjolan kansan kotimaisemat muistuttavat aivan pohjoismaiden Lappia. Nämä syvällisemmät ideat jäävät kuitenkin sivumpaan huomioon ottaen, että kyseessä on selkeästi naiivi lastenelokuva. Tämän parissa kuitenkin viihtyy.




Jojo Rabbit


Draama,komedia
Ensi-ilta 10.1.2020

Lue arvioni täältä.


What Did Jack Do?


Komedia,rikos
Ilmestynyt 2017, Netflixiin 20.1.2020

David Lynch istuu juna-aseman rähjäisessä kahvilassa pöydän toisella puolella vastassaan söpö apina. Lynch kuitenkin laittaa apinan koville selvittäessään murhaa, josta apina, Jack, on epäiltynä.

Kuulostaako oudolta? Sitä se onkin Lynchin tuntien. Apinan suu on yksinkertaisesti korvattu Lynchin omalla suulla, joka on liitetty päälle Annoying Orangea muisuttavalla tavalla ja Lynch puhuu hassulla äänellä apinan vuorosanat.

17-minuuttinen lyhyetelokuva on yksinkertainen niin aiheeltaan kuin toteutukseltaankin, mutta silti oudolla tavalla hauska ja viihdyttävä. En voi kuin hykerrellä korneille kielikuville ja tilanteen absurdiudelle Lynchin laittaessa apinan kuulustelussa koville. Hauskinta ovat kuvapätkät apinasta, jotka vaikuttavat toistuvan loopilla, eivätkä Lynch ja apina juurikaan näy samassa kuvaruudussa.




Helene

Draama
Ensi-ilta 17.1.2020

Helene Scherfbeck oli yksi Suomen taiteen historian suurimpia taiteilijoita ja nyt hän on Juicen, Kari Tapion ynnä muiden miesartistien vanavedessä saanut viimein oman elämäkertaelokuvansa. Vuonna 1915 Helene (Laura Birn) on unohdettu taiteilija ja elää maalla vanhan äitinsä kanssa. Edellisestä näyttelystä on kulunut jo aikaa, mutta taidekauppias saapuu ja Helenen teokset nähtyään haluaa järjestää Ateneumiin suuren näyttelyn. Taidekauppiaalla on mukanaan taiteenharrastaja Einar Reuter (Johannes Holopainen), jonka kanssa Helenellä muodostuu niin ammatillinen kuin henkilökohtainenkin suhde.

Tämän elokuvan kuvaus on jotain niin upeata ja kaunista! Elokuva itsessään on taideteos, kuin liikkuva maalaus, joka jo visuaalisuudellaan välittää hienosti Scherfbeckin hengen. Helenen muotokuva on tunteellinen, syvällinen ja todella inspiroiva. Heti elokuvan jälkeen olisi tehnyt mieli kokeilla kankaalle maalaamista pitkästä aikaa.

Roolisuoritukset ovat hienoja, mutta Laura Birn vie valokeilan. Hän on ilmaisuvoimainen ja välittää niin paljon tunnetta pelkällä olemuksellaan. On hienoa seurata pieniä mikroilmeitä, jotka välittävät taiteilijan mielenliikkeitä, sekä huulia, jotka liikkuvat Helenen etsiessä sanoja ja miettiessä sanooko sanottavaansa. Näyttelijäsuoritus on niin realistinen ja uskottava, että voisin uskoa Helenen olleen juuri tuollainen oikeastikin, vaikka en asiasta oikeasti tiedäkään. Johannes Holopainen vaikuttaa Birnin rinnalla valjulta, vain Helenen tunteiden peilaamisvälineeltä, mutta parivaljakon ongelmallinen kemia ja tunteiden ristiriita käy hyvin ilmi. Krista Kosonen on sympaattinen taustavoima ja tukija Helenen parhaana ystävänä ja Pirkko Saisio upea tuimana mörökölliäitinä, jolloin äidin ja tyttären sanailua ja ongelmallisia välejä seuraa innolla.

Monien elämäkertaelokuvien ongelma on yrittää kertoa kuvattavan henkilön koko elämän tapahtumat pikakelauksena. Helenen kohdalla on hieno ratkaisu keskittyä vain tiettyyn ajanjaksoon ja tapahtumiin, jotka luovat taiteilijasta syvällisen ja uskottavan kuvan. Kerronta on maalailevaa, pieniin yksityiskohtiin keskittyvää, mutta ajoittain elokuva on äärimmäisen hidas käyden välillä pitkäveteiseksi. Kaiken kaikkiaan Helene kuitenkin kantaa koko kaksituntisen kestonsa juuri kuvaustyylinsä kauneuden ja Birnin intensiteetin voimin.



Parasite

Jännitys, draama, komedia
Suomen ensi-ilta 31.1.2020


Parasitesta julkaisinkin jo aiemmin kokopitkän arvion, voit lukea sen täältä. Pääsin katsomaan Parasiten onnekseni toiseen kertaan, kun mestariteos viimein sai myös Suomen ensi-iltansa ja oli toisella katsomiskerralla aivan yhtä hyvä.



Parasite voitti ansaitusti juuri viikonloppuna kuusi Oscaria tehden samalla historiaa ollessaan ensimmäinen sekä parhaan vieraskielisen että parhaan elokuvan voittaja. Muutoinkin gaala oli viihdyttävää seurattavaa ja oli hauska huomata, miten monta tärkeimpien kategorioiden veikkasin tuurilla oikein Cinema Lozenge-blogin Waltsun järjestämässä Oscar-äänestyksessä, vaikkakin kokonaisluku oikein veikkaamistani taisi jäädä kahdeksaan. Toisaalta olin ehdokkaista harvinaisen monta jo nähnyt, kun yleensä olen nähnyt vain muutaman ennen Oscareita.