Uusi Seelanti/ Yhdysvallat
Draama/komedia
Ensi-ilta 10.1.2020
Draama/komedia
Ensi-ilta 10.1.2020
Jojo Rabbit sijoittuu nujertumaisillaan olevaan natsisaksaan, jossa 10-vuotias Johannes, Jojo (Roman
Griffin Davis), liittyy Hitler Jugendin leirille halutessaan yli kaiken
kuulua joukkoon. Mukana seuraa mielikuvitusystävä Adolf (Taika Waititi)
ja Jojon oma vahva kansallismielisyys. Jojon yksinhuoltajaäiti Rosie (Scarlett
Johansson) ei pidä poikansa natsismiin sulautumisesta ja piilottelee
juutalaista heidän kotinsa yläkerrassa.
Lähestymistapa natsiaiheeseen on raikas ja ohjaaja/käsikirjoittaja
Taika Waititin omalaatuinen huumori kukoistaa, mikä on suuri osa Jojo
Rabbitin viehätystä. Huumorin keinoin haastavistakin aiheista tulee
helpommin käsiteltävissä olevia, vaikka jotkut voisivatkin perustellusti sanoa,
että tällaisille asioille ei saisi nauraa. Samaan aikaan elokuva onnistuu
erinomaisesti kuvaamaan, miten tuhoava natsiaate on, ja näyttää lapsesta alkaen
tehdyn aivopesun hirveyden. Jojo Rabbit näyttää kauniilla tavalla
erilaisuuden ymmärtämisen tärkeyden aikanamme, jona ääriajattelu on uudelleen
kasvussa.
Roolisuoritukset ovat erinomaisia.
Waititi on erinomainen ohjaamaan lapsia, mikä nähtiin jo vuoden 2016 Hunt
for the Wilderpeoplen kohdalla. Lapsihahmot tuntuvat luonnollisilta,
eivätkä lapsilta aikuisen silmin kuvattuna kuten joissakin lapsien
tähdittämässä elokuvassa käy. Jojo on ikään kuin pelle, yksinkertainen
pikkupoika, joka kasvaa elokuvan aikana ja hänen maailmankuvansa kokee
mullistuksen. 11-vuotias Roman Griffin Davis sopii erinomaisesti rooliinsa, eikä kyseessä huomaisi lainkaan hänen esikoisroolinsa puhumattakaan
Arcie Yatesista sivuhahmo Yorkina, Jojon parhaana ystävänä. 19-vuotias
Thomasin McKenzie puolestaan on sopivan vakava ja liikuttava piilottelevana
juutalaisteini Elsana vaikkakin hahmo jää luonnollisesti muiden hahmojen varjoon. Jojon
ja Elsan välinen kemia toimii hyvin yksiin hahmojen maailmankuvien törmätessä
ja heidän juttuhetkiensä asetelma on hyvin antoisa.
Waititi ei ylikäytä
Hitler-mielikuvituskaveria, vaan hahmo tuo aika ajoin sopivan lisämausteen
kerrontaan ja ripauksen omaperäisyyttä tarinaan. Ilman mielikuvitushitleriä
elokuvan komediallinen puoli olisi vaisumpi ja elokuva saattaisi muistuttaa Anne
Frankin päiväkirjan, Schindlerin listan ja Kirjavarkaan kaltaisten
natsifilmatisointien toisintoa. Waititi vetää roolinsa Hitlerinä sopivasti lähes överiksi, mutta hahmo toimii hienosti samaan aikaan sekä Jojon mutkikkaana
ystävänä että isähahmona. Lapsenomainen mielikuvitushitler peilaa hauskalla
tavalla Jojon ajatuksia ja nationalismin odotuksia kansalaisiltaan. Saattaisipa
muuten Hitler pyöriä haudassaan, jos tietäisi, että häntä esittää juutalaisen
ja maorin jälkeläinen.
Waititi uskaltaa näyttää
ikäviäkin asioita, eikä elokuva ole kasa kuluneita natsivitsejä, kuten natsikomediassa riskinä saattaisi olla. Itse asiassa Jojo
Rabbit on yllättävän synkkä odotuksiini nähden. Jojo Rabbit on jo visuaalisestikin kaunis, raikas, värikäs, lapsen silmin kuvatun valoisa, mutta
visuaalinen ilmaisu muuttuu harmaammaksi synkemmän loppupuoliskon alkaessa ja
pikkupojan yksiuloitteisen maailmankuvan monipuolistuessa. Visuaalisuudeltaan
ja hahmoasetelmiltaan elokuva tuo mieleen Wes Andersonin Moonrise
Kingdomin ollen samalla ihan oma ilmaisunsa.
Lavastus ja puvustus näyttävät hienolta ja ovat huolella tehtyjä. Erityisesti Sam Rockwellin näyttelemän
natsikapteeni Klenzendorfin näyttelemän hahmon pukusuunnittelu on erinomainen
lisä ja tuo hahmoon lisää ulottuvuutta. Rockwellin hahmon piilotettua
todellista minää ei alleviivata vaan tuodaan esille sopivan hienovaraisin
vihjauksin hänen piirtelemänsä asusuunnitelmankin kautta. Hahmo on erityisen
hienosti rakennettu, yllättävän syvällinen sivuhenkilö ja Rockwell tuntuu
ottavan haltuunsa jokaisen kohtauksen, jossa esiintyy. Puolestaan Rebel
Wilsonin näyttelemä yli vedetyn koominen sihteeri on toimiva comic
reliefinä.
Aikuishahmojen ja lasten
välinen kanssakäyminen on todella lämminhenkistä ja aidon oloista. Jojolla on
paljon kahdenkeskisiä kohtauksia Elsan, Klenzendorfin ja äitinsä Rosien kanssa
ja ne tuovat parhaimmillaan esille syvällisiä tasoja kaikista kolmesta hahmosta. Riipivän äiti-poika-suhteen toisena puolena on näiden kahden välinen hassuttelu ja se, että he näkevät valoa, vaikka puolet perheestä on jo poissa.
Rosien ja Jojon eroja korostetaan erityisen hienosti kohtauksessa,
jossa Rosie kävelee ja tanssahtelee aidalla poikansa kävellessä kadulla vieressä. Jojo
Rabbitissa on useita tämän kaltaisia kohtauksia, joissa hahmojen erot
ja vastakkainasettelu käyvät upeasti ilmi. Rosie on hassutteleva, rento
lapsenomainen, ainakin siltä puoleltaan mikä katsojalle ja Jojolle näytetään,
mutta Jojon silmin kerrottavaan tarinaan nähden hänen salaista puoltaan raotetaan
sopivan vähän. Johansson on Rosiena yllättävän hauska ja tekee kenties uransa
humoristisimman roolin.
Puolestaan Jojo on vakavamielisempi, pyrkii toimimaan oikein sen mukaan minkä näkee natsiaatteen mukaan olevan oikein. Rosie pyrkii näyttämään mallia pojalleen pystymättä sanomaan suoraan ajatuksiaan natsismista, jottei saattaisi lastaan vaaraan. Äidin suru on paikoin käsinkosketeltavaa, kun hänen poikansa edustaa hänen vihaamiaan asioita. Elokuvassa käytetään myös hienosti kenkien kaltaisia asioita motiivina, joilla hienovaraisesti kerrotaan suuriakin asioita.
Jojo Rabbit on
suurella sydämellä varustettu elokuva. Draama, komedia, kauhu ja jännitys
sekoittuvat sulassa sovussa. Elokuva onnistuu olemaan samaan aikaan sydämellinen,
komediallinen ja traaginen ja saa vuoroin nauramaan ääneen hulvattomilla
kohtauksillaan ja itkemään koskettavuudellaan. Tarina on hyvin
tasapainoteltu sovinnaisuuden, epäsovinnaisuuden, pöhköhköjen vitsien ja fiksun
syvällisen tason välillä.
Lue myös Episodiin toimittamani artikkeli elokuvasta, siellä mielenkiintoisia Waititin ja näyttelijöiden pohdintoja Jojo Rabbitista.
Minäkin kävin katsomassa tämän ja pidin ihan hulluna. Hieno tuo huomio noista kengistä. Elokuvassa oli monia samanlaisia elementtejä, joista sitten rakennettiin paljon merkityksellisempiä kokonaisuuksia, mitä ensin ajatteli. Ja kuitenkin käänteet elokuvassa kävi ihan uskottavasti, vaikka näin humoristinen elokuvan ote olikin. Pelkäsin jossain kohtaa, että joku yllättävä käänne tulisi niin puskista, että se pilaisi koko elokuvan uskottavuuden, mutta kuten todettu; elokuva on jyrkästi maadotettu rankkaan aiheeseensa, eikä sitä unohdeta missään kohtaa, vaikka välillä vähän kevyemmin asioita katsotaankin. Hämmästyttävän uudenlainen elokuva.
VastaaPoistaKiva että sinäkin tykkäsit :D Niin tosiaan hienosti käytettiin elementtejä noin merkityksellisesti ja uskottavasti. Onneksi käänteet tuli juurikin niin ilman että uskottavuus kärsi. On kyllä tosiaan ihanan omaperäinen tapaus tämä!
Poista