Ajattelinpa julkaista pitkästä aikaa omaa ns kaunokirjallista tekstiäni. Tämä on aikaa sitten kirjoittamani, jotain runon ja pienoisnovellin väliltä olevaa.
Ajatukset palloilivat päässä yhtenä sekasotkuna. Törmäilivät toisiinsa ja tajuntani reunoihin. Ne poksahtelivat rikki iskeytyessään liian lujaa. Ajetusten sekamelska, kuin niiden kauppojen ovien luona olevien purkkakoneiden sisältö. Aina oli pakko saada ainakin yksi ylihintainen purkka vaikka maku lähti jo viidessä minuutissa.
Ajatukset eivät ehkä kuitenkaan olleet aivan sellaisia. Mieli oli ennemmin kuin hattarakone. Ajatuksen hahtuvat pyörivät ja pyörivät ja pyörivät. Yhtenä massana. Hattaratikkuun, tiedostamiseen, saa vain murto-osan.
Mieli oli kuin atomeista koostuva materia, jota se ehkä olikin, en tiedä. Enhän ollut koskaan tajunnut atomien perimmäistä olemusta, mitä lie. Atomiajatukset poukkoilivat ympäriinsä törmäillen toisiinsa, kuin ne purkat tosiaan.
Sähköimpulssit kulkivat aivoissa. Synapsit erittivät välittäjäaineita. Harmaat aivosolut hyrräsivät villinä. Sähkövirran voiman saattoi melkein tiedostaa. Ei aivan, mutta melkein.
Voisikohan aivoissa syntyä ylijännite? Olikohan keho suljettu virtapiiri? Paitsi jos salama iskee ihmiseen tai jos työntää neulapuikon pistorasiaan. Tai jos sekoilee jotain ja saa sähkölamauttimesta perseelle. Tai kun sydän on vaarassa pysähtyä ja lääkäri iskee niillä hassuilla sähkölätkillä. Irti!
Otsikko muuten on peräisin George Orwellin klassikosta Vuonna 1984 jonka luin englanniksi aikaa sitten. Kuvituksena toimivat kuvat veljeni upeasta lampusta, jonka hän hankki alkuvuodesta.
Ehkä voisinkin postailla enemmän runojanikin, tosin aikaa sitten kirjoittamiani. Vaikka nyt lähiaikoina on alkanut kirjoitusinnostus pitkästä aikaa heräillä, en ole vielä keksinyt kirjoitettavaa. Runoja kuitenkin on pitkältä ajalta kertynyt jonkin verran aina silloin tällöin kun joku pikku kirjoitusidea tulee mieleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti