Arvostelu: The House that Jack Built

Lähde

2018, Lars von Trier, Tanska/Ruotsi/Ranska/Saksa. Draama, jännitys, kauhu.

The House That Jack Built kertoo Jackista (Jack Dillon), pakko-oireisesta häiriöstä kärsivästä sarjamurhaajasta, joka pitää tekemiään murhia taideteoksina ja pyrkii aina vain upeamman taideteoksen luomiseen. Jack kertoo ajatuksistaan, elämänfilosofiastaan ja elämästään lapsuudesta nykyhetkeen asti salaperäiselle Vergelle (Bruno Ganz). Samalla vääjäämätön poliisille kiinni jääminen lähestyy hänen otettuaan yhä suurempia riskejä taiteellista vaistoaan seurattuaan.

Matt Dillonin roolisuoritus on upea ja hän kannattelee elokuvaa intensiteetillään, saa Jackin hahmosta juuri niin puistattavan ja kuvottavan kuin kuuluukin. Hahmossa ei ole kertakaikkiaan mitään osiota mistä voisi missään vaiheessa elokuvaa pitää ja silti hänen touhujaan, raakuuksiaan ja ylimielisiä horinoita taiteesta seuraa mielenkiinnolla. Jack kertoo asioita omasta näkökulmastaan murhaamista glorifioiden ja yksityiskohtia säästelemättä, omaa taidenäkemystään ilmaisten. Halki elokuvan on kuitenkin järjen äänenä taustalla Verge, joka pakon edessä, tympääntyneenä kuuntelee matkansa varrella Jackin horinat. Muut hahmot ovat vain Jackin materiaalia, juonessakin vain ohimeneviä, ulkopuolelta Jackin silmin samaistumatta kuvattuja henkilöitä.

Lähde

Jaskan talo olisi kaivannut tiivistämistä 2h 30 min pituudestaan, eikä tarina olisi roimastakaan tiivistämisestä muuttunut mihinkään. Samoja kohtauksia näytetään heti perään toista kertaa pikakelattuna, esimerkiksi ensin ilman musiikkia Jackin kertoessa tapahtumasta ja pian jälkeenpäin pikakelauksena musiikin kera. Toki kun kerrotaan tapahtumista kahdentoista vuoden ajalta, eri aikatasoissa ja eri osioista Jackin elämästä, välillä taiteesta ja murhaamisesta teoritisoiden ja filosofoiden, kuluu siihen aikaa. Toisteisuus, musiikin käyttö ynnä muut kertovat ehkä Jackin epävakaasta psyykestä. Kerronnallisesti toimiva keino on jakaa elokuva von Trierille ominaiseen tyyliin lukuihin; kun Jack heti alkuun kertoo jakavansa elämänkaarensa viiteen tapaukseen, tietää katsoja mitä odottaa ja arvioida elokuvan kestoa.

Osia asioista alleviivataan liikaa ja tuodaan tahallaan kiusoitellen ja provosoiden esille juttuja, kuten natsien hirmuteot. On koomista ja itserakkaan oloista von Trieriltä tuoda esille taidetta ylistettäessä pätkiä omista elokuvistaan, sekin tavallaan provosoimista. Tietoisen alleviivatut viittaukset taiteeseen ja kaikkeen voi nähdä ylimielisenä, mikä sopii hyvin Jackin asenteeseen koko ympäröivää maailmaa ja muita ihmisiä kohtaan. Jumalaisen näytelmän juoni kulkee ikään kuin Jackin kertomuksen taustalla, lopussa yltyen helvetillisiin piirteisiin. Kerrontatyyliin Jumalallinen näytelmä kehyskertomuksena käy aika hyvin, sillä on loogista että Jack kertoo ajatuksistaan toiselle henkilölle, kuin Danten ja Vergiliuksen keskustelut.

Lähde

Visuaalisesti elokuva on tosi hieno ja harkittu, täynnä kieroutunutta, omaperäistä estetiikkaa ja yksityiskohtia. Jaskan talo on kuvattu jotenkin tosi intensiivisesti läheltä, keinuen ja kosketusetäisyydeltä tapahtumia seuraten, mikä sopii siihen että Jack itse kertoo omista kokemuksistaan. Musiikkia elokuvassa käytetään tosi harkiten ja sillä korostetaan asioita toisteisuuskohtauksissa. David Bowien Fame toimii ikään kuin Jackin sisäisenä voimabiisinä ja kaiken kruunaa lopputekstien alkaessa pärähtävä Hit the Road Jack. Pitkän musiikittomat pätkät kohdistavat huomion näytettäville tapahtumille ja saavat elokuvan tuntumaan yhä vain painostavammalta.

Von Trierin teos on täynnä pikimustaa huumoria, jollaisesta juuri pidän. Naurua ei voi pidätellä Jackin leikellessä lehdistä ihmisten ilmeitä ja yrittäessä matkia niitä peilin edessä eri tunteiden ilmaisua harjoitellessaan. Suosikkikohtauksiani olivat se kun Jackin pakkomielteet ilmenevät niin, että hänen on murhan jälkeen palattava yhä uudelleen ja uudelleen rikospaikalle ja kun hilaa ruumista auton perässä pitkin kaupunkia. Koomista, että kertomuksen taustalla kulkee taustajuonena Jackin talonrakennusprojekti, jonka valmistumista joutuu seuraamaan ihan viimeiseen asti Jackin estiessä täydellistä materiaalia. Niin hykerryttävän absurdia ja synkkää, jotta elokuvaa voisi ajoittain pitää kieroutuneena kauhukomediana. Musta huuori toimii lisänä muutoin painostavassa ja raskaassa elokuvassa.

The House That Jack Builton toki äärimmäisen väkivaltainen elokuva, eikä missään kuvottavuuksissa säästellä, mutta itse olen ilmeisesti sen verran turtunut vastaavaan sisältöön, että puistatti vain lievästi muutamissa kohtauksissa. Voi vain ihmetellä mihin kummallisuuksiin psykopaatin mieli pystyy katsoessa kaikkia Jackin raakuuksia. Sarjamurhaajaelokuvia on vaikka millä mitalla, mutta koin tämän ihan omanlaisenaan. En ole ennen nähnyt elokuvaa, jossa olisi näin vahvasti päässyt, oikeastaan joutunut revityksi mukaan murhaajan pään sisään kaikessa kaameudessaan, vaikka Jack kertookin elämäänsä ulkopuoliselle kuulijalle. Harvoin näkee näin vastenmielistä elokuvaa, josta silti pitäisi.

Lähde

Kannattaa vilkaista hienon Taikalyhty-blogin Heinin arvostelu samasta elokuvasta, hienoa pohdintaa ja itse olen samoilla linjoilla. Erityisesti pidin hänen pohdintannastaan Jackin rikkinäisestä psyykestä ja talosta minuuden symbolina.

Cinemaret 30.11.-1.12.18 ja 6.4.19

Lähde

Kirjoitan tällä kertaa kootusti sekä viime syksyn kauhuelokuvatapahtuma Cinemaresta että viime viikonloppuna olleesta kauhuelokuvayöstä; luvassa siis pitkähkö postaus, jossa tiiviisti esittelyjä ja mietteitäni kymmenestä kauhugenrestä tai sitä lähellä olevasta elokuvasta. Katsaus viime syksyn Cinemare-elokuviin jäi pitkäksi aikaa luonnoksiin roikkumaan kun Night Visions oli juuri viikkoa ennen sitä ja siitäkin postauksen kirjoittaminen venähti minulla. Nyt menneenä viikonloppuna olin Cinemaressa kuudetta kertaa peräkkäin.

Cinemare 30.11.-1.12.2018

Viime marraskuussa Cinemare oli harvinaislaatuisesti kaksi-iltainen. Samalla oli ensimmäinen Cinemare, jossa suurin osa elokuvista ei ollut mieleeni. Emme myöskään jääneet katsomaan kaikkia näytillä olleita elokuvia.

Perjantain lyhemmästä elokuvakattauksesta kävimme katsomassa vain ensimmäisen, sillä Tommy Wiseaun tähdittämät Best Friends Vol. 1 ja 2 eivät kiinnostaneet. Toisesta illastakin olisin hyvin voinut katsoa vain ensimmäisen ja skipata loput jos olisi tajunnut.

Lähde

Upgrade 

2018, Leigh Whannell, Australia, USA. Toiminta, scifi, jännitys.

Tulevaisuuden teknologisesti edistyneessä maailmassa elävä mekaanikko Grey Trace (Logan Marshall-Green) arvostaa perinteistä mekaniikkaa. Hän joutuu vaimoineen robottiautonsa kolaroitua väkivaltaiseen kohtaamiseen ja halvaantuu vakavasti. Biotekniikan ja nanoteknologian tultua apuun, hänelle tarjoutuu mahdollisuus kostaa elämänsä naisen kuolema.

Upgraden visuaalisuus on tosi hienoa, erityisesti sen voimakas sinistä, punaista ja vihreää yhdistelevä värimaailma, mikä tuo mieleen sekä futurismin, että 80-luvun neon-värien estetiikan. Kamera seuraa toimintaa taitavasti ja mukaansa tempaavasti, mikä tuo elävän lisän tapahtumiin. Elokuva on kuvattu todella vauhdikkaasti toimintaa kuvaten ilman että vaikuttaa sekavalta. Väkivaltaa on paljon, mutta gorea näytetään harkitusti tehokeinona, jolloin se hätkähdyttää sopivasti ilman että jatkuvalle mäiskinnälle turtuu, kuten itsellä käy usein toimintaelokuvia katsoessa.  Kerrontatyyli on tosi mielenkiintoinen, erityisesti päähenkilön ns sisäinen ääni on hauska kerronnallinen keino. Lopputwisti yllätti minut.

Lähde

Suspiria 

2018, Luca Guadagnino, USA, Italia. Kauhu, fantasia, mysteeri.

Yhdysvaltalainen tanssija Susie Bannon (Dakota Johnson) saapuu koe-esiintymiseen Länsi-Berliiniin rouva Blancin (Tilda Swinton) luotsaamaan tanssiakatemiaan. Koulusta on vastikään kadonnut opiskelija, Patricia Hingle (Chloe Grace Moretz), jonka katoamista tämän psykiatri Josef Klemperer  (Tilda Swinton) selvittää. Klempereriä epäilyttävät Patrician väitökset, että noidat johtavat koulua. Kuitenkin koulussa on omituista energiaa, jonka Susiekin huomaa alusta saakka.

Suspirian uusintaversiota olin odottanut kauan, eikä se todellakaan pettänyt korkeita odotuksiani. Pitkää kestoa, kaksi ja puoli tuntia, en lainkaan huomannut, sillä joka kohtauksella tuntuu olevan merkityksensä ja elokuva on mystisen hypnoottinen. Kerronta on rauhallista, unenomaista, mutta tasaisesti etenevää. Episodimainen luvuiksi jaottelu toimii tämän pituisessa elokuvassa hyvin, ikään kuin elokuvaa jäsentäen. Alkupuolella suljetussa pienessä tilassa tapahtuva kohtaus on ehkä vaikuttavimpia kauhuelokuvakohtauksia; koin niin vahvaa ällötystä ja fyysistä empatiaa naishahmon väännehtiessä, jäsenten rusahdellessa luonnottomiin asentoihin häntä maagisesti tanssin kautta kidutettaessa. Todella ahdistavan pitkä, graafinen ja mieleen kummittelemaan jäävä kohtaus.

Suspiria on täynnä kauniisti kuvattuja, mystisiä unikohtauksia ja painostavaa synkän maagista tunnelmaa. Visuaalisuus on todella hienoa, harkittua ja värimaailmaltaan kauniin 70-lukulaisen beigeä ja lämpimiä sävyjä. Jatkuva painostava tunnelma huipentuu loppupuolen gore-kohtauksessa magian ja tanssin yltyessä demonisiin tasoihin saakka. Loppu sitoo kaikki paketin nauhat kauniisti yhteen. Roolisuoritukset ovat todella hienoja, erityisesti Tilda Swintonin kaksoisrooli on huikea, en olisi tunnistanut häntä miespääosassa ellen olisi tiennyt hahmon olevan hän. Olin aiemmin nähnyt alkuperäisen Suspirian, joka on visuaalisesti upea, mutta ei juonellisesti niin vahva kuin tämä uusintaversio. Guadagninon elokuva ottaa vain perusideansa Argenton klassikosta, mutta tuo tarinaan, juoneen ja hahmoihin niin niin paljon lisää, että on täysin itsenäinen elokuva, eikä vaadi Argenton klassikon näkemistä. Uusintaversio tuo esiin alkuperäisen elokuvan koko piilotetun idean, tai tulkinnan siitä mikä Suspiriassa on kyseessä.

Lähde

Witchfinder General 

1968, Michael Reeves, UK. Draama, jännitys.

1640-luvun sisällissodan aikaiseen Englantiin sijoittuva Witchfinder General kertoo noitavainoista. Sadistinen Matthew Hopkins apureineen kiertää maaseudulla tuomitsemassa kansaa noidiksi ja herättämässä kansassa pelkoa. Massahysterian ja taikauskon myötä hän oikeuttaa kuulustelut, kidutuksen ja teloittamisen, olivat kansalaiset sitten syyllistyneet noituuteen eli eivät. Lopulta asetelma kääntyy toisin päin Hopkinsin uhrin läheisen lähtiessä kostoretkelle.

Kauheaa kirkumista halki elokuvan ja juoni on aikalailla perinteinen noitavainojuoni. Tämä oli itselleni aika unohdettava elokuva, vaikka jonkinmoinen kulttiklassikko onkin. Näin jälkikäteen tästä kirjoittaessa ei ole juuri jäänyt mieleen muuta kuin Vincent Pricen puistattavan julma ja tuima roolisuoritus ja koominen kirveellämätkimisloppu.

Lähde

Terrified

2017, Aterrados, Demian Rugna, Argentiina. Kauhu.

Buenos Airesilaisessa naapuristossa alkaa tapahtua kummia; erään talouden vaimo ei uskalla olla kotona sillä putket ovat uhanneet tappaa hänet, toisen talouden tyyppi ei saa nukkua rauhassa ja kolmas talous ei ole entisensä perheenjäsenen menetettyään. Poliisi on hämillään ja joutuu kutsumaan apuun paranormaaleihin ilmiöihin erikoistuneet tutkijat.

Terrifiedin alkuasetelma on jännittävä ja mielenkiintoinen, kuten myös koko elokuvan idea. Monet mahdollisuudet kuitenkin hukataan epätasaisella juonen kuljetuksella, tönköllä käsikirjoituksella ja kummallisilla juonellisilla ratkaisuilla, kuten perinteinen käsikirjoituksellinen oikopolku että puhelimesta loppuu virta. Juoneen on ripoteltu sitä sun tätä kuolleista nousteista lapsista demonisiin henkiin ja zombie-tyylisistä kummituksista sängyn alla asuvaan hirviöön, eikä mihinkään oikein keskitytä kunnolla, minkä myötä elokuva on epätasaisen sekava. Terrified on täynnä helppoa, jump scare-säikyttelyä, joka toki yleensä toimii hätkähdyttäen hetkellisesti mutta ei vaikuta tai vakuuta millään tavalla. Jotkut säikyttelyhahmoista ovat koomisen näköisiä, ehkä muovisuus johtuu elokuvan budjetista, en tosin tiedä miten isolla rahalla Terrified on tehty. Jos joku erilaisen kauhuelokuvamaun omaava kuitenkin kiinnostui tästä, tämä löytyy Netflixistä nimellä Kauhua Buenos Airesissa. Tästä on ilmeisesti tulossa Hollywood-remake, jonka tekijätiimissä puhutaan olevan Guillermo del Toro.

Lähde

The New York Ripper

1982, Lo squartatore di New York, Lucio Fulci, Italia. Jännitys, slasher.

New Yorkissa temmeltää Aku Ankan äänellä puhuva, naisia raa'asti naisia tappava sarjamurhaaja. Murhaajan soitellessa poliiseille raakuuksillaan kerskuen, alkaa komisario Fred Williams (Jack Hedley) selvittää murhia kera psykoterapeutin (Paolo Malco).

Elokuva on tännä ylipitkiä raakuuksilla mässäileviä kohtauksia oikein läheltä kuvattuna. Kökkö perus slasherjuoni, jossa tappaja selviää lopussa kera hänen päälleliimatun motiivinsa. Elokuva tuntuu olevan tehty vain slasherilla mässäilyn vuoksi, joten ei ole ihmekään että tämä oli pitkään roimasti leikattuna tai kokonaan kiellettynä monissa maissa.

Lähde

Puppet Master: The Littlest Reich

2018, Sonny Laguna, Tommy Wiklund, USA. Kauhukomedia.

Sarjakuvakaupan työntekijä Edgar (Thomas Lennon) löytää nuken, joka muistuttaa sarjamurhaaja-nukkemestari Andre Toulonin (Udo Kier) tekelettä. Myydäkseen nuken huutokaupassa hän tyttöystävineen ja pomoineen matkustaa Toulon-murhien 30-vuotisjuhlaan kartanoon, jossa Toulon asui. Toulon-nukkejen kerääntyessä saman katon alle ei hyvä seuraa.

Elokuva alkaa ihan kuin olisi suoraan jatkoa jollekin aiemmalle elokuvalle (selvitin jälkikäteen tämän olevan Puppet Master-sarjan 13. osa?!) minkä myötä elokuva on jo alusta asti sekava, eikä seiso omilla jaloillaan. Alussa on hieno sarjakuvamainen intro, jonka kautta kerrotaan aiemmista tapahtumista, mutta ne jäävät silti epäselviksi. Tappajanuket riehuvat ja veri lentää, juonessa ei sen kummempaa. Päähenkilöt tosin ovat ihan sympaattisia ja hauskoja, mutta käsikirjoitus ei anna tykästyä heihin sen kummemmin, sillä heistä ei loppujen lopuksi saada tietää hirveästi.

Ghost of Cinemare 6.4.2019

Viime viikonloppuna olleessa kevään Cinemaressa oli näytillä neljä elokuvaa. Ohjelmistosta erityisesti The House That Jack Built oli minulle mieleinen yllätys, sillä olin odottanut pitkään von Trierin uutuuden näkemistä. Edelleen jatkui Cinemare-putki että kaikki olivat itselle ennen näkemättömiä elokuvia alkaen klo 22 alkaneesta Vampyr-klassikosta. Aamuyön viimeinen elokuva An Evening With Beverly Luff Linn ei juuri kiinnostanut juonensa perusteella ja en juurikaan pitänyt samalta ohjaajalta aiemmin näkemästäni Greasy Stranglerista, joten se skipattiin.

Lähde

Vampyr

1932, Carl Theodor Dreyer, Saksa/Ranska. Kauhu.

Matkamies Allan Grey (Julian West) saapuu pieneen ranskalaiseen Courtempierren kylään, jossa kaikki ei ole aivan kunnossa. Paholaisten palvontaa ja vampirismia tutkinut Grey asettuu majataloon ja mystisen yöllisen vieraan jälkeen alkaa tutkia erikoisen oloisen kylän tapahtumia. 

Vampyr oli todella positiivinen yllätys aikansa elokuvaksi, jotenkin tosi edistyksellisen oloinen. Upeita kokeilevia kuvakulmia, kuten hauta-arkusta vainajan silmin ylöspäin kuvaaminen, varjoilla leikittelyä ja niiden kautta kertomista. Tunnelma on häiritsevä, utuinen ja unenomainen, ei oikein tiedä että mistä on kyse, vaikka vampyyriasetelma selkeä onkin. Kerronta on osittain toki hieman sekavaa, kuten mykkäelokuvissa joskus tuppaa olemaan, samoin kohtaukset tuntuvat ajoittain toisistaan irrallisilta. Kertovia välitekstejä oli yllättävän vähän, mikä oli kiva, ettei elokuvan katsominen ikään kuin tauonnut tekstin lukemisen ajaksi. Ajan elokuville ominaisia huvittavia yliampuvia ilmeitä ja teatraalisuutta riitti huvitukseksi. Tyylillisten ja visuaalisten keinojen ansiosta pidin elokuvast aehkä enemmän kuin kymmenisen vuotta aiemmin ilmestyneestä Nosferatusta, johon tätä on usein verrattu. 

Esityksessä oli upea livesäestys, joka sopi elokuvaan todella hyvin ja uskomatonta että se oli osin inprovisoitua. Välillä säestäjän paikalla olon unohdin, mikä oli merkki elokuvamusiikin onnistumisesta. Alunperin elokuvalla piti olla livesäestyksen ohella myös live foley-äänet, mutta tosi harmi että se oli peruuntunut. Elokuvan alkuosan vain mietin, että miten tähän ja tähän kohti olisi tehty livenä ääni, esimerkiksi mistä olisi livenä saatu aikaan oven narina ynnä muut. Kuitenkin kun alun jälkeen unohdin foley-äänten puutteen, livesäestys kantoi hyvin halki elokuvan. 

Lähde

The House That Jack Built 

2018, Lars von Trier, Tanska/Ruotsi/Ranska/Saksa. Draama, jännitys, kauhu.

Tästä kirjoitan erikseen oman postauksensa.

Lähde

Phenomena

1985, Dario Argento, Italia. 

Unissakävelyyn taipuvainen ja erikoisen taidon omaava Jennifer Carvino (Jennifer Connelly) muuttaa Sveitsiin opiskelemaan sisäoppilaitokseen. Koulua riivaa mystinen sarjamurhaaja, mutta sitä suuremmaksi ongelmaksi Jenniferille koituukin  koulukiusaaminen erikoisuutensa vuoksi. Hyönteistutkijan kannustamana Jennifer alkaa selvitellä kuka on syyllinen murhiin.

Koko Phenomena on tosi koominen perusideaansa myöten ja on vaikea sanoa onko se tarkoituksellista vai onko tämä alun perin tosissaan tehty. Dialogi on tönkköä, hahmot käyttäytyvät ja puhuvat epäloogisia, erityisesti päähenkilö on ihan kummallinen, eikä hänen käytöksestään pysty ymmärtämään mitään. Ainakin omaperäisen koominen leffa, ihan hauskoja visuaalisia kikkoja ja persoonallinen metallimusiikkimaailma enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Ihan huvittava pätkä, johon on vain heitetty kaikki mahdolliset älyvapaat ideat hyönteisille puhuvasta vaihto-oppilaasta, epämuodostuneisuuteen ja veitsistä pitävästä apinasta unissakävelyyn.

Ekstra: Juuri ennen Cinemaren ensimmäistä elokuvaa sattui olemaan uuden Pet Sematary-elokuvan näytös, joka käytiin myös katsomassa. Saatiin sen myötä neljän elokuvan mittainen kauhuleffayö kumminkin.

Lähde

Pet Sematary

2019, Kevin Kölsch, Dennis Widmyer, USA. Kauhu.

Uinu, uinu lemmikkini kertoo metsän reunaan muuttavasta nelihenkisestä lapsiperheestä, joka on aluksi innoissaan rauhallisempiin ympyröihin muuttamisesta. Pian perheen kissan kuoltua kuitenkin paljastuu tiluksilla sijaitsevan lemmikkien hautausmaan synkkyys, eikä perheen elämä tule olemaan entisensä.

Pet Semetary on visuaalisesti hienon näköinen elokuva, mutta tönkkö käsikirjoitus pilaa kokonaisuuden. Elokuva on täynnä jump scareja, joihin säikyttely perustuu ja vaikka painostavaa tunnelmaa yritetään luoda, se ei oikein kanna. Asioita, kuten wendigo ja traaginen taustatarina siskon kuolemasta, ripotellaan tarinaan keskittymättä moniin aineksiin kunnolla. Tyhjästä ilmestyvät ja yhtä kummasti häviävät lemmikin hautasaattueessa kulkevat lapset eläinnaamareineen olisivat myös olleet mielenkiintoinen aines, mutta siihen ei yhden kohtauksen jälkeen palata lainkaan.

Näyttelijöiden suoritukset ovat pääsääntöisesti tönkköjä käsikirjoituksen kankeuden myötä; heidän vuorosanansa ja toimintansa ovat epäloogista ja kankeaa, eikä suurimmassa osassa hahmoista ole juuri persoonaa. Erityisesti elokuvan loppu on todella koominen. En ole lukenut Stephen Kingin alkuperäistä teosta tai nähnyt 80-luvun filmatisointia, joten en pysty vertaamaan tätä mihinkään. Tällaisenaan tarina ei minua ihan vakuuttanut, vaikka aiheessa olisi vaikka mitä aineksia.

Night Visions 22.-24.11.18

Ajattelin rikkoa viimein tämän puolen vuoden blogihiljaisuuden. Hiljaisuudelle ei ole ollut sen kummempaa syytä kuin että elämässä on ollut vaikka mitä muuta ajateltavaa ja niin paljon tapahtumaa, että ei vain ole tullut mieleenikään syventyä blogia päivittämään. Nyt kuitenkin innostus pitkästä aikaa heräsi, sillä haluan taltioida tänne loppuvuoden juttuja, joita olen vuosittain tänne taltioinut; elokuvafestivaalit ja joulujutut.

Marraskuussa tuli ensimmäistä kertaa lähdettyä Helsingissä järjestettävälle Night Visions-elokuvafestivaalille, joka on erikoistunut kauhu-, jännitys-, fantasia- ja scifi-elokuviin. Night Visions on nelipäiväinen tapahtuma mutta olimme siellä katselemassa elokuvia kolmena päivänä, torstaista launtaihin. Itse Helsingin reissulla olimme torstaista sunnuntaihin. Tuona aikana tuli katsottua 11 elokuvaa festareiden 41 elokuvan valikoimasta ja valvottua paljon.

Night Visions oli hienosti järjestetty tapahtuma Helsingin Kinopalatsissa kolmessa elokuvasalissa. Saimme liput lähes kaikkiin haluamiimme näytöksiin, eikä must see-elokuvia mennyt pahasti päällekkäin. Ohjelmistossa oli vain muutama elokuva, jotka olimme kaverini kanssa ennakkoon nähneet ja suurin osa oli sellaisia, joista ei ollut tullut ikinä kuultua. Kiva yllätys oli että jokaiseen elokuvaan mennessä sai Blockbuster-koodin, jolla voi katsoa kyseisestä elokuvapalvelusta leffan ilmaiseksi. Tosi kiva lisä olivat myös ympäri Kinopalatsia ripotellut upeat koristeet näytillä olevien elokuvien pohjalta tehtynä. Tässä lyhyet, hieman tajunnanvirtamaiset katsaukset katsottavaksi valikoimiimme kauhu- ja jännityselokuviin, joiden näkemisestä on jo hetki kulunut.


To. 22.11.

Cleaning Lady

2018, USA, Jon Knautz, psykologinen kauhutrilleri.

Varakas Alice (Alexis Kendra) yrittää päästä yli suhteestaan varattuun mieheen samalla kun yrittää ystävystyä palkkaamansa siivoojan, Shellyn (Rachel Alig), kanssa. Siivooja on hiljainen ja syrjään vetäytyvä, kasvot palovammoilla. Vähitellen takaumien kautta selviää että hänen menneisyytensä ja mielensä ovat yhtä rujoja kuin ulkomuotonsakin.

Elokuva on hienosti lavastettu ja maskeerattu, näyttelijätkin tekevät parhaansa mitä kökön käsikirjoituksen puitteissa pystyivät. Varsinkin päähenkilön roolisuoritus ja hahmo ovat sympaattisia, puolestaan siivoojanaisen hahmo jää perinteisen häiriintyneen hahmon arkkityyppiin eikä traumaattista, mässäilevää taustaa kummemmin selitellä hänen persoonaansa ja tekojaan. Juoneessa on muutamia kekseliäitä juttuja, kuten hiiret tehosekoittimessa. Juoni etenee kivasti vähitellen arkisesta kohti synkempää tunnelmaa kun aluksi vain vihjaillaan ilmiselvästi jotain olevan pielessä. The Cleaning Lady kuitenkin kaatuu laiskaan käsikirjoitukseensa, joka lopulta sortuu takaa-ajoksi ja siihen, että autosta loppuu bensa ja puhelimessa ei ole kenttää. Pääpahiksen hahmon kuvaus jää vain traumatisoituneen pikkutytön tasolle ja hänen kieroutuneisuuttaan selitettiin takaumien kautta. Elokuvas

Opera

1987, Italia, Dario Argento, mysteerijännäri.

Nuori Betty (Christina Marsillach) saa mahdollisuuden näyttää kykynsä Macbethin oopperasovituksen naispääosassa, mutta hän ei ehdi juuri iloita roolin saamisesta. Oopperan ympärillä tapahtuu kummia ja epäonnisia asioita, jotka äityvät murhien aalloksi. Betty on kaiken keskiössä kun murhaajalla vaikuttaa olevan jotain juuri häntä kohtaan pakottaessaan tämän katsomaan kaiken.

Suspiriasta parhaiten tunnetun Dario Argenton ohjaama Opera on ihan kekseliäs, visuaalisesti kokeileva ja tyylikäs. Erityisesti variskohtaukset olivat hienoja. Kohtaukset, joissa tappaja laittaa päähenkilön silmien alle neuloja, saivat kunnon puistatuksen ja fyysisen empatian kulkemaan. Elokuvan juoni on hauskan kökkö ja ennalta-arvattava, vaikkakin se yllätti juuri sillä että totta olikin juuri se mitä alleviivattiin. Elokuva menee hauskasti loppua kohden ihan plörinäksi ja todennäköisesti ihan tarkoituksella koomiseksi.

Operan silmät, neulat ja korpit.

Lifechanger

Kanada 2018, Justin McConnell, scifijännäri.

Erikoiset murhat riivaavat jouluista Torontoa, jossa seurataan vaihtuvia henkilöhahmoja kertojaäänen ollessa vähän väliä äänessä. Elokuva kuvaa lopulta äärimmäistä kiertolaisuutta ja sitä kuinka mikään ei ole omaa.Tämän elokuvan kohdalla on parempi mitä vähemmän juonesta tietää, jotta kerronnan myötä palaset loksahtelevat vähitellen paikoilleen.

Ihan hieno, omaperäinen idea joka on toteutettu kerronnallisesti hauskasti päähenkilöolennon karismaattisen äänen kertomana ja tämän persoona välittyy läpi vaikka ulkonäkönsä onkin jatkuvassa muutoksessa. Elokuva on täynnä omaperäistä body horroria, joka ajoittain puistattaakin. Toteutuksesta tosin näkee pienen budjetin niin efekteistä kuin juonen ajoittaisesta kankeudestakin. Mielenkiintoisesta asetelmasta ja kerrontatavasta huolimatta elokuva, sen päähenkikö ja tapahtumat jäävät teennäisen ja etäisen oloisiksi. Tosin surumielisen, loputtoman uuvuttavan yksinäisen tunnelman luomisessa on onnistuttu.

The Lifechangerissa esiintyvä arkku

The Unthinkable

Ruotsi 2018, Victor Danell, draama/katastrofielokuva.

Tuntematon uhka valtaa Ruotsin ja ajaa vähitellen koko yhteiskunnan sekasorron partaalle. Elokuva seuraa nuorta muusikkoa Alexia, niin hänen nuoruuttaan pikkukylässä kuin hänen paluutaan sinne nykyaikana tilanteen muuttuessa katasrofaalisemmaksi. Katasrofin ympäröidessä Alexin on myös kohdattava oma historiansa ja nuoruudesta asti vaivanneet kipukohdat.

Hienosti yksilötasolla katastrofia käsittelevä elokuva. Tunnelma on luotu hienosti epätietoisuudesta, joka syntyy kun koko kansakunta kohtaa tuntemattoman uhan. Katsoja arvailee suurimman osan ajasta että mistä kaikki johtuu ja arvailee niin terrorismin kuin zombisminkin olevan syynä tapahtumiin. Päähenkilön taustatarina on luotu hienosti, vaikka itse päähenkilö ei kovin pidettävä olekaan. Päähenkilö isineen oikein tihkuu toksista maskuliinisuutta ja koko elokuva kuvastaa mitä jatkuvasta puhumattomuudesta ja asioiden sisään patoamisesta seuraa. Perhedraama jännityselokuvan sisälle oli tehty oikein hienosti ja pidin paljon myös elokuvan surullisen kauniista lopusta, jossa ollaan vesisateessa kirkon raunioissa. Virkistävän erilainen pohjoismainen elokuva kaikkien rikosnoir-leffojen, matkaelokuvien ja komedioiden keskelle.

23.11.

Boar

Australia, 2017, Chris Sun, kauhukomedia

Jättimäinen tappajasika on päässyt ihmisten tappamisen makuun, eikä Australian takamailla pian kukaan ole turvassa. Turistiporukka eksyy epäonnisesti tappajasian kotikonnuille sukuloimaan.

Ihanaa aussiaksenttia ja taidokasta, eläväisen mukaansa tempaavaa dialogia. Harvinaisen hauska kauhujännäri juurikin dialoginsa ja hahmojen välille luodun kemian ansiosta. Jättivillisika on harvinaisen kämäisen koomisesti tehty kuten myös jotkin juonenkäänteistä ja takaa-ajokohtauksista. Arvostan kuitenkin että suurin osa efekteistä villisikaa myöten on tehty käsityönä näin cgi-animaation kulta-aikana.

Välillä käytiin kummieni luona nukkumassa ja katsomassa kissojensa perään heidän ollessa muualla.

Vultures (Vargur)

Islanti, 2018, Borgus Sightorsson, rikosjännäri.

Vultures kertoo veljeksistä, Erikistä ja Atlista, jotka salakuljettavat huumeita Reykjavikiin. Homma kuitenkin mutkistuu kun kuriirina toimiva puolalaistyttö ei saakaan tikistettyä kokaiinipaketteja ulos elimistöstään. Odotus muuttuu päiviksi ja niin veljesten kuin kuriirinkin tilanne kuumottavaksi poliisien päästessä jäljille.

Tämä on aikalailla perinteinen noir-rikosjännäri, josta en havainnut juuri mitään omaperäistä tai yllättävää vaikka en genren elokuvia olekaan juuri nähnyt. Hahmoista mikään ei ollut sellainen että hänen kohtalonsa olisi kiinnostanut, ainostaan loppu oli tunteita herättävä, ärsyttävä. Elokuva oli ihan kivan näköinen synkän harmaita sävyjä täynnä, mutta ei mitenkään mainittavalla tavalla erikoinen. Itselleni aika mauton ja hajuton elokuvakokemus.

Abrakadabra

Argentiina/Uusi-Seelanti 2018, Luciano&Nicolas Onetti, jännitys.

Vuoden 1971 Torinossa taikuri Lorenzo Mancini valmistelee show'nsa ensi-iltaa kun näyttämöltä löytyy kuollut nainen. Surmassa on käytetty taikatemppujen välineitä, joten Mancini uskoo jonkun haluavan hänen näyttävän syylliseltä. Uhreja tulee lisää ja miehen henkilökohtainen ahdinko mutkistuu ja muuttuu yhä vain houreisemmaksi.

Tämän aikana oli vaikea pysyä hereillä, vaikka oli vasta alkuilta. Juoni on tökerö, täynnä ylipitkiä kohtauksia ja loppukäänne on liioiteltu, tekemällä tehdyn oloinen että nytpä muka vedetään katsojalta matto jalkojen alta. Tässä on kaikennäköisiä kliseitä yhteen kasattuna, liekö tarkoituksellisesti kaikki 70-luvun elokuvien kaikki kököimmät ominaisuudet kasattu yhteen kun ajan henkeä on tavoiteltu niin visuaalisuuden, laadun kuin äänimaailmankin kautta. Päähenkilöä tai muitakaan hahmoja kohtaan ei ainakaan itselläni herännyt minkäänlaista sympatiaa tai kiinnostusta heidän kohtalostaan, sillä heidän taustoistaan ei kertottu juuri mitään. Ihan hienon näköinen oli sentään värikkäinen, retrotyyleineen ja ajan tämän genren henki on onnistuttu vangitsemaan hyvin.

Elokuvien katselun välissä piti tankatakin sushi-buffetissa.

The Field Guide to Evil

Uusi-Seelanti, 2018, useita ohjaajia, kauhu. Agnieska Smoczynska: The Kindler and The Virgin (Puola), Franz & Fiala: Die Trud (Itävalta), Clavin Lee Reeder: Beware the Melonheads (USA), Katrin Gebbe: Die Rote Maus (Saksa), Can Evrenol: Al Karisi, The Childbirth Djinn (Turkki), Ashim Ahluwalia: Palace of Horrors (Intia), Yannis Veslemes: What Ever Happened to Panagas the Pagan (Kreikka), Peter Strickland: Cobbler's Lot (Unkari).

The Field Guide to Evil koostuu kahdeksasta lyhyestä kauhuelokuvasta, jokainen eri ohjaajalta. Kukin ohjaaja ammentaa oman kotimaansa karmivista kansantaruista, kuten kreikkalaisesta menninkäisestä, vastasyntynyttä kärttävästä pahasta turkkilaishengestä, puolalaisesta sydämen syöntiin ajavasta hengestä sekä eristyksissä elävistä saksalaissisaruksista, joita paha henki piinaa. Joukkoon lukeutuu myös Lovecraft-tyylinen intialaiselokuva, jossa siirtomaa-ajan haamut ovat läsnä, itävaltalainen kertomus kielletystä rakkaudesta sekä unkarilainen synkkä fantasia, jossa kuninkaantyttären upeiden kenkien ja rakkauden vuoksi on suoritettava tehtäviä. Kummallisuuksien joukkoon lukeutuu muun muassa myös yhdysvaltalainen, melonipäinen metsässä asuva kansa.

Tykkään tosi paljon tämän kaltaisista antologiaelokuvista, joissa jokainen lyhytelokuva on oma kokonaisuutensa, mutta silti kiinteä osa elokuvakokoelmaa kietoutuen yhteisen teeman ympärille. Tässä tapauksessa teemana on folklore, erilaiset karmivat kansantarinat ympäri maailmaa. The Field Guide to Evil on täynnä tasaisen hienoja lyhäreitä, joissa jkaisessa oma taidolla rakennettu maailmansa ja tunnelmansa. Osa toki oli hienompi kuin toiset, esimerkiksi yhdysvaltalainen melonipäälyhäri oli ihan huumoriksi vedetty. Suurin osa elokuvista oli visuaalisesti todella upeita, synkeän värisiä, tunnelmallisia. Yhdessä ne luovat hienon folkloren ja kansantarujen ympärille kietoutuvan kertomuskokoelman.

                      Upea asetelma The Windistä

24.11.

The Wind

USA, 2018, Emma Tammi western-kauhu.

The Wind sijoittuu preerialle, jossa tuuli ujeltaa armottomasti taukoamatta. Siellä uudisasukaspariskunta Lizzy (Caitlin Gerard) ja Isaac Macklin (Ashley Zukerman) saavat kauan yksin asuttuaan naapureita. Nelikko kohtaa pian pelottavia haasteita preeriademonien alkaessa riivata naisten elämää, vai onko kyse sittenkään yliluonnollisista voimista...

The Windiä kuvaavat parhaiten sanat tunnelmallinen, uhkaava ja kaunis. Elokuvan äänimaailma on erityisen tehokas, sillä taustalla kuuluu lähes taukoamatta tuulen ujellus, johon alussa kiinnitin huomiota, mutta johon totuin myöhemmin eikä ääntä enää melkein huomannutkaan myöhemmin.
Elokuvassa on vain viisi näyttelijää, jotka suoriutuvat rooleistaan erinomaisesti. Erityisesti pääosan näyttelijä, jonka läsnäololle lähes koko elokuva pohjautuu, saa katsojan eläytymään erämaan herättämään levottomuuteen. Elokuva on taidokkaasti rakennettu; se paljastaa asioita pikku hiljaa ja rakentaa tunnelmaa, jossa ei voi olla aivan varma ovatko päähenkilön kokemat asiat todella yliluonnollisia vai jotain muuta. Pidin paljon myös elokuvan kauniista puvustuksesta, lavastuksesta ja miljööstä ylipäänsä. Tämä on kivasti hieman The Witch-elokuvan tyylinen kuvastoltaan ja kerronnaltaan sekä tunnelmaltaan tasaisen uhkaava, johon ripotellaan viittauksia yliluonnollisen läsnäoloon.

The Witch in the Window

USA, 2018, Andy Mitton, kauhu.

The Witch in the Window keskittyy kuvaamaan isän (Alex Drape) ja 12-vuotiaan poikansa (Charlie Tacker) suhdetta isän hankkiessa vanhan talon kunnostettavakseen. He ovat vanhempien eron myötä etääntyneet toisistaan, mutta lähentyvät kummasti talossa olevan jotain remontointia kummasti haittaavaa.

Vaikka The Witch in the Window onkin asetelmaltaan melko perinteinen kummittelukertomus, on siinä hauskan absurdi ja kivan erilainen juoni. Tämä ei ole pelkkää perinteistä kummituksilla säikyttelyä, vaikka sitäkin viljelee hieman. Tunnelma pysyy tasaisen jännittävänä ja lisämaustetta tuodaan koomisilla tilanteilla, kuten pitkällä tuijotuksella nenä lähes kiinni kummitusnaisen poskessa. Lopulta jää kummallinen fiilis että mikä olikaan totta. Kaikkein hauskinta tässä on henkilöhahmojen kaavamaisesta poikkeava reagointi kummitteluun.

What Keeps You Alive

Kanada, 2018, Colin Minihan, trilleri.

Elokuvafestarimme päätti trilleri, jossa pariskunta Jackie (Hannah Emily Anderson) ja Jules (Brittany Allen) viettävät ensimmäistä hääpäiväänsä syrjäisellä metsämökillä. Onnellinen matka saa kuitenkin ei niin onnellisia käänteitä Julesin saadessa selville, että vaimo ei olekaan se ihminen, joka on tämän luullut.

Kuten tavallista, tämän kaltaisissa kissa-hiiri-asetelman omaavissa elokuvissa vain ihmettelee hahmojen tekemiä päätöksiä, kun toinen jahtaa uhriaan tappoaikeissa. Pahiksen motiiveja ei juuri selitellä ja hän jää hyvin yksiulotteiseksi hahmoksi ja hänet kuitataan vain psykopaattina. Tykkäsin kuitenkin elokuvan miljööstä ja päähenkilöhahmosta tavallaan, vaikka tavallaan hän epäloogisen toimintansa myötä on aika ärsyttävä. Asetelma siitä, että rakas henkilö paljastuu aivan yllättäen joksikuksi vieraaksi on mielenkiintoisen karmiva, vaikkakin on jotenkin teennäistä että niin kävisi aivan yllättäen mökkireissulle lähtiessä.

Helsingin reissu oli muutenkin tosi mukava ja elokuvien katselun ja bussissa istumisen lisäksi ehdittiin syödä hyvää ruokaa ja shoppailla. Kaverini löysi muun muassa tämän mahtavimman koriste-esineen, lintukoiran ja löydettiin tuo yllä oleva Suspiria-tyylinen upea rakennus. Kaiken kaikkiaan mahtava Helsinki-seikkailu, vaikka univelkaa jonkun verran taisi reissulla kertyä.

Tein muuten viime syksynä profiilin Letterboxd-elokuvapalveluun, jossa voi pitää ns elokuvapäiväkirjaa katsomistaan elokuvista. Sieltä on hauska seurata mitä kaikkea on tullut katsottua ja mitä niistä on tykännyt. Olen siellä nimellä Miiaumau.

Huhtikuussa katsomani elokuvat

Huhtikuu oli todella kiireinen, uuteen totuttelun kuukausi ja se näkyi hieman myös katsomieni elokuvien määrässä. Ehdin kuitenkin 10 elokuvaa katsoa viime kuussa.

Kyrsyä-Tuftland (2017, Suomi) Ihan ok.
Strangers- Prey at Night (2018, USA) En tykännyt.
The Endless (2017, USA) Tykkäsin.
Kirjoitin näistä aiemmin. Mistä katsoin: Elokuvissa.

Shopping Tour (2013, Venäjä)
Venäläinen äiti ja poika lähtevät bussimatkalle Suomeen shoppailemaan, mutta suomalaiset alkavat hyökkäillä venäläisten turistien kimppuun ja syödä heitä. Kivan erikoinen juoni, mutta tämä olisi varmasti todella tylsää katsottavaa, ellei olisi suomalainen tai venäläinen, ei tässä silleen mitään erikoista muille olisi. Suomalaisten sekoamiselle oli keksitty kivan erikoinen selity, mitä ei ihan heti alkuun olisi arvannut. Aika poukkoilevaa kerrontaa ja kuvaustyylin ollessa found footagea, ei ole niin mieleeni.
Meh. Mistä katsoin: SF Anytime.

Lähde Wicked Horror

Escape from Tomorrow (2013, USA)
Escape from Tomorrow on ilman Disneyn lupaa Disney Worldissa kuvattu indiedraamakauhuelokuva. Elokuvassa nelihenkinen perhe kahden pienen lapsen kanssa viettää lomaa Disneylandissa, kun isä alkaa saada hermoromahdukselta vaikuttavia oireita. Katsoja jää pohtimaan onko taustalla mystinen tartuntatauti vai Disneylandin salaliitto? Escape from Tomorrow on persoonallisen ja mystisen synkän näköinen psykologinen jännäri, jossa Disneyn pirteän värikkään pinnan alapuolella on synkkiä asioita. Disney Worldiin on saatu luotua karmiva, mystinen tunnelma, vaikkakin elokuvan kerronta on aika sekavaa ja juoni etenee melko epätasaisesti. Tästä jäi päällimmäisenä vain kummallinen olo, että mistäs tässä kaikessa nyt olikaan kyse. Kuitenkin kivan erikoinen idea ja audiovisuaalisesti hieno, sillä oli kivasti jäljitelty vanhojen Disney-leffojen visuaalisuutta esim fonteilla ja värimaailmoilla ja musiikki oli hauskasti Disneytä mukailevaa. Kuitenkin Disney-hahmojen esiintymistä vinksahtaneissa merkeissä olisin kaivannut enemmänkin.
Ihan ok. Mistä katsoin: SF Anytime.

Big Bad Wolves (2013, Israel)
Big Bad Wolves alkaa kuin mikä tahansa murhajännäri; pikkutyttö katoaa kesken piilosleikin ja löytyy hyväksikäytettynä ja murhattuna myöhemmin. Epäilty on tiedossa ja kuulusteltuna, eli pahoinpidetynä, kunnes tytön isä ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Eräässä kohtaa elokuva kuitenkin kääntyy vakavasta murhatutkintatrilleristä mustaksi komediaksi, sillä mukaan alkaa tulla todella paljon viihdyttävää mustaa huumoria, jolle sai nauraa ihan ääneenkin. Mielenkiintoista on, että epäillyn syyllisyyttä ei varmaksi tiedä, vaikka muita epäiltyjä ei ole ja itse jo menin moneen otteeseen lankaan tämän näyttäessä niin viattomalta ja vakuttellessaan syyttömyyttään. Tytön isän toilailu kidutuskellarissa ja mukaan liittyvä isoisä ja tämän edesottamukset ovat huvittavaa seurattavaa, kuten henkilöhahmojen välinen kemiakin. Vahvaan humoristisuuteen nähden elokuva loppuu todella yllättävän ankeissa merkeissä. Juoni on mielenkiintoinen, vaikkakin välillä junnaa paikallaan, ja elokuva on myös kuvattu hienosti, erityisesti tykkäsin kohtausten siirtymistä. Kivan erikoinen jännäri/musta komedia ja liekö ensimmäinen näkemäni israelilainen elokuva.
Tykkäsin. Mistä katsoin: SF Anytime.

Lähde Rogerebert

Three Extremes (2005, Hong Kong, Japani, Etelä-Korea)
Ohjaajat kolmesta Aasian maasta ovat tehneet kolme lyhytelokuvaa, jotka on kasattu yhteen Three Extremes kauhuelokuvaksi vaikka niillä ei ole selkeästi havaittavaa yhtenäisyyttä keskenään, muuta kuin äärimmäiset teot ja shokeeraavuuteen pyrkivä äärimmäisyys. Näin ollen tätä on hankala arvioida yhtenäisenä elokuvana, joten kerron siis jokaisesta lyhäristä erikseen.
       Ensimmäinen osio, Dumplings on päätynyt myöhemmin myös kokopitkäksi elokuvaksi. Se kertoo erikoisen tarinan naisista, jotka pyrkivät pysymään nuorekkaina ja kauniina syömällä sikiöistä tehtyjä mykyjä. Karusta juonesta huolimatta tai sen ansiosta elokuva käsittelee useita suuria aiheita, kuten aborttia, nuoruuden ihannointia ja kannibalismia.
       Toinen osio, Cut, kertoo elokuvaohjaajasta, joka joutuu pattitilanteeseen kotona vaimoineen katkeroituneen ja pimahtaneen sivuosien näyttelijän toteuttaessa pirullista juontaan. Kotiin tunkeutuja haluaa ohjaajan osoittavan, että ei ole niin täydellinen ihminen kuin miltä kaikin puolin vaikuttaa. Kidnappaustilanteeseen on ujutettu mustaa huumoria ja se on kuvattu hauskalla tavalla kauniissa miljöössä.
        Kolmas ja viimeinen, Box, kertoo nuoresta kirjailijasta, jonka menneisyyteen kuuluu traaginen syyllisyydentunto kaksoissiskon kuolemasta. Menneisyyden haamut eivät jätä rauhaan, eikä elokuvaa katsoessa voi olla aivan varma, mikä on henkilöhahmon sisäistä maailmaa ja mikä ulkoista. Pidin elokuvan unenomaisesta, painostavasta tunnelmasta, hitaasta tahdista ja kauniista kuvaustyylistä. Ylipäänsä tämä on niin visuaalisuutensa kuin kerrontatyylinsäkin puolesta näistä kolmesta taiteellisin.
      Kaikki kolme kertovat persoonallisella tavalla ihmismieliä universaalisti mietityttävistä asioista, sekä elämän ja ihmismielen synkistä puolista.
Tykkäsin paljon kaikista kolmesta. Mistä katsoin: SF Anytime.

Teeth (2007, USA)
Teeth on kauhukomedia teinistä, joka on asunut ikänsä voimalaitoksen vieressä ja hänen alkaessaan tutkiskella itseään paljastuukin että kaikki omassa kehossa ei olekaan niin kuin kuuluisi. Teini-iässä muutenkin tunteet hyrräävät ja lupaus säästää itseään avioliittoon saakka horjuu ajoittain, mistä syntyy varsinkin miesten osalta synkeitä tapauksia. Mustalla huumorilla höystetty kummallinen kauhukomedia, josta ei oikein osaa sanoa, onko tämä suunnattu teineille vai aikuisille. Ainakin tämä leikittelee teinikauhun konventioilla ja ei ole kovin perinteinen kauhukomedia.
Ihan ok. Mistä katsoin: SF Anytime.

Hiljainen paikka (2018, USA)
Tästä tulee kokonainen arvostelupostaus myöhemmin.
Tykkäsin paljon. Mistä katsoin: Elokuvissa

Lähde YouTube

Oliver ja kumppanit (1988, USA)
Söpö Disney-klassikko numero 27 kertoo kodittomasta kissasta Oliverista, joka lyöttäytyy yhteen kodittoman miehen koirajoukkion kanssa. Todella kasarin näköinen Disney-klassikko, joka jotenkin monella tavalla eroaa muista Disney-leffoista vauhdikkuudellaan ja New Yorkin värikkäällä kaupunkimiljööllä. Tarttuva tunnuslaulu, söpöt eläinhahmot, simppeli perinteinen juoni, vaikkakin henkilöhahmot nimikkohenkilöä myöten jäävät tosi etäisiksi ja pintapuolisiksi jopa Disney-leffan tasolla.
Ihan ok. Mistä katsoin: DVD