lauantai 27. elokuuta 2016

Suicide Squad- kirjava itsemurhajoukko

Suicide Squad kertoo pahamaineisten, enemmän tai vähemmän sekopäisten rikollispahisten joukkiosta. Tämä DC Comicsin sarjakuvista tuttu myös Iskuryhmä X:n nimellä kulkeva joukko muodostuu esimerkiksi Jokerin (Jared Leto) tyttöystävänä tunnetusta sekopäisen ailahtelevasta Harley Quinnista (Margot Robbie), ampumatarkkuudeltaan uskomattomasta Deadshotista (Will Smith), tulta käsistään syöksevä stä El Diablosta (Jay Hernandes), krokotiilimies Killer Crocista (Adewale Akinnuoye-Agbaje). Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun Amanda Waller (Viola Davis) uhkailee, lahjoo ja kiristää poppoon taistelemaan salaisena iskujoukkona mahdollisia tulevia uhkia vastaan. Pian tällainen uhka ilmaantuukin muinaisen Lumoojatar-hengen kautta ja epäilyttävä joukkio päästetään valloilleen johtajanaan sotilas Rick Flag (Joel Kinnaman).

http://www.suicidesquad.com/ Via SuicideSquad.com

Suicide Squadin monen hahmon näyttelijät ovat onnistuneet roolissaan hyvin, erityisesti Margot Robbie Harley Quinnin ja Jared Leto Jokerin roolissa osoittavat todellista omistautumista. Omasta mielestäni Jared Leto täyttää Jokerin suuren suuret saappaat kiitettävästi ja tuo hahmoon uutta niin ulkonäöllisesti kuin luonteestakin uusia puolia. Leto irrottelee mukavasti kieli poskessa juuri sopivan yliampuvasti. Harmi vain että Jokeri jää todella etäiseksi hahmoksi tällä kertaa, eikä ole suoranaisessa vuorovaikutuksessa muiden keskeisten hahmojen kanssa. Jospa myöhemmin olisi luvasssa lisää. Eihän Jokeri kuulu Suicide Squadiin ja on taustahahmona Harleyn kautta joka puolestaan pääsee ensimmäistä kertaa elokuvissa esiin. Harley on ihanan hullu sekopää ja Margot Robbie on roolissa todella kaunis ja heittäytyvä. Hän tulkitsee Harleyn ailahtelevaisuuden, roisiuden ja lapsenmielisyyden todella mielenkiintoisella tavalla. Mielenkiintoista että hänen ja Jokerin menneisyydestä näytettiin useita takaumakohtauksia. On ihanaa nähdä tämän hurmaavan sekopään ja vaarallisen parin toimimista. Heihin olisi kuitenkin ollut hedelmällistä keskittyä enemmänkin. Mukavaa että Harley Quinn ja Deadshot ovat Suicide Squadin joukkiosta eniten esillä ja äänessä. Pidin myös sympaattisesta, kovan kohtalon omaavasta El Diablosta, joka tosin jäi sivummalle. 



Lumoojatar on ehkä kuitenkin hahmoista mielenkiintoisin, ennennäkemätön, uudenlainen hahmo: muinainen henki arkeologin kehossa riivaajana. Outoa että hahmon kykyjä ja taustaa ei esitellä kummemmin, vain ohimennen ja yksipuolisesti. Cara Delevingen rooli jää kuitenkin yllättävän pieneksi, yksiulotteiseksi ja hän roolissaan melko vaisuksi. Lumoojattaren puvustus ja maskeeraus on todella kaunis ja mielenkiintoinen, synkkä ja pelottavakin. Kivan erilainen ulkonäkö saadessaan täydet voimansa verrattuna synkkään riutumukseen. Minua aikalailla huvitti Lumoojattaren teennäinen muokattu ääni hänen ollessaan täysissä voimissa.

 Juoni ja hahmokaarti kuulostavat tooodella mielenkiintoiselta, mutta toteutus onkin sitten toinen asia. Hahmot ovat todella upeita ja mielenkiintoisia mutta kömpelö käsikirjoitus ja juonenkuljetus meinaavat pilata koko elokuvan. Tuntuu että hahmoja ei arvosteta sillä heihin olisi voinut keskittyä paljon enemmän ja syvemminin. Värikkäitä hahmoja riittää mutta harvan hahmon esittelylle tai rakentamiselle jää aikaa. Monet hahmot jäävät aivan taka-alalle ja tuntuu että laatu on korvattu määrällä. Esimerkiksi Jared Leton Jokeri haaskataan lähes täysin. Suicide Squadista nousee päällimmäisenä kuinka kömpelöä ja sekavaa sen tarinankerronta on. Juoni on aikalailla kaaosmainen, hajanainen, sekava ja hätiköidyn oloinen. kerronta tuntuu suurelta osin leikellyltä ja kömpelösti kasaan kursitulta,jonka myötä henkilöhahmotkin ovat melko yksiulotteisia. Elokuva alkaa oudosti siten että vähän ajan sisään koitetaan kertoa lukuisan hahmon taustat ja motiivit. Alku on toedlla möhkälemäinen ja elokuvalla kestää kauan ennen kuin tarina lähtee kunnolla käytniin. Muuten elokuva tuntuu olevan vain paikasta toiseen säntäilyä ja ympäriinsä räiskintää. Tässä tulee kuitenkin ottaa huomioon kyseessä olevan supersankari (tai tässä tapauksessa superpahis-leffa) ja toimintaelokuva, mutta ei monessa muussakaan supersankarileffassa tässä määrin sekavasti. Alun hämmennyksen ja kerronnan paikasta toiseen säntäilyn, teennäisen oloisen vihollisen synnyn ja asioiden nopean kehittymisen jälkeen tulee kuitenkin onneksi pinei suvantovaihe jossa ehditään syventyä hahmokemioiden luomiseen ja sivummalle jääneiden hahmojen taustoihin. Hahmojen yhteishengen kehittyminen vaikuttaa kuitenkin vähän teennäiseltä, varsinkin El Diablon kutsuessa heitä jo perheeksi.
Suicide Squadin musiikkimaailma on upea, vaikkakin hieman sekava. Suurin osa klassikko rock-kappaleista kuulostaa kohtauksista irrallisilta ja on outoa että elokuvan alussa musiikki vaihtuu jatkuvasti ikään kuin joka hahmon tunnuskappaleena. Onneksi toiminnan ajaksi musiikkimaailma vaihtuu vähemmän huomiota herättäväksi. Vaikka Queenin kappaleet ovat aina upeita, tähän elokuvan loppupuolella olevaan kohtaukseen Bohemian Rhapsody ei sovi lainkaan irrallisuuden takia.

Elokuva on visuaalisesti aivan upea, sarjakuvamainen, synkkä mutta silti jollain tavalla värikäs. Erityisesti Jokerin ja Harleyn toilailuista kertovat takaumat ovat visuaalisuudeltaan sekopäisen värikkäitä mutta kauniita. Alkupuolen hahmojen esittelyn yhteydessä värikkäät pääkallokuviot ja hamoista kertovat tekstit ovat hienoja ja kekseliäitä, vaikkakin vähän sekavuutta aiheuttavia. Alkuintro on todella hieno ja värikäs ja myös lopputekstit ovat todella katsomisen arvoiset. On yhtä silmäkarkkia kun näyttelijöiden nimien ympärille on koottu hahmoihin liittyvää esineistöä yms aiheeseen kuuluvaa kuvastoa teemaan sopivin neonvärein. On selkeästi Marvelilta matkittua että lopputekstien keskellä tulee jatkoon viittaava kohtaus vielä, tässä tapauksessa viittaus Justice Leagueen, ikään kuin DC:n versioon Avengersista. Senkin elokuvan ensi vuonna tulevaa ensi-iltaa odotan innolla sillä todella mielenkiintoista nähdä Wonderwoman, Batman ja Superman sekä oletettavasti Leton Jokeri samassa elokuvassa. Huomaa että DC koittaa ottaa Marvelilta mallia mutta tässä muutamista Suicide Squadin hienoista puolista huolimatta vähän epäonnistui.



Petyin juoneen ja sen kankeuteen kun tätä elokuvaa oli pitkään tullut mielenkiinnolla odotettua. Kaiken kaikkiaan päällimmäiseksi tunteeksi jäi että ajaltaan rajalliseen elokuvaan on koitettu ympätä ihan liikaa yleisölle ennestään suhteellisen tuntemattomia hahmoja. Kaikkeen koitetaan keskittyä yhtä paljon jolloin tulos on sekava ja sirpaleinen. Aiheesta olisi saanut paljon enemmän irti tekijöiden toisenlaisella, ikään kuin rauhallisemmalla lähestymistavalla, keskittymällä valikoituihin asioihin, ei kaikkeen kerralla. Olisin toivonut että ensimmäisessä aihetta käsittelevässä elokuvassa olisi keskitytty vain muutamiin hahmoihin ja sitten vasta kokonaisuuteen nyt aiheutuneen sekavuuden välttämiseksi. Olihan tämä kuitenkin ihan katsomisen arvoinen elokuva ennen kaikkea visuaalisuutensa ansiosta. Olisin kuitenkin halunnut pitää tästä kovasti. Kehno juoni ja käsikirjoitus kuitenkin estivät sen.

Elokuvahaaste: sarjakuvaan perustuva elokuva
Mistä katsoin: Finkinon valkokankaalta

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Aavikon kukka- paimentolaisperheestä huippumalliksi


Aavikon kukka on Waris Dirien omaelämäkerrallinen romaani vuodelta 1998. Waris syntyi perinteiseen somalipaimentolaisperheeseen ja eli lapsuutensa hyvin yksinkertaisissa oloissa. Viisivuotiaana tyttö ympärileikataan eli periaatteessa silvotaan ja hän selviää traagisesta koettelemuksesta ihmeen kaupalla. Elämä kuitenkin muuttuu vielä enemmän kun hän 13-vuotiaana kuulee että hänen isänsä on järjestänyt vanhan ukon tyttärelleen aviomieheksi. Waris ei kuitenkaan pysty sietämään ajatustakaan sellaisesta tulevaisuudesta, joten hän karkaa kotoa ja lähtee harhailemaan aavikon halki kohti maan pääkaupunkia Mogadishua. Monien sattumusten ja satumaisen onnensa kautta Waris päätyy kotiapulaiseksi Lontooseen, agentin kanssa tekemisiin ja lopulta maankuuluksi muotimalliksi sekä YK:n hyväntahdonlähettilääksi.

Aavikon kukka on uskomattoman elämän kuvaus. Waris on hieno nainen, uskomattoman päättäväinen ja rohkea. Elämänsä ensimmäiset 14 vuotta ilman kenkiä eläneelle Warisille muutos Lontooseen tullessa on todella suuri. Hän kohtaa kulttuurishokin hyvällä asenteella ja pikkuhiljaa kaikkeen sopeutuen ihanan elämänasenteensa kautta. Paimentolaisesta muovautuu huippumalli, mutta samalla hän säilyttää vahvan siteen kotimaahansa tuntematta mitään katkeruutta kokemiaan asioita kohtaan. Sen sijaan Waris ammentaa kokemuksistaan ja ryhtyy puhumaan naisten ympärileikkauksesta avoimesti YK:n hyväntahdonlähettiläänä.

Kaikkea Waris onkin joutunut kokemaan, mutta kaikesta selvinnyt, kummia onnenpotkuja kohdaten.Välillä teki pahaakin lukea mitä kaikkea hänelle tapahtuu, varsinkin ympärileikkaamisesta ja siitä toipumisesta oli kuvottavaa lukea. Kauheista piirteistä huolimatta kirja on sympaattisesti, viattoman oloisesti ja kauniisti kerrottu tositarina. Waris ei millään tavalla surkuttele kohtaloaan, vaan kertoo asiat sellaisena kuin ne ovat, hänen silloiset tunteensa eivät tule paljoa esille ja myös asioiden ja ihmisten kuvailu jää sivuosaan.

  Aavikon kukka on todella koukuttava kirja. Luin sen todella nopeasti muutamassa päivässä, sillä halusin tietää mitä Warisin elämässä seuraavaksi tapahtunut. Teos on todella mielenkiintoisesti kerrottu, mielenkiinto pysyy jatkuvasti yllä ja Warisin mietteitä on mukava kuulla. Olen nähnyt kirjasta vuonna 2009 tehdyn elokuvankin joskus vuosia sitten ja jo se aikanaan järkytti tietyiltä osin voisi katsoa uudestaan vertailun vuoksi. Elokuva, kuten kirjakin on todella sykähdyttävä. Suosittelen ehdottomasti lukemaan kirjan, todella mielenkiintoinen, vaikuttava ja koukuttava. Elokuva ja kirja eivät kuitenkaan jätä täysin vihaiseksi naisten ympärileikkausta, sairasta perinnettä kohtaan, vaikka vihaa ja inhotusta herättävätkin. Itselläni päällimmäisenä tunteena lukiessa oli ihailu Warisia ja hänen päättäväisyyttään sekä uskomatonta rohkeuttaan kohtaan.

Waris itse ja häntä elokuvassa näyttelevä Lim Kebede.

torstai 18. elokuuta 2016

When you feel like flying


Luvassa kuvapostaus parin viikon takaisesta Kolilla vietetystä illasta
Kuvien taustalle tämä ihana kappale

X Ambassadors-Unsteady


Paluumatkalla kotiin oli kaunis auringonlasku

tiistai 16. elokuuta 2016

Here's Johnny

Piirsin Jack Nicholsonin näyttelemän Jack Torrancen Stanley Kubrickin kulttiklassikosta Hohdosta. Itse elokuva ei muistaakseni ole aivan hehkutuksen arvoinen, vaikkakin sen näkemisestä minulla on jo kulunut aikaa. Nicholsonin roolisuoritus on kuitenkin arvostettava ja Here's Johnny kohtaus on 
aivan yleissivistykseen kuuluva. Tässä kuitenkin video niille jotka eivät vielä tiedä.


Alkuluonnos oli todella naurettavan näköinen.

Alku oli todellakin hankalaa.

Vieläkin aika kamalan näköinen :,D

Tarkemman työstämisen myötä kuva alkoi muuttua siedettävämmän näköiseksi.

Nyt jo ehkä tunnistettavissakin.

Nyt naama alkaa jo olla lähellä valmista.

Kummallisen näköinen Jack ilman viiksiä ja partaa :,D

Naama täysin valmiina.

Kuva täysin valmiina. Olen ihan tyytyväinen tähän, vaikka kasvonpiirteet eivät jälleen olekaan aivan identtiset, mutta tämä oli tosi haastava muotokuva tehdä. Varjostukset ja ruutupaita onnistuivat yllättävän hyvin. Tämän meinasin laittaa kämpän vessan oveen sisäpuolelle, luonnollisesti.


keskiviikko 10. elokuuta 2016

Me Before You- Kerro minulle jotain hyvää


Lähde
Kerro minulle jotain hyvää kertoo värikkäästä ja persoonallisen pirteästä Louisa "Lou" Clarkista, 26-vuotiaasta neitosesta joka tekee töitä auttaakseen perhettään selviämään taloudellisesti. Työn suloisessa kahvilassa tultua päätökseen Lou etsii töitä epätoivoisesti ja päätyy neliraajahalvautuneen Will Traynorin (Sam Clafin) henkilökohtaiseksi avustajaksi. Työ asettaa omat haasteensa positiiviselle ja energiselle Loulle Willin asenteen ja persoonan myötä. Lou kuitenkin päättää tehdä kaikkensa saadakseen Willin asenteen muuttumaan.

Olin odottanut tämän elokuvan ilmestymistä varmaan viime vuoden marraskuusta asti nähtyäni ensimmäisen teaserin tästä. Game of Thronesin Daenerys Targaryenina tutuksi tullut Emilia Clarke, Doctor Whon Clara eli Jenna Coleman sekä Downton Abbeyn John Bates eli Brendan Coyle sekä komea miespääosan näyttelijä, minulle ennestään tuntemattomampi Sam Claflin! Jo näyttelijäkaarti sai minut täysin innostumaan kyseisestä elokuvasta trailerin visuaalisuudesta, brittiaksentista ja juonen vihjauksista puhumattakaan. Nyt viime viikolla sitten vihdoin pääsin näkemään tämän kaverini kanssa joka oli odottanut Me Before Youta varmaan yhtä paljon. Usein käy niin että elokuva, jolle on ehkä huomaamattaankin kasannut korkeat odotukset (kuten minulla aiemmin Boys Don't Cry) aiheuttaa suuren pettymyksen. Suureksi ilokseni Me Before Youn kanssa ei käynyt lainkaan niin. Päinvastoin tämä ylitti odotukseni.

Huom. tästä lähtien teksti saattaa sisältää spoilereita.
Lou on ihanan pirteä ja värikäs päähenkilö ja hän onkin koko elokuvan kantava voima. Lou on omalaatuinen, luova, muut itsensä edelle laittava ja tuntuu valaisevan kohtauksen kuin kohtauksen jossa hän on läsnä. Emilia Clarke on todella taitava eläytymään rooliinsa ja hän on Louna todella luonnollisen ja kepeän oloinen. Hänen tunneilmaisunsa ovat aivan mahtavia ja minua huvittivat erityisesti hänen ylös ja alas, ties mihin suuntiin vääntyvät ilmeikkäät kulmakarvansa, joihin tulin kiinnittäneekseni paljon huomiota. Oli mielenkiintoista verrata Clarkea Game of Thronesin Daenerysin rooliin sillä ero on todella suuri itsevarman, ylpeän ja kylmän Daenerysin sekä lämpimän, toiset itsensä edelle laittavan Loun välillä. Tämä osoittaa hyvin että Clarke ei jumitu yhteen tunnettuun suursarjan rooliin vaan omaa hienoa eläytymiskykyä, jolla pääsee irti leimasta. haittana tässä ei tietenkään ole huomattava ero näiden kahden roolihahmon ulkonäössä. Clarke näyttää upealta molemmissa rooleissa kuhunkin rooliin sopivalla tavalla, Lou värikkäänä brunettene ja Daenerys viileänä platinablondina.


Lähde
Hahmot Louta lukuunottamatta jäävät melko etäisiksi ja pintapuolisiksi, sillä Emilia Clarke Louna on niin häikäisevä.  Sam Claflin Willinä on todella sympaattinen ja karismaattinen, vaikkakin Will jää melko mystiseksi ja osin etäiseksi henkilöksi, roolista jää puuttumaan jonkinlainen syvyys. Claflin kuitenkin tavoittaa erinomaisesti Willin turhautumisen ja kyynisyyden. Hän saa todella ajattelemaan miten elämänhalun voisi kadottaa kokonaan todella rajoitteisena, jos oma elämä ei voisi olla sellaista kuin sen haluaisi olevan. Clarken ja Clafninin roolihahmot ovat luonteiltaan täysin päinvastaiset mutta jollain oudolla, yllättävällä tavalla he tuntuvat sopivan täydellisesti yhteen. Heidän yhdessäolonsa on elokuvan edetessä vaivatonta, luonnollista ja kepeää, heidän kesksutelunsa ovat mielenkiintoisia. Elokuvan dialogi muutenkin on todella aitoa ja sujuvaa, luonnollisen oloista.

Pääparin rinnalla molempien perheet luonnollisesti jäävät sivuosaan, vaikkakin molempien piirteitä valotetaan sopivasti. Charles Dance on mielenkiintoinen Willin rakastavana, mutta jotenkin etäisenä isänä. Mukavan erilainen rooli kuin Dancen rooli Game of Thronesissa Tywin Lannisterina. Harmi vain että Jenna Colemanin rooli Loun siskona jää aika pieneksi, häntä olisin toivonut näkeväni enemmän. Onneksi Willin sympaattinen, komea hoitaja pysyy mukana tiiviisti halki elokuvan. Sen sijaan Loun poikaystävä Patrick on todella etäinen ja yksiulotteinen. Koko elokuva tuntuu unohtavan että Lou on varattu eikä vapaa suhteeseen Willin kanssa. Patrickia yritetään välillä tuoda väkisin mukaan, mutta osa näistä kohtauksista tuntuu irrallisilta. Ehkä Patrickin etäiseksi jääminen kuvastaa hänen ja Loun pitkän suhteen väljähtymistä ja yksipuolisuutta: Patrick muuttaa yhteisen reissun omakseen, puhuu vain itsestään eikä kuuntele Louta. Willin kanssa Lou puolestaan on aivan erilainen.


Lähde

Tarinan kuljetus on alussa mukavan leppoista ja loppua kohden se tiivistyy. Lopun kirje on todella liikuttava, mutta Loun ansiosta elokuvasta ei jää surullinen olo vaikka salin valojen syttyessä silmät ovat vielä kyynelissä. Eutanasiaa ja sen eettisyyttä käsitellään todella etäisesti Loun äidin purkausta lukuun ottamatta. Elokuva tuntuu karttavan täyttä realismia, mikä tavallaan sopii tyyliin. Toisaalta tykkään kyllä että elokuva keskittyy kyseiseen hetkeen, ei paljon henkilöiden menneisyyksiin, vaan pääpaino on heidän yhdessä ollessaan kokemissa tunteissa. Pintapuolisuus on tavallaan hyvä asia tämän elokuvan kohdalla: tunteille jää enemmän tilaa kun ei esimerkiksi jäädä järkeilemään tai esittämään kannanottoja eutanasiasta. Tämän myötä myös elokuvan ihanalle, sympaattiselle huumorille jää enemmän tilaa.


Lähde
Loun värikäs ja persoonallinen tyyli tuo osansa elokuvan jo sinällään upeaan visuaalisuuteen. Loun asuvalintoihin tuli kiinnitettyä paljon huomiota ja kaverin kanssa ihailimme erityisesti Loun kenkiä. Kaiken kaikkiaan elokuva on ihanan värikäs ja lavastus on kaunista katsottavaa. Kiinnitin huomiota erityisesti Loun tyylin sekä kodin värikkyyteen ja lämpöön sekä täysin vastakkaiseen Willin kodin ja persoonan yltiöpäiseen desingiin ja tavallaan kylmyyteen. Tälle elokuvalle juuri sopivaa miljöötä on ihana brittiläinen pikkukaupunki ja sen maaseutu sekä mahtava linna joka tuo mieleeni vuosia sitten tekemäni matkan Skotlantiin.


Lähde
 Kiinnitin ajoittain huomiota musiikin puutteeseen. Se ei kuitenkaan häirinnyt liikaa ja silloin kun musiikkia oli, se oli ihanan persoonallista ja kohtaukseen sopivaa. Pidin erityisesti Willin "rentoutumismusiikeista" sekä lentokonekohtauksen aikana olleesta kappaleesta. Olenkin jälkeenpäin kuunnellut soundtrackia paljon ja sieltä on löytynyt uusia suosikkikappaleita kuten tämä lentokonekohtauksen Clovesin Don't Forget About me



Kuitenkin Ed Sheeranin kappaleen alkaessa soida meinasin alkaa nauraa sen kliseisyyden takia. Sheeran sopi kyllä Tähtiin kirjoitettu virhe-soundtrackille mutta tässä se on jo liikaa. Nyt kun tulin maininneeksi kyseisen elokuvan, on minunkin verrattava näitä kahta. Pidän kovasti myös Tähtiin kirjoitetusta virheestä mutta nämä kaksi ovat kyllä ihan omaa maatansa samantyyppisistä teemoista huolimatta, molemmat upeita omalla tavallaan. Kerro minulle jotain hyvää yltää minulla ainakin syvemmälle tunteisiin.


Lähde
 Kerro minulle jotain hyvää on pirteä mutta surullinen elokuva. Surulliset ja järkyttävätkin asiat esitetään pirteyteen pyrkivällä sävyllä. Harvoin elokuvissa itkee surusta ja meinaa nauraa samaan aikaan. Surulliset kohtaukset saivat kyyneleet jopa minulla virimään ja nauru puolestaan aiheutui vieressä myös itkevän kaverin sekä ympäri katsomoa kuuluvien niiskausten takia. Kerro minulle jotain hyvää on ennen kaikkea liikuttava elokuva. Minulle ainakin se oli rantakohtauksesta loppuun asti itkun pidättelyä. En kuitenkaan haluaisi nimittää tätä nyyhkyleffaksi sanan negatiivisen konnotaation takia, sillä Kerro minulle jotain hyvää on paljon muutakin. Kahden pintapuolisesti täysin vastakkaisen ihmisen yhteensopivuus, perheen tuki ja rakkaus, itsensä etsiminen, elämän murroskohdasta selviäminen ja vaikka mitä muuta. Kaiken kaikkiaan todella monipuolinen, sujuva ja yksinkertaisesti ihana elokuva.


Huhhuh, innostuinpas tämän tekstin kanssa vähän... Silti jäi melko pintapuoliseksi vaikka minulla oli elokuvasta syvempiäkin mietteitä, en vain saanut niistä enää kiinni kuin vain pintaraapaisulta. Mutta tähän loppuun vielä intoilu että elokuvissa käyntiä seuranneen päivän shoppailureissulta löysin sattumalta Jojo Moyesin kirjan johon elokuva perustuu. Todella hyvä löytö sillä sain pokkarin alle vitosella, myyjä sanoi että kyseinen tarjous on voimassa vain sen ajan kun elokuva pyörii teattereissa ja sen jälkeen pokkari palautuu noin kympin normihintaansa. En malta odottaa milloin ehtisin lukea sen ihanuuden. harmi vain kun se taitaa venyä opiskelujen alun ja suomalaisen kirjallisuuden klassikkojen takia.

Loppuun vielä suosikkilainaukseni elokuvasta:
"You can't change what people are."
"Then what can we do?"
 "Love them."

Mistä katsoin: Finkinon valkokangas

maanantai 1. elokuuta 2016

Heinäkuun suosikit

Kesäkuun suosikkien kasaaminen postaukseen jotenkin jäi ja ei niitä ehkä olisi ollut postauksen verran, mutta nyt heinäkuussa suosikkeihin on päätynyt ainakin nämä seuraavat jotka esittelen aikajärjestyksessä.

5. Caravan Palace


Aiemmassa postauksessani olikin jo Caravan Palacen Lone Digger musiikkina, mutta esittelenpä tätä ihastusta nyt tarkemmin. Sami oli löytänyt tämän upean energistä ja pirteää musiikkia tekevän ranskalaisbändin ja linkkasi videoita minulle.


Itsekin tykästyin näihin useamman kuuntelukerran jälkeen. Yhtyeen musiikkivideot ovat visuaalisuudeltaan upeita ja persoonallisia, tykkään varsinkin steampunk-vaikutteista. Tämä Caravan Palacen electro swing-genre on minulle ihan uusi, mutta tykästyin kovasti tähän 20-luvusta ammentavaan musiikkityyliin. Mielenkiintoista miten swing ja jazz-vaikutteita on sekoitettu housen, hip hopin ja EDMn kanssa.

On muuten live-esiintyminenkin hienoa kuten alla olevalta videolta näkyy.
Vähän kyllä innostuin noiden videoiden kanssa, mutta en osannut päättää suosikkejani ja silti jäi monta vielä pois. Mutta nyt seuraavaan heinäkuun suosikkiin.

4. Heinolassa mökkeilemässä


Tämän kesän ainoaksi koko perheen kanssa tehdyksi lomareissuksi taitaa jäädä tämä 18-20.7. jolloin olimme Heinolassa kummien mökillä käymässä. Mukavaa oleilua, herkullista ruokaa, saunomista, uimista ja taideleiriä kummitädin ja veljen kanssa. Onneksi säät myös suosivat.
 





 Kummitädin ja isän synttärikakku oli ihana, kummin koristelema

 Kummille tekemäni synttärikortti

3. Samin yllätysvierailu


22.7. töiden jälkeen kotiin tullessani äiti vain sanoi että minua odottaa yläkerrassa paketti ja sitten ihmeissäni menin huoneeseeni. Sieltä ensin näin lattialla kukan ja kohta minua tervehtivän Samin. Oli kyllä suuri yllätys iun luulin hänen olevan matkalla Helsinkiin kavereidensa luo. Vietimme sitten mukavat pari päivää töideni jälkeen elokuvia katsellen ja sitten 24. lähdimmekin äitini, veljeni ja Samin kanssa Joensuuhun kun minulla oli pari päivää vapaata.

Sami oli pitkin kesää kerännyt yllätyksiä mulle myöhäisenä vuosipäivälahjana ja antoi ne minulle osana suurta yllätystään.

2. Joensuussa käyminen

Kävin Joensuussa pitkästä aikaa koska ainakin kolme viikkoa oli tullut väliä minun ja Samin näkemisestä vapaiden tyhmän sijoittumisen ja Heinolaan tehdyn mökkireissun myötä.

 Joenuussa tuli kierreltyä nyt parit kirpparit ja kaupat, Taitokortteli sekä pelattua Pokemon Gota veljen kanssa kämpän lähettyvillä. 

Veljen liitutaululle tekemä taideteos

Kyseinen pelikin olisi muuten päässyt suosikkeihin mikäli sitä pystyisi pelaamaan täällä syrjäseudullakin. Täällä kotona korvessa ei nimittäin tule vastaan pokemonin pokemonia ja kotipaikkakunnalla on vain yksi Pokestoppi. Todella typerää ja epäloogista että poket sijoittuu sinne missä on enemän asutusta sillä nehän ovat villejä ja Pokemon-sarjassakin Ash kumppaneineen seikkailee pitkin metsiä... Eipä sitten ole paljon tullut poketettua sillä ei ole ehtinyt kovin paljon muilla paikkakunnilla käydä.


Onneksi sattui todella mukava sää että saatiin kaupunkia kierreltyä ja ainoa sadekuuro sattui ollessamme Rossossa syömässä. Oli muuten herkullista pizzaa.

Kirppareilta löysin esimerkiksi kolme paitaa, laukun ja ihanan kiiltokuva-arkin

Tuo ihana laukku oli vain neljä euroa ja on täydellisen sopiva esimerkiksi tabletin kuljetukseen. Tuo pikku kirja löytyi Samin ja minun tuttaville lahjaksi, sisältää humoristisia lastenkasvatusohjeita ja aivan ihanan vintage-kuvituksen.

 Klassiset taidejulisteet löytyivät parilla eurolla, vielä kun keksisi näille ihanuuksille paikan.


 1. Kolilla käymässä

Joensuusta suuntasimme 25.7. veljeni ja äitini kanssa Kolille. Mukava oli ihailla Kolin kauniita maisemia pitkästä aikaa sillä edellisestä käynnistä taisi vierähtää reilu kuusi vuotta. Onneksi sää oli hyvä ja ilta-aurinko valaisi kauniisti ennen kuin lähdimme ajamaan takaisin kotiin. Kolin kuvia saatan julkaista vielä lisää erillisessä postauksessa mikäli ehdin ja saan aikaiseksi kasattua sellaisen.



Tässäpä olivat kuukauden suosikkini tällä kertaa.