Tässä kuussa ei tullut käytyä läheskään niin paljon elokuvissa kuin viime kuukausina, enkä myöskään jatkanut tavoitetta katsoa yhtä monta elokuvaa kuin kuukaudessa on päiviä, kuten kahtena edellisenä kuukautena onnistuin katsomaan. Osasyynä tähän oli gradunkirjoituskiireet ja Inktober-piirtämishaaste. Katsoin kaikkiaan 19 elokuvaa viime kuussa ja tässä arviot neljästä ensi-iltaelokuvasta, joista yksi tosin sai ensi-iltansa Netflixissä. Näistä kaksi oli täynnä upeaa epämukavuutta ja kaksi ei niin upeaa.
Tottumiskysymys
Draama, Suomi
Ensi-ilta 27.9.
Tottumiskysymys tuli ensi-iltaan jo syyskuun lopulla, mutta ehdin näkemään vasta lokakuun puolella, joten tämä arvio on nyt lokakuun elokuvien joukossa. Hilla (Krista Kosonen) ja miehensä Kristian (Eero Ritala) ovat ulkomaanmatkalla, kun vieras mies kouraisee Hillaa ohimennessä takamuksesta. Kumpikaan ei tiedä miten toimia röyhkeän vallankäytön tilanteessa tai kuinka suhtautua siihen jälkeenpäin. Emmin (Suvi Blick) kotibileiden päätyttyä humalaisen Janin (Joonas Snellman) suostuttelu ja maarittelu venyttävät sopimattomuuden rajoja kun taas toisaalla Miljan (Pinja Sanaksenaho) koulumatkasta tulee epämukava vieraiden poikien käydessä liian lähelle muiden matkustajien kääntäessä katseensa. Nuori näyttelijä Emppu (Julia Lappalainen) harjoittelee miesohjaajan ja -vastanäyttelijän kanssa raiskauksen sisältävää teatteriesitystä varten kun taas syyttäjäharjoittelija Aleksi (Johannes Holopainen) valmistautuu kiireellä raiskausoikeudenkäyntiin ja Katja (Seidi Haarla) uskoutuu firman juhlissa kokemastaan lähentely-yrityksestä, joutuen silmätikuksi juhlatunnelman pilaamisesta.
Mielenkiintoisella tavalla toteutettu seitsämän ohjaajan antologiaelokuva näyttää naisten maailmaa raadollisimmillaan. Näitä kaikkia seitsämää seksuaalisen ahdistelun ja sukupuolisen vallankäytön ympärille ja keskenään yhteen kietoutuvaa lyhytelokuvaa on todella epämukava ja raivostuttava katsoa, sillä siinä ilmenee niin vahvasti tosielämän tilanteita ja luutuneita asenteita seksuaalista häirintää kohtaan. On vaikea olla menettämättä malttiaan niin suuren yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden kohdalla ja elokuva onnistuukin todella välittämään yhteiskunnan epäkohtia hyvin läheltä tapahtumia. Uhrin kokemus tulee ilmi selvästi ja sitä myös peilataan ja tuetaan hienosti esimerkiksi asianajajan ja puolison näkökulmaa mukaan tuovissa osioissa.
Kauheinta on, että Tottumiskysymyksen sisältö perustuu ohjaajien tosielämän havaintoihin, mutta vaikka Tottumiskysymystä on vaikea katsoa, on sen loppuun saakka katsominen sen arvoista, sillä siitä saa paljon ajattelemisen aihetta. On tärkeää, että tällainen elokuva on tehty, jotta hekin, jotka eivät omassa elämässään kohtaa aihetta, alkavat sitä ymmärtää. On hieno ratkaisu editoida lyhytelokuvat toistensa lomaan, niin että katsojana odottaa loppuun asti mitä millekin hahmolle tapahtuu kun tarinoita kuljetetaan rinta rinnan ja ne osin limittäytyvätkin, Olisi mielenkiintoista nähdä myös alkuperäiset lyhytelokuvat, joista tämä elokuva on koostettu.
Mielestäni on todella kyseenalaista, että elokuvan genreksi on joissain yhteyksissä laitettu draaman ohella komedia, mitä tämä ei mielestäni todellakaan ole. Miten tuollaisia tapahtumia voisi mitenkään pitää komediallisina? Kenties jotkin sovinistiset setämiehet, jotka hekottelevat tytteleiden ahdingolle ja toivovat olevansa se, joka on tyttöä kopeloimassa. Itselleni tilanteet näyttäytyvät korkeintaan absurdeina, mutta siksi, että noin älyttömyyksiä tapahtuu oikeassakin elämässä.
Joker
Jännitys/draama, Yhdysvallat
Jännitys/draama, Yhdysvallat
Ensi-ilta 4.10.
Arthur
Fleck (Joaquin Phoenix) pyristelee mielenterveysongelmistaan huolimatta
osana kotikaupunkinsa Gothamin yhteiskuntaa työskennellen tilauspellenä. Hän
asuu rähjäisessä asunnossa huonokuntoisen äitinsä kanssa ja haaveilee stand up
-koomikon urasta, mutta yhteyttä oikein mihinkään ei tunnu löytyvän ennen kuin
hänelle muodostuu nimi Joker.
Joker näyttää, kuinka
yksilö on täysin yhteiskunnan armoilla, miten se pettää yksilön ja jättää
hauraimman omilleen. Arthurin hahmoon kasaantuvat kaikki mahdolliset
vastoinkäymiset, ehkä jopa liiallisuuteen saakka, mutta pitäähän hahmoon
hulluus perustella monesta suunnasta juurta jaksaen ja hänen motiivinsa olla
ymmärrettävissä. Arthurin pään sisään päästään puistattavan syvälle, eikä voi
kuin sääliä kuinka lohduton hänen maailmansa on ja kuinka pohjattoman yksinäinen
hän on kuvitellessaan kaikenlaista. Aina ei voi olla täysin varma mikä on
Arthurin mielensisäistä maailmaa ja mikä on oikeaa kieroutuneessa Gothamin
kaupungissa. Potkivatko ihmiset Arthuria kerta toisensa jälkeen fyysisesti vai tapahtuuko
vain hänen päässään henkisinä potkuina?
Joaquin Phoenix on aivan nappivalinta Arthuriksi. Roolisuoritus
tuo mieleeni hänen roolihahmonsa Lynne Ramsayn You Were Never Really
Here -trillerissä traumatisoituneena, sulkeutuneena sotaveternaanina ja Woody
Allenin Irrational Man -elokuvassa masentuneena
yliopisto-opettajana, jonka elämä saa tarkoituksensa hänen murhattuaan ihmisen.
Roolisuoritus Jokerina on kuitenkin yhä vain syvällisempi ja kylmäävä, kaikki
nuo aiemmat upeat roolisuoritukset yhteen vedettynä ja vielä hieman lisää
päälle. Arthurin roolissa Phoenix pääsee irrottelemaan oikein kunnolla ja on
huikean karmiva niin ilmeineen kuin riutuvan luisevine olemuksineenkin siitä
naurusta puhumattakaan.
Todd
Phillipsin käsikirjoitus on erinomainen,
täynnä syvällistä yhteiskunnallista ja moraalista pohdintaa siitä, kuinka
karmeat olot yhteiskunnassa luovat hirviönsä. Elokuva on vaikeaa ja kiusallista
katsottavaa, mutta saa katsojan ajattelemaan asioita. Phillips lainailee
sopivasti aineksia sieltä täältä, kuten Martin Scorsecen tuotannosta, mutta
lopputulos kuitenkin seisoo omilla jaloillaan omaperäisenä ja varsinkin ilman sarjakuvaviitekehyksen
tietämystäkin. Joker on alusta loppuun saakka tasaisen painostava ja
ajoittain tuodaan ripaus epäsovinnaista huumoria, josta ei ole varma voiko
sille nauraa. Elokuvassa on vain muutama turha korostaminen, miljoonaan kertaan
samanlaisena nähty kaikkien tuntema tietty kujakohtaus ja viimeinen tarpeeton
loppukohtaus, jotka olisi voinut jättää poiskin.
Joker on visuaalisesti huikean rappiollisen, karun. synkän harmaan
näköinen seepiasävyisillä väreillä. Täynnä likaa, tuhrua ja graffiteja, mutta
onnistuu olemaan värikäs harmaasta yleistunnelmasta huolimatta. Elokuva on myös
musiikillisesti onnistunut, kohtalokas, surumielinen musiikki tukee kerrontaa
ja Arthurin psyykeä. Muun muassa Tom of Finlandiin musiikkeja tekemässä
olleen islantilaissäveltäjä Hildur
Guðnadóttirin työ on tällä kertaa
yhä vain vaikuttavampaa. Puistattavat musiikit tukevat ahdistavaa
tunnelmaa vahvasti; musiikki on ilmavan kaikuisaa ja kolahtelevaa, on niin sydämen
pamppailua muistuttavia rumpuja kuin sydäntä riipiviä viulujakin. Synkkä
yhteiskunta ja toivottomuus ihan kuuluu, ei vain näy.
Harvoin, jos koskaan ovat art house- ja supersankari-genre
olleet näin lähekkäin toisiaan. Joker on pyskologinen draamatrilleri ja
sairauskertomus enemmän kuin sarjakuvafilmatisointi ja näin ollen ihan eri
luokkaa perinteisiin supersankari tai -pahisfilmatisointeihin nähden. Elokuva
olisi todennäköisesti toiminut erinomaisesti, vaikka kyseessä ei olisi ollut
juuri DC:n Jokeri, vaan se olisi kertonut aivan uudesta hahmosta. Jokeri-näkökulma
kuitenkin tuo elokuvalle lisää suurta huomiota sarjakuvafilmatisointien
jatkumossa tuoden täysin uuden tuulahduksen niihin ja luoden Jokerin hahmon uudelleen.
Samalla Waynen perhe ja tuleva Batman esitetään virkistävän erilaisesta
näkökulmasta. On kuitenkin hyvä ratkaisu, ettei tätä Jokeria kytketä osaksi
jatkumoa tai viitata suoraan johonkin jatkoon.
On hieno ratkaisu, että elokuvan väkivalta ei ole toimintaväkivaltaa, viihdettä, jossa verta hädin tuskin nähdään, vaikka ihmisiä lahdataan roppakaupalla. Sen sijaan hätkähdyttäviä aseen pamauksia myöten Jokerin väkivalta on puistattavaa, harkittua ja brutaalia, eikä sillä mässäilyyn sorruta, vaan sitä käytetään harkiten. Jokeria tai tai tämän aiheuttamaa väkivaltaa ei glorifioida, ja Arthuria kohtaan tuntee sympatiaa lähinnä vain alkupuolella elokuvaa, mutta sääli on vahva tunne halki elokuvan. Arthur on mädän yhteiskunnan uhri, karun taustan omaava mielenterveyspotilas. Elokuva ei kuitenkaan ota kantaa mielenterveysongelmiin liittyvään stigmaan, ongelmia on elokuvissa käsitelty samankaltaiseen sävyyn pitkään, ja voi olla montaa mieltä vaikuttavatko ne oikean maailman tapaan kohdata mielenterveysongelmia samoin kuin pohdinta siitä, aiheuttaako elokuva tosimaailman väkivaltaa. Asiaa on pohdittu jo vuosikymmeniä elokuva- ja peliväkivallan kohdalla ja keskustelu on hieman kulahtanutta, eikä asiaan voi sanoa juuta tai jaata.
On hieno ratkaisu, että elokuvan väkivalta ei ole toimintaväkivaltaa, viihdettä, jossa verta hädin tuskin nähdään, vaikka ihmisiä lahdataan roppakaupalla. Sen sijaan hätkähdyttäviä aseen pamauksia myöten Jokerin väkivalta on puistattavaa, harkittua ja brutaalia, eikä sillä mässäilyyn sorruta, vaan sitä käytetään harkiten. Jokeria tai tai tämän aiheuttamaa väkivaltaa ei glorifioida, ja Arthuria kohtaan tuntee sympatiaa lähinnä vain alkupuolella elokuvaa, mutta sääli on vahva tunne halki elokuvan. Arthur on mädän yhteiskunnan uhri, karun taustan omaava mielenterveyspotilas. Elokuva ei kuitenkaan ota kantaa mielenterveysongelmiin liittyvään stigmaan, ongelmia on elokuvissa käsitelty samankaltaiseen sävyyn pitkään, ja voi olla montaa mieltä vaikuttavatko ne oikean maailman tapaan kohdata mielenterveysongelmia samoin kuin pohdinta siitä, aiheuttaako elokuva tosimaailman väkivaltaa. Asiaa on pohdittu jo vuosikymmeniä elokuva- ja peliväkivallan kohdalla ja keskustelu on hieman kulahtanutta, eikä asiaan voi sanoa juuta tai jaata.
Arthur ei sovi oikein mihinkään, vaikka hän kuinka yrittää
ja hahmon asetelma tuo mieleen Zen Cafen klassikkolaulun Mies, jonka ympäriltä
tuolit viedään. Arthurilta on viety kaikki, häntä potkitaan, kaltoinkohdellaan
ja hänelle nauretaan. Erityisesti kiusallinen kohtaus, jossa Arthur on katsomassa
stand up-esiintymistä, kuvastaa hyvin hänen joukkoon sopimattomuuttaan, aivan
kuten Zen Cafen laulussa ”Ja jos se nauraa se on useimmiten väärä paikka”. Ja voi
millainen nauru se onkaan. Arthurin nauru on sydäntä riipivää, niin syvältä
kumpuavan tuskaista, itkunsekaista pidättelemättömissä olevaa. Phoenix ei vain
täytä suuria Jokerin saappaita senkin osalta, vaan luo täysin omat saappaat,
sillä jo hänen tuottamansa nauru on paras kuulemani Jokeri-nauru. Kaiken
kaikkiaan Joker onnistuu elokuvana erinomaisesti ja siitä voisi jopa aavistella
muodostuvan modernin elokuvaklassikon.
Diva of Finland
Draama/musiikki, Suomi
Ensi-ilta 11.10.2019
Abivuottaan opiskeleva Henna (Suvi-Tuuli Teerinkoski) odottaa Pudasjärven kaamoksessa pääsevänsä ylioppilaskirjoitusten jälkeen viimein suureen maailmaan kokeilemaan siipiään. Ystäviensä (Jutta Myllykoski, Sonja Sippala) lahjakkaaksi ja musikaaliseksi hehkuttaman Hennan arki saa kuitenkin haasteita Siljan (Linda Manelius) muuttaessa naapuriin ja hurmatessa kaveripiirin puolelleen. Mustasukkainen ja epävarma Henna alkaa stalkata eloisaa, musikaalista, kaunista Siljaa somessa ja tosielämässä kateuden kirjaimellisesti sokaistessa hänet.
Lue arvosteluni Episodin nettisivuilta.
Fractured
Jännitys, Yhdysvallat
Ensi-ilta Netflixissä 11.10.2019
Ajattelin vaihteeksi ottaa mukaan myös suoraan Netflixissä ensi-iltansa saavan elokuvan.
Rayn (Avatarista tuttu Sam
Worthington) ja Joannen (American Horror Storysta tuttu Lily Rabe) pieni tytär
loukkaantuu ja on vietävä sairaalaan perheen ollessa reissussa. Tytär joutuu
lisäkokeisiin ja äiti lähtee mukaan isän jäädessä odottelemaan. Odotusaika venyy
tunneiksi, vaimoa ja tytärtä kuulu, eikä sairaalan henkilökunta löydä enää
mitään merkintöjä Joannesta ja tyttärestä. Ray alkaa etsiä perhettään
epätoivoisena, eikä ole varma kehen voi luottaa.
Jännäreiden puolella
kunnostautuneen, muun muassa Machinistista tutun Brad Andersonin tuore
ohjaustyö alkaa pärähtävästi pariskunnan riidasta autossa, mikä jo sinänsä on pahaenteinen
alkuasetelma, sillä ajaessa ei pitäisi antaa tunteiden kuumentua. Jo alusta
asti pauhaa pahaenteinen musiikki ja värimaailma on synkän harmaa, kuvaus tukee
kerrontaa järkkyneestä mielestä ja levottomuudesta, epävarmuudesta, mies
kävelee häikäisevän valkeaa sairaalan käytävää pitkin ja koko kuvakulma on
vinksallaan koko tilanteen tavoin.
Elokuva näyttää amerikkalaisen
terveydenhuollon ja sairasvakuutussysteemien ”hohdokkuutta” ja terveydenhuoltoon
liittyvine salaliittoineen tuo mieleen vuoden 2018 Unsane-jännärin. Kuten Unsanessa
ja niin monissa muissakin elokuvissa, tässäkään ei voi olla varma onko yksilö
oikeassa vai mieleltään järkkynyt, ovatko viranomaiset oikeassa vai mätiä ja
korruptoituneita.
Elokuva on toteutettu
tasaisen mukiinmenevästi ja mielenkiinto pysyy yllä, vaikkakaan elokuva ei
tarjoa mitään uutta; yllättäviksi, maton alta vetäväksi tarkoitetut juonen käänteet
on nähty niin moneen kertaan, että niille vain tuhahtelee. Fractured on
Worthingtonin hahmon varassa ja katsojan halutaan samaistuvan tämän huoleen ja epäuskoon,
jotka muuttuvat epätoivoksi ja tässä Worthington tekee vahvan roolisuorituksen
keskinkertaisesta käsikirjoituksesta huolimatta.
Lokakuun top 3 elokuvaa tässä kuussa ensi kertaa näkemieni elokuvien joukossa: Joker, Filth ja Moon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti