Rannalla - On Chesil Beach kirjana ja elokuvana

Lähde The New York Times

Tiiviin kirjoittamistyön ohella on tullut yhä harvakseltaan kirjoitettua tänne blogiin, kun paukut kulttuurista kirjoittamiseen menevät töissä. Elokuvia ja sarjoja on tullut katsottua harvakseltaan, mutta lukenut olen tavallista enemmän. Viimeisimmäksi kuitenkin katsoin elokuvan Rannalla.
Yleensä olen katsonut elokuvan vasta kirjan lukemisen jälkeen, sillä niin lukukokemus on ollut antoisampi, kun tarinaa ei vielä tiedä. Toisaalta kirja antaa lisää yksityiskohtia elokuvaan, jos kirjan lukee katsomisen jälkeen. Yleensä pidän kirjasta enemmän kuin elokuvasta, mutta Rannalla tykkäsin enemmän elokuvana kuin kirjana. Luin kirjan jo joitakin vuosia sitten ja nyt katsoin kauan odottamani elokuvan, kun huomasin sen tulleen Netflixiin.

Ian McEwanin kirjoittama Rannalla kertoo parikymppisisistä Florencesta ja Edwardista, jotka päättävät vuonna 1962 mennä naimisiin. Florence pitää klassisesta musiikista ja soittaa viulua. Hän tulee ylemmän keskiluokan luokan perheestä ja on juuri valmistunut hyvästä yliopistosta. Myös vastavalmistunut Edward puolestaan pitää rockista ja tulee työluokkaisesta perheestä, joka koittaa sinnitellä äidin aivovauriosta huolimatta toimivana. Kaksikko kohtaa, rakastuu pian ja avioitumisen jälkeen lähtevät viettämään hääyötä Chesil Beachin rantahotelliin. Hääyönä kulminoituu kaikki, josta Florencen olisi pitänyt puhua Edwardille jo aikaa sitten. 

Tarkkaan viritetty tarina on todella traaginen. McEwan on saanut pakattua paljon tiukkaa tavaraa 183 sivumäärään. Teos niin elokuvana kuin kirjanakin herätti minussa monia tunteita, jopa vihaa ja turhautuneisuutta. Teos on todella tärkeä ajankuva ja siinä on traagisen tarinansa lisäksi huomioita 60-luvun brittiläisestä luokkayhteiskunnasta luokkarajat yrittävän suhteen myötä. Päähenkilöt ovat kaksi keskenään täysin erilaista henkilöä eri yhteiskuntaluokista. Yhteistä heille on se, että he ovat nuoria, eikä kumpikaan tiedä, mitä tekisi tulevaisuudellaan.

Tarina seksuaalisuudesta, seksuaalisesta identiteetistä, peloista, traumoista ja puhumattomuudesta on todella voimakas ja traaginen. On tärkeää, että aikaa, jolloin seksistä ei puhuttu, tarkastellaan tällaisestakin näkökulmasta. Elokuva osoittaa, kuinka tärkeää monipuolinen seksuaalikasvatus on. Florencella ja Edwardilla ei edes ole sanoja tunteilleen ja seksuaalisuuteen sekä seksiin liittyville asioille, niin tabu aihe on ja niin epävarmoja he ovat. Erityisesti Florencen tilanne on hyvin raastava. Hän yrittää keskustella aiheesta ulkopuolisen kanssa jo ennen avioliittoa, mutta keskustelusta ei tule mitään, kun sanoja aralle aiheelle ei ole. En ole aiemmin nähnyt elokuvaa tai lukenut kirjaa, jossa 60-lukua tai sitä aiempaakaan aikaa kuvataan tästä näkökulmasta ja että aihetta käsiteltäisi, kuten Ian McEwan teoksessaan käsittelee.

Dominic Cooke on ohjannut kirjasta elokuvan esikoisohjauksenaan. Elokuva on visuaalisesti todella kaunis ja tyyni. Sitäkin myrskyisämpiä ovat tarina ja tunteet kauniin pinnan alla. Kerronta niin kirjassa kuin elokuvassakin toimii erinomaisesti. Vasta-avioituneiden jännityksen ja pelon täyteisesti hääyöstä liikutaan muisteluiden kautta Florencen ja Edwardin suhteen alkuvaiheisiin. Hääyön tunteet ovat käsinkosketeltavia ja kohtaus petipuuhista on itselleni yksi elokuvahistorian kiusallisimmista, surullisimmista ja traagisimmista.

Ian McEwan on kirjoittanut myös elokuvan käsikirjoituksen. Se on varmasti suurin syy siihen, miksi elokuvan ja kirjan tunnelmat ovat hyvin samanlaiset. Elokuva on pitkälti sellainen, kuin millaisiksi asiat kuvittelin kirjaa lukiessa. Jotain kolme-neljä vuotta sitten kirjan lukiessani elokuva ei ollut vielä ilmestynyt, joten hahmojenkaan ulkonäön kuvitteleminen ei ollut pilaantunut lukiessa. Näyttelijät ovat pitkälti sellaisia, millaisiksi hahmot kirjassa kuvittelin.

Samankaltaisuuksista huolimatta pidin elokuvasta paljon enemmän kuin kirjasta. Kirjaa lukiessani vihasin Florencea ja Edwardia; sitä kuinka he junnaavat paikoillaan, eivätkä puhu tunteistaan. Vatvovat vain oman päänsä sisällä ajaen itsensä ja suhteensa umpikujaan. Oli niin turhauttavaa lukea kuinka ajatuksille ei ollut sanoja ja kuinka vaikeaksi he asian itselleen tekevät. Myös vääjäämätön loppu tulee järkytyksenä. Elokuvassa sen otin vastaan tyynemmin, sillä tiesin sen jo. Välillä tuo tarinan tietäminen toimii jopa edukseen. Elokuvan kohdalla osasin laittaa asiat paremmin ajalliseen kontekstiin ja puhumattomuuden yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, enkä hahmojen syyksi.

Elokuvassa Florence ja Edward ovat pidettävämpiä, sillä heidän ajatuskulkujaan ei täysin tiedä. Saoirse Ronan Florencena ja Billy Howle Edwardina ovat erinomaisia. He tavoittavat hienosti hahmojensa tunteet ja esittävät traagisetkin tilanteet sensitiivisesti, koskettavasti ja uskottavasti. Ronan on näytellyt 13-vuotiaana erinomaisesti myös McEwanin toisen romaanin, Sovitus, filmatisoinnissa. Pidän todella paljon myös tuosta vuonna 2002 suomennetusta romaanista ja vuonna 2007 ilmestyneestä filmatisoinnista. Molemmissa teoksessa pienet asiat suistavat suuret asiat raiteiltaan ja muuttavat elämiä traagisella tavalla.

Rannalla- elokuva etenee seesteisen rauhallisesti, mutta kasvattaa hääyön jännitettä, kunnes loppu on tiheä. Juoni etenee molemmissa versioissa samankaltaisesti, mutta pieniä muutoksia on tehty. Jos elokuvaa katsoessa kirja ei olisi ollut minulla luettuna, olisi se saattanut olla sekava ja hämmentävä ajassa pomppimisineen. Myös Florencen lapsuuden traumaan vain viitataan niin, että se saattaa katsojalla mennä ohi. Kirjassakaan traumaa ei käsitellä tarkasti, sillä Florence on sulkenut sen visusti mielestään, mutta siihen viitataan selkeästi.

Käsikirjoitus rullaa erinomaisesti viimeiseen, riipivään rantakohtaukseen saakka, kunnes kulku alkaa takkuamaan. Lopun ylipitkitetyt, melodramaattiset kohtaukset ovat kummallinen ratkaisu. Minusta elokuva olisi voinut päättyä voimakkaan tunteelliseen kohtaukseen levykaupassa. Siinä tarinan tragedia ja melankolia kulminoituvat erinomaisesti. Se olisi ollut tehokas loppu, mutta nyt lopetus on ylipitkä ja laahaava. Elokuvaa pitkitetään vielä usean kohtauksen verran aina nykypäivään saakka ja lopun teho laimenee kädenlämpöiseksi. 

Rannalla - On Chesil Beach
Kirjoittanut Ian McEwan, suomentanut Juhani Lindholm.
Otava 2007, 183 sivua.
Vuoden 2017 filmatisoinnin on ohjannut Dominic Cooke ja käsikirjoittanut Ian McEwan.

Elokuvalle tähtiä