Syksyn elokuvafestivaalilla, Rokumentissa toinen katsomani musiikkidokumentti Ryuichi Sakamoto: Coda (2017) kertoo japanilaisesta
muusikosta, säveltäjästä, näyttelijästä, Ryuichi Sakamotosta. Hän oli minulle
ennestään täysin tuntematon henkilö, mutta ajattelin hänen olevan jonkin
näkemäni elokuvan musiikin takana. Ennakkotoiveenani oli että hän olisi ollut
joku henkilö Studio Ghiblin elokuvien musiikin takana, sillä kyseiset
anime-elokuvat ovat yksiä suosikeistani. Vaikka Sakamoto ei toiveajattelustani
huolimatta ole ollut Studio Ghiblin elokuvissa mukana, on hänen elokuvamusiikkituotannossaan
kuitenkin useita elokuvia joista olen kuullut, mutta yhtäkään en ole sattunut
itse näkemään.
Ryuichi
Sakamoto: Coda- dokumentissa tulevat vahvasti
esille musiikin luomisen monet vaiheet. Ideointi, suunnittelu, kokeilu,
harjoittelu ja itse esitykset tulevat monipuolisesti edustetuiksi pitkin
dokumenttia. Sakamoton musiikissa on vahvana kokeellisuus ja erikoiset
tekniikat. Nykyajan musiikillisia ja äänimaisemallisia kokeiluja dokumentissa
kuvataankin eniten. On hauskaa nähdä hänet metsässä paukuttelemassa hylättyjä
esineitä ja kokeilla millaista ääntä syntyy yhdistämällä eri soittimien
soittotyylejä. Erityisen hauska oli kohtaus, jossa hän koitti äänittää sadetta
eri tavoin ääntä hakien ja seisoi lopulta sanko päässä sateessa pihalla. Oli
mukavaa nähdä hänen kokeilujensa onnistuminen omasta mielestään, kuinka hän oli
tyytyväinen aikaansaamaansa ääneen ja kuinka innostunut oli ääntä etsiessä ja
kokeillessa. Innostus omaan tekemiseen välittyi halki dokumentin selkeänä,
inspiroivana.
Sakamotolla on selkeästi persoonallinen äänimaisema ja maku, sillä hänen
luomansa äänet eivät ainakaan itselleni olleet suoranaisesti tärykalvoja
hiveleviä niiden luomishetkessä. Sakamotolla on kuitenkin tekniikka hallussa,
sillä hän jalostaa äänistä hienolta kuulostavia kappaleita. Hänen luomansa dokumentissa
esitetyt musiikkiesimerkit ovat dramaattisia, mahtipontisia ja ajoittain
uhkaavia, mutta sisältävät samalla vaatimattomia, pieniä elementtejä. Hänen
musiikkinsa saa ajattelemaan, joten hän pääsee tavoitteeseensa, musiikin
kantaaottavuuteen. Sakamoton puheessa muutenkin näkyy kantaaottavuus. Hänen kameralle
juttelunsa on monissa kohtaa hyvin ajatuksia herättävää ja kantaaottavaa. Hänen
filosofointinsa ovat hyvin mielenkiintoista kuunneltavaa. Erityisen hauska
ajatus on pianosta puhuttaessa se, kuinka ihminen on muovannut luonnon
haluamaansa muotoon, mutta se pyrkii palaamaan luonnolle ominaiseen
epäjärjestykseen, epävireeseen.
Oli erikoista kuulla, että säveltäjää on pyydetty näyttelemään, eikä
dokumentissa tullut esiin oliko hänellä ennestään näyttelijätaustaa. Näyttelijäpuoli
kuitenkin jätettiin dokumentissa sivuun varmaan ihan vain teeman rajaamisen
vuoksi. Siitä olisi kuitenkin ollut mielenkiintoista kuulla lisää. Olisin
kuullut mielelläni lisää myös hänen Yellow Magic Orchestra-yhtyeestään ja
ylipäänsä varhaisurastaan elektronisen musiikin parissa. Erityisesti
konserttitaltioinnissa soitettu musiikki kuulosti korvaani mukavan erikoiselta.
Hänen silloisen ja nykyisen musiikkinsa välillä on vahva kontrasti; silloisesta
koneellisesta musiikistaan hän on siirtynyt sittemmin orgaanisempaan ja
luonnonläheisempään musiikkiin. Sakamoton musiikkityylin kehitystarinasta olisin
mielelläni kuullut lisää hänen itsensä kertomana. Hänen pioneerirooliaan
syntikkapopin, teknon ja housen parissa ei kommentoida dokumentissa juuri
lainkaan.
Jälkikäteen oli erikoista saada tietää että dokumentti on kuvattu viiden
vuoden ajanjaksolla. Ei kuitenkaan sinänsä yllättävä tieto, sillä dokumentissa
käsitellään niin monia aiheita ja laajalla skaalalla. Viidessä vuodessa on
täytynyt kertyä suunnaton määrä video- ja äänimateriaalia ja aiheen rajaaminen
on ollut varmaan haastavaa. Ehkä juuri pitkällä aikavälillä kuvaaminen tekee
dokumentista rakenteeltaan hieman sekavan. Samalla dokumentin tekijöiden on
täytynyt tutustua itse säveltäjään ja päästä lähellä Sakamoton persoonaa, minkä
myötä dokumentin ote on intiimi; läheinen ja tuttavallinen. Dokumentissa liikutaan
monessa ajassa ja paikassa, mikä saattaisi tehdä seuraamisesta haastavaa, mutta
kaikessa on kiinnekohtana Sakamoto itse. Kamera menee ajoittain ahdistavankin
lähelle kohdettaan. Voisi olettaa Sakamotolla oleva tukala olo, kun kamera
seuraa läheltä hänen syömistään ja ajoittain salakuvaa hänen yksityisiä
harjoituksiaan ja kokeilujaan.
Se että elokuvan näkökulma on vain Sakamoton ja että vain häntä
haastatellaan, saa hänet tuntumaan yksinäiseltä puurtajalta. Muita henkilöitä
esiintyy vain Sakamoton vanhoista projekteista kerrottaessa, kun haastattelijan
pari kommenttia on jäänyt oletettavasti leikkaamatta ja kun Sakamoton syödessä
kuuluu kun joku pilkkoo ruokaa jossain taustalla samassa tilassa. On erikoista
että esimerkiksi Sakamoton kollegoita tai samojen projektien parissa
työskennelleitä tai hänen perhettään ei haastatella. Dokumentti kuvaa vain ja
ainoastaan Sakamotoa tämän omasta näkökulmasta, eikä kukaan ulkopuolinen
kommentoi mitään.
Dokumentin tarinankerronta on rauhallista, kuin Sakamoton oma olemus. Monessa
paikassa ja ajassa viivähdetään, mutta silti ollaan vahvasti nykyajassa, syöpää
sairastavan Sakamoton kertomuksissa. Sakamoto itsekin on selkeästi myös
visuaalinen ihminen, sillä ainakin oletan että videomateriaali, joka oli tehty
hänen musiikkivideokseen, oli hänen itsensä matkallaan kuvaamaa. Kuvaustyyli on
rauhallinen ja kaunis, mutta silti vaikka missä paikoissa ehditään käydä. Sakamotokin
on elämänsä aikana ehtinyt vaikka mihin mukaan ympäri maailmaa. Hän on
selkeästi yhä monessa mukana, ehtinyt vaikka mihin paikkoihin ja tilanteisiin.
Dokumentissa on erikoisesti laitettu peräjälkeen Antarktiksella ja
Afrikassa käynti, ikään kuin hän olisi joskus matkustanut jatkuvasti
äärimmäisiin paikkoihin. Dokumentin rakenteelta on myös erikoinen ratkaisu se,
että paikkoihin, kuten tuhoutuneen ydinvoimalan läheisyyteen, palataan
dokumentissa useasti uudelleen. Ehkä tsunamissa tuhoutunut piano tiivistää
jotain oleellista Sakamoton mentaliteetista ja dokumentin sanomasta. Dokumentin
nimi kooda kun viittaa päätöselementtiin; päätökseen, johon piano on jo tullut
ja Sakamoto on tulossa. Hän itsekin sanoo, että ei tiedä kuinka paljon hänellä
on aikaa jäljellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti