Nyt kun kaikki on peruttu, tapahtumat ja elokuvateatteriesitykset mukaan lukien, on hyvä tehdä throwback-tyylistä katsausta viime joulukuun Cinemareen. Uusi Cinemare olisi ollut maaliskuun lopulla, mutta se luonnollisesti siirtyy tai peruntuu. Toivottavasti Colour Out of Spacen, First Loven ja muun ohjelmiston pääsee myöhemmin näkemään. Pakko myöntää, että on jo hirmu ikävä elokuvissa sun muissa kulttuuririennoissa käymistä. Viimeksi olen käynyt katsomassa 15.3. The Invisible Manin.
Edellinen Cinemare uudistui hieman sillä tavalla, että elokuvia näytettiin jo päivällä erillisessä rakennuksessa ja iltanäytökset olivat perinteiseen tapaan elokuvateatterikeskus Tapiossa. Minusta se oli toimiva ratkaisu, sillä päivällä pääsi näkemään kökköleffaa, mitä yöllä ei olisi jaksanut valvoa katsomassa.
Oli hienoa, että ystävänpäivänä järjestettiin myös naapurikunta Outokummussa Minemare, jossa näytettiin kuusi klassikkokauhuelokuvaa. Kirjoitin tapahtumasta reportaasin Karjalaiseen.
Mutta nyt 30.11.-1.12.2019 Cinemaren elokuvakatsaukseen.
Manos: The Hands of Fate (1966)
Pariskunta on ajamassa lomamatkalle pienen tyttärensä kanssa, mutta he eksyvät matkalla ja päätyvät syrjäisen, oudon kartanon pihaan. Erikoisen oloinen nilkuttava heppu ottaa heidät vastaan ja perhe vaatii saada yöpyä talossa. Hepun mestari ei hyväksy -jankkaamisesta huolimatta perhe jää yöksi, mutta törmäävät omituiseen kohtalon kättä palvovaan kulttiin ja ilkeimmän näköisimpään eläimeen, jonka ovat koskaan nähneet
Manos on kökköä, tahatonta komiikkaa alusta loppuun saakka. Juoni haahuilee, toiminta on epäloogista ja hahmot kummallisia. Puheäänet ja ääniefektit ovat tärykalvoille pureutuvan kimeitä ja ekstentriset musiikit jäävät soimaan päähän. Parasta Ö-luokan elokuvaviihdettä siis.
The Last House on Dead End Street (1973)
Nuori gangsteri vapautuu vankilasta ja alkaa kuvata snuff-väkivaltaelokuvaa ikään kuin rangaistuksena yhteiskunnalle.Selittämätöntä, kieli poskessa tehtyä kökköä, jonka koko merkitys jää pimentoon. Lähes yhtä pimentoon kuin miten epäselvää ja hämärää laatua elokuva visuaalisesti on. Elokuva on tehty ilmeisen pienellä budjetilla, koska kuva on todella rakeista ja rosoista, eikä puheesta meinaa saada selvää. Roskaelokuvaa isolla ärrällä ja jos tykkää sen tyylisestä niin varmaan tykkää tästäkin, vaikkakaan en näe miksi kukaan tästä tykkäisi. Itselleni tässä ei ollut edes koomisuusvaikutelmaa, kuten Manosissa, joka sen sijaan oli hauskaa katsottavaa.
The Lighthouse (2019)
Kokenut majakanvartija Thomas Wake (Willem Dafoe) sekä Ephraim Winslow ja Thomas Howard nimiä käyttävä mies (Robert Pattinson) muuttavat työkeikalle syrjäiselle, karulle majakkasaarelle. Kokeneemman auktoriteettiin vedoten Wake ei päästä Winslowta lyhtyhuoneeseen ja laittaa nuoremman miehen hanttihommiin vastatessaan itse majakan valon toiminnasta ja ruoanlaitosta. Majakan tornissa vaikuttaa olevan jotain salaista, josta Winslown uteliaisuus herää ja asia alkaa vaivata. Eristyneissä oloissa vietetyn ajan venyessä jännitteet kiristyvät ja alkavat purkautua rajusti puhumattakaan oudoista tapahtumista ja ahdistavista näyistä.Rakastin ohjaaja Robert Eggersin vuoden 2015 The VVithciä, jonka näin myös Cinemaressa ensimmäistä kertaa siellä ollessani. The Lighthousea olen odottanut jo pitkään kuin kuuta nousevaa, eivätkä odotukset suotta olleet korkealla ja ne eivät myöskään alittuneet. Eggersin toinen ohjaustyö pitää ajoittaisesta vähäeleisyydestään ja toisteisuudestaan huolimatta tiiviisti otteessaan alusta loppuun saakka. Kyseessä on niin kauhu-, draama- mysteerigenrejen kuin myös seikkailu- ja fantasiaelokuvan tienoilla liikkuva elokuva. Se on hieno psykologinen hahmotutkielma ja taustatyö ajan majakkamaailmasta on tehty huolella.
The Lighthousessa on niin kauhua, vainoharhaa, mysteeriä, ahdistusta, juopottelua kuin sysimustaa huumoriakin. Ilmaisu on hienon rajua ja äänet teräviä, joten elokuva ei ole väkivaltainen vain kuvastoltaan vaan on väkivaltainen katsojan muillekin kuin näköaistille. Sumutorvi, myrsky, pierut; kaikki tukevat elokuvan luomaa likaista ja epämukavaa oloa samoin kuin elokuvan mustavalkoisuudesta syntyvä likainen harmaus. Se, että elokuva on kuvattu mustavalkoisena aidolle filmille vanhanaikaisella kuvasuhteella, tukee elokuvan ahdistavuutta, aavemaisuutta ja pakokauhun tunnetta. Elokuvan tiukat rajaukset eivät salli pakopaikkaa tai vapautunutta hengähtämistä.
The Lighthouse on täynnä hienoa tulkinnanvaraisuutta ja mystisyyttä. Meri, majakka, alitajunta ja unet sekoittuvat keskenään. Elokuva on täynnä upeaa kuvallisuutta ja merimieslegendoja. Viittaillaan antiikin mytologiaan Neptunuksen, Tritonin ja Odysseuksen seireeneiden myötä. Majakan fallossymboliikka on selkeää miesten seksuaalisuuden turhautumisen keskellä. Seksuaalista kuvastoa viljellään muutenkin merenneitojen muodossa sekä miesten toteuttaessa seksuaalisuuttaan omilla tavoillaan.
Tässä vapuksi uudelleenluomamme The Lighthouse-kuva, joka syntyi nyt koronakotoilun aikana vallinneen taideteosten uudelleen luonnin myötä.
Pattinson ja Dafoe tekevät sopivan teatraalisella tavalla käsittämättömän hienot, heittäytyvät ja fyysiset roolit. He kirjaimellisesti rypevät paskassa ja mudassa. He ovat aggressiivisia, ahdistuneita ja saavat katsojankin tuntemaan majakkasaaren ahdistavuuden ja epätietoisuuden. Erityisesti Pattinsonin yltyvä vainoharhaisuus ja epätoivo ovat uskottavia Dafoen välittämän aggression ja purskahtelevan auktoriteetin edessä. He ovat käytännössä elokuvan ainoat näyttelijät ja sopivat rooleihin kuin nenä päähän. Kaksikon kemiat käyvät todella hyvin yhteen ja hahmojen kommunikointi on herkullisen nasevaa ja kärkästä. He liikkuvat upeasti läheisyyden ja vihamielisyyden välillä. Mystisistä hahmoista paljastuu herkullisen hitaasti yksityiskohtia ja heihin päästään syvemmälle. Elokuvassa on myös pohdintaa miehen ja naisen rooleista, sillä kun naista ei ole, on jonkun otettava naisen roolia kahden miehen kotileikissä. Dafoen hahmo kokkailee ja loukkaantuu rajusti, kun Pattinsonin hahmo ei suostu kehumaan kokkailuja.
Robert Eggersin ja veljensä Max Eggersin käsikirjoittama teos kuvastaa hienosti eristyneisyyden, auktoriteettien ja ongelmallisen vallankäytön seurauksia ihmispsyykelle. Tapahtumat voi mielenkiintoisesti tulkita joko kirjaimellisesti tai esimerkiksi rikkinäisen mielen sairaskertomuksesta niin, että Pattinsonin ja Dafoen hahmot ovat osa samaa persoonallisuutta, sen eri osia, jo nimiasioistakin päätellen.
The Lighthousea ei ikävä kyllä vielä löydy verkkopalveluista katsottavaksi, mutta toivottavasti se pian ilmestyisi, sillä odotan jo innolla uudelleen näkemistä. Elokuva on hypnoottinen kokemus ja siinä on pureskeltavaa useammallekin katsomiskerralle, sillä se ei tarjoa valmiita ratkaisuja.
In Fabric (2018)
Jos kummituksena olisikin lakanan sijaan mekko? Ja jos ASM-ilmiötä hyödyntäisi kauhuelokuvassa? Jotain tällaisia ajatuksia Peter Strickland on varmaan pyöritellyt käsikirjoittaessaan In Fabricin. Hiljattain eronnut Sheila (Marianne Jean-Baptiste) päättää valmistautua treffeille uudella mekolla. Pian mekko kuitenkin aiheuttaa mitä kummallisempaa päänvaivaa Sheilalle sekä pojalleen (Jaygann Ayeh) ja tämän tyttöystävälle (Game of Thronesin Briennenä tuttu Gwendoline Christie). On niin ihottumaa, kodinkoneongelmia kuiin hyökkäileviä koiriakin ennen kuin kohtalokkaan punainen mekko jatkaa matkaansa.
Tämän näkemistä olin odottanut jo pitkään, sillä olen pitänyt ohjaaja Stricklandin aiemmista teoksista Duke of Burgundysta ja Berberian Sound Studiosta. Tämä brittiläinen kauhukomedia on visuaalisesti upea, kirkkaansävyinen ja raikas, eikä mitenkään perinteisen kauhuelokuvan näköinen. Siinä on hieman vintage-viboja, vaikka elokuva ilmeisesti sijoittuu nykyaikaan, lähimenneisyyteen tai jopa 1960-luvulle. Aikakausien visuaalisuutta sekoitetaan hienosti.
Taidokkaan mystinen, ajoin absurdin unenomainen tunnelma vallitsee ja selittämättömät asiat tukevat sitä. Kyseessä ei ole mitenkään perinteinen kauhukomedia, vaan elokuvassa on brittiläistä hienovaraista huumoria, joka syntyy esimerkiksi kiusallisista sosiaalisista tilanteista ja absurdiudesta. Myös muotimaailman omituisuudesta revitään koomisuutta ja selittämättömiä omituisuuksia. In Fabric herättää hykerryttävästi niin paljon kysymyksiä ja niin vähän vastauksia. Absurdi elokuvakokemus on ajoittain hulvattoman hauska. Elokuva on täynnä sekä absurdeja omituisuuksia että tosielämän kauhua. Pesukoneen räjähtäminen on järkyttävää katsottavaa, sillä se vaikuttaa todelliselta.
Ikävä kyllä loppua kohden paketti alkaa hieman hajota ja hajanaistua. Kun kerrotaan mekon matkan jatkumisesta, alkaa elokuva muuttua antologiamaiseksi. Alku on tehokas, mutta loppu tuntuu hieman pitkitetyltä, vaikka kiinnostavia asioita sisältääkin.
In Fabric on ajoittain hienoa ASMR-sipittelyä ja voisi olla kuunneltuna rentouttava kokemus monille. Vaikuttavan laajan cv:n omaava joensuulainen foley-taiteilija Tapio Liukkonen on tehnyt upeaa, pikkutarkkaa työtä huomioiden kaikkien tekstiilipintojen sun muiden aikaan saamat äänet.
Kaiken kaikkiaan In Fabric on hienon omituinen ja selittämätön koominen kokemus. Sille ei naura ääneen, mutta kaikki omituisuus viihdyttää ja huvittaa. In Fabric on muuten The Lighthousen tavoin yhden suosikkituotantoyhtiöni A24:n tuottama. Tuntuu, että kyseisen yhtiön elokuvissa luovuus saa kukkia.
Tämä löytyy katsottavaksi esimerkiksi Blockbusterista.
Code 8 (2019)
Code 8 on toimintapainotteinen scifi-draama maailmasta, jossa erityislaatuisia kykyjä omaavat ihmiset elävät köyhyydessä yhteiskunnasta hyljeksittyinä. Laittomia supervoimia omaavalla Conner Reedillä on ongelmia sairaan äitinsä hoitokulujen kustantamisessa. Älykkäiden koneiden korvatessa ihmistyötä Conner alkaa tienatakseen työskentelemään laittomuuksien parissa muiden kyvyllisten kanssa.Tämä on tavanomaista scifiä, jonka maailmassa on ihan omaperäisiäkin juttuja, mutta geneerinen juoni ja keskinkertaiset roolisuoritukset. Juonessa on jonkin verran epäloogisuuksia. Päähenkilö on hieman puuduttava, eivätkä muutkaan hahmot loista. Elokuva on aika ennalta-arvattava ja pliisu, mutta ajoin ihan viihdyttävä. Koneiden vallankumouksen vaikutusta yhteiskuntaan ja ihmisten työllisyyteen sekä koneiden kyvykkäisiin harjoittamaa valvontaa kuvataan kiinnostavalla tavalla. Pienestä budjetista huolimatta on tehty kunnianhimoisesti ihan kelpo jälkeä. Tämä teknisesti hieno, mutta tarinallisesti hatara scifi-draama löytyy nyt katsottavaksi Netflixistä.
Kultainen hansikas (2019)
Sarjamurhaaja Fritz Honka (Jonas
Dassler) murhasi laitapuolen naisia 1970-luvulla Saksassa. Kultainen
hansikas kertoo siitä, kuinka Honka houkutteli viinan voimalla naisia räkälästä
kotiinsa likaiseen loppuunsa. Kultainen hansikas -nimisessä baarissa kurjuutta käyvät sivusta seuraamassa kaksi koululaista, mutta viattomien sivullistenkin päälle vain pissitään. Ketään ei vaikuta kiinnostavan kadonneiden ihmishylkiöiden kohtalo, tai se, että Honkan asunnosta leviää kuvottava haju.
Kultainen hansikas on upeasti ohjattu ja käsikirjoitettu kauhurikosjännäri. Fatih Akinin ohjaama ja romaaniin perustuen käsikirjoittama elokuva on likainen ja tunkkainen tavalla, jolla jokaisen murhasta kertovan kuvauksen kuuluisikin olla. Lian löyhkän lähes haistaa ja kaikessa inhorealismissaan elokuvasta tulee todella likainen olo. Kaukana ovat silotellut Hollywood-murhakuvaukset ja sarjamurhaamisen mystisyys. Murhaamisen kuuluu tuntua sivustakatsojastakin pahalta ja väärältä, eikä viihteeltä. Kaikessa inhorealismissaan elokuvasta tulee todella likainen olo.
Ajankuva on upean rosoinen ja likainen mahdollistaen yhteiskunnan pohjamudissa elävien yksilöiden synkän arjen absurdiuteenkin yltyvän kuvauksen. Harvoin tämänkaltaista epäsovinnaisuutta nähdään elokuvassa. Kaukana ovat silotellut Hollywood-murhakuvaukset ja sarjamurhaamisen ihannointi. Murhaamisen kuuluu tuntua sivustakatsojastakin väärältä, eikä viihteeltä. Elokuvan kauheuden ja rumuuden keskiössä jujuna on se, että väkivalta tapahtuu juuri ja juuri kuvan reunalla tai ulkopuolella. Se vain tehostaa tapahtumien kauheutta. Elokuvan jännitteenä on toive siitä, että oikeus viimein tapahtuisi ja tuo typerä murhaajankuvatus jäisi kiinni teoistaan. Uhrit ovat hyvin epäsympaattisia, mutta silti katsoja toivoo oikeuden tapahtuvan.
Kultainen hansikas on upeasti ohjattu ja käsikirjoitettu kauhurikosjännäri. Fatih Akinin ohjaama ja romaaniin perustuen käsikirjoittama elokuva on likainen ja tunkkainen tavalla, jolla jokaisen murhasta kertovan kuvauksen kuuluisikin olla. Lian löyhkän lähes haistaa ja kaikessa inhorealismissaan elokuvasta tulee todella likainen olo. Kaukana ovat silotellut Hollywood-murhakuvaukset ja sarjamurhaamisen mystisyys. Murhaamisen kuuluu tuntua sivustakatsojastakin pahalta ja väärältä, eikä viihteeltä. Kaikessa inhorealismissaan elokuvasta tulee todella likainen olo.
Ajankuva on upean rosoinen ja likainen mahdollistaen yhteiskunnan pohjamudissa elävien yksilöiden synkän arjen absurdiuteenkin yltyvän kuvauksen. Harvoin tämänkaltaista epäsovinnaisuutta nähdään elokuvassa. Kaukana ovat silotellut Hollywood-murhakuvaukset ja sarjamurhaamisen ihannointi. Murhaamisen kuuluu tuntua sivustakatsojastakin väärältä, eikä viihteeltä. Elokuvan kauheuden ja rumuuden keskiössä jujuna on se, että väkivalta tapahtuu juuri ja juuri kuvan reunalla tai ulkopuolella. Se vain tehostaa tapahtumien kauheutta. Elokuvan jännitteenä on toive siitä, että oikeus viimein tapahtuisi ja tuo typerä murhaajankuvatus jäisi kiinni teoistaan. Uhrit ovat hyvin epäsympaattisia, mutta silti katsoja toivoo oikeuden tapahtuvan.
Tämänkaltainen elokuva on omiaan jakamaan mielipiteitä kaikessa tragikoomisuudessaan.
Murhaajan hitaan, omituisen mielen liikahduksia seurataan läheltä, mutta lopulta kovin syvälliseen sanomaan elokuva ei lopulta yllä. Kaiken kaikkiaan Kultainen hansikas on hienon upea, poikkeava true crime-sarjamurhaajaleffa, joka ei päästä katsojaansa helpolla niin kuvastonsa kuin pikimustan huumorinsakaan suhteen.
Murhaajan hitaan, omituisen mielen liikahduksia seurataan läheltä, mutta lopulta kovin syvälliseen sanomaan elokuva ei lopulta yllä. Kaiken kaikkiaan Kultainen hansikas on hienon upea, poikkeava true crime-sarjamurhaajaleffa, joka ei päästä katsojaansa helpolla niin kuvastonsa kuin pikimustan huumorinsakaan suhteen.
Tämä löytyy katsottavaksi esimerkiksi Blockbusterista.
Cinemaren kahviossa oli myynnissä hienoja Cinemare "lonkeroita".
