The Crown ja Handmaid's Tale kolmansien kausien arviot

Nämä sarja-arviot kirjoittelin Episodin kotiteatteri-osioon jo jokin aika sitten, mutta tässä vielä tännekin. Tässä kaksi keskenään hyvin erilaista sarjaa.

Lähde

The Crown

Kausi 3
Draama, historia

Iso-Britannia/ Yhdysvallat 2019

Netflix

Kuningatar Elisabethista kertova Netflixin jättisatsaus on edennyt kolmannelle kaudelleen ja ajoittuu vuosiin 1960–1977, monarkian muutosaikaan. Ajan kulumisen myötä näyttelijäkaarti vaihtuu kolmannelle kaudelle tultaessa ja tuoreet näyttelijät sopivat rooleihinsa täydellisesti. The Farourite-elokuvassa loistanut Olivia Colman kantaa nyt aiempaan roolihahmoonsa verrattuna aivan erilaisen kuningattaren kruunua. Hän vetää hienon tuimailmeisenä keski-ikäisen Elizabethin roolin ja Tobias Menzies tukee Philipinä ylvään vakavaa kuvaa kuninkaallisesta parista. Helena Bonham-Carter ilottelee Margaret-siskon roolissa ja hahmon edesottamukset tuovat humoristisuutta kuivakan Elizabethin hahmon kylkeen.

Kaudella on kaksi suurta draaman kaarta: poliittinen ja kuninkaallisen perheen suhteisiin keskittyvä. Kauden jokainen jakso keskittyy yhteen Windsorin suvun henkilöön, heidän ajoin kitkeriin suhteisiinsa sekä oleellisiin brittejä ja kuningatarperhettä kuohuttaneisiin tapahtumiin. Niin kuulentoa, Aberfanin onnettomuutta kuin sähköpulaakin kuvataan kuninkaallisen perheen näkökulmasta. Sarja kuvastaa hienolla tavalla kuninkaallisten perheen kunkin omalla tavallaan tekemiä uhrauksia kansakunnan edessä. Brittien ja amerikkalaisten erot korostuvat huvittavalla tavalla yhteistyöpyrkimyksistä kerrottaessa.

On kuitenkin aivan eri asia, miten asiat ovat todellisuudessa menneet ja miten paljon niitä on sarjaa varten väritetty ja onko henkilökuvaus totuudenmukaista. Sarjaa on todennäköisesti parempi katsoa todellisuudesta irrallisena draamasarjana. Sarja vaihtelee jaksojen välillä hyvinkin paljon kuivakasta hauskaan ja surulliseen. The Crown ei kuitenkaan tunnu historian tunnilta, vaan on mielenkiintoista seurattavaa, vaikka ensimmäinen jakso on kuivakka, juonelliset ratkaisut ajoin naiiveja ja tarinankuljetus paikoitellen lässähtää esimerkiksi hevosharrastuksesta kertomiseen keskittyessä.

The Crown on yhä todella laadulla tehty ja visuaalisesti hieno. Häiritsevää ovat lähinnä vain levottomat leikkaukset, kun toistensa lomaan leikataan useita eri paikoissa, eri aikoina tapahtuvia keskusteluja. Koko ajan tapahtuu päällekkäin eri kohtauksia levottomasti, mutta onneksi ajoin rauhoitutaan kuvaamaan tuokiokuvia.

Lähde

The Handmaid’s Tale

Kausi 3

Televisio/Draama/Scifi/

Yhdysvallat 2019

BluRay/ HBO Nordic

Gileadissa, entisessä Yhdysvalloissa, naiset on alistettu kaikin mahdollisin tavoin. Päähenkilö June (upea Elisabeth Moss) yrittää selvitä orjattaren arjessaan, olla yhteydessä siepattuun lapseensa ja auttaa muita turvaan Gileadin hirmuvallasta.

Dystopiasarjan hahmokaartiin tulee monitulkintaisia hahmoja ja valtiosta paljastuu yhä kuvottavavia yksityiskohtia. Mielenkiintoa lisää se, että Gileadin ulkopuolisesta maailmasta saadaan tietää enemmän. Sarjalle ominainen viipyilevyys ja hiljaisen rauhallinen kerrontatapa jatkuvat hienoina. Myös kolmas kausi on visuaalisesti harkitun kaunis ja tuttuun tapaan hittibiisejä käytetään koomisina korostuskeinoina niiden ollessa ristiriidassa näytettävien asioiden kanssa.

Kausi on tasaisessa linjassa kahden aiemman kanssa, mutta kiinnostavuudestaan huolimatta se alkaa käydä puuduttavaksi synkän maailmansa ja painostavan tunnelmansa vuoksi. Toinen kausi oli itseään toistava ja vaikka kolmannella tuodaan hieman uusia elementtejä, pidemmän päälle sarja todennäköisesti alkaa toistaa itseään.

Minulla on paraikaa aluillaan Orjattareni-kirjalle jatkona kirjoitettu Testamentit-romaani englanniksi, joten saa nähdä miten tarina kirjailija Margaret Atwoodin mukaan jatkuu. Jospa sen ehtisin tässä koronakotoilun aikaan lukea. Tähän mennessä on kuitenkin viikon sisällä tullut katsottua paljon elokuvia ja sarjoja, neulottua ja nautittua kävelyistä kauniissa säässä.

Piirustustyylini kehitys vuosikymmenen aikana

Tein aiemmin katsauksen vuosikymmeneeni ja Instagramissa tein jo vuoden vaihteessa tämän katsauksen piirustustyylini kehitykseen, joten ajattelin laittaa sen tännekin.

2010

Tein enimmäkseen lyijykynäpiirroksia ruutuvihkoon. Tyyli oli vielä aika mangamainen ja otin mallia piirtämiseen manga-sarjakuvista.

2011

Aloin pikkuhiljaa kokeilla tehdä muotokuvapiirroksiakin.

2012

Aloin käyttää enemmän aikaa yksittäisiin kuviin. Tein paljon ihmis- ja eläinhahmoja.

2013

Aloin ideoida tatuointeja ja lisätä kuviin tekstejä, esimerkiksi mietelauseita ja laulujen sanoja.

2014

Piirsin todella paljon ja oma tyylini alkoi muotoutua. Lisäsin paljon laulun sanoja ja väriä akvarelleilla ja kuivapastelleilla.Ideoin ensimmäisen versionvuonna 2017 näyttelyyn päätyneistä kuvista.

2015

Tein aika paljon mustavalkokuvia. Muistaakseni oli vähemmän aikaa piirrellä.

2016

Piirtelin muotokuvia, maalasin akryylikuvia ja tein paljon lahjateoksia.

2017

Tein Inktober-tyylisen haasteen. Aloin tehdä värimuotokuvia ja akvarellimaalauksia yhä enemmän.

2018

Tyyli lähinnä akvarellikuvia ja muotokuvia.

2019

Viime vuonna tein aikalailla akvarelleihin ja Micron-kyniin painottuen. Tein paljon eläinaiheisia kuvia, lahjakuvia ja kirjakuvitukset.

Nyt alkuvuodesta olen tehnyt useita muotokuvia tilauksesta. Tässä muutama valmistuneista.

Muotokuvia löytyy koottuna blogini Muotokuvat-välilehdeltä. Sinne aina välillä päivittelen tuoreita teoksia.

The Painted Bird: Kärsimystä kärsimyksen perään

Lähde

Narisovannaya ptitsa.
Tsekki, Slovakia, Ukraina 2019.
Ohjaus ja käsikirjoitus Václav Marhoul.
Draama, sota.

Pieni juutalaispoika vaeltaa 1940-luvun Itä-Euroopassa päätyen vastoinkäymisestä toiseen, eikä päivä näytä paistavan risukasaan. Ja jos paistaa, silloin se onkin tulipalo, jonka vahingossa onnistui mummon mökkiin sytyttämään. Pikkupojan kohtaama maailma on takapajuinen ja henkisesti jälkeenjäänyt sekä ihmiset siinä toinen toistaan epäinhimillisempiä ja agressiivisempia.

Painted Bird on epämukavaa katsottavaa isolla eellä. Se on kuin kärsimyksen antologia. Elokuva on jaettu lukuihin, jotka on nimetty pikkupojan kohtaamien ihmisten mukaan. Ja ihmisiä on monia, sillä poika asuu paikassa jos toisessa. Jokaisesta paikasta on syystä tai toisesta lähdettävä kärsittyään ja jopa kirjaimellisesti paskassa ryvettyään. Elokuvan visuaalinen ilmaisu on taiteellista, erityisesti mustavalkoisuus tukee maailman karuutta ja niin fyysistä kuin henkistäkin likaisuutta.

Ilmaisu on visuaalisesti taiteellinen. Luontoa maalaillaan ja ihaillaan, vaikka ihmiset sen keskellä ovatkin suurilta osin raakalaisia. On mielenkiintoista huomata, miten järkyttävän ra'alta elokuva tuntuu, vaikka suurin osa raakuuksista tapahtuu kuvan ulkopuolella ja ne jäävät katsojan itse täydennettäväksi.

Lähde

Elokuva on hyvin hiljainen, musiikkia on käyetty minimalistisesti ja monet ihmisistä ovat hyvin vaitonaisia, eikä nimettömäksi jäävä päähenkilöpoika taida sanoa juuri yhtään vuorosanaa. Äänimaailma on niin painostava ja harkittu, että äkillisiä kovia ääniä oikein hätkähtää.

Karmeaa ei ole vain kaukana mylvivä toinen maailmansota, vaan ihmisen raakuus ylipäänsä. Holokaustin ja sodan kauhuja kuvataan lapsen silmin, ikään kuin kaikki ihmiskunnan kokemat kauhut kaatuisivat yhden yksilön niskaan.

Koko elokuvan helmi on pääosan vetävä pikkupoika, Petr Kotlár totisena kokijana, joka ottaa kaiken mukisematta vastaan. Hän kantaa traagisuutta harteillaan liikuttavasti ja toimii katsojan ikkunana maailmaansa. The Painted Bird on kuin toiseen maailmansotaan ajoittuva Jokerin syntytarina. Olisi mielenkiintoista tietää, kasvaako pikkupojasta ihan vinoutunut ihmishirviö kaikkien karmaisevien kokemustensa jälkeen.

Lähde

Elokuvan kohokohtia ovat inhimilliset, lämpimät ihmiset, joita pojan matkan varrelle sattuu muutamia. Tällöin näkyy pilkahdus ihmisen hyvyydestä ja tällöin katsojana toivoo, että poika saisi kodin onnellisesta paikasta. Elokuvaan on saatu suuriakin näyttelijänimiä, kuten Udo Kier, Stellan Skarsgård ja Harvey Keitel. He ovat omien episodiensa kohokohtia, mutta kokonaisuuden kannalta kuitenkin pienessä, ohimenevässä roolissa.

Kahden tunnin ja 49 minuutin kesto on aivan liian pitkä näin raskaalle elokuvalle ja elokuvan pointti olisi pysynyt paremmin kasassa tiivistämisen myötä. Jokaisessa kohtauksessa tapahtuu karmeuksia, jonka myötä elokuva ei ole aivan niin vakavasti otettava kuin olisi voinut olla. Raakuus menee jo ihan överiksi, eikä suurinta osaa traagisista tapahtumista edes muista. Raakuudet ovat ihan omaa luokkaansa mielikuvituksellisuudessa, miten monilla tavoin voikaan ihmistä kaltoinkohdella.

Kaiken kaikkiaan The Painted Bird on riipaisevan surullinen ja järkyttävä elokuvakokemus. Elokuvassa on ajoin kestämistä, mutta on todella vaikuttava ja omaperäienn ylivedoistaan huolimatta.

Night Visions 20.-24.11.2019: Kohokohtina Parasite, The Painted Bird ja First Love

Olin vuosi sitten ensimmäistä kertaa kauhu-, scifi-, fantasia- ja toimintaelokuviin keskittyneellä elokuvafestivaalilla Night Visionsissa Helsingissä. Silloin oli sen verran hieno reissu ja elokuvakattaus, että päätettiin kaverin kanssa nyt lähteä toista kertaa ja katsoa elokuvia ihan kaikkina neljänä festivaalipäivänä kun viimeksi katsottiin kolmena päivänä. Viimeksi katsottiin 11 elokuvaa, nyt 15. Kaiken kaikkiaan tämän vuoden kattaukseen tuli valikoitua joko tosi hyviä tai keskinkertaisia elokuvia, mutta sysihuonoja ei juurikaan.

Tässä postauksessa hieman venähti, kun loppuvuodesta minulla ei juuri ollut ylimääräistä aikaa ja näistä elokuvista olisi ollut niin paljon kirjoitettavaa. Parempi kuitenkin näin monta kuukautta myöhään kuin ei milloinkaan.

Ke 20.11.
Parasite
Gisaengchung. Etelä-Korea 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: Bong Joon Ho. Jännitys/draama.

Tästä mestariteoksesta minulla on niin paljon sanottavaa, että kirjoitin tästä oman kokopitkän arvionsa.

Lähde

1BR
Yhdysvallat 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: David Marmor. Draama/jännitys.

Sarah yrittää aloitella itsenäistä elämäänsä vieraassa kaupungissa ja saa asunnon ihanalta vaikuttavasta, huolehtivasta yhteisöstä. Öisin seinistä kuuluu outoja ääniä ja Sarahin salaa vastoin sääntöjä pitämään kissaan suhtaudutaan agressiivisesti. Sydämellisestä pintapuolesta huolimatta kaikki ei yhteisössä olekaan ihan sitä miltä näyttää.

1BRssä on omaperäinen ja mielenkiintoinen kulttiasetelma, mutta juonessa on myös epäloogisuuttta ja järjettömyyttä. Näyttelijäntyö on amatöörimäistä, mutta Elokuvan jälkeen juttelemassa olleet tekijävieraat kertoivat tutkineensa tosielämän kultteja ja että elokuvassa näytetyt kidutusmenetelmät ovat pitkältä tosimaailman menetelmistä peräisin, järkyttävää.

Lähde

Satanic Panic
Yhdysvallat 2019. Ohjaus: Chelsea Stardust, käsikirjoitus: Grady Hendrix, Ted Geoghegan. Kauhukomedia.

Teinityttö Sam tekee pakon edessä hommia pizzakuskina, eikä epäonninen työpäivä luista. Kaiken lisäksi hän törmää ökyjen alueella keskelle saatananpalvontamenoja.

Satanic Panic on kökkö komedia, joka yrittää ihan liikaa, eikä onnistu hauskuudessa. Homma on vedetty kivasti ihan yli, hahmot ovat tumpeloita, totisia ja kyynisiä, ihan hyvin kirjoitettuja. Päähenkilö on arkisen tavallinen ja tylsä, eikä hänestä välitä mitä hänelle tapahtuu saatananpalvojien käsissä. Juoni on perinteinen kauhukomediakohelluksen. Elokuva on ihan hieno visuaalisesti ja siinä on hauskoja elementtejä, kuten kliseinen karmiva pikkutyttö pupujen kanssa. Koko paketti ei meinaa pysyä kasassa.

To 21.11.
Bliss
Yhdysvallat 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: Joe Begos. Kauhu/mysteeri.

Dezzy on rahapulasta kärsivä nouseva taiteilija, jolla on haasteita löytää inspiraatiota teoksensa viimeistelyyn. Ongelmien kasaantuessa taiteiljatar pakenee niitä alkoholiin ja huumeisiin, jolloin teos alkaa valmistua kuin itsekseen.

Bliss on visuaalisesti hienon levoton, houreinen huumetaidevampyyritrippipläjäys. Henkilöhahmot ovat halki elokuvan järkyttävän ärsyttäviä, jossa pääroolin näyttelevä Dora Madison onnistuu loistavasti läsnäolollaan ilmaisemaan henkilöhahmonsa kaikessa tämän itsekeskeisyydessä. Bliss on aiheeltaan perinteinen rappiotaitelijakuvaus, joka tuo mieleen Dorian Grayn muotokuvan. Kuitenkin ilmaisutapa ja vampyyritematiikalla leikittely tuo aiheeseen tuoreutta. Juoni on simppeli, mutta elokuvasta tekevät kiinnostavia juuri sen visuaalisuus, värikylläisyys ja rosoisuus. Hurmeinen huumekuvaus on esitetty hienosti subjektiivisesta näkökulmasta ja tuo mieleen myös Gaspar Noen Climaxin, mutta Bliss onnistuu saamaan aikaan sen, että katsoja ei ole vain sivustaseuraaja, vaan päähenkilön kokemukseen päästään.  Itselleni kiinnostavinta Blississä on se, että juoni on tulkittavissa ei vain vampirismiksi vaan myös huumeiden piikkiin. Kaikessa levottomuudessaan ja huumehouruisuudessaan Bliss on hienosti epämukavaa katsottavaa, mutta juonen tarpeeton toisteisuus, haahuilu ja toisteisuus verottavat kokonaistähtiä.

Lähde

The Painted Bird
Narisovannaya ptitsa. Tsekki, Slovakia, Ukraina 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus Václav Marhoul. Draama, sota.

Tästäkin elokuvasta minulla on niin paljon sanottavaa, että kirjoitan tästä erikseen, jotta tämä Night Visions paisu ihan epäkäytännöllisen pitkäksi. Arvioni löytyy täältä.

Sushibuffet-herkuttelua leffaillan päätteeksi.

Pe 22.11.
Depraved
Yhdysvallat 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: Larry Fessenden. Jännitys/draama.

Lähi-idässä traumatisoitunut entinen armeijan kirurgi Henry on löytänyt keinon kuolleiden henkiin herättämiseen. Adam herää henkiin Henryn salaisessa laboratoriossa ja alkaa koulutus ihmisyyteen. Taustalla niskaan henkii rahoittaja Polidori, joka haluaa keksinnön heti julkisuuteen ja rahaa kerryttämään.

Depravedin alku on todella hieno ja kiinnostava, mutta loppua kohden elokuva menee ihan plörinäksi ja juonenkuljetus lähtee käsikirjoituksessa lähtevän käsistä. Loppua kohden tahattoman koomiset vuorosanat ja juonenkäänteet aiheuttavat naurunpyrskähdyksiä. Päähenkilö Adam on sympaattinen ja tarina kerrotaan hienosti hänen näkökulmastaan, Alex Breaux vetää hienon roolin modernina Frankensteinin hirviönä maailmaa ihmetellessään. Muissa roolisuorituksissa ja kökössä henkilöohjauksesssa olisi ollut parantamisen varaa. Oletettavasti pienellä budjetilla on tehty suhteellisen hienoa jälkeä.

Lähde

Synchronic
Yhdysvallat 2019. Ohjaus: Justin Benson ja Aaron Moorhead. Käsikirjoitus: Justin Benson.  Draama/scifi.

Steve ja Dennis työskentelevät työparina ensi-hoitajan puuduttavaa arkea New Orleansissa. Vaihtelua työpäiviin tuovat huumekuolemien sarja, joka tulee liiankin lähelle kun Dennisin tytär katoaa. Steve alkaa itsekseen selvittämään mysteeriä.

Pidin paljon Bensonilta ja Moorheadilta aiemmin näkemästäni omaperäisestä Lovecraft-tyylisestä jännäristä Endlessistä (joka on muuten nähtävillä Netflixissäkin.) Minulla oli siis jonkin verran odotuksia Synchronicinkin suhteen, mutta tämä oli omaperäisyyden kannalta pieni pettymys, vaikka ihan kelpo kaavamainen draama olikin. Erikoista, vaikkakin hieman epäuskottavaa, että tarina kerrotaan ensihoitajien näkökulmasta kuin murhamysteerinä. Henkilöhahmot ovat melko tasapaksuja ja roolisuoritukset tasaisia. Aikamatkustusasetelma on kiinnostava ja matkustuksen toteutustapa jossain määrin omaperäinen. Koko konsepti on kutkuttava, mutta siitä ei oteta aivan kaikkea irti. Elokuva on kuitenkin täynnä scifi-genren tuttuja konventioita ja helppoja, lässyjä juonellisia ratkaisuja.

La 23.11.
Sitten koitti se viimeisen päivän haaste: 8 elokuvaa ja ympäri vuorokauden valvominen. Onneksi elokuvat olivat pääosin tosi hyviä ja kiinnostavia, joten jaksoimme valvoa kahvin ja yön irish coffeen sekä edellisyön pitkien yöunien voimalla. Sunnuntaipäivän kotiin paluu sen sijaan meni hieman tokkuraisena neljän tunnin unien jäljiltä kun itse en osaa bussissa nukkua. Mutta nyt niihin lauantaifestaripäivän elokuviin.

Jallikattu
Intia 2019. Ohjaus: Lijo Jose Pellissey. Käsikirjoitus: R. Jayakumar, Hareesh S. Toiminta.

Jallikattu on elokuva kaaoksesta. Puhveli karkaa teurastajiltaan ja alkaa terrorisoida ympäri viidakkoa levottomuutta herättäen. Puhvelijahtiin liittyy koko kylän miesväki, mutta operaatio onkin odotettua haastavampi. Aggressio purkautuu miesjoukossa ja muuttuu joukkohysteriaksi saaden alkuperäisen tavoitteen tuntumaan etäiseltä.

Jallikattulla on hieno alku ja loppu, mutta väliin sijoittuva kesto tuntuu olevan pelkkää huutoa ja juoksentelua, miesten hamekankaiden nostelua ja joka kohtauksessa vallitsevaa hienon levotonta äänimaailmaa. Elokuva on täyttä kaaosta ja hurmosta, mikä käy aika ajoin turhauttavaksi ihmisten huutaessa, juoksennellessa ja raivotessa. Kiitin onneani ettei tätä näytetty yömyöhän näytöksenä, sillä järki olisi väsyneenä mennyt moisesta huutamisesta. Koko kylä on henkilöhahmoina, eikä heistä pääse oikein perille että kuka on kuka, mutta yllättäen se ei lainkaan ole merkityksellistä. Hieman kulttuurisesti vieras, mutta kiinnostava, omaperäinen tapaus. Visuaalisuus ja äänisuunnittelu ovat elokuvan ehdottomat kohokohdat juonen ollessa viitteellinen.

Lähde

Call Heaven to Heaven
Kiina 2019. Ohjaus: Oxide Pang. Käsikirjoitus: Oxide Pang, Wang Ran, Wen TingYun. Kauhu.

Nuorisoviisikko lähtee reissuun tekemään somesisältöä ja kohtaavat vanhan naisen, joka kuljettaa heidät suosittelemalleen vehreälle saarelle. Nuorten järkytykseksi saarella ei ole edes nettiyhteyttä. Pian netin puute onkin pienin naiskolmikon ongelmista kahden miehen kadotessa ja itse joutuessaan vanhan naisen suvunjatkamissuunnitelmien keskiöön.

Henkilöhahmot ovat kliseisiä ja ärsyttäviä, näytteleminen teennäistä halki elokuvan.  Pahisasetelma on naurettavan epäuskottava ja koko asetelma naisista vankeina maakellareissa kulunut, eikä asetelmasta ammeneta mitään uutta. Juoni on ennalta arvattava, täynnä helppoja ratkaisuja ja tämän tyylisten elokuvien kohdalla voi katsoessa vain ihmetellä, että mitä ihmettä henkilöhahmo tekee noin tyhmästi. Kuitenkin kyseessä on perinteinen kauhujännitys, jossa visuaalinen ilme on kohdillaan.

Lähde

4X4
Argentiina/ Espanja 2019. Ohjaus: Mariano Cohn. Käsikirjoitus: Mariano Cohn, Gaston Duprat. Jännitys/ Rikos.

Murtovarkaan keikka saa odottamattoman käänteen hänen jäädessään jumiin hienoon autoon, joka osoittautuu luodinkestäväksi ja äänieristetyksi. Ajan kuluessa autoradiosta alkaa kuulua puhetta ja varas saa selville, että auton ovien lukkiutuminen ei ollut sattumaa, vaan on joutunut epäoikeudenmukaisuudesta tarpeeksi saaneen miehen leikin uhriksi.

4x4 keskittyy herkulliseen suljetun tilan asetelmaan. Näyttelijänsuoritukset, joista keskeisiä on kaksi, ovat huikeita ja puistattavia hahmojen vastenmielisyydessä. Näyttelijät kantavat koko pienimuotoista, mutta painostavaa elokuvaa ja koko paketti on tiivis. Elokuvaa seuraa mielenkiinnolla ja katsoessa voi vain pohtia, mitä itse tekisi samassa tilanteessa. Asetelma eskaloituu hienosti ja loppu tuo vaihtelua alkupuolen tasaisuudelle, vaikkakin elokuvan pointti alkaa horjua loppua kohden. Elokuvalla on huumorielementtinsä, mutta sisältää myös yhteiskuntakritiikkiä, joka tosin tulee loppupuolella aikalailla puskista ja on hieman väkisin väännetyn oloista.

Lähde

First Love
Hatsukoi, Japani 2019. Ohjaus: Takashi Miike. Käsikirjoitus: Masa Nakamura. Toiminta/ Rikos/ Komedia/ Romanttinen

Nuori nyrkkeilijä Leo törmää sattumalta nuoreen prostituoituun, joka on sotkeutunut Tokion huumepiireihin. Vauhdikkaan yön aikana parivaljakko törmää niin korruptoituneeseen poliisiin, yakuzaan kuin kiinalaisen rikollisjärjestön lähettämään naispalkkamurhaajaan, eikä vauhdilta ja vaarallisilta tilanteilta voi välttyä.

Tahallisen geneerisen nimen ei pidä antaa häiritä tai johtaa harhaan. First Love on vauhdikas elokuva, viihdyttävä ja todella hauska, ei pöljällä, vaan hienon ironisella tavalla. Näyttelijäsuoritukset ovat hienoja ja osoittavat suurta heittäytymistä, ajoin jopa teatraalisuutta. Hahmokaarti on monimuotoinen ja kiinnostava, vaikkakin hahmot jäävät melko etäisiksi niiden lukuisan määrän myötä. Osa on jopa karikatyyrisiä. Ilmaisutapa ja varsinkin toimintakohtaukset ovat hauskan animemaisia ja animaatikohtaus kruunaa tämän mielikuvan. First Love tarjoaa pienen leikkauksen yakuza-mafian piireistä sivullisen, vahingossa asiaan sotkeutuneen Leon näkökulmasta. Elokuva on todella hauska, mutta visuaaliselta ilmeeltään tavanomainen. Olen ohjaaja Miikeltä nähnyt aiemmin vain vaikuttavan, yllättävän ja ra'an Auditionin, johon First Love ei ole lainkaan verrattavissa, mutta molemmat ovat omilla tavoillaan hienoja.

Aamuyöstä elokuvien välissä oli käytävä kofeiinipiristyksellä irish coffeen kautta.

Lähde

Why Don't You Just Die
Papa, sdokhni. Venäjä 2018. Ohjaus ja käsikirjoitus: Kirill Sokolov. Komedia/ jännitys.

Matvey tapaa appivanhempansa ensimmäistä kertaa hieman erikoisemmissa merkeissä. Tarkoitus on tappaa tyttöystävän isä, mutta vasaramoukarointi ei mene suunnitelmien mukaan ja Matvey löytää itsensä pian lukittuna käsiraudoilla appivanhempien vessaan.

Why Don't You Just Die on sopiva sekoitus komiikkaa ja ihmissuhdekiemuroita ja tasapainottelee hienosti huumorin, väkivallan ja tragedian välillä. Episodittainen, vuorollaan eri henkilöihin keskittyvä kerrontatyyli toimii, kun koko soppaa paljastellaan hienosti vähitellen. Näin mielenkiinto ja yllätyksellisyys säilyy loppuun saakka. Huumori yltyy absurdiuteenkin ja välillä voi vain hykerrellä itsekseen. Loppua kohden elokuvan meno hieman tosin väsähtää.

Elokuva on visuaalisesti niin efekteiltään, värimaailmaltaan kuin lavastukseltaankin hieno ja soppaan sotketaan sopivissa määrin epärealistisuutta ja liioittelua. Erityisen vaikuttava on luovuudessaan ja hienovaraisuudessaan ällöttävä kohtaus, jossa Matvey yrittää kielellään saada pinniä kylpyammeen möhnäisestä aukosta avatakseen käsirautansa. Näyttelijäsuoritukset ovat tasapainoisia ja uskottavia, hahmojen väliset konfliktit ja epäluulo välittyvät hienosti. Todella hieno esikoisohjaus ja -käsikirjoitus, jota voisi tyylillisesti verrata Tarantinon tuotantoon.

Lähde

Dead Dicks
Kanada 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: Chris Bavota ja Lee Paula Springer. Jännitys.

Itsetuhoinen taiteilija Richie huolestuttaa siskonsa Beccan kesken työpäivän ja Beccan saavuttua Richien kämppään, on tämä kuollut. Veli kuitenkin astuu yllättäen Beccan luo toisesta huoneesta. Richie on päätynyt outoon uudelleensyntymisen limboon palaten kloonina takaisin jokaisen kuoleman jälkeen.

Elokuvan Päiväni murmelina -tyylinen idea on luova ja kiinnostava, mutta idean täyttä potentiaalia ei täysin hyödynnetä. Elokuvassa on turhaa haahuilua ja ihmissihdekeskusteluja, mutta näyttelijöiden henkilökemia toimii. Elokuvassa on vain neljä näyttelijää, ja kaikkien rooli on oleellinen. Lavastus on kiinnostavasti toteutettu ja omaperäinen.

Yleisölle jaettiin Deathcemberissa esiintyviä paukkukarkkeja.

Deathcember
Saksa 2019. Useita ohjaajia ja käsikirjoittajia. Kauhu.

24 ohjaajaa eri puolilta maailmaa kertoo joulun ajan synkästä puolesta lukuisin eri ideoin ja tekniikoin. On vaha-animaatiota, pieleen menneitä lahjashoppailuita, luisteluretkiä ynnä muuta.

Tasaisen kehnoja lyhäreitä joulusta ja koko 2 tuntia, 25 minuuttia pitkä antologia on aivan ylipitkä. Osassa yritetään saada aikaan liikaa lyhyessä ajassa ja osa on vain tyhmiä ja ennalta-arvattavia. Roolisuoritukset ovat amatöörimaisia kuten ajoin myös editointi. Lavastuksenkin osalta suuren osan lyhäreistä huomaa tehdyn nollabudjetilla. Toki pienelläkin budjetilla saisi aikaan hienoa jälkeä, jos ei lähtisi yrittämään ihan liikoja. Huumoria yritetään tehdä väkisin ja se on suurilta osin vain noloa. Muutama wtf hetki ja älyvapaata ilmaisua. Kumminkin keskeinen luukkunäkymä, josta kuhunkin lyhäriin edetään, on hieno

Lähde

Antrum: The Deadliest Film Ever Made
Kanada 2019. Ohjaus ja käsikirjoitus: David Amiro & Michael Laicini. Kauhu.

Pikkuveli ja isosisko tekevät 1970-luvulla pelottavan retken mystiseen metsään. Heidän tarkoituksenaan on kaivaa reittinsä helvettiin, jonne he olettavat koiransa päätyneen. Tämän keskeiskertomuksen ympärille on tehty "dokumentti" kehystämään elokuvan mystisyyttä ja kertomaan urbaanilegendaa, jonka mukaan Antrumin katsojat kuolevat pian elokuvan näkemisen jälkeen.

Miljöö tuo mieleen kenties tarkoituksenmukaisesti Aokigaharan itsemurhametsän, tunnelma tuo mieleen Blair Witch Projectin ja junttiasetelma sivuelementtinä tuo mieleen Texasin moottorisahamurhat. Antrum hyödyntää hienosti vastaavia mielleyhtymiä ja kauhugenren sekä okkultismin konventioita. Dokumentaarisuus tekee itse elokuvasta kiinnostavamman, eivätkä osiot välttämättä toimisi ilman toista. Antrum on hienosti tehty vanhan, kuluneen näköiseksi filmiksi, johon on piilotettu mystisiä okkultistisia merkkejä. Elokuvaa seuraa mielenkiinnolla, vaikka se onkin täynnä haahuilua, painostavia demonikuvia, ärsyttävää kirkumista. Juoni on poukkoileva ja haahuileva, eikä välillä tunnu etenevän mihinkään, kuin edettäisi lapsen logiikalla.

Tunnelma ja äänimaisema ovat hienon aavemaiset ja 70-lukulaista ilmaisua jäljitellään toimivasti. Painostavan, epämukavan tunnelman luomisessa on onnistuttu erinomaisesti, esimerkiksi katsojille näytetään asioita, joita päähenkilöt eivät näe, kuten telttapaikan lähellä makaava muumioitunut ruumis. Kaikkiaan ihan viihdyttävän kiinnostava pätkä, vaikkakaan ei omaperäinen.

Siinäpä se 15 elokuvan pläjäys. Sunnuntaina festareiden jälkeen oli aika väsyneet fiilikset, mutta nuo neljä päivää jaksoi hyvin, varsinkin kun osana päivistä oli vain muutama leffa, jotka katsottiin. Todella hyvä elokuvakattaus oli, eikä kaikkia kiinnostavia sopinut tuohon viidenkääntoista joukkoon. Esimerkiksi musiikkielokuva Blood Machines ja murhajännäri Veitset esiin jäivät odottamaan näkemistä.

Tässä postauksessa oli sen verran hommaa 15 elokuvan osalta, että saa nähdä milloin saan valmiiksi postauksen joulukuun alussa olleen Cinemare-festareiden kuudesta leffasta.