Eilisen Runebergin päivän kunniaksi kuvia eilen leipomistani Runebergin tortuista ja kaunis, puhutteleva runo kansallisrunoilijaltamme. Tästä runosta näkyy mielestäni erinomaisesti Runebergin edustaman romantiikan kirjalliselle suuntaukselle ominainen lapsuuden, menneisyyden ja luonnon ihannointi.
Lapsuuden muistoja
Kaikessa näytti riemu elävän;
Hymyili maa, kuin kantais enkelit sen,
Ja aallotar ja tuulet keskenään
Iloisna lasna telmi kuin ma itsen.
- Vaan kohta poistuit, lapsuus ihanin;
- Et sydämeeni koskaan enää loista.
- Ain’ uus’ on metsän somuus keväisin, –
- Elomme vaan ei kuki kertaa toista
- Ah, turhaan, kun sen kukka surkastuu,
- Sen juurta kastaa kyyneltulvin kaipuu;
- Surkastuneelle aukee haudan suu,
- Ja varsi kylmän äidin helmaan vaipuu.
- Oi, pianpa lentää palaamattomiin
- Tää pyrinnön ja toivon taistohetki.
- Kun tie niin lyhkäiseksi määrättiin,
- Miks’ ennen loppuu riemumme kuin retki?
- Mit’ on ne mailmat joita aaveksin,
- Ne palmut, joita toivon unelmissa,
- Majaani vertoin jossa kasvaelin
- Ja kukkaisvauloihin sen tienohissa!
- Vaan enpä itke. – Riemu entinen
- Sydämmen kyyhkyltä jää löytämättä.
- Vaan, armas muisto muinaispäivien,
- Mun kanssan’ kulje antain mulle kättä!
- Kentiesi matkan pääss’ yks’ armahin
- Suo tiestä uupuneelle suojan lauhan,
- Kentiesi vanhuus mulle takaisin
- Luo lapsen unelmat ja entis-rauhan.
- Kun kyyryksissä, sauva nojanain,
- Sen huoneen nään, miss’ surut eivät jäydä,
- Iloisna silloin mielin hautahain,
- Kuin lasna muinen kehtohoni, käydä.
- Leipoessa näitä tuli kyllä mieleen lapsuuden muistoja sillä mummo aina toi meille tekemiään Runebergin torttuja. Ei nämä tekemäni kyllä vedä vertoja niille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti