Vuoden 2023 suosikkielokuvani: Absurdeja kokemuksia, mielikuvituksen juhlaa ja kiinnostavia kohtaloita

Vuonna 2023 tuli katsottua ennätysvähän uusia elokuvia. Arki tuntuu niin hektiseltä ja vuosi oli uuvuttava, että en raahautunut elokuvateatteriin niin usein kuin olisin halunnut.

Mietin että olisiko enemmän ideaa tehdä top 10 vuoden aikana katsomistani elokuvista, kun jonkin verran tuli kotona katsottua. Ainakin tällä kertaa vielä perinteen mukaan vuoden aikana ilmestyneiden lista.

Katsottuja elokuvia, lyhytelokuvia ja minisarjoja kertyi 201. 

Katsoin vuonna 2022 194 elokuvaa. (2021 katsoin 157, 2020 180 ja 2019 234).

10. Poika ja haikara

Sodan runtelemassa Japanissa poika muuttaa maalle ja vihjeistä alkaa etsiä kuollutta äitiään. Mystinen haikara johdattelee häntä elävien ja kuolleiden rajalla olevaan maailmaan.

Poika ja haikara oli ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni Studio Ghiblin elokuva. Pitihän se käydä katsomassa, jos sattuu jäämään Hayao Miyazakin viimeiseksi teokseksi.

Jälleen tuttuun Ghibli-tapaan mielikuvituksen juhlaa. Rakastan tämän surrealismia ja kuinka unenomaista kaikki on. Huikea visuaalisuus ja laaja maailma täynnä yksityiskohtia. Mukana on tosin paljon samanlaista kuin Miyazakin aiemmissa elokuissa, eikä lisää paljon uutta pakkaan. Myös juoni on aika simppeli, mutta silti nautin elokuvasta.

9. Beau is Afraid

Ahdistunut Beau pelkää kaikkea. Hänen kuitenkin täytyisi uskaltaa lähteä pelkäämänsä äitinsä hautajaisiin. Alkaa monimutkainen ja levoton matka, jossa pohditaan koko elämänkaarta.

Ari Aster on yksi suosikkiohjaajiani, mutta tämä jätti hieman kylmäksi. Tämä on huikea aikuisten satu: täynnä ahdistuneisuutta, masennusta, äitiongelmia, pelokkuutta ja palleja. Rakastin, kuinka täynnä odottamattomia asioita elokuva voikaan olla. Hauska musta komedia on tosin ylipitkä ja laahaa paikoin. Visuaalisesti hieno ja kekseliäs puhumattakaan Joaquin Phoenixin roolisuorituksen taidokkuudesta.

8. Dream Scenario

Nicholas Cagen näyttelemä yliopistoprofessori alkaa selittämättömästi ilmestyä ihmisten uniin. Ilmiö paisuu ja kohta kaikki tunnistavat hänet. Alkuun hän oleilee unissa passiivisena, mutta asiat saavat synkkiä sävyjä.

Dream Scenarion asetelma on mitä hulvattomin. Elokuva on täynnä kuivakkaa, toteavaa huumoria. Rakastin elokuvan absurdia tunnelmaa ja höpsöyttä. Nicholas Cage sopii rooliin täydellisesti.

Jobin kertomuksen kaltaisesti kerrotaan ihmisen koettelemuksista ja menetyksistä Samuel Beckettin näytelmien kaltaisessa ääriabsurdissa meiningissä. Asiat vain eskaloituvat pienestä jättimäisiin mittasuhteisiin. Käsitellään kiinnostavasti joukosta pois sulkemista, netti-ilmiöistä ja ties mitä hämmentävyyksiä.

Dream Scenarion Suomen ensi-ilta on vasta helmikuussa, mutta näin tämän ennakkoon Night Visions -festivaalilla.

7. Animal Kingdom

Mystinen tauti saa ihmiset hitaasti muuttumaan eläimiksi tässä ranskalaiselokuvassa. Isä ja poika etsivät perheen äitiä ja koittavat selvitä elämänmuutoksissa.

Elokuvan juoni on omaperäinen ja kertoo kauniisti isän ja pojan välisestä suhteesta. Visuaaliset efektit ovat vaikuttavat, vaikka niissä olisi riski näyttää tosi kököltä ja epäuskottavalta, mikä vesittäisi koko tarinan.

Ilahduttavasti elokuva ei ole ainoastaan kasvutarina tai hirviöelokuva, vaan on moniulotteinen kertomus ihmisyydestä, luonnosta ja eroammeko loppujen lopuksi eläimistä syvällä sisimmässä. Animal Kingdom tavoittaa hienosti erilaisuuden pelon, kasvamisen, menetysten kanssa pärjäämisen ja syrjimisen.

Näin elokuvan Night Visions -festivaaleilla, mutta varsinaisesta teatterilevityksestä Suomessa ei ole tietoa.

6. Valoa valoa valoa

Mariia palaa lapsuudenkotiinsa käymään. Muistot nuoruudesta palaavat tahtomatta mieleen. Mimi sai hänen elämänsä täyteen valoa. Mariia pohtii traagisten olosuhteiden aiheuttamaa syyllisyyttä ja anteeksiantoa.

Inari Niemen ohjaus on koskettava kuvaus nuoresta rakkaudesta. Juoni kulkee koukuttavasti ja vääjäämättömästi kohti tragediaa. Tarina kerrotaan oivaltavalla tavalla. Surumielisyys leijuu kauniin rakkaustarinan yllä kuin ydinlaskeuma. Koskettavasta juonesta ei selviä kuivin silmin.

Elokuva on upeasti kuvattu ja täynnä hienoa retroestetiikkaa. Nuoret näyttelijät näyttelevät upean luonnollisesti. Kerrankin pidin elokuvaversiosta enemmän kuin kirjasta.

Elokuvan ohjaaja ja tuottaja kertoivat minulle mietteitään elokuvasta syksyllä.

5. Peluri

Lastentarhan työntekijä saa selville, että hänellä ei ole aivoja. Hän päätyy tuuliajolle elämässään ja löytää uuden suunnan hautausurakoitsijan apurina. Kollega paljastuu peliriippuvaiseksi.

Teemu Nikki teki jälleen omaehtoista ja yllättävää kotimaista elokuvaa, eikä pettänyt jälleen kerran.

Pelurissa on hieno vastapaino, kun toinen päähenkilöistä on raivostuttava ja toinen rakastettava. Karu ja arvaamaton elokuva on täynnä mustaa huumoria, jolle nauroin jatkuvasti. Vaikka koko juoni kuulostaa aluksi älyttömältä ja epäuskottavalta, elokuvassa kaikki on luontevaa ja soljuvaa. Kerrotaan kiehtovasti muun muassa ulkopuoliseksi jäämisen pelosta, riskien ottamisesta, sairauksista ja mitä rakkaidensa takia haluaa tehdä.

Teemu Nikki ja toisen pääosan esittäjä Jari Virman kertoivat minulle mietteitään elokuvasta syksyllä.

4. The Banshees of Inisherin

Kummallisen hauska draamakomedia syrjäiseltä Irlannin saarelta. Colm päättää yhtäkkiä katkaista välit pitkäaikaiseen ystäväänsä. Tapahtumat kärjistyvät yllättävillä tavoilla, kun Padraic ei halua hyväksyä, että Colm ei halua olla enää missään tekemisissä. Miesten välistä ystävyyttä ja masennusta tutkaillaan kiinnostavasti samalla, kun Irlannin sisällissota pauhaa taustalla.

Hurjan hauska, mutta myös surullinen elokuva, kun tapahtumat alkavat eskaloitua. Upeasti kirjoitettua hahmovetoista draamaa ja mustaa komediaa, todella outoa sellaista, mutta hyvällä tavalla. Kaikki henkilöt ovat upeita mukaan lukien hassut sivuhenkilöt, jotka myös näytellään taidolla. Rakastan elokuvan tunnelmaa ja utuista visuaalista ilmettä sekä upeita maisemia.

3. Je'vida

Ensimmäinen koltansaamenkielinen elokuva kertoo pakkosuomalaistamisesta yhden tytön silmin. Je'vidan elämää seurataan kolmessa aikatasossa, kun hän hylkää paineessa saamelaisen taustansa ja elää kulttuurien välissä.

Todella koskettava, sydäntä särkevä ja tärkeä elokuva. On myös turhauttavaa katsoa kaikkea epäoikeudenmukaisuutta ja tapahtumien aiheuttamaa traumaa Kaunis, maanläheinen ja opettavainen elokuva upealla näyttelemisellä. Varsinkin nuori päähenkilön näyttelijä on huikea. Ohjaaja Katja Gauriloff on tehnyt hienoa työtä esikoiskokopitkässään.

2. Kuolleet lehdet

Yksinäiset Alma ja Holappa kohtaavat yössä. Tietä yhteen päätymiseen mutkistavat miehen alkoholismi, puhelinnumeron katoaminen ja se että ei tiedä toisen nimeä. Työelämäkään ei tarjoile parastaan.

Tämä ei turhaan hehkutettu ja palkittu Aki Kaurismäen elokuva näyttää, miten vähällä voi kertoa todella paljon. Todella hauska ja lempeä elokuva täynnä hienoa näyttelemistä ja elokuvaamista. Kertoo kauniisti monista teemoista, kuten yksinäisyydestä. Oli hauska katsoa kaksikin kertaa lyhyen ajan sisällä, jolloin hahmotti yhä enemmän tasoja. Löytyy myös hauskasti easter eggejä.

Haastattelin Jussi Vatasen ja Janne Hyytiäisen Kuolleissa lehdissä näyttelemisestä.

1. Desicion to Leave

Eteläkoralaisen Park Chan-Wookin (mm. Oldboy, The Handmaiden) rikosjännäri kertoo etsivästä, joka selvittää kalliolta kuolemaansa pudonneen kiipeilijän kohtaloa. Nuori leski vaikuttaa tunteettomalta miehensä kuolemasta, joten etsivä epäilee häntä syylliseksi, mutta ihastuu kesken tutkinnan.

Tässäpä elokuva täynnä upeaa visuaalista tarinankerrontaa. Kekseliäs elokuva, jossa on paljon hienoa symboliikkaa merestä, vuorista, hukkumisesta ja putoamisesta. Kaunis ja tyyni, mutta tiivistunnelmainen elokuva kertoo kiinnostavasti esimerkiksi asioiden piilottelusta. Odotin vielä jotain käännettä, mutta tarina oli loppujenlopuksi aika selkeä, mutta jäi pitkäksi ajaksi mietityttämään.

The Northman – Myyttisyyttä ja myrkyllistä maskuliinisuutta

Jälleen on työkiireiden takia vierähtänyt tovi edellisestä tekstistä, ja mietteitä elokuvista on kertynyt vain luonnoksiksi. Koitan tässä koostaa muistiinpanoista mietteeni The Northmanista, jonka näin toukokuussa Minemare-elokuvatapahtumassa.

Odotin The Northmania hieman jännityksellä. Robert Eggers on noussut kahdella elokuvallaan, The Withcillä ja The Lighthousella, suosikkiohjaajieni joukkoon. Toisaalta hänen valitsemansa aihe, viikinkiepookki epäilytti, että onko viikinkimeininki hieman loppuun kaluttu viime vuosina. Viikinkimeininkiä on nähty moneen kertaan, kuten Vikings-sarjassa ja Nicholas Vinding Refnin Valhalla Rising, joka minulle Northmanista tuli mieleen heti kun näin trailerin. Pelkäsin, että The Northman on aivotonta toimintamäiskettä, mutta Eggers tuntien ei ollut pelkkää sitä, vaan siihen yhdistettynä rikas mystiikka ja tunnelmallisuus. 

Ohjaaja Eggers jatkaa siis historiallisten elokuvien linjassaan, mutta vaihtaa kauhun toimintajännäriin. The Northman perustuu Amlethin taruun, josta muuan Shakespeare on pöhninyt Hamletinsa juonen tyystin. Amlethin lisäksi esikuvana on muinaisia islantilaissaagoja. Oidipus-elementtejä hyödynnetään muun klassisuuden ohessa.

Juoni on niinkin simppeli kuin että viikinkiprinssi Amleth kokee tragedian lapsena. Viha ja kostonhimo ei jätä häntä rauhaan, joten vuosien jälkeen hän lähtee kostamaan isänsä puolesta. Vaikka juoni on klassinen, moneen kertaan nähty ja ennalta-arvattava kostotarina, on merkittävää, miten The Northman on tehty.

Anya Taylor-Joyn näyttelemän Olgan hahmoon toivoisi enemmänkin syventymistä.

The Northmanissa vallitsee minua kiehtova maagisen myyttinen tunnelma. Myyttejä hyödynnetään oivaltavasti ja monipuolisesti, esimerkiksi sieluneläimet kulkevat kerronnassa halki elokuvan. Yliluonnolisuus, mystiikka ja usko asettuvat luonnolliseksi osaksi arkea, kuten se viikingeillä varmaan on ollutkin. Luonnosta nähdään merkkejä, palvotaan kukin omia jumaliaan ja näkijöiltä voi kysyä neuvoa. Kolme mystistä näkijää ovat huikeita hahmoja, joiden rooleissa näyttelijät pääsevät irrottelemaan. Erityisesti Björkin mykistävää, karmivaa hahmoa olisi mielellään nähnyt enemmänkin kuin yhden kohtauksen verran.

Kun rahoitus kasvaa, eivät rahoittajat todennäköisesti purematta niele Eggersin kaikkia visioita, jolloin outoilu ja kauhuelementit ovat jääneet näinkin vähälle. The Lighthouse-tyylistä trippailua kuten alun vahvassa luolakohtauksessa olisi voinut olla enemmänkin. Jännitys tiivistyy hienosti esimerkiksi, kun Amleth liikkuu yössä vaivihkaa kuin susi, näkymätön tappaja.

Elokuvan maailma on arvoituksellinen, vihan valtaama, kylmä ja karu heti alkupuolen kohtauksista, kun Amlethilta on viety kodin lämpö ja rakkaus. Eggers on luonut likaisen ja rujon viikinkisaagan, jossa väkivaltaa ei säästellä. Sotiminen, sotaorjat ja vastustajien kohtelu kylmäävät julkaisuajankohtaan nähden. Kuvasto on kuitenkin tuttua hurjista viikingeistä kerrottaessa. Karussa maailmassa ei ole varaa moraaliin, vaikka kylän väki sullottaisi rakennukseen ja poltettaisi.

Alexander Skarsgårdin Amleth pursuaa eläimellistä raivoa ja voimaa.

The Northman kuvaa myrkyllistä miehisyyttä ja kaunan kantamista toimivasti, vaikka kaikkiaan temaattiset tasot ja tulkinnanvaraisuus jäävät ohuehkoiksi. Miehen rooli on vahvasti määritelty, on oltava vahva ja pärjättävä. The Northmanin maailma on testosteronia tihkuva, mutta hieman muutakin on ujutettu sekaan. Naiset ovat ajankuva huomioiden vaimoja ja äitejä, eikä heillä ole kovin syvällistä roolia. Ihanan Anya Taylor-Joyn Olga on pakollinen romanttinen ihastus, joka tuo maailmaan kauniisti pehmeyttä ja ymmärrystä. Samalla Olga on myös itsenäinen ja ovela. Loppujen lopuksi kiinnostava, magiaa hyödyntävä hahmo ei saa kovin suurta roolia ja hahmo jää ohueksi.

Hienoja roolisuorituksia löytyy, mitä nyt erityisesti Nicole Kidmanin karmeaa väkisin väännettyä aksenttia laskematta. Jos ei luonnistu viikinkisävyinen puhe, niin eiköhän muihinkin skandirooleihin olisi löytynyt paikalliset näyttelijät. Aiemmat Eggersin teokset olleet pienimuotoisia, pienen ihmisjoukon dynamiikkaan pohjautuvia, mutta nyt suurta tehdessä hieman kangertelee eikä hahmoihin pääse täysin kiinni.

Alexander Skargsgårdin näyttelemä Amleth pursuaa alkukantaista voimaa. Rooli on vahvan ruumiillinen, jännittyneisyyden ja vihan aistii jo siinä, miten Skarsgård kantaa itseään, jatkuvasti valmiina hyökkäykseen. Amleth on etäinen, vihan panssarinsa alle asemoitunut. Hän ei voi päästää irti kostostaan, eikä näe muuta, vaikka valitsisi toisin kuin kohtalo määrää. Skarsgård näyttelee taidolla kostajaa, itsensä kovettanutta soturia, joka syvällä sisällään on yhä sama pelokas, isäänsä ja menetettyä elämäänsä kaipaava pieni poika. Rakkaus tuo toivoa ja valoa, mikä on hienoa elokuvan synkkänä vallitsevaan tunnelmaan, mutta kohtaloaan ei voi paeta.

Valinnat vastaan kohtalo -asetelma on kiinnostava, mutta ennalta-arvattavuus turhauuttaa hieman. Kuitenkin koko juonen huomioiden käy järkeen miksi kaikki menee kuten menee. Paikoin kurkistetaan syvästä vihasta ja kostonhimosta toiselle puolen ja pohditaan, kuka lopulta onkaan pahis. Upean Claes Bangin Fjölniristä maalataan syvän pahaa kuvaa, vaikka hän vaikuttaa ihan symppikseltä, joka vain välittää perheestään taustasta huolimatta.

Amleth ja Olga yhdistävät voimansa haasteiden edessä.

The Northmanin dialogi on upean lyyristä, yksityiskohtaista ja lähdeteoksen huomioiden sopivaa, vaikka sivistymättömien hahmojen suihin ei aluksi ajattelisi sopivan. Pohditaan valintoja, kohtaloa ja muiden valintojen vaikutusta itseen.

Elokuva on esteettisesti huikea, synkkä ja mystisen kaunis. Maisemat hivelevät silmiä. Mukaan sopii myös astetta karumpi, näyttävä elämänpuu. Estetiikan ja mahtipontisen äänimaailmansa vuoksi The Northman on nimenomaan isolta kankaalta nähtävä spektaakkeli.

Näen miksi elokuva jakaa vahvasti mielipiteitä. Se on kaikkea muuta kuin mitä Eggersiltä odottaisi, joten elokuva ei saata täyttää odotuksia. Juonivetoisen elokuvan ystävät saattavat turhautua simppelin juonen tai "jälleen kerran uusi Hamlet-adaptaatio" -ajatuksen äärellä. Mielestäni kyseessä on suuremman yleisön elokuva kuin Eggersin aiemmat ja joka tapauksessa antoisampi kuin muut tarjolla olevat toimintaspektaakkelit, jo itseään toistavat, vailla pintaa syvempää sisältöä olevat Marvel-rymistelyt. 

The Peanut Butter Falcon ja drive in -kokemus

Ihmiset ovat kokoontuneet kauniiseen kesäiltaan hiekkakentälle. On helteistä ja aurinko on laskemassa. Reilu kolmessakymmenessä autossa tuulettimet puhaltavat viileää ilmaa ja radiot on käännetty oikealle taajuudelle. Katseet ovat suunnattuna Ilosaarirockin päälavan suuntaan. Tai kohtaan, jossa lava olisi toisenlaisena kesänä ollut. Nyt paikalle on viritetty iso näyttö auton peräkärryssä. Vieressä on suuri antenni.

Amerikkalaiselokuvista tutut drive in - näytökset ajelivat Joensuuhun 15.6 - 17.6. Katsoin yhden kuudesta Kerubin ja Joensuun mailan järjestämistä drive in -elokuvanäytöksistä. Ääni lähetettiin suoraan fm-radioihin ilman viivettä. Pelkäsin ennakkoon miten synkassa ääni kulkee, mutta pelkoni osoittautui aiheettomaksi.

Lähde Finnkino

Hyvänmielen matkaelokuva The Peanut Butter Falcon pyöri aurinkoisessa kesäillassa. Oli mitä parhain hetki katsoa pätkä aurinkoisesta Pohjois Carolinasta ja lämmintä on kuin elokuvan maisemissakin. Olin odottanut elokuvan näkemistä kovasti, mutta elokuvateatterikierroksella en ehtinyt sitä näkemään.

Zak (Zack Gottsagen), jolla on downin syndrooma karkaa hoitokodista tavoittelemaan unelmaansa painijan urasta. Matkalla hän kohtaa yhtä eksyksissä olevan yksinäisen Tylerin (Shia LaBeouf), joka osoittaa, millaista on tulla kohdelluksi tasavertaisena. Sattumalta kohdannut karkulaiskaksikko opettaa matkan aikana toisilleen uutta ihmisyydestä. Taustalla kuitenkin Zakin hoitokodin työntekijä Eleanor (Dakota Johnson) on karkulaisen jäljillä.

Lämminhenkinen elokuva kertoo ihmisyydestä, suvaitsevaisuudesta, ymmärryksestä ja unelmien tavoittelusta. Elokuva on täynnä rakkauttta, lämpöä ja yhdessä haasteiden kohtaamista. Kyseessä on erilaisuuden hyväksyminen ilman, että muita kohdellaan yhtään toisin kuin muita, kohdataan toinen niin, kuten kuka tahansa tahtoisi tulla kohdatuksi. Loppujen lopuksi erilaisuus ei olekaan erilaisuutta. Tyler ja Zak ovatkin aika samanlaisia, molemmat aivan yhtä hukassa ja yksinäisiä.

Lähde Finnkino

Tämän kaltaisia elokuvia tulisi olla enemmän, eikä kehitysvammaisia näyttelijöitä elokuvissa, suurissa rooleissa varsinkaan näy kovin paljoa. Gottsagen on Zakina upean vilpitön, täysillä antautunut elokuvan sielu. Arvostan The Peanut Butter Falconin kehitysvammaisuuden representaatiota, arvostavuutta ilman erityiskohtelua ja representaatio osoittaa miten pystyväisiä kehitysvammaiset ovat, ellei heitä aina aliarvioitaisi. Heitä nimenomaan ei pidä sulkea vanhustentaloihin vailla ymmärrystä ja normaalin arkielämän virikkeitä.

Shia LaBeouf antaa kaikkensa traagisessa hahmossaan ja kenties ammentaa henkilökohtaisen elämänsä ongelmista. Dakota Johnson puolestaan jää perinteiseen, äitimäiseen naisen rooliin ja olisin toivonut hahmolta käsikirjoituksellisesti enemmän. Toki kyseessä on kertomus henkisestä veljeydestä. Tyler Nilsonin ja Michael Scwartzin ohjaus ja käsikirjoitus ovat raikkaita ja rentoja. Ei uskoisi, että kyseessä on heidän esikoiskokopitkänsä, sillä niin luonnollista kaikki elokuvassa on. Rakastan myös sitä kuinka elokuva on kuvattu ja editoitu, varsinkin lämmintä väripalettia. Elokuva oli täydellistä katsoa juuri drive inissä auringonlaskun aikaan ja oli ihana huomata, miten samanlaisia vihreän ja oranssin sävyjä näytöllä ja sen ympärillä luonnossa oli.

Lähde Finnkino

Olin kauan toivonut, että pääsisin drive in -elokuviin, kun niitä on aiemmin nähnyt vain elokuvissa. Ääni toistettiin kätevästi fm-radioihin eikä siinä ollut viivettä. Suurimmassa osassa autoja näytti olevan kaksi henkeä, mutta meillä on mukana takapenkin kuikuilijakin. Mietitytti miten hyvin autorivien takaa näkee, kun eturivistämme oli hyvä näkymä, vaikkakin linnunjötökset ja siitepölyt piti tuulilasista hinkata huolella

Pitäähän kokemuksesta toki valittamisen aihettakin keksiä. Nimittäin se kuumuus ja että aurinkoisessa ympäristössä hämärimmistä kohtauksista ei täysin nähnyt kaikkea. Välillä oli pyöritettävä autoa päällä rikkinäinen pakoputki pöristen, jotta ilmastoinnin sai puhaltamaan viileää. Suomalaiseen mielenmaisemaani olisi sopinut paremmin katsoa elokuvaa pilkkopimeässä talven viileässä. Kuitenkin silloin olisin varmaan sitten valittanut liiasta kylmyydestä.

Night Visions 20.-24.11.2019: Kohokohtina Parasite, The Painted Bird ja First Love

Olin vuosi sitten ensimmäistä kertaa kauhu-, scifi-, fantasia- ja toimintaelokuviin keskittyneellä elokuvafestivaalilla Night Visionsissa Helsingissä. Silloin oli sen verran hieno reissu ja elokuvakattaus, että päätettiin kaverin kanssa nyt lähteä toista kertaa ja katsoa elokuvia ihan kaikkina neljänä festivaalipäivänä kun viimeksi katsottiin kolmena päivänä. Viimeksi katsottiin 11 elokuvaa, nyt 15. Kaiken kaikkiaan tämän vuoden kattaukseen tuli valikoitua joko tosi hyviä tai keskinkertaisia elokuvia, mutta sysihuonoja ei juurikaan.

Tässä postauksessa hieman venähti, kun loppuvuodesta minulla ei juuri ollut ylimääräistä aikaa ja näistä elokuvista olisi ollut niin paljon kirjoitettavaa. Parempi kuitenkin näin monta kuukautta myöhään kuin ei milloinkaan.

Ke 20.11.
Parasite
Gisaengchung. Etelä-Korea 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: Bong Joon Ho. Jännitys/draama.

Tästä mestariteoksesta minulla on niin paljon sanottavaa, että kirjoitin tästä oman kokopitkän arvionsa.

Lähde

1BR
Yhdysvallat 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: David Marmor. Draama/jännitys.

Sarah yrittää aloitella itsenäistä elämäänsä vieraassa kaupungissa ja saa asunnon ihanalta vaikuttavasta, huolehtivasta yhteisöstä. Öisin seinistä kuuluu outoja ääniä ja Sarahin salaa vastoin sääntöjä pitämään kissaan suhtaudutaan agressiivisesti. Sydämellisestä pintapuolesta huolimatta kaikki ei yhteisössä olekaan ihan sitä miltä näyttää.

1BRssä on omaperäinen ja mielenkiintoinen kulttiasetelma, mutta juonessa on myös epäloogisuuttta ja järjettömyyttä. Näyttelijäntyö on amatöörimäistä, mutta Elokuvan jälkeen juttelemassa olleet tekijävieraat kertoivat tutkineensa tosielämän kultteja ja että elokuvassa näytetyt kidutusmenetelmät ovat pitkältä tosimaailman menetelmistä peräisin, järkyttävää.

Lähde

Satanic Panic
Yhdysvallat 2019. Ohjaus: Chelsea Stardust, käsikirjoitus: Grady Hendrix, Ted Geoghegan. Kauhukomedia.

Teinityttö Sam tekee pakon edessä hommia pizzakuskina, eikä epäonninen työpäivä luista. Kaiken lisäksi hän törmää ökyjen alueella keskelle saatananpalvontamenoja.

Satanic Panic on kökkö komedia, joka yrittää ihan liikaa, eikä onnistu hauskuudessa. Homma on vedetty kivasti ihan yli, hahmot ovat tumpeloita, totisia ja kyynisiä, ihan hyvin kirjoitettuja. Päähenkilö on arkisen tavallinen ja tylsä, eikä hänestä välitä mitä hänelle tapahtuu saatananpalvojien käsissä. Juoni on perinteinen kauhukomediakohelluksen. Elokuva on ihan hieno visuaalisesti ja siinä on hauskoja elementtejä, kuten kliseinen karmiva pikkutyttö pupujen kanssa. Koko paketti ei meinaa pysyä kasassa.

To 21.11.
Bliss
Yhdysvallat 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: Joe Begos. Kauhu/mysteeri.

Dezzy on rahapulasta kärsivä nouseva taiteilija, jolla on haasteita löytää inspiraatiota teoksensa viimeistelyyn. Ongelmien kasaantuessa taiteiljatar pakenee niitä alkoholiin ja huumeisiin, jolloin teos alkaa valmistua kuin itsekseen.

Bliss on visuaalisesti hienon levoton, houreinen huumetaidevampyyritrippipläjäys. Henkilöhahmot ovat halki elokuvan järkyttävän ärsyttäviä, jossa pääroolin näyttelevä Dora Madison onnistuu loistavasti läsnäolollaan ilmaisemaan henkilöhahmonsa kaikessa tämän itsekeskeisyydessä. Bliss on aiheeltaan perinteinen rappiotaitelijakuvaus, joka tuo mieleen Dorian Grayn muotokuvan. Kuitenkin ilmaisutapa ja vampyyritematiikalla leikittely tuo aiheeseen tuoreutta. Juoni on simppeli, mutta elokuvasta tekevät kiinnostavia juuri sen visuaalisuus, värikylläisyys ja rosoisuus. Hurmeinen huumekuvaus on esitetty hienosti subjektiivisesta näkökulmasta ja tuo mieleen myös Gaspar Noen Climaxin, mutta Bliss onnistuu saamaan aikaan sen, että katsoja ei ole vain sivustaseuraaja, vaan päähenkilön kokemukseen päästään.  Itselleni kiinnostavinta Blississä on se, että juoni on tulkittavissa ei vain vampirismiksi vaan myös huumeiden piikkiin. Kaikessa levottomuudessaan ja huumehouruisuudessaan Bliss on hienosti epämukavaa katsottavaa, mutta juonen tarpeeton toisteisuus, haahuilu ja toisteisuus verottavat kokonaistähtiä.

Lähde

The Painted Bird
Narisovannaya ptitsa. Tsekki, Slovakia, Ukraina 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus Václav Marhoul. Draama, sota.

Tästäkin elokuvasta minulla on niin paljon sanottavaa, että kirjoitan tästä erikseen, jotta tämä Night Visions paisu ihan epäkäytännöllisen pitkäksi. Arvioni löytyy täältä.

Sushibuffet-herkuttelua leffaillan päätteeksi.

Pe 22.11.
Depraved
Yhdysvallat 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: Larry Fessenden. Jännitys/draama.

Lähi-idässä traumatisoitunut entinen armeijan kirurgi Henry on löytänyt keinon kuolleiden henkiin herättämiseen. Adam herää henkiin Henryn salaisessa laboratoriossa ja alkaa koulutus ihmisyyteen. Taustalla niskaan henkii rahoittaja Polidori, joka haluaa keksinnön heti julkisuuteen ja rahaa kerryttämään.

Depravedin alku on todella hieno ja kiinnostava, mutta loppua kohden elokuva menee ihan plörinäksi ja juonenkuljetus lähtee käsikirjoituksessa lähtevän käsistä. Loppua kohden tahattoman koomiset vuorosanat ja juonenkäänteet aiheuttavat naurunpyrskähdyksiä. Päähenkilö Adam on sympaattinen ja tarina kerrotaan hienosti hänen näkökulmastaan, Alex Breaux vetää hienon roolin modernina Frankensteinin hirviönä maailmaa ihmetellessään. Muissa roolisuorituksissa ja kökössä henkilöohjauksesssa olisi ollut parantamisen varaa. Oletettavasti pienellä budjetilla on tehty suhteellisen hienoa jälkeä.

Lähde

Synchronic
Yhdysvallat 2019. Ohjaus: Justin Benson ja Aaron Moorhead. Käsikirjoitus: Justin Benson.  Draama/scifi.

Steve ja Dennis työskentelevät työparina ensi-hoitajan puuduttavaa arkea New Orleansissa. Vaihtelua työpäiviin tuovat huumekuolemien sarja, joka tulee liiankin lähelle kun Dennisin tytär katoaa. Steve alkaa itsekseen selvittämään mysteeriä.

Pidin paljon Bensonilta ja Moorheadilta aiemmin näkemästäni omaperäisestä Lovecraft-tyylisestä jännäristä Endlessistä (joka on muuten nähtävillä Netflixissäkin.) Minulla oli siis jonkin verran odotuksia Synchronicinkin suhteen, mutta tämä oli omaperäisyyden kannalta pieni pettymys, vaikka ihan kelpo kaavamainen draama olikin. Erikoista, vaikkakin hieman epäuskottavaa, että tarina kerrotaan ensihoitajien näkökulmasta kuin murhamysteerinä. Henkilöhahmot ovat melko tasapaksuja ja roolisuoritukset tasaisia. Aikamatkustusasetelma on kiinnostava ja matkustuksen toteutustapa jossain määrin omaperäinen. Koko konsepti on kutkuttava, mutta siitä ei oteta aivan kaikkea irti. Elokuva on kuitenkin täynnä scifi-genren tuttuja konventioita ja helppoja, lässyjä juonellisia ratkaisuja.

La 23.11.
Sitten koitti se viimeisen päivän haaste: 8 elokuvaa ja ympäri vuorokauden valvominen. Onneksi elokuvat olivat pääosin tosi hyviä ja kiinnostavia, joten jaksoimme valvoa kahvin ja yön irish coffeen sekä edellisyön pitkien yöunien voimalla. Sunnuntaipäivän kotiin paluu sen sijaan meni hieman tokkuraisena neljän tunnin unien jäljiltä kun itse en osaa bussissa nukkua. Mutta nyt niihin lauantaifestaripäivän elokuviin.

Jallikattu
Intia 2019. Ohjaus: Lijo Jose Pellissey. Käsikirjoitus: R. Jayakumar, Hareesh S. Toiminta.

Jallikattu on elokuva kaaoksesta. Puhveli karkaa teurastajiltaan ja alkaa terrorisoida ympäri viidakkoa levottomuutta herättäen. Puhvelijahtiin liittyy koko kylän miesväki, mutta operaatio onkin odotettua haastavampi. Aggressio purkautuu miesjoukossa ja muuttuu joukkohysteriaksi saaden alkuperäisen tavoitteen tuntumaan etäiseltä.

Jallikattulla on hieno alku ja loppu, mutta väliin sijoittuva kesto tuntuu olevan pelkkää huutoa ja juoksentelua, miesten hamekankaiden nostelua ja joka kohtauksessa vallitsevaa hienon levotonta äänimaailmaa. Elokuva on täyttä kaaosta ja hurmosta, mikä käy aika ajoin turhauttavaksi ihmisten huutaessa, juoksennellessa ja raivotessa. Kiitin onneani ettei tätä näytetty yömyöhän näytöksenä, sillä järki olisi väsyneenä mennyt moisesta huutamisesta. Koko kylä on henkilöhahmoina, eikä heistä pääse oikein perille että kuka on kuka, mutta yllättäen se ei lainkaan ole merkityksellistä. Hieman kulttuurisesti vieras, mutta kiinnostava, omaperäinen tapaus. Visuaalisuus ja äänisuunnittelu ovat elokuvan ehdottomat kohokohdat juonen ollessa viitteellinen.

Lähde

Call Heaven to Heaven
Kiina 2019. Ohjaus: Oxide Pang. Käsikirjoitus: Oxide Pang, Wang Ran, Wen TingYun. Kauhu.

Nuorisoviisikko lähtee reissuun tekemään somesisältöä ja kohtaavat vanhan naisen, joka kuljettaa heidät suosittelemalleen vehreälle saarelle. Nuorten järkytykseksi saarella ei ole edes nettiyhteyttä. Pian netin puute onkin pienin naiskolmikon ongelmista kahden miehen kadotessa ja itse joutuessaan vanhan naisen suvunjatkamissuunnitelmien keskiöön.

Henkilöhahmot ovat kliseisiä ja ärsyttäviä, näytteleminen teennäistä halki elokuvan.  Pahisasetelma on naurettavan epäuskottava ja koko asetelma naisista vankeina maakellareissa kulunut, eikä asetelmasta ammeneta mitään uutta. Juoni on ennalta arvattava, täynnä helppoja ratkaisuja ja tämän tyylisten elokuvien kohdalla voi katsoessa vain ihmetellä, että mitä ihmettä henkilöhahmo tekee noin tyhmästi. Kuitenkin kyseessä on perinteinen kauhujännitys, jossa visuaalinen ilme on kohdillaan.

Lähde

4X4
Argentiina/ Espanja 2019. Ohjaus: Mariano Cohn. Käsikirjoitus: Mariano Cohn, Gaston Duprat. Jännitys/ Rikos.

Murtovarkaan keikka saa odottamattoman käänteen hänen jäädessään jumiin hienoon autoon, joka osoittautuu luodinkestäväksi ja äänieristetyksi. Ajan kuluessa autoradiosta alkaa kuulua puhetta ja varas saa selville, että auton ovien lukkiutuminen ei ollut sattumaa, vaan on joutunut epäoikeudenmukaisuudesta tarpeeksi saaneen miehen leikin uhriksi.

4x4 keskittyy herkulliseen suljetun tilan asetelmaan. Näyttelijänsuoritukset, joista keskeisiä on kaksi, ovat huikeita ja puistattavia hahmojen vastenmielisyydessä. Näyttelijät kantavat koko pienimuotoista, mutta painostavaa elokuvaa ja koko paketti on tiivis. Elokuvaa seuraa mielenkiinnolla ja katsoessa voi vain pohtia, mitä itse tekisi samassa tilanteessa. Asetelma eskaloituu hienosti ja loppu tuo vaihtelua alkupuolen tasaisuudelle, vaikkakin elokuvan pointti alkaa horjua loppua kohden. Elokuvalla on huumorielementtinsä, mutta sisältää myös yhteiskuntakritiikkiä, joka tosin tulee loppupuolella aikalailla puskista ja on hieman väkisin väännetyn oloista.

Lähde

First Love
Hatsukoi, Japani 2019. Ohjaus: Takashi Miike. Käsikirjoitus: Masa Nakamura. Toiminta/ Rikos/ Komedia/ Romanttinen

Nuori nyrkkeilijä Leo törmää sattumalta nuoreen prostituoituun, joka on sotkeutunut Tokion huumepiireihin. Vauhdikkaan yön aikana parivaljakko törmää niin korruptoituneeseen poliisiin, yakuzaan kuin kiinalaisen rikollisjärjestön lähettämään naispalkkamurhaajaan, eikä vauhdilta ja vaarallisilta tilanteilta voi välttyä.

Tahallisen geneerisen nimen ei pidä antaa häiritä tai johtaa harhaan. First Love on vauhdikas elokuva, viihdyttävä ja todella hauska, ei pöljällä, vaan hienon ironisella tavalla. Näyttelijäsuoritukset ovat hienoja ja osoittavat suurta heittäytymistä, ajoin jopa teatraalisuutta. Hahmokaarti on monimuotoinen ja kiinnostava, vaikkakin hahmot jäävät melko etäisiksi niiden lukuisan määrän myötä. Osa on jopa karikatyyrisiä. Ilmaisutapa ja varsinkin toimintakohtaukset ovat hauskan animemaisia ja animaatikohtaus kruunaa tämän mielikuvan. First Love tarjoaa pienen leikkauksen yakuza-mafian piireistä sivullisen, vahingossa asiaan sotkeutuneen Leon näkökulmasta. Elokuva on todella hauska, mutta visuaaliselta ilmeeltään tavanomainen. Olen ohjaaja Miikeltä nähnyt aiemmin vain vaikuttavan, yllättävän ja ra'an Auditionin, johon First Love ei ole lainkaan verrattavissa, mutta molemmat ovat omilla tavoillaan hienoja.

Aamuyöstä elokuvien välissä oli käytävä kofeiinipiristyksellä irish coffeen kautta.

Lähde

Why Don't You Just Die
Papa, sdokhni. Venäjä 2018. Ohjaus ja käsikirjoitus: Kirill Sokolov. Komedia/ jännitys.

Matvey tapaa appivanhempansa ensimmäistä kertaa hieman erikoisemmissa merkeissä. Tarkoitus on tappaa tyttöystävän isä, mutta vasaramoukarointi ei mene suunnitelmien mukaan ja Matvey löytää itsensä pian lukittuna käsiraudoilla appivanhempien vessaan.

Why Don't You Just Die on sopiva sekoitus komiikkaa ja ihmissuhdekiemuroita ja tasapainottelee hienosti huumorin, väkivallan ja tragedian välillä. Episodittainen, vuorollaan eri henkilöihin keskittyvä kerrontatyyli toimii, kun koko soppaa paljastellaan hienosti vähitellen. Näin mielenkiinto ja yllätyksellisyys säilyy loppuun saakka. Huumori yltyy absurdiuteenkin ja välillä voi vain hykerrellä itsekseen. Loppua kohden elokuvan meno hieman tosin väsähtää.

Elokuva on visuaalisesti niin efekteiltään, värimaailmaltaan kuin lavastukseltaankin hieno ja soppaan sotketaan sopivissa määrin epärealistisuutta ja liioittelua. Erityisen vaikuttava on luovuudessaan ja hienovaraisuudessaan ällöttävä kohtaus, jossa Matvey yrittää kielellään saada pinniä kylpyammeen möhnäisestä aukosta avatakseen käsirautansa. Näyttelijäsuoritukset ovat tasapainoisia ja uskottavia, hahmojen väliset konfliktit ja epäluulo välittyvät hienosti. Todella hieno esikoisohjaus ja -käsikirjoitus, jota voisi tyylillisesti verrata Tarantinon tuotantoon.

Lähde

Dead Dicks
Kanada 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: Chris Bavota ja Lee Paula Springer. Jännitys.

Itsetuhoinen taiteilija Richie huolestuttaa siskonsa Beccan kesken työpäivän ja Beccan saavuttua Richien kämppään, on tämä kuollut. Veli kuitenkin astuu yllättäen Beccan luo toisesta huoneesta. Richie on päätynyt outoon uudelleensyntymisen limboon palaten kloonina takaisin jokaisen kuoleman jälkeen.

Elokuvan Päiväni murmelina -tyylinen idea on luova ja kiinnostava, mutta idean täyttä potentiaalia ei täysin hyödynnetä. Elokuvassa on turhaa haahuilua ja ihmissihdekeskusteluja, mutta näyttelijöiden henkilökemia toimii. Elokuvassa on vain neljä näyttelijää, ja kaikkien rooli on oleellinen. Lavastus on kiinnostavasti toteutettu ja omaperäinen.

Yleisölle jaettiin Deathcemberissa esiintyviä paukkukarkkeja.

Deathcember
Saksa 2019. Useita ohjaajia ja käsikirjoittajia. Kauhu.

24 ohjaajaa eri puolilta maailmaa kertoo joulun ajan synkästä puolesta lukuisin eri ideoin ja tekniikoin. On vaha-animaatiota, pieleen menneitä lahjashoppailuita, luisteluretkiä ynnä muuta.

Tasaisen kehnoja lyhäreitä joulusta ja koko 2 tuntia, 25 minuuttia pitkä antologia on aivan ylipitkä. Osassa yritetään saada aikaan liikaa lyhyessä ajassa ja osa on vain tyhmiä ja ennalta-arvattavia. Roolisuoritukset ovat amatöörimaisia kuten ajoin myös editointi. Lavastuksenkin osalta suuren osan lyhäreistä huomaa tehdyn nollabudjetilla. Toki pienelläkin budjetilla saisi aikaan hienoa jälkeä, jos ei lähtisi yrittämään ihan liikoja. Huumoria yritetään tehdä väkisin ja se on suurilta osin vain noloa. Muutama wtf hetki ja älyvapaata ilmaisua. Kumminkin keskeinen luukkunäkymä, josta kuhunkin lyhäriin edetään, on hieno

Lähde

Antrum: The Deadliest Film Ever Made
Kanada 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: David Amiro & Michael Laicini. Kauhu.

Pikkuveli ja isosisko tekevät 1970-luvulla pelottavan retken mystiseen metsään. Heidän tarkoituksenaan on kaivaa reittinsä helvettiin, jonne he olettavat koiransa päätyneen. Tämän keskeiskertomuksen ympärille on tehty "dokumentti" kehystämään elokuvan mystisyyttä ja kertomaan urbaanilegendaa, jonka mukaan Antrumin katsojat kuolevat pian elokuvan näkemisen jälkeen.

Miljöö tuo mieleen kenties tarkoituksenmukaisesti Aokigaharan itsemurhametsän, tunnelma tuo mieleen Blair Witch Projectin ja junttiasetelma sivuelementtinä tuo mieleen Texasin moottorisahamurhat. Antrum hyödyntää hienosti vastaavia mielleyhtymiä ja kauhugenren sekä okkultismin konventioita. Dokumentaarisuus tekee itse elokuvasta kiinnostavamman, eivätkä osiot välttämättä toimisi ilman toista. Antrum on hienosti tehty vanhan, kuluneen näköiseksi filmiksi, johon on piilotettu mystisiä okkultistisia merkkejä. Elokuvaa seuraa mielenkiinnolla, vaikka se onkin täynnä haahuilua, painostavia demonikuvia, ärsyttävää kirkumista. Juoni on poukkoileva ja haahuileva, eikä välillä tunnu etenevän mihinkään, kuin edettäisi lapsen logiikalla.

Tunnelma ja äänimaisema ovat hienon aavemaiset ja 70-lukulaista ilmaisua jäljitellään toimivasti. Painostavan, epämukavan tunnelman luomisessa on onnistuttu erinomaisesti, esimerkiksi katsojille näytetään asioita, joita päähenkilöt eivät näe, kuten telttapaikan lähellä makaava muumioitunut ruumis. Kaikkiaan ihan viihdyttävän kiinnostava pätkä, vaikkakaan ei omaperäinen.

Siinäpä se 15 elokuvan pläjäys. Sunnuntaina festareiden jälkeen oli aika väsyneet fiilikset, mutta nuo neljä päivää jaksoi hyvin, varsinkin kun osana päivistä oli vain muutama leffa, jotka katsottiin. Todella hyvä elokuvakattaus oli, eikä kaikkia kiinnostavia sopinut tuohon viidenkääntoista joukkoon. Esimerkiksi musiikkielokuva Blood Machines ja murhajännäri Veitset esiin jäivät odottamaan näkemistä.

Tässä postauksessa oli sen verran hommaa 15 elokuvan osalta, että saa nähdä milloin saan valmiiksi postauksen joulukuun alussa olleen Cinemare-festareiden kuudesta leffasta.