Käytettiin viimeiset joululahjaliput ja käytiin kattomassa lauantaina Kirjavaras, elokuva johon ihastuin.
Kirjavaras kertoo yhdeksänvuotiaasta Liesel Memingeristä (Sophie Nelisse) jonka äiti joutuu luovuttamaan ottovanhemmille Saksassa riehuvan toisen maailmansodan aikaan. Liesel sopeutuu uuteen elämäänsä Taivaskadulla vähitellen ja oppii rakastamaan sydämellistä ottoisäänsä Hansia (Geffrey Rush) ja ajan myötä myös vakavaa ottoäitiään Rosaa (Emily Watson). Liesel saa rakkaan ystävän naapurin pojasta ja perheen portaiden alle natseja piiloon tulevasta juutalaisesta Maxista (Ben Schnetzer) Isänsä opettamana ja Maxin rohkaisemana Liesel löytää rakkautensa kirjoihin.
Pidin elokuvasta todellla paljon, vaikka se välillä etenikin hitaasti ja tuntui todella pitkältä. Kirjavaras on tunteita herättävä, kaunis ja monipuolinen tarina sota-ajalta. Elokuvassa on useita surullisia käänteitä ja traagisia tapahtumia, niinkuin sota-aikaan sijoittuvissa elokuvissa kuuluukin olla. Kirjavaras seuraa Lieselin monivaiheista elämää kuolemaan asti. Varmaan usealta muultakin teatterissa tirahti tippa linssiin, muiltakin kuin meiltä kolmelta, eräässä tietysssä kohdassa, tai no useammassakin mutta enpä ala tässä nyt spoilata.
Henkilöhahmot ovat hyvin sympatioita herättäviä. Pidin erityisesti sydämellisestä, hassuttelevasta Hansista, josta Liesel saa heti aluksi tärkeän ystävän ja isän. Liesel itse on melko vaisu hahmo, ymmärrettävästi pidättyväinen ja melko rauhallinen. Lieselistä ja elokuvasta ylipäänsä tuli aika paljon mieleen Anne Frankin päiväkirja, vaikka tyyliltään eri tyylinen onkin. Liesel saa sentään harjoittaa rakkauttaan kirjoihin ja kirjoittamiseen vapaana, toisin kuin Anne. Leiselin ottoäiti Rosa oli ärsyttävän epäoikeudenukainen tiukkis, mutta lopulta hänenkin pehmeä puolensa löytyi ja hänestäkin tuli Lieselille tärkeä henkilö. Perheen kellariin piileskelemään tuleva Max jäi melko etäiseksi hahmoksi, mutta hänkin oli tosi suloinen poika ja Lieselin tärkeä ystävä.
Kirjavaras sai sekä nauramaan että itkemään. Oli muuten aika erikoinen ratkaisu laittaa henkilöhahmot puhumaan englantia saksalaisittain ja korvaamaan joitakin englannin sanoja saksalla, kuten und. Aluksi puhetyyli vaati totuttelemista mutta pian siihen ei enää kiinnittänyt huomiota. Muuten toisen maailmansodan aikainen ympäristö ja puvustus oli toteutettu hyvin, kuten tehosteetkin, realistisesti. Tarinaan epärealistisuutta toi elokuvan kertoja Kuolema, joka seurasi Lieselin elämää siitä lähtien kun vei tytön pikkuveljen, Lieselin matkatessa uuteen kotiinsa Taivaskadulle.
En muuten voinut vastustaa kiusausta ja nostin käteni natsitervehdykseen ensimmäisen Aatun kuvan kohdalla xD Vähä ihmeissään huvittuneena katto vieressä istunut nainen.
Aion ehdottomasti lukea alkuperäisteoksen, Mark Zusakin Kirjavarkaan mahdollisimman pian. Varmasti kirjana vieläkin parempi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti