And I never minded being on my own

Ihana Florence and The Machinen Wish That You Were Here. Kyseessä on elokuvamusiikkia Tim Burtonin leffasta Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, jonka näkemistä odotan innolla. Kirja oli ihan huippu kun joskus vuosia sitten luin sen.

Viime kuussa postauksia ilmestyi blogiini surkeat kaksi, mistä voikin päätellä että elämässä on aika kiirettä pitänyt ja tekemistä riittänyt eikä aikaa blogin ajattelemisellekaan riittänyt. Suoraan kesätöiden päättyessä elokuun lopussa, alkoivat vertaistuutorin hommat ja sitten suoraan opiskelut. Koko syyskuu meni yhdessä hujauksessa ja nyt onkin yhtäkkiä lokakuu jo!

Kassatädin roolista suoraan tuutorin rooliin.

Ensimmäinen viikko uusien opiskelijoiden opastajana oli tiivis ja uuvuttava, sillä akkujen lataamiselle ei jäänyt aikaa työn täyteisen kesän jälkeen. Kyllä tuutorointi on ollut hauskaakin, esimerkiksi kaupunkisuunnistus ja kaikki järkkäämämme tapahtumat, haalareissa heiluminen, sosialisoituminen ja omasta fuksivuodesta muistuttavat asiat (mikä ei olekaan ainoastaan positiivinen asia) Muut kolme tuutoria ovat todella mukavia, kuten todella aktiivinen reilu kahdenkymmenen hengen fuksiporukkakin. Olen kuitenkin kokenut olleeni tähän asti aika surkea tuutori, sillä kaksi muuta tuutoria, jotka ovat olleet tehtävässä aiemminkin, ovat hoitaneet suurimman osan virallisista infoamisista ja esillä olosta minun ja vuosikurssillani olevan tuutorin jäädessä sivumpaan. Tuntuu että olen jäänyt etäiseksi; uusien ihmisten kanssa juttelu, keskusteluihin osallistuminen ja yhdessäolo on aika vaikeaa ja uuvuttavaa, enkä oikein ole tutustunut fukseihin. Ehkä luonteenpiirteeni eivät vain ole perinteiseen tuutorin rooliin soveltuvat, parhaani olen kuitenkin yrittänyt. Ainakin sosiaalisen median ryhmissä olen parhaani mukaan vastaillut fuksien kysymyksiin ja auttanut pulmissa.

Kaupunkisuunnistuksella fuksit kukkahattutäteinä ja tuutorit heidän kauhuinaan. 

Armeijateemaisten sitsien asuni.

Kurssien kanssa on tehtäviä riittänyt ja tuntuu välillä ettei saa mitään aikaiseksi vaikka tähän mennessä ei ole ollut mitään ylipääsemättömän isoja tehtäviä. On vain oudon hankala keskittyä asioihin.

Opiskelujen alettua useimpina viikonloppuina olen mennyt kotiin ja siellä on tullut syötyä hyvin ja tullut liikuttua luonnossa. Viime viikonloppuna patikoitiin luonnonpuistossa ja taukopaikalla paisteltiin makkaraa ja kokeiltiin puujalkoja huonolla menestyksellä.

Nyt syksyllä on vielä monia kivoja juttuja, esimerkiksi eilen oltiin katsomassa Yksi lensi yli käenpesän elokuvissa ja ensi viikolla toinen klassikko, Takaikkuna ja tulossa on esimerkiksi fuksien kanssa maatilaretki, fuksiaiset sekä mökkiviikonloppu suvun kanssa. Niitä odotellessa päivien pimenemisen jaksaa.

Big Eyes- alistuva nainen ja suurisilmäiset lapset

Jälleen juttua elämäkerrallisesta draamaelokuvasta, kummasti näitä tullut paljon katsottua. Tällä kertaa kyseessä on Big Eyes Samin kanssa kera yllä näkyvien herkkujen. Big Eyes on suosikkini Tim Burtonin ohjaama, vuonna 2014 ensi-iltansa saanut elokuva. Elokuva kertoo kuvataiteilija Margaret Keanesta, joka maalasi 1950- ja 60-luvuilla isosilmäisiä lapsiahahmoja. Margaret lähtee tyttärensä kanssa miehensä luota ja koittaa elättää itsensä 1950-luvun Yhdysvalloissa, mutta asia koituukin naisen vallitsevan asian takia hankalammaksi. Kuitenkin uuteen asuntoon ja työhön asetuttuaan Margaret tutustuu Walteriin, showmieheen josta tulee Margaretin teoksistaan kunnian vievä uusi aviomies.

Margaretia näyttelee ihana Amy Adams jonka roolihahmo on sympaattinen, mutta elokuvan edetessä kuitenkin taantuu ja jää sivulle. Miespäähenkilöä, Walteria näyttelee karismaattinen  Christoph Waltz. Cristoph Waltz on todella upea näyttelijä; nappivalinta Walterin rooliin sillä hän osaa näytellä todella hyvin miellyttävää showmiestä että uhkaavaa, pelottavaa miestä. Vaikea sanoa tykkääkö hänestä vai vihaako häntä. Vaikea sanoa missä totuus loppuu ja missä valhe alkaa. On kyllä oltava aikamoinen patologinen valehtelija että Walter sai ihmiset kymmenen vuoden ajan uskomaan valheeseen, miten kukaan ei epäillyt Walterin teoksia tai juttujaan niistä sekä puutteellista selittämistä teoksista sekä niiden syntyprosessista. Minua jäi ihmetyttämään että elokuvan kuvaamat asiat ovat todellakin tapahtuneet, vaikka epätodellisilta vaikuttavatkin. Ehkä Walter sitten osasi käyttäytyä niin uskottavasti tai ihmiset eivät ihmeemmin kyselleet ja Margaret oli naisena vain sivussa.Epäoleellisena infona että Margaretin bestistä näyttelee minulle Jessica Jonesin roolista tutuin näyttelijä Krysten Ritter. Kyseinen hahmo jää todella sivuun juonen edetessä.

Lähde

Elokuva kertoo ajasta jolloin sukupuolten välinen tasa-arvo oli vain etäinen ajatus. Huomioni herätti esimerkiksi se että galleristi-Ruben piti Margaretin teoksista mutta heti kun kuuli että ovat naisen tekemiä, arvostus katosi ja käski Walterin viedä teokset pois. Naisen alistuminen elokuvassa sai minut ärsyyntyneeksi, mutta ehkä Margaret ei sitten voi muutakaan perheen taloudellisesti menestymiseksi tai hän tosiaan pelkää Walteria. Margaret kuitenkin salailullaan lähes kustantaa suhteensa lapseensa ja ystäviinsä sekä oman taiteilijaidentiteettinsä. Kauheaa kuinka hän joutuu maalaamaan salassa ullakkokamarissa eikä voi uskoutua asioistaan kenellekään ja alkaa jopa jutella koiralle. Elokuva sai vihaiseksi naisen aseman ja asenteen takia. Miksi nainen ei tee mitään vaikka mies pilaa hänen suhteensa lapseensa ja ystäviinsä, pilaa muutenkin melkein koko elämänsä. Aluksi niin mukavan oloisesta miehestä paljastuu vähitellen kauheita piirteitä ja vihjeitä hänen edellisen liittonsa samankaltaisuudesta. Elokuvan edetessä alkoi ärsyttää vain enemmän mutta onneksi loppua kohden helpotti ja aloin jälleen pitää elokuvasta sen saadessa uutta suuntaa. Oikeudenkäytni tosin on suurimmilta osin ihan naurettava ja nolo. Elokuvan päätös puolestaan on mielestäni upea, melko kliseinen tosin. Kaiken kaikkiaan elokuva on kertomus naisen oppimisesta puolustamaan itseään ja olemaan itsenäinen.


Lähde

Elokuvan musiikkimaailmaan on kiinnitetty huomiota. Musiikkimaailma on suurelta osin diegeettinen, tiloihin, tunnelmiin ja aikakauteen juuri sopiva. Ennen kaikkea ihana Lana Del Reyn nimikkobiisi. Musiikin sijaan rakastuin kuitenkin Big Eyesin visuaalisuuteen: kirkkaita värejä, katuja, autoja, kauniita maalauksia, puvustusta jne. Elokuvan miljööhön kuuluu aivan tajuttoman ihania katuja. Margaretin tyyli ja kampaus ovat todella ihania. Myös Walterin tyyli on tarkkaan mietitty: raita-ja poolopaidat, vajaamittaiset farkut ja tennarit. Asiat ylipäänsä ovat kauniin 50- ja 60-lukuisen näköisiä. Värikkyydestään huolimatta elokuva on kuviltaan seesteinen. Taattua Burtonia kiinnittää visuaalisuuteen niin paljon huomiota, luoda ihan oma maailmansa ja tunnelmansa. Burtonmaisesti elokuvaan on ujutettu visuaalista huumoriakin. Hauska kohtaus on esimerkiksi kun venäläisille lahjoitetaan taulu; teoksen mekko näyttää olevan takana seisovan miehen päällä. Opin myös hauskan uuden keskarinnäyttötyylin Jason Schwartzmanin näyttelemän galleristin myötä. Elokuvan loputtua mietin ovatko elokuvassa näkyvät maalaukset oikean Margaret Keanen tuotosta ja tarkistettuani sain tietää että nehän ovat! Haluaisin todella päästä käymään Margaret Keanen näyttelyssä.
Ihanaa että elokuvassa taide on keskiössä. Margaret Keanin teokset ovat sympaattisia ja tunnelmallisia, värimaailmaltaan ihania. Harmi vain että taiteilijan luomisprosessia ei kuvata ja muutenkin luomistyö on kuvattu mielestäni epätodellisen oloisesti.


Lähde

Onhan elokuvassa puutteita sillä se kertoo vain Margaretin puolen asiasta. Hahmojen menneisyydet jäävät puuttellisiksi ja hahmot melko yksiuloitteisiksi. Tavallaan tämä on ymmärrettävääkin sillä elokuva perustuu todellisiin henkilöihin ja Margaret elää yhä (Walter on kuollut vuonna 2000) ja hänellä on oikeus yksityisyyteen. Tietysti elokuva on Walterin kuoleman jälkeen tehty joten oletettavasti Margaretin näkökulma asioista ja vain toinen puoli jutusta. Kuitenkin kaiken kaikkiaan elokuva jää melko hengettömäksi ja pintapuoliseksi. Big Eyes näyttää hyvältä ja on pinnallisesti mielestäni todella upea, mutta tarinapuolella olisi parannettavaa.

Oli muuten mielenkiintoista katsoa myös dvd:n lisämateriaalina löytyvä making of-pätkä. Big Eyesin laitan elokuvahaasteen kohtaan elokuvan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi, eli taiteilijana. Mistä katsoin: DVD

The earth has music for those who listen

Nyt kun opiskelun alun ja tuutoroinnin aikaan on viivästynyt kasata kuulumispostausta kertyneistä kuvista, ajattelin julkaista tällaisen luonnoksiin roikkumaan jääneen postauksen. Luvassa siis kuvia ollessamme mökillä yötä äitienpäiväviikonloppuna kun kuvailimme veljen kanssa mökin kauniissa ympäristössä, mökin pihassa, metsässä ja pienen lammen luona. Taavetti tykkäsi tosi paljon olla mökillä kun sai liikkua pihapiirissa ihan vapaana ja tutkailla kaikkea. Onneksi ei lähtenyt mihinkään kauemmaksi sentään, vaan viihtyi mökin lähellä.

Tämä ihana Of Monsters And Menin kappale sopii mielestäni hyvin näiden kuvien tunnelmaan. Tuo videokin on tosi sympaattinen. Löysin uudestaan Of Monsters And Menin Barefoot-elokuvan katsottuani, tämä kappale oli siinä ja muistin tämän bändin jota joskus kuuntelin paljonkin.

Loppuun vielä veljeni näppäämä edustava kuva

Voi kun on tässä puolessatoista viikossa ehtinyt jo tulla ikävä tuota oranssia vipeltäjää, kuten myös toista, mustavalkoista loikoilijaa. Mutta tulevana viikonloppuna olisi suunnitteilla käydä kotona taas.

Suicide Squad- kirjava itsemurhajoukko

Lähde

Suicide Squad kertoo pahamaineisten, enemmän tai vähemmän sekopäisten rikollispahisten joukkiosta. Tämä DC Comicsin sarjakuvista tuttu myös Iskuryhmä X:n nimellä kulkeva joukko muodostuu esimerkiksi Jokerin (Jared Leto) tyttöystävänä tunnetusta sekopäisen ailahtelevasta Harley Quinnista (Margot Robbie), ampumatarkkuudeltaan uskomattomasta Deadshotista (Will Smith), tulta käsistään syöksevä stä El Diablosta (Jay Hernandes), krokotiilimies Killer Crocista (Adewale Akinnuoye-Agbaje). Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun Amanda Waller (Viola Davis) uhkailee, lahjoo ja kiristää poppoon taistelemaan salaisena iskujoukkona mahdollisia tulevia uhkia vastaan. Pian tällainen uhka ilmaantuukin muinaisen Lumoojatar-hengen kautta ja epäilyttävä joukkio päästetään valloilleen johtajanaan sotilas Rick Flag (Joel Kinnaman).

Lähde

Suicide Squadin monen hahmon näyttelijät ovat onnistuneet roolissaan hyvin, erityisesti Margot Robbie Harley Quinnin ja Jared Leto Jokerin roolissa osoittavat todellista omistautumista. Omasta mielestäni Jared Leto täyttää Jokerin suuren suuret saappaat kiitettävästi ja tuo hahmoon uutta niin ulkonäöllisesti kuin luonteestakin uusia puolia. Leto irrottelee mukavasti kieli poskessa juuri sopivan yliampuvasti. Harmi vain että Jokeri jää todella etäiseksi hahmoksi tällä kertaa, eikä ole suoranaisessa vuorovaikutuksessa muiden keskeisten hahmojen kanssa. Jospa myöhemmin olisi luvasssa lisää. Eihän Jokeri kuulu Suicide Squadiin ja on taustahahmona Harleyn kautta joka puolestaan pääsee ensimmäistä kertaa elokuvissa esiin. Harley on ihanan hullu sekopää ja Margot Robbie on roolissa todella kaunis ja heittäytyvä. Hän tulkitsee Harleyn ailahtelevaisuuden, roisiuden ja lapsenmielisyyden todella mielenkiintoisella tavalla. Mielenkiintoista että hänen ja Jokerin menneisyydestä näytettiin useita takaumakohtauksia. On ihanaa nähdä tämän hurmaavan sekopään ja vaarallisen parin toimimista. Heihin olisi kuitenkin ollut hedelmällistä keskittyä enemmänkin. Mukavaa että Harley Quinn ja Deadshot ovat Suicide Squadin joukkiosta eniten esillä ja äänessä. Pidin myös sympaattisesta, kovan kohtalon omaavasta El Diablosta, joka tosin jäi sivummalle. 

Lumoojatar on ehkä kuitenkin hahmoista mielenkiintoisin, ennennäkemätön, uudenlainen hahmo: muinainen henki arkeologin kehossa riivaajana. Outoa että hahmon kykyjä ja taustaa ei esitellä kummemmin, vain ohimennen ja yksipuolisesti. Cara Delevingen rooli jää kuitenkin yllättävän pieneksi, yksiulotteiseksi ja hän roolissaan melko vaisuksi. Lumoojattaren puvustus ja maskeeraus on todella kaunis ja mielenkiintoinen, synkkä ja pelottavakin. Kivan erilainen ulkonäkö saadessaan täydet voimansa verrattuna synkkään riutumukseen. Minua aikalailla huvitti Lumoojattaren teennäinen muokattu ääni hänen ollessaan täysissä voimissa.

Lähde

 Juoni ja hahmokaarti kuulostavat tooodella mielenkiintoiselta, mutta toteutus onkin sitten toinen asia. Hahmot ovat todella upeita ja mielenkiintoisia mutta kömpelö käsikirjoitus ja juonenkuljetus meinaavat pilata koko elokuvan. Tuntuu että hahmoja ei arvosteta sillä heihin olisi voinut keskittyä paljon enemmän ja syvemminin. Värikkäitä hahmoja riittää mutta harvan hahmon esittelylle tai rakentamiselle jää aikaa. Monet hahmot jäävät aivan taka-alalle ja tuntuu että laatu on korvattu määrällä. Esimerkiksi Jared Leton Jokeri haaskataan lähes täysin. Suicide Squadista nousee päällimmäisenä kuinka kömpelöä ja sekavaa sen tarinankerronta on. Juoni on aikalailla kaaosmainen, hajanainen, sekava ja hätiköidyn oloinen. kerronta tuntuu suurelta osin leikellyltä ja kömpelösti kasaan kursitulta,jonka myötä henkilöhahmotkin ovat melko yksiulotteisia. Elokuva alkaa oudosti siten että vähän ajan sisään koitetaan kertoa lukuisan hahmon taustat ja motiivit. Alku on toedlla möhkälemäinen ja elokuvalla kestää kauan ennen kuin tarina lähtee kunnolla käytniin. Muuten elokuva tuntuu olevan vain paikasta toiseen säntäilyä ja ympäriinsä räiskintää. Tässä tulee kuitenkin ottaa huomioon kyseessä olevan supersankari (tai tässä tapauksessa superpahis-leffa) ja toimintaelokuva, mutta ei monessa muussakaan supersankarileffassa tässä määrin sekavasti. Alun hämmennyksen ja kerronnan paikasta toiseen säntäilyn, teennäisen oloisen vihollisen synnyn ja asioiden nopean kehittymisen jälkeen tulee kuitenkin onneksi pinei suvantovaihe jossa ehditään syventyä hahmokemioiden luomiseen ja sivummalle jääneiden hahmojen taustoihin. Hahmojen yhteishengen kehittyminen vaikuttaa kuitenkin vähän teennäiseltä, varsinkin El Diablon kutsuessa heitä jo perheeksi.

Lähde

Suicide Squadin musiikkimaailma on upea, vaikkakin hieman sekava. Suurin osa klassikko rock-kappaleista kuulostaa kohtauksista irrallisilta ja on outoa että elokuvan alussa musiikki vaihtuu jatkuvasti ikään kuin joka hahmon tunnuskappaleena. Onneksi toiminnan ajaksi musiikkimaailma vaihtuu vähemmän huomiota herättäväksi. Vaikka Queenin kappaleet ovat aina upeita, tähän elokuvan loppupuolella olevaan kohtaukseen Bohemian Rhapsody ei sovi lainkaan irrallisuuden takia.

Elokuva on visuaalisesti aivan upea, sarjakuvamainen, synkkä mutta silti jollain tavalla värikäs. Erityisesti Jokerin ja Harleyn toilailuista kertovat takaumat ovat visuaalisuudeltaan sekopäisen värikkäitä mutta kauniita. Alkupuolen hahmojen esittelyn yhteydessä värikkäät pääkallokuviot ja hamoista kertovat tekstit ovat hienoja ja kekseliäitä, vaikkakin vähän sekavuutta aiheuttavia. Alkuintro on todella hieno ja värikäs ja myös lopputekstit ovat todella katsomisen arvoiset. On yhtä silmäkarkkia kun näyttelijöiden nimien ympärille on koottu hahmoihin liittyvää esineistöä yms aiheeseen kuuluvaa kuvastoa teemaan sopivin neonvärein. On selkeästi Marvelilta matkittua että lopputekstien keskellä tulee jatkoon viittaava kohtaus vielä, tässä tapauksessa viittaus Justice Leagueen, ikään kuin DC:n versioon Avengersista. Senkin elokuvan ensi vuonna tulevaa ensi-iltaa odotan innolla sillä todella mielenkiintoista nähdä Wonderwoman, Batman ja Superman sekä oletettavasti Leton Jokeri samassa elokuvassa. Huomaa että DC koittaa ottaa Marvelilta mallia mutta tässä muutamista Suicide Squadin hienoista puolista huolimatta vähän epäonnistui.

Petyin juoneen ja sen kankeuteen kun tätä elokuvaa oli pitkään tullut mielenkiinnolla odotettua. Kaiken kaikkiaan päällimmäiseksi tunteeksi jäi että ajaltaan rajalliseen elokuvaan on koitettu ympätä ihan liikaa yleisölle ennestään suhteellisen tuntemattomia hahmoja. Kaikkeen koitetaan keskittyä yhtä paljon jolloin tulos on sekava ja sirpaleinen. Aiheesta olisi saanut paljon enemmän irti tekijöiden toisenlaisella, ikään kuin rauhallisemmalla lähestymistavalla, keskittymällä valikoituihin asioihin, ei kaikkeen kerralla. Olisin toivonut että ensimmäisessä aihetta käsittelevässä elokuvassa olisi keskitytty vain muutamiin hahmoihin ja sitten vasta kokonaisuuteen nyt aiheutuneen sekavuuden välttämiseksi. Olihan tämä kuitenkin ihan katsomisen arvoinen elokuva ennen kaikkea visuaalisuutensa ansiosta. Olisin kuitenkin halunnut pitää tästä kovasti. Kehno juoni ja käsikirjoitus kuitenkin estivät sen.

Elokuvahaaste: sarjakuvaan perustuva elokuva

Mistä katsoin: Finkinon valkokankaalta