Suoritin nyt abivuonna kuvataiteen diplomin aiheella Olen kuvassa-Olen olemassa.
Tehtävänantona oli:
Tutki miten yksilöt ja ryhmät ilmentävät itseään kuvataiteessa
ja muussa visuaalisessa kulttuurissa. Pohdi suhdettasi
omakuviin, kuvaamisen kohteena olemiseen ja visuaaliseen
tyyliin. Miten haluat tulla nähdyksi, miten et? Toteuta teos
valitsemastasi näkökulmasta. Nimeä teoksesi.
Nyt vihdoin kirjoitan blokiinkin diplomiin kuuluneeseen portfolioon kirjoittamani pohdinnan selfieistä.
Perus peilipose pikkujouluissa 2014
Omakuva
on keino oman identiteettinsä etsimiseen. Ketään muuta ei katso
samoin kuin itseään, ei yhtä kriittisesti ja pikkutarkasti. Muita
ei voi katsoa samoista lähtökohdista kuin itseään, eikä itseään
voi nähdä samoin kuin muut ihmiset näkevät sinut. Itsensä
näkemiseksi tarvitaan joko peili tai kamera pysyvän todisteen
tallentamiseksi. Valokuva on niin sanotusti ihmisen olemassaolon
todiste. Itsensä voi nähdä luonnostaan sisäisesti, mutta valokuva
yhdentää ihmisen ulkoista ja sisäistä kokemusta itsestään.
Omanlaisensa suhde itseensä mahdollistaa myös ulkomaailmaan
suhtautumistapansa pohtimisen. Valokuva voi olla itsetutkiskelun
väline ja sen avulla voi muuttaa suhtautumistapaa itseensä.
Syksyllä 2013
Selfie–kuvat
ovat usein muille jaettavia omakuvia. Niillä haetaan usein
hyväksyntää omalle itselleen, joukkoon kuulumista, huomiota tai
nähdyksi tulemista. Itsetunto paranee huomion, vaikka sosiaalisessa
mediassa jaettujen selfieiden saamien tykkäysten ja kehuvien
kommenttien myötä. Selfiet ovat myös keino nähdä itsensä
hyvässä valosa. Omakuvaan voi vaikuttaa paljon ja etsiä
ulkonäkönsä parhaat puolet ja korostaa niitä esimerkiksi
kuvakulmalla, väreillä tai valaistuksella. Selfiet voivat olla
keino saada itsensä pitämään ulkonäöstään ja saada ihminen
ajattelemaan että ”olen sittenkin ihan hyvän näköinen”
Selfieitä aika ajoin ottamalla näkee itsensä muutokset aiempiin
kuviin verrattaessa esimerksiksi ”olipas minulla hyvä hiustyyli
tuolloin”. Selfiet ovat myös hyvä keino muistella tilannetta
jolloin kuvan näpsäisi.
Syksyllä 2013
Omaa
kuvaansa tehdessä on mukava revitellä niin paljon kuin uskaltaa
sillä mallin sietorajat ovat omat. Olisihan hienoa olla kuvankaunis,
mutta kuitenkin on mielenkiintoisempaa välillä liioitella joidenkin
piirteiden tai ilmeiden kanssa.
Syksyllä 2013
Muistan,
kuinka pikkulapsena olin oikea ”linssilude” aina piti virnuilla
ja hassutella kameralle. Sellaisilla kuvilla sai huomiota aikuisilta
kun he nauroivat pikkutytön hassuille ilmeille. Pikkulapsen
estottomuus ja neutraali suhtautuminen omaan itseensä katosi täysin
varhaisteini-ikään tullessa. Varhaisteininä vihasin kuvattuna
olemista: usein peitin kasvoni käsilläni, vedin hupun päähän tai
katsoin muualle. En pitänyt ulkonäöstäni. Tekee pahaa katsoa sen
ajan kuvia, ja olen tyytyväinen että olen oppinut pitämään
itsestäni vaikka tuskin pitää kaikista piirteistään tai
itsestään kaikissa tilanteissa.
Syksyllä 2013
Jossain
vaiheessa ajan kuluesssa kuvattavana oleminen alkoi olla normaalia ja
suhtautumiseni siihen alkoi olla neutraali, mitä se on yleensä
nykyisinkin. Aloin pikkuhiljaa ihan viihtyä omana itsenäni jas
myönteinen omakuva kehittyi näkemällä kuvistakin ettei olekkaan
niin kamalan näköinen. Sosiaaliseen mediaan, ensimmäisenä
Facebookiin, yläasteikäisenä siirryttyäni kuvien tykkäykset
tuntuivat tietysti hienolta ja positiivinen palaute vahvisti
myönteistä kuvaa itsestä.
Keväällä 2014
Nykyään
kuvaamisen kohteena oleminen on ihan mukavaa, kameralle on yleensä
mukava poseerata tai irvistelläkkin. Varsinkin yhteiskuvia
kavereiden ja poikaystävän tai sukulaisten kanssa on mukava ottaa
vaikka eri tapahtumissa käydessä tai muuten vain yhdessä ollessa.
Jälkeenpäin tilannetta on mukava muistella hyvin kuvan kautta.
Lapin vaelluksella syksyllä 2014
Suhtautumiseni
kuvattuna olemiseen ja omakuviin on siis suuresti muuttunut ajan
kuluessa. Ehkä voisi sanoa, että olen mutkien kautta palannut
jollain tasolla siihen pikkutyttöaikaan kun kamera oli kaveri.
Vanhojentanssipäivänä helmikuussa 2015
Otan
silloin tällöin myös selfieitä, joilla on hyvä näyttää
esimerkiksi fiiliksensä tai asunsa esimerkiksi poikakaverille
kuvaviestillä. Kuvahan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Yli vuoden
takaisia omia selfieitä on mukava katsoa arvioiden mikä on
muuttunut omassa ulkonäössä, oman itsensä kokemisessa tai
itseensä suhtautumisessa. Kuitenkaan en kovin paljon jaa selfieitä
sosiaalisessa mediassa. Facebookissa yleensä vain profiilikuvaa
vaihtaessa kun siltä tuntuu, esimerkiksi parin-kolmen kuukauden
välein. Rajoitan Instagramiin selfieiden jakamista, koska minusta
tuntuu että harva jaksaisi nähdä samaa naamaa jatkuvasti.
Ihmettelen tiettyjä ihmisiä joilla jokainen kuva on selfie ja kuvat
muistuttavat toisiaan. Kuten on tutkittu, selfieiden ylenpalttinen
jakaminen ärsyttää, ja tämän olen itsekin huomannut.
Syyslomareissulla 2014
Haluan
tulla nähdyksi ja kuvatuksi minulle ominaisesti, mukavasti
pukeutuneesti, hyvällä fiiliksellä, mukavissa tunnelmissa ja
tilanteissa. Varsinkin erityistilaisuuksissa otetut kuvat ovat
tärkeitä. Mielestäni hymy on kuvissakin paras asuste, vaikka se
saattaakin joskus onnistua näyttämään hölmöltä tai omasta
mielestä rumalta.
Kesällä 2014
En
halua tulla nähdyksi tai kuvatuksi ikävissä tunnelmissa tai
surullisena. Silloin kuvaa myöhemminkin katsoessa palaa samaan
tunnelmaan. En myöskään yleensä pidä minusta salaa näpsäistyistä
kuvista, sillä niissä on yleensä ihan oudot ilmeet. Ehkä ne ovat
liian realistisia. Ei itsensä näkemistä täysin kuten muut näkevät
varmaan kestäisi. Näkeee todellisen itsensä, paljaana, millaisena
oikeasti on kun ei ole valmistautunut kuvattavana olemiseen, eikä
poseeraa kameralle. Totuus itsestä voi olla ehkä liian karu
joissain tilanteissa.
Keväällä 2014
Olipas aika itsekeskeinen postaus :D Mutta sellaista se selfie-kulttuuri on xD
Myöhemmin julkaisen postauksen sitten itse niistä diplomitöistä.
Ja lopuksi tuoreempaa selfietä tältä kesältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti