"Bad Deadpool… Good Deadpool!"

Pitkästä aikaa palaan tänne blogin pariin vaikka deadlinet paukkuvatkin. Huomaamatta tuli tällainen puolentoista kuukauden postaustauko, ei ole blogille vain riittänyt aikaa ja innostusta. Muokkasinpa nyt kuitenkin vihdoin julkaisukuntoon tämän arvosteluni Deadpool-leffasta, vaikka sen katsomisesta on jo aikaa vierähtänyt reilusti.

Deadpool on Marvelin sarjakuviin perustuva komediallinen supersankarielokuva. Se kertoo Wade Wilsonista, joka laittoman kokeen myötä saa erityiset parantumisvoimat ja hänestä tulee antisankari nimeltä Deadpool. Uusien kykyjensä ja muuttuneen ulkomuotonsa myötä Deadpool lähtee etsimään miestä joka tuhosi hänen elämänsä...Deadpoolin juoni on sinällään simppeli: sekä kosto- että rakkaustarina, mutta toteutustapa tekee Deadpoolista niin loistavan kuin on. Elokuva on käsikirjoitettu taidokkaasti, mielenkiintoisesti ja älykkäästi. Juonen kuljetus on vauhdikasta ja soljuvaa sekä hauskasti totutusta toimintaelokuvan kaavasta poikkeava, sillä alkaa mielenkiintoisesti suurella alkutaistelulla jonka lomaan kerrotaan Deadpoolin syntytarinaa. Toiminnan keskellä päähenkilö jää hauskasti muistelemaan menneisyyttään ja kuinka hänestä tuli sellainen kuin on. Kronologinen sekoittelu on elokuvassa vahvuus, eikä se tee elokuvan seuraamisesta millään tavalla sekavaa. Toinen vahvuus on niin kutsutun neljännen seinän rikkominen. Tässä sarjakuvan tyyliä on noudatettu hyvin sillä Deadpool tietää olevansa sarjakuvassa joten hän myös tietää olevansa elokuvassa. Neljännen seinän rikkomista tapahtuu esimerkiksi hauskasti katsojalle puhumalla.

Lähde

 Elokuva on täynnä ironiaa ja itse-ironiaa esimerkiksi Ryan Reynoldsille sekä Green Lantern-flopille kettuilemalla. Muutenkin elokuva on täynnä nokkelia viittauksia populaarikulttuuriin. Elokuvan tekijöille ja elokuvakliseille kuittailua on jo alkuteksteissä, jotka muuten ovat myös hienoa ja hauskaa katsottavaa. On hauskaa kuinka Deadpool unohtaa ottaa aseensa mukaan aina taisteluun lähtiessään, kun toimintaelokuvissa tavallisesti panoksia riittää mielin määrin. Huumori tekee elokuvasta loistavan ja sitä onkin jatkuvasti ja jo Deadpoolin velmu asenne saa huvittumaan. Huumori on juuri sopivan tökeröä ja mustaa, omaperäisin tavoin toteutettua ja nokkelaa sanailua sekä pieniä huomioita. Parhaimpia paloja on minusta esimerkiksi toistuva "where's Francis"-kysely.

Elokuvan kantava voima on huumorin ja loistavan käsikirjoituksen lisäksi Ryan Reynolds ja hänen omistautuminen roolilleen. Deadpoolin asenne, veitikkamaisuus ja huumori tulevat tulkituksi luontevasti. Ryan Reynolds ei vain näyttele vaan on kuin itse olisi Deadpool. Hän jopa kuittailee roolissa itselleen. Reynolds tekee Deadpoolista todella ilmeikkään naamiosta huolimatta. Parasta on Deadpoolin ns kauhistunut ilme. Puhetyyli, olemus sekä tapa toimia ja liikkua korvaavat naamion peittämät kasvojen eilellä ilmaistut tunteet ja suoranaisen ilmeikkyyden. Liikkuminen ja toiminta ovat juuri sopivan liioiteltua, ei mitenkään nolosti tai ylinäytellysti toteuttua. Ryan Reynolds tuntuu olevan ainoa mies Deadpoolin rooliin. Eikä Deadpoolista ei voi olla pitämättä

Lähde

Tietysti nimikkoroolissa oleva päähenkilö vie koko valokeilan muiden hahmojen jäädessä sivuun varsinkin kun juuri Deadpool saa oman elokuvan. Sivuroolissa on kaunis, kipakka tyttöystävä jonka kohtaamisesta ja yhdessäolosta kertova takauma on loistava ja huumoria täynnä. Wade Wilsonin ja tyttöystävänsä suhde on hyvin aidon oloinen ja raikas sillä molemmilla on puolensa, eikä kumpikaan ole tavanomainen suhteen puoliskon arkkityyppi. Vaikkakin lopulta mies pelastaa naisensa vaarasta. Deadpoolin suurin motiivihan on rakkaus ja halu saada naisensa takaisin, vaikka esteenä on vain turhamaisuuden takia pelko muuttuneen ulkonäön myötä. Rakkaus on kuitenkin sokea kuten kämppismummelikin ja Deadpool pelkää turhaan. Ilkeä äijä Francis huijaa turhaa toivoa ulkonäön korjaamisesta, joten ajojahti onkin loppujen lopuksi melko turha. Pahikset ovat vain pahiksia joiden motiivina on yksinkertaisesti ahneus ja rahanhimo sekä tunteettomuus (tällä kertaa kirjaimellisesti tunteettomuus). Deadpool saa kamppailuun kavereitakin; etäisiksi jäävät hauskalla venäläisaksentilla puhuvan rautajätkän ja tulisen teinitytön, jotka kuuluvat ryhmä X:ään koittaen värvätä Deadpoolia joukkoihinsa. Baarinpitäjäheppu jää melko etäiseksi sanailijaksi kuten myös sokea mummeli jonka kämppiksenä Deadpool asustaa. Heidän yhteisasumiseensa liittyy hauskaa henkilökemiaa ja kuittailua esimerkiksi mummelin Ikea-hyllyjen kasailusta. Taksikuski on muuten myöskin todella sympaattinen ja hauska sivuhahmo.

Lähde

Visuaalisesti mukaan on tuotu sarjakuvamaisia sävyjä jo alkutekstikohtakseen sekä kohtaukseen jossa Deadpool näkee tyttöystävänsä ollessaan pää pökkyrällä. Myös lopputekstit ovat aivan huippua katsottavaa. Musiikkimaailma on tunnelmaan pääosin juuri sopivan menevä eikä erotu kohtauksista häiritsevästi. Erikoismaininta hauskalle Deadpool biisille. Marvel-leffoille ominainen cameo tulee tällä kertaa todella yllättävästi ja Stan Lee saa muuten enemmän vuorosanoja kuin aiemmin. Olisi kyllä ollut vielä hauskempaa jos Deadpool olisi tuntenut hänet ja käynyt keskustelua luojansa kanssa. Sen sijaan lopputekstien jälkeen tuleva kohtaus on yllättävä kontakti katsojaan ja hauskaa sanailua.

Lähde

Deadpool on kivan monipuolinen elokuva; siinä on sopivasti sekä romantiikkaa, toimintaa että huumoria. Elokuva ei myöskään ole ei vain jatkuvaa pelleilyä vaikka sitäkin riittää vaan elokuva osaa olla ajoittain vakavakin. Elokuva sisältää toisaalta myös raakoja kohtauksia joissa veri lentää, sekä paljasta pintaa, seksiä ja ennen kaikkea Ryan Reynoldsin paljaan pepun. Kyseiset asiat sopivat hyvin elokuvan hauskan tökeröön ja roisiin tyyliin. Huomaa että kyseessä ei ole todellakaan mikään pikkupoikien supersankariseikkailu.

Elokuvahaaste 2016: Elokuvan kannesta voi tehdä elokuvanaaman

Mistä katsoin: DVD

And I never minded being on my own

Ihana Florence and The Machinen Wish That You Were Here. Kyseessä on elokuvamusiikkia Tim Burtonin leffasta Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, jonka näkemistä odotan innolla. Kirja oli ihan huippu kun joskus vuosia sitten luin sen.

Viime kuussa postauksia ilmestyi blogiini surkeat kaksi, mistä voikin päätellä että elämässä on aika kiirettä pitänyt ja tekemistä riittänyt eikä aikaa blogin ajattelemisellekaan riittänyt. Suoraan kesätöiden päättyessä elokuun lopussa, alkoivat vertaistuutorin hommat ja sitten suoraan opiskelut. Koko syyskuu meni yhdessä hujauksessa ja nyt onkin yhtäkkiä lokakuu jo!

Kassatädin roolista suoraan tuutorin rooliin.

Ensimmäinen viikko uusien opiskelijoiden opastajana oli tiivis ja uuvuttava, sillä akkujen lataamiselle ei jäänyt aikaa työn täyteisen kesän jälkeen. Kyllä tuutorointi on ollut hauskaakin, esimerkiksi kaupunkisuunnistus ja kaikki järkkäämämme tapahtumat, haalareissa heiluminen, sosialisoituminen ja omasta fuksivuodesta muistuttavat asiat (mikä ei olekaan ainoastaan positiivinen asia) Muut kolme tuutoria ovat todella mukavia, kuten todella aktiivinen reilu kahdenkymmenen hengen fuksiporukkakin. Olen kuitenkin kokenut olleeni tähän asti aika surkea tuutori, sillä kaksi muuta tuutoria, jotka ovat olleet tehtävässä aiemminkin, ovat hoitaneet suurimman osan virallisista infoamisista ja esillä olosta minun ja vuosikurssillani olevan tuutorin jäädessä sivumpaan. Tuntuu että olen jäänyt etäiseksi; uusien ihmisten kanssa juttelu, keskusteluihin osallistuminen ja yhdessäolo on aika vaikeaa ja uuvuttavaa, enkä oikein ole tutustunut fukseihin. Ehkä luonteenpiirteeni eivät vain ole perinteiseen tuutorin rooliin soveltuvat, parhaani olen kuitenkin yrittänyt. Ainakin sosiaalisen median ryhmissä olen parhaani mukaan vastaillut fuksien kysymyksiin ja auttanut pulmissa.

Kaupunkisuunnistuksella fuksit kukkahattutäteinä ja tuutorit heidän kauhuinaan. 

Armeijateemaisten sitsien asuni.

Kurssien kanssa on tehtäviä riittänyt ja tuntuu välillä ettei saa mitään aikaiseksi vaikka tähän mennessä ei ole ollut mitään ylipääsemättömän isoja tehtäviä. On vain oudon hankala keskittyä asioihin.

Opiskelujen alettua useimpina viikonloppuina olen mennyt kotiin ja siellä on tullut syötyä hyvin ja tullut liikuttua luonnossa. Viime viikonloppuna patikoitiin luonnonpuistossa ja taukopaikalla paisteltiin makkaraa ja kokeiltiin puujalkoja huonolla menestyksellä.

Nyt syksyllä on vielä monia kivoja juttuja, esimerkiksi eilen oltiin katsomassa Yksi lensi yli käenpesän elokuvissa ja ensi viikolla toinen klassikko, Takaikkuna ja tulossa on esimerkiksi fuksien kanssa maatilaretki, fuksiaiset sekä mökkiviikonloppu suvun kanssa. Niitä odotellessa päivien pimenemisen jaksaa.

Big Eyes- alistuva nainen ja suurisilmäiset lapset

Jälleen juttua elämäkerrallisesta draamaelokuvasta, kummasti näitä tullut paljon katsottua. Tällä kertaa kyseessä on Big Eyes Samin kanssa kera yllä näkyvien herkkujen. Big Eyes on suosikkini Tim Burtonin ohjaama, vuonna 2014 ensi-iltansa saanut elokuva. Elokuva kertoo kuvataiteilija Margaret Keanesta, joka maalasi 1950- ja 60-luvuilla isosilmäisiä lapsiahahmoja. Margaret lähtee tyttärensä kanssa miehensä luota ja koittaa elättää itsensä 1950-luvun Yhdysvalloissa, mutta asia koituukin naisen vallitsevan asian takia hankalammaksi. Kuitenkin uuteen asuntoon ja työhön asetuttuaan Margaret tutustuu Walteriin, showmieheen josta tulee Margaretin teoksistaan kunnian vievä uusi aviomies.

Margaretia näyttelee ihana Amy Adams jonka roolihahmo on sympaattinen, mutta elokuvan edetessä kuitenkin taantuu ja jää sivulle. Miespäähenkilöä, Walteria näyttelee karismaattinen  Christoph Waltz. Cristoph Waltz on todella upea näyttelijä; nappivalinta Walterin rooliin sillä hän osaa näytellä todella hyvin miellyttävää showmiestä että uhkaavaa, pelottavaa miestä. Vaikea sanoa tykkääkö hänestä vai vihaako häntä. Vaikea sanoa missä totuus loppuu ja missä valhe alkaa. On kyllä oltava aikamoinen patologinen valehtelija että Walter sai ihmiset kymmenen vuoden ajan uskomaan valheeseen, miten kukaan ei epäillyt Walterin teoksia tai juttujaan niistä sekä puutteellista selittämistä teoksista sekä niiden syntyprosessista. Minua jäi ihmetyttämään että elokuvan kuvaamat asiat ovat todellakin tapahtuneet, vaikka epätodellisilta vaikuttavatkin. Ehkä Walter sitten osasi käyttäytyä niin uskottavasti tai ihmiset eivät ihmeemmin kyselleet ja Margaret oli naisena vain sivussa.Epäoleellisena infona että Margaretin bestistä näyttelee minulle Jessica Jonesin roolista tutuin näyttelijä Krysten Ritter. Kyseinen hahmo jää todella sivuun juonen edetessä.

Lähde

Elokuva kertoo ajasta jolloin sukupuolten välinen tasa-arvo oli vain etäinen ajatus. Huomioni herätti esimerkiksi se että galleristi-Ruben piti Margaretin teoksista mutta heti kun kuuli että ovat naisen tekemiä, arvostus katosi ja käski Walterin viedä teokset pois. Naisen alistuminen elokuvassa sai minut ärsyyntyneeksi, mutta ehkä Margaret ei sitten voi muutakaan perheen taloudellisesti menestymiseksi tai hän tosiaan pelkää Walteria. Margaret kuitenkin salailullaan lähes kustantaa suhteensa lapseensa ja ystäviinsä sekä oman taiteilijaidentiteettinsä. Kauheaa kuinka hän joutuu maalaamaan salassa ullakkokamarissa eikä voi uskoutua asioistaan kenellekään ja alkaa jopa jutella koiralle. Elokuva sai vihaiseksi naisen aseman ja asenteen takia. Miksi nainen ei tee mitään vaikka mies pilaa hänen suhteensa lapseensa ja ystäviinsä, pilaa muutenkin melkein koko elämänsä. Aluksi niin mukavan oloisesta miehestä paljastuu vähitellen kauheita piirteitä ja vihjeitä hänen edellisen liittonsa samankaltaisuudesta. Elokuvan edetessä alkoi ärsyttää vain enemmän mutta onneksi loppua kohden helpotti ja aloin jälleen pitää elokuvasta sen saadessa uutta suuntaa. Oikeudenkäytni tosin on suurimmilta osin ihan naurettava ja nolo. Elokuvan päätös puolestaan on mielestäni upea, melko kliseinen tosin. Kaiken kaikkiaan elokuva on kertomus naisen oppimisesta puolustamaan itseään ja olemaan itsenäinen.


Lähde

Elokuvan musiikkimaailmaan on kiinnitetty huomiota. Musiikkimaailma on suurelta osin diegeettinen, tiloihin, tunnelmiin ja aikakauteen juuri sopiva. Ennen kaikkea ihana Lana Del Reyn nimikkobiisi. Musiikin sijaan rakastuin kuitenkin Big Eyesin visuaalisuuteen: kirkkaita värejä, katuja, autoja, kauniita maalauksia, puvustusta jne. Elokuvan miljööhön kuuluu aivan tajuttoman ihania katuja. Margaretin tyyli ja kampaus ovat todella ihania. Myös Walterin tyyli on tarkkaan mietitty: raita-ja poolopaidat, vajaamittaiset farkut ja tennarit. Asiat ylipäänsä ovat kauniin 50- ja 60-lukuisen näköisiä. Värikkyydestään huolimatta elokuva on kuviltaan seesteinen. Taattua Burtonia kiinnittää visuaalisuuteen niin paljon huomiota, luoda ihan oma maailmansa ja tunnelmansa. Burtonmaisesti elokuvaan on ujutettu visuaalista huumoriakin. Hauska kohtaus on esimerkiksi kun venäläisille lahjoitetaan taulu; teoksen mekko näyttää olevan takana seisovan miehen päällä. Opin myös hauskan uuden keskarinnäyttötyylin Jason Schwartzmanin näyttelemän galleristin myötä. Elokuvan loputtua mietin ovatko elokuvassa näkyvät maalaukset oikean Margaret Keanen tuotosta ja tarkistettuani sain tietää että nehän ovat! Haluaisin todella päästä käymään Margaret Keanen näyttelyssä.
Ihanaa että elokuvassa taide on keskiössä. Margaret Keanin teokset ovat sympaattisia ja tunnelmallisia, värimaailmaltaan ihania. Harmi vain että taiteilijan luomisprosessia ei kuvata ja muutenkin luomistyö on kuvattu mielestäni epätodellisen oloisesti.


Lähde

Onhan elokuvassa puutteita sillä se kertoo vain Margaretin puolen asiasta. Hahmojen menneisyydet jäävät puuttellisiksi ja hahmot melko yksiuloitteisiksi. Tavallaan tämä on ymmärrettävääkin sillä elokuva perustuu todellisiin henkilöihin ja Margaret elää yhä (Walter on kuollut vuonna 2000) ja hänellä on oikeus yksityisyyteen. Tietysti elokuva on Walterin kuoleman jälkeen tehty joten oletettavasti Margaretin näkökulma asioista ja vain toinen puoli jutusta. Kuitenkin kaiken kaikkiaan elokuva jää melko hengettömäksi ja pintapuoliseksi. Big Eyes näyttää hyvältä ja on pinnallisesti mielestäni todella upea, mutta tarinapuolella olisi parannettavaa.

Oli muuten mielenkiintoista katsoa myös dvd:n lisämateriaalina löytyvä making of-pätkä. Big Eyesin laitan elokuvahaasteen kohtaan elokuvan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi, eli taiteilijana. Mistä katsoin: DVD

The earth has music for those who listen

Nyt kun opiskelun alun ja tuutoroinnin aikaan on viivästynyt kasata kuulumispostausta kertyneistä kuvista, ajattelin julkaista tällaisen luonnoksiin roikkumaan jääneen postauksen. Luvassa siis kuvia ollessamme mökillä yötä äitienpäiväviikonloppuna kun kuvailimme veljen kanssa mökin kauniissa ympäristössä, mökin pihassa, metsässä ja pienen lammen luona. Taavetti tykkäsi tosi paljon olla mökillä kun sai liikkua pihapiirissa ihan vapaana ja tutkailla kaikkea. Onneksi ei lähtenyt mihinkään kauemmaksi sentään, vaan viihtyi mökin lähellä.

Tämä ihana Of Monsters And Menin kappale sopii mielestäni hyvin näiden kuvien tunnelmaan. Tuo videokin on tosi sympaattinen. Löysin uudestaan Of Monsters And Menin Barefoot-elokuvan katsottuani, tämä kappale oli siinä ja muistin tämän bändin jota joskus kuuntelin paljonkin.

Loppuun vielä veljeni näppäämä edustava kuva

Voi kun on tässä puolessatoista viikossa ehtinyt jo tulla ikävä tuota oranssia vipeltäjää, kuten myös toista, mustavalkoista loikoilijaa. Mutta tulevana viikonloppuna olisi suunnitteilla käydä kotona taas.