Kuinka oppia kuuroksi - arvio elokuvasta Sound of Metal

Yhdysvallat 2019

Draama

Ensi-ilta Suomessa 30.4.2021

Pariskunta Ruben (Riz Ahmed) ja Lou (Olivia Cooke) kiertävät Yhdysvaltoja sympaattisella keikkabussillaan/asuntoautollaan. Duo soittaa punk/noisehenkistä musiikkiaan korkealta ja kovaa. Yllättäen kesken keskustelun Ruben kuulee äänet vain kaukaisina keskellä huminaa. Kuulo ei palaudu normaaliksi ja huononee nopeasti kesken keikan.

Rumpukapulat on heitettävä tiskiin ja lähdettävä etsimään apua. Järkyttävä käänne saa muusikon elämän mullistumaan häntä ahdistavalla tavalla. Ruben pääsee kuuroille päihdekuntoutujille tarkoitettuun syrjäiseen hoitokotiin. Vietnamin sodassa kuulonsa menettänyt Joe (Paul Raci) luotsaa paikkaa lämpimällä otteella ja auttaa Rubenia pääsemään jaloilleen. Tie kuuroksi opetteluun on kuitenkin kivinen ja Ruben joutuu olemaan erossa Lousta, jotta oppisi viittomakielen ja tottuisi uuteen tilanteeseensa.

 

Rubenin tutkimusmatka itseensä on kuvattu vahvasti. Elokuvan tarina on samaistuttava ja koskettava. Voin vain kuvitella, miten voimaannuttava ja samaistuttava elokuvakokemus se on kuuroutuneille ihmisille, kun se on vaikuttava normaalistikin kuulevalle. Ohjaaja-käsikirjoittaja Darius Marden asettaa katsojan erinomaisesti Rubenin pään sisään. Elokuva on hänen ensimmäinen ohjaustyönsä ja jälki on erinomaista. Sound of Metal ei ole syyttä ansainnut kuutta Oscar-ehdokkuutta. Käsikirjoitus toimii ja lukuisat keskustelut ovat todentuntuisia. Ainoastaan elokuvan rytmissä olisi ollut hiomisen varaa, sillä se tuntuu ajoin junnaavan paikoillaan, elokuva tuntuu ajoin ylipitkältä ja on vaikea hahmottaa missä kohtaa elokuvaa ollaan menossa. Toisaalta tämä kertoo Rubenin totuttelusta kuurouteensa: ei voi tietää kuinka kauan hänellä kestää hyväksyä tilanteensa.

Sound of Metalin kohdalla on läsnä ajankohtainen keskustelu roolihenkilön ja näyttelijän välisistä yhtäläisyyksistä. On käyty keskusteluja siitä, että jos roolihenkilö on esimerkiksi homoseksuaalinen tai autismin kirjolla, tulisi näyttelijänkin olla. Sound of Metal on huomioinut aiheen, siten, että vaikka pääosan näyttelevä Riz Ahmed ei ole kuuro, elokuvaa tehdessä konsultoitiin kuurojen yhteisöjä ja muut kuurot roolihenkilöt ovat oikeasti kuulovammaisia. Paul Raci on hahmonsa Joen tavoin Vietnamin sodan veteraani, mutta ei todellisuudessa ole kuuroutunut sodassa. Hän osaa viittomakieltä ennestään, sillä näyttelijän molemmat vanhemmat ovat kuuroja.

Riz Ahmed on yllättävän rauhallisen elokuvan kantava voima ja hän loistaa roolissaan Rubenina. Hän on omistautunut roolilleen huolella. Ahmed opetteli puoli vuotta soittamaan rumpuja, vietti aikaa kuurojen kanssa rooliin valmistautuakseen, opetteli viittomakielen ja käytti näytellessään korvatulppia, jotta ei oikeastikaan olisi kuullut kunnolla. Roolisuoritus on uskottava ja samaistuttava. Ruben käy läpi laajan tunteiden skaalan huomattuaan kuuroutuvansa. Katsoja elää hänen mukanaan ja pohtii mitä tekisi itse samassa tilanteessa, kun on menettämässä yhden aisteistaan. Ahmed tavoittaa hahmonsa täysin ja ilmaisee niin paljon tunteita pelkällä olemuksellaan, eleillään ja ilmeillään puhuessaan yhä vähemmän kuurojen yhteisössä ollessaan. Rooli on monipuolinen ja haastava, mutta Ahmed suoriutuu siitä Oscarin arvoisesti.

Elokuva keskittyy Rubeniin, mutta hänen tyttöystävänsä Lou ja kuurojen yhteisö ovat oleellisia sivuhahmoja, jotka syventävät tarinaa. Loun ja Rubenin parisuhde on oleellinen Rubenin kuuroutumisen ohella. Molemmat ovat rankasta taustasta ja ikään kuin pelastaneet toisensa. Jälleen tiukan paikan tullen heidän on punnittava parisuhdettaan, ja on koskettavaa katsottavaa, kuinka he pohtivat ovatko eduksi toistensa hyvinvoinnille yhden elämänvaiheen tultua päätökseen.

Elokuva on tahdiltaan yllättävän rauhallinen ja seesteinen metsämaisemineen. Luonnollisesti elokuva on hyvin hiljainen ja sisältää paljon särähtäviä ja äkkiäänekkäitä ääniä, jotta Rubenin kuulemat asiat tavoitetaan hyvin. Äänisuunnittelu on oleellisessa osassa kerrontaa. Se on tehty Sound of Metalissa taidolla ja auttaa samaistumaan Rubeniin. Foley-äänistä vastaavat taidolla suomalaiset Heikki Kossi, Kari Vähäkuopus ja Pietu Korhonen. Heidän työnsä on ansaitusti jo palkittukin. 

Musiikki jää elokuvassa yllättävän pieneen rooliin. Se poistuu Rubenin elämästä kuulon myötä ja elokuva kommentoi yllättävän vähän, miltä hänestä tuntuu menettää työnsä ja tärkeä osa elämäänsä. Toki kuulon menetys mullistaa hänen koko elämänsä ja uuteen elämään totuttelu on elokuvan pääpointti. Elokuvan nimi on hienon monitulkintainen: elokuvassa on metalli, jota Ruben paukuttaa soittaessaan rumpuja, soittamansa musiikkigenre (joka tosin omaan korvaani kuulostaa enemmän punkilta) sekä ääni, jota en voi juonipaljastusten vuoksi tarkemmin avata.

Näin elokuvan itse paikkakuntani elokuvateatterin ennakkonäytöksessä, mutta se on katsottavissa myös Amazon Prime Video -suoratoistopalvelusta.

Tutkielma ryyppäämisestä - Arvio elokuvasta Yhdet vielä

Druk, Tanska, 2020

Draama

Ensi-ilta Suomessa 7.5.2021

Keski-ikäiset lukio-opettajat päättävät testata teoriaa, jonka mukaan ihminen on parhaimmillaan silloin, kun veren alkoholipitoisuus on 0,05 promillea. Sopiva määrä juomia saa urilleen jämähtäneen ja puisevan opetustyön luistamaan erityisesti Martinilla (Mads Mikkelsen). Kokeilun jatkuessa tulevat ilmi teorian hyvät ja huonot puolet. Liikunnanopettaja Tommylla (Thomas Bo Larsen) ja Peterillä (Lars Ranthe) ei ole perheen luomaa turvaverkkoa, kun taas Nikolajlla (Magnus Millang) testi alkaa vaikuttaa pikkulapsiarkeen.

Pidän paljon Thomas Vinterbergin Jahti-elokuvasta vuodelta 2012. Se on Mads Mikkelsenin tähdittämä kuvaus siitä, mitä yhteisössä tapahtuu perättömän pedofiilisyytöksen vuoksi. Jahti-elokuvan myötä odotin innolla Yhdet vielä -elokuvaa, jossa kaksikko työskentelee myös yhdessä. Yhdet vielä tarjoaa samaan tapaan perhekeskeisen ja liikuttavan kuvauksen, vaikkakin aihe on paljon iloisempi ja komediallisempi.

Yhdet vielä vie mukanaan ja katsojana seuraa suurella mielenkiinnolla, mihin ihmiskoe vie miesnelikon. Vinterbergin ohjaama ja käsikirjoittama Yhdet vielä on viinan- ja todenmakuinen arkielämän kuvaus nousu- ja laskuhumaloineen. Vastaavia alkoholin sävyttämiä ihmiskohtaloita näkee arkielämässäkin. Teoksen välittämä alkoholikulttuurin kuvaus sopisi samalla tavalla Suomeenkin. Todenmakuisuus ja tunnistettavat henkilöhahmot tekevät elokuvasta koskettavan. Odotin elokuvasta tosin komediallisempaa kuin se todellisuudessa oli, mutta hauskoja hetkiä on myös.

Roolisuoritukset ovat erinomaisia ja kukin henkilöhahmo kaveriporukasta tuntuu aidolta. Heidän kauttaan kuvataan monenlaista mieskuvaa. Myös kouluelämän kuvaus tuntuu lämpimältä ja hahmot tuttavallisilta. Humalan eri asteet on tavoitettu erinomaisen kuvaavasti. On erityisen todenmukaista seurata pidättyväisen Mikkelsenin hahmon estojen laskemista promillejen noustessa. Häntä pyydetään usein tanssimaan tanssitaustansa vuoksi ja loppukohtaus kruunaa kaiken.

Elokuva on hyvin mieskeskeinen. Naishahmot jäävät ohuiksi ja tuttuun tapaan lasten ja kodin huolehtijoiksi, jotka ovat kotona vastassa nalkuttamassa känniretkeltä tulevalle miehelleen. Naishahmoihin olisi kaivannut monipuolisuutta, mutta toki aihetta on rajattava ja juuri miesten kaveriporukka on keskiössä. 

Korona-aikaan tuntuu ristiriitaiselta ja haikealta katsoa elokuvaa, jossa juhlitaan ja pidetään hauskaa isolla porukalla ja läheisesti. Tuntuu katkeralta katsoa penkkareiden kaltaisia sukupolvikokemuksia, jotka nyt jäävät abeilta välistä. Halailu ja metrossa tuntemattomien pussailu tuntuu etäiseltä. Hauskanpito ilman viinaakin tuntuu kaukaiselta rajoituksissa pidättymisen aikana. Mutta joskus vielä.